torstai 20. joulukuuta 2007

Löyhä joulupaniik

Nyt lienee viimeiset hetket hankkia jouluahdistus. Kiire tulee näköjään jopa siinä. Olisi helpompaa listata ne asiat, jotka olen tehnyt joulua varten, mutta koska olen professionaali ahdistuksenlietsoja, teen tietenkin kaiken hankalimman jälkeen ja listaan ihan kaikki¹.

Ei vielä:

  • ostettu jouluruokia
  • ostettu joululahjoja (paitsi yksi)
  • ostettu joulukoristeita (muistelen haparoiden, että viimevuotisille kävi vähän huonosti, kun Pertti remontoi joulukuusta) tai edes kannettu vanhoja kellarista näkösälle
  • ostettu joulukuusta
  • ostettu kynttilöitä
  • ostettu suklaata (alkaa kuulkaa tympiä tuo ostettu, ostettu)
  • päätetty ostetaanko punaviiniä vai ei
  • koristeltu kotitaloutta
  • edes siivottu
  • laulettu joululauluja
  • hengailtu tonttujen kanssa
  • käsitetty täysin, että jouluaattohan on JO JUMALISTE MAANANTAINA

Jo kuitenkin:

  • kannettu kotiin kuollut sika, jolla pomo lahjoi tänäkin vuonna
  • ostettu miehelle joululahja (mutta älkää kertoko sille)

Tänään:

  • ostan lahjan kummipojalle (ainakin)
  • hengailen tonttujen kanssa

Myöhäistä:

  • lähettää joulukortteja
Liian aikaista:

  • rojahtaa sohvalle viltin alle syömään suklaata ja raapimaan vatsaa

Mahdotonta:

  • haistattaa pakkaselle paskat²


* * *

Olen digitoimassa nauhoitettua haastattelua yliopistolla. Minulla on nyt tunti joutilasta aikaa tässä digitoinnin kuluessa ottaa epärennosti ja rutistaa itsestäni ulos edes jonkinlainen pieni joulupaniikki, koska arvelen, ettei oikea joulu tule ilman sitä. Hermoilen ehkä vähän lanttulaatikkoa. Saatan tuskailla myös... ööh. Noh. Ei irtoa pinnistämättä – eikä pinnistämälläkään näköjään – huolekkuutta. Paitsi tietenkin lanttulaatikosta, joka huolettaa aina vähän.

Kaipa minä teen niin kuin muinakin vuosina: jos en ehdi kokata, käyn kaupan tätin laatikoilla ja koska varmasti en ehdi siivota, sammutan valot ja sytytän kynttilöitä juuri sen verran, etteivät ihmiset kävele päin seiniä.

* * *
¹) Kaikki ja kaikki! Olen varmaan unohtanut jotain tosi tärkeää! ANGST!
²) Lempisanontani latinaksi: Frigori laecasin dico.

lauantai 15. joulukuuta 2007

Muista 1

Älä yritäkään käydä tissiliiviostoksilla muulloin kuin niinä päivinä, jolloin ostosreissun päätteeksi voit hankkiutua aivan helvetin tukevaan humalaan mahdollisimman pian esimerkiksi tiukasta viinasta eikä sinun tarvitse olla yhtään sosiaalinen.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Me Jane

Vuoden toiseksi viimeinen tentti on takana. Ajelin siitä onnellisissa tunnelmissa kaikessa rauhassa kohti laskevaa aurinkoa ja kotia, kunnes yhtäkkiä JYSÄHTI hyvä etten rysäyttänyt ojaan. Älkää vielä hamuilko nitroja: jysäys oli päänsisäinen ja johtui tentissä kokemani amnesian aiheuttamasta traumasta. Tai jotain. Tajuntaani nimittäin hiipi tenttivastaukseksi kirjoittamani lause:

[Vertailin valistusta ja sen vastareaktiota romantiikkaa:]

Jos tästä syystä haluaa pitää romantiikkaa tunteellisena hölynpölynä, voi miettiä, miten tiede pystyy mittaamaan ja selittämään vaikkapa raastavaa epätoivoa – ainakaan yhtä havainnollisesti ja täsmällisesti kuin Jane Austen kuljettaessaan tuskaista Jane Eyrea sateisella, harmaalla nummella.

"Sillä lailla!", sanoisi Enska Itkonen. Häpeän määrä ei olisi näin suunnaton, jos en olisi kummankin ladyn, sekä Austenin että Kotiopettajattaren romaanin oikean kirjoittajan Charlotte Brontën, innokas ihailija. Mikä käy selityksestä? Kun kirjoitin Jane jatkoin vaan siitä sen paremmin miettimättä? No niin, jatkoit siitä vaan sitten sen paremmin miettimättä! Liikutuin kotiopen itkuisasta harhailuista lähes myötätunnon kyyneliin siinä kirjoitaessani enkä oikein sumeilla silmilläni nähnyt mitä kirj tajunnÄH

Tyydyinkö nielemään nolouteni kaikessa hiljaisuudessa? Mitä vielä. Minäpä siitä oitis meilaamaan tentaattorille, että älä nyt ihan totta vaan luule, ettenkö minä tietäisi tämän hommelin oikeaa laitaa ja arvaas nolottaako. Saatoin mainita myös, että jos olisin englantilainen maalaisaatelitar, lehahtaisin ensin punaiseksi, sitten valahtaisin kalpeaksi ja lopulta vaipuisin pyörtyneenä maahan, mutta koska olen vain juureva suomalainen postmodernihko kirjallisuudenopiskelija, tyydyn toteamaan jyrkästi: "Voi hitsinpimpulat!"

Tentaattori vastasi, että älä nyt ja sattuuhan noita. Nolottiko vähemmän?

No ehkä vähän.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Kirjekuoririemu

Esikoinen on koko syksyn kaitsenut ahkerasti pieniä seurakuntakerholaisia ja saa tästä puuhasta vähän vanhanaikaista rahapalkkaa¹. Niinpä tilasin hänelle eilen verokortin, joka tuli tänään, juuri niin kuin rouva Verotoimisto lupasikin.

Harvoin lienee nähty sellaista riemua verokortista kuin meillä äsken. Innosta hihkuen Esikoinen asetteli itsensä sievästi sohvalle kirjekuori kourassa ja alkoi avata sitä puuhakkaana.

"Oijoi ihanaa, ihanaa, tralalaa! Nyt se tuli! Jippii!"

"Tämmöinen kuori ja kaikkee... ooh. Katsotaan, katsotaan..."

"Ooh! OOH! Tässä kuoressa on mustavalkoinen sisusta! Mulle ei oo ikinä ennen tullut tämmöistä, missä on mustavalkoinen sisusta! Ihana! IHANA! Pienenä aina ihailin, kun te saitte iskän kans tämmöisiä kuoria."

Turskauspankin räjäytti lopulta haikea huokaus:

"Voiiiii... Mää oon siinä iässä jo."

* * *

Hirmu ihanaisessa kääreessä oli tosi ihkuihku sisältökin: verokortissa on nollaprosentti. Se ei kylläkään herättänyt lainkaan samanlaista ihastunutta hihkuntaa kuin mustavalkovuorinen kuori, mutta ehkä tämäkin onni vielä jonain päivänä Esikoiselle valkenee.

Sanokaa mitä sanotte, mutta teinit ovat kyllä pelottavan suloisia.
(Ainakin joskus.)

* * *

¹) Eikä siis esimerkiksi muodikkaita vapaita, bonuksia tai optioita. Ilmeisesti evankelisluterilaisella kirkolla ei ole moderneja kannustinjärjestelmiä, ainakaan kerhotädeille.

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Näppyä pukkaa väärästä kohtaa

Joudun hulluksi tulleen hormonini vuoksi nappailemaan purkista täydennystä ja olen siksi törmännyt mieltäkiehtovaan ilmiöön. Ihosta tunkee isoja ja juurevia finnejä. Siitä en vielä jaksa kehitellä ongelmaa (en minä nyt niin turhamainen sentään ole), mutta siitä jaksan, että miksi ihmeessä niiden kaikkien pitää tupata ulos juuri naaman kohdalta? Miksi, oi miksi, kun ihmisessä olisi sen sata muutakin kohtaa, jossa vaikka kuinka runsaasti kukoistaessaan niistä ei olisi juurikaan harmia. Kainalot, polvitaipeet, jalkapohjat ja laaja, pehmoinen vatsanahkakin olisi vallan vapaassa käytössä, mutta ei. Nenänpielestä pitää pukata ulos, poskipäistä, ohimoilta ja leuasta samoin. Kököttää siinä reppavana ja riehakkaan punaisena ryppyjen keskellä, ihan kuin kroppa(kaan) ei osaisi päättää, ollako teini vai vanhus.

Kun kaikella on jokin juonillinen evolutionäärinen tarkoitus, täytyy tälläkin ilmiöllä olla. Vaan mikä? Älkää lisääntykö pattinaaman kanssa, se tekee pattinaamallisia poikasia? Tällä naarasyksilöllä sitä on laardia nahkassaan isommankin pesueen ruokkimiseksi, ota tästä potra näppylänaama? Äh?

Ihmiskunta voisi lyödä evoluution sen omilla aseilla ja julistaa finnit übermuodikkaiksi. Eikö vaan häviäisi akne maailmasta nopeammin kuin keskivertoteini artikuloi clearasil.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Kenkä- ja savukepoliittinen tiedonanto

Tupakoinnin lopettajaa kehotetaan kertomaan aikeestaan julkisesti siinä tarkoituksessa, että nolostumisen pelossa ei sortuminen kävisi helposti. Vähän samassa tarkoituksessa olen aiemmin(kin) raportoinut järjettömästä taipumuksestani hankkia käyttökelvottomia kenkiä.

Ei vaan auta näköjään ~ huokaus ~ mutta jospa tämän kerran jälkeen. Jos nyt oikein isoon ääneen taas kerran uhoaisin, että tämä saa olla viimeinen kerta. Viimeinen. Tästä lähtien vain terveydellisesti ja käytöllisesti järkeviä jalkineita*.

Tuossa vieressä on uusin kompastus. Minulla on myös sen pari nyt taloudessani ja poskilla nolouden puna. Mitä tuollaisten kenkien puolustukseksi voi sanoa? Niillä ei voi kävellä, eivätkä ne lämmitä. No mutta ainahan voi mennä taksilla ja ne ovat tosi hienot hei?

Tässä minä nyt istun uudet kengät jalassa ja pohdin taas kerran, oliks ihan pakko. Ja lopputulema on sama kuin aiemminkin: miten minä olisin voinut jättää ne kauppaan, kun ne HUUSIVAT perääni, kodittomat kenkäparat, ja varpaani vastasivat HUUTOON kaihoisasti kipristyen? Niin juuri, en mitenkään. Liha on heikko ja erityisen heikko se on näköjään jaloissa.

* * *

Kai se on myönnettävä kuitenkin, että kenkänoloudesta avautuessa samalla vähän sittenkin tekee myös mieli leuhkia. Ne ovat hei tosi hienot! Ja edelleen samalla, kun aloitin avautumisen, paljastan myös, että tupakkaa palaa taas vähän liikaa. Siitä en löydä mitään positiivista toisin kuin uusista kengistä, mutta samaan tapaan kuin olen uhonnut jättäväni hullut kengät rauhaan, olen myös uhonnut jättäväni tupakat polttamatta. Pah. Luullakseni tässä kohtaa on viisainta lopettaa selittely.

* * *

*) Jos ja jos, kun pelkkä jalkine-sana puistattaa. Jalkine on kapine, jossa on tukeva lesti, joka on lämmin tai viileä käyttötarkoituksen mukaan, valmistettu laadukkaista materiaaleista suojaamaan jalkaa ja niin jumalattoman, puuduttavan tylsä, että jo jalkaan vetäessä nukahtaa seisaalleen (ainakin tämä) ihmisraasu.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Minä ainakin aion olla siellä
(ihan totta hei, tällä kerralla¹)

Tämä on jo vanhentunutta tietoa, josta hyppelehtikää ystävällisesti yli.

(Seuraa töllistelyvinkki tamperelaisille ja Tampereen liepeillä tänään liikuskeleville lukijoille: Karauttakaapa nyt hyvät ihmiset Hervantaan katsomaan, kuinka kerrostalo muuttuu grafiikka-alustaksi ja ihanaiset valot välkkyvät tamperelaislähiön tunnelmallisessa talvi-illassa. Mikontalolights syttyvät klo 17 ja jatkuvat aina iltayhdeksään asti.)

* * *

Edith Bunker seuraavana päivänä:

En tiedä, kuinka pöhkö pitää olla ihmisen, joka jaksaa touhottaa kerrostalon ikkunoihin sytytettävistä ja sammutettavista värillisistä valoista niin, että lähtee varta vasten niitä katsomaan läpi tuulen ja tuiskun, tai no ainakin pirun huonosti auratun sysimustan taipaleen takaa hienoisesti vastahankainen ja siksi kalsahko teini mukana. Enkä viitsi sitä oikeastaan isommin pohtiakaan. Mitä se mulle kuuluu? Ja mitä se kenellekään muullekaan ylipäätään (tai muutakaan kautta) kuuluu, jos joku nyt sattuu vaan olemaan sillä tavalla hörhö, että innostuu tällaisista lapsellisuuksista. Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Kaupungilta mukaan tarttunut mies onneksi on samalla tavalla hörhö ja otti oikein kuvia muistoksi. Tässä yksi.

Kuvassa on voittajagrafiikka², jota juontaja kommentoi osuvasti: "Koskaan ei voi olla liikaa pääkalloja." Sivusilmällä olin huomaavinani ihan kuin teinin kuulius olisi hiukan säröillyt...

* * *

Aamulehden tietojen mukaan Mikontalon valoja pääsee ihailemaan vielä itsenäisyyspäivänä. Tästä kehkeytyikin nyt mittava vapaa-ajan ongelma: töllöttääkö olkkarissa tanttuja vai sateessa kaupungin valoja. Hmm.

* * *

¹) Tämä lisäys niille, jotka pohtivat, että mitä se nyt taas tässä yhteydessä tarkoittaakaan.
²) En valitettavasti muista, kuka tuon hienon profiilin, joka raukean rennosti lengotteli leukojaan, on luonut, mutta eiköhän sekin tieto internetin syövereistä löydy.

perjantai 30. marraskuuta 2007

Oih, mitä nyt?

Nyt on juuri oikea hetki päivittää blogi!
sanoo Kata edellisen postauksen kommenteissa. Juuri tuota kaipaankin elämääni: selkeitä ohjeita mitä pitäisi tehdä ja milloin. Niinpä päivitän nyt, halua|-n |-tte tai e|-n |-tte.

Olen säätänyt vimmaisasti opintoja, ja ne etenevät. Eivät ihan suunnitelmien mukaan, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin, jotta en ihme kyllä tänä syksynä ihan valtaisia stressejä ole niistä, ennakkoarveluista huolimatta, repinytkään. Osasyy opintostressittömyyteen voi tietysti olla se, että hölmö kroppani on syksyn mittaan aiheuttanut päänvaivaa samaiselle keholle. Mitäpä niitä opintopisteitä kovasti suremaan silloin, kun ei ihan varmaksi tiedä onko niistä enää iloitsemassa vuoden, parin päästä. Lääkärin hutkinnan ja tutkinnan jälkeen selvisi, että kehooni, tai paremminkin kehostani eksynyt yksi hormoniparka se vain jumpittelee, eikä tilanne ole ollenkaan paha vaan kohtalaisen helposti hoidettavissa. Tällä tietoa olen siis laskemassa opintopisteitä jatkossakin, joten sen puolesta voisin alkaa taas panikoida tenttejäkin.

Opintopaniikki luultavasti lykkääntyy kuitenkin, sillä ajatuskapasiteettia varaa tieto siitä, että vajaan puolen vuoden päästä minulla on edessäni yksi elämäni suurimmista muutoksista. Yritän ajatella asiaa järkevästi ja tutkailla erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulema on toistaiseksi ollut jonkinasteinen salavihkainen kyyneleinen huoli – ja haikeus, suru. Tiedän, että kaikki järjestyy kyllä. Tiedän, tiedän. Vaan kun en ole koskaan laajalti niittänyt kuuluisuutta kärsivällisyydelläni, ei odottelu ole ihan helpointa.

Näiden lisäksi näytän sairastuneen jonkinlaiseen post-post-post x n-pubertanttiseen maailmantuskaan. Tällä hetkellä esimerkiksi pohdin kiivaasti, ehdinkö joulun alla pienoiseen hyväntekeväisyystyöhön vai olenko niin läsähtänyt länsimainen kermaperse, etten kykene irrottamaan paria tuntia niiden hyväksi, jotka viruvat vankiloissa kidutettavana tai kuolevat hämärissä olosuhteissa. Hurskastelu tympii enemmän kuin koskaan teini-iässä ja haluaisin tehdä jotain konkreettista, mutta kyyninen keskiäkäinen itsessäni ihmettelee ivallisesti, onko mistään mitään hyötyä.

Lisäksi olen ärsyyntyneempi Matti Vanhaseen kuin koskaan aiemmin.

* * *

...mutta vielä ihanteena on Beatles ja George Harrison.

perjantai 9. marraskuuta 2007

Meemeemee

Perjantai-illan ratoksi, baaria väistellen, jne. jne. meemiä pukkaa.

1. Tiedätkö ketään, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla?
En. Enkä keksi vaikka kuinka miettisin, eikä ne ole edes kovin eksoottiset.

2. Tiedätkö ketään, jolla on sama syntymäpäivä kuin sinulla?
Tiedän. (Vastaan vaikkei kysytä: yhdellä kirjailijalla on.)

3. Jos saisit olla yhden päivän ajan kuka tahansa henkilö maailmassa, kuka olisit?
Olla joku toinen? Jumaliste, itsessäkin on joskus tekeminen. No... ääh. Varmaan joku vastuuton löperöjulkkis, etten vahingossa sotkisi Isoja Asioita ja jolla on isot tissit. Mielellään nainen.

4. Olisitko valmis lunttaamaan kokeessa, jos tietäisit, ettet jää kiinni?
En tietenkään. (No olisin varmaan tietenkin.) (Ehkä.)

5. Ota päiväkirjastasi (jos sellainen on) esille sivu 6 ja kirjoita tähän pätkä, joka kuvaa sinua, elämääsi tai ajatusmaailmaasi parhaiten?
Tämän blogin 6. postaus sisältää lauseen "Nyt on huono olo ja suussa maistuu kakka." Lisäksi toivon lisää hippejä teiden varsiin.

6. Mitä kappaletta kuuntelet parhaillaan tai minkä kappaleen kuulit viimeksi?
Ballad of Hollis Brown (Bob Dylan)

7. Mikä on sinusta lähin esine tietokonetta tai sen osia lukuun ottamatta?
Kaljapullo Suomi-viro-suomi-sanakirja.

8. Mitä näet, kun katsot (juuri nyt) oikealle takaviistoon?
Sähköurut. Hillittömässä pölyssä, mutta ehkä vielä joskus.

9. Käytätkö/käyttäisitkö mieluummin piilolinssejä vai tavallisia silmälaseja? Miksi?
Silmälaseja. Olen kyllä harkinnut piilolinssejäkin, koska niiden kanssa olisi varmaan mukavampi pötkötellä sohvalla kyljellään televisiota katsomassa. Rillin sangat painavat inhasti päähän.

10. Onko kivempi antaa vai saada lahjoja? (rehellinen vastaus!)
Antaa. Menen aina jotenkin vähän typerästi hämilleni, kun minua lahjotaan. Onneksi sitä ei tapahdu usein. Toisaalta silloin, kun tapahtuu, kivaa sekin on ja totta puhuakseni ilostun hämistyksestä huolimatta.

11. Mihin kilpailuun osallistuisit näistä mieluiten: Idols, Haluatko miljonääriksi? vai Big Brother? Uskoisitko pärjääväsi näistä jossain hyvin?
Haluatko miljonääriksi. Ihan varmasti pärjäisin, sillä minähän ennen muuta haluan miljonääriksi.

12. Mistä hinnasta suostuisit ajamaan pääsi kaljuksi?
Häh? Miksi kukaan maksaisi sellaisesta? Sitä paitsi minulla on harvinaisen lommoinen kallo, joten on kaikkien mentaalihygienian kannalta parempi, että se on peitetty karvalla.

13. Syötkö/söisitkö mieluummin etanoita vai mustekalaa?
Olen syönyt mustekalaa, eli varmaan etanoita sitten.

14. Tulet kouluun ja huomaat, että tänään on koe, jonka luulit olevan huomenna ja johon et ole lukenut lainkaan. Mitä teet?
Itken katkerasti, hyperventiloin ja pyörryn. No äh, sävellän tietenkin sen perkeleen kokeen miten kuten.

15. Avaatko banaanin ylhäältä (se osa, mistä se on tertussa kiinni) vai alhaalta?
Ylhäältä, paitsi jos on veitsi kourassa.

16. Ottaisitko mieluummin lävistyksen kieleen vai napaan?
Kieleen. Yäk. Silti.

17. Oletko koskaan juossut liukuportaita väärään suuntaan?
En varmaan. Miksi olisin niin tehnyt?

18. Milloin ja miksi itkit viimeksi?
Menee vähän liian intiimiksi. Haluatte varmaan ennemmin kuulla, pyyhinkö edestä taakse vai takaa eteen? (En tunnu pystyvän itkemään, vaikka aihetta olisi. Ja hyvät naiset, pyyhkikää edestä taakse; miehillä ei ole niin väliä.)

19. Jos joutuisit luopumaan jostain aistista (näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto-), mistä luopuisit?
Hajuaistista. Käykää tupakoimattomissa baareissa, niin tiedätte miksi.

20. Entä mistä aistista luopuisit kaikkein viimeisenä?
Tuntoaistista, olenhan niin kauhean fyysinen.

21. Oletko ikinä ollut ihastunut / rakastunut opettajaasi?
Olen. Voi sentään. Hänkin kai tunsi minua kohtaan jotain. Oh. Hän oli hieman minua nuorempi ja niin, niin, niin.

22. Käveletkö/ajatko yleensä päin punaisia?
En yleensä, mutta myönnettävä on, että aina silloin tällöin kävelen, aja en koskaan.

23. Puhutko tai laulatko itseksesi usein?
Kyllä.

24. Haluatko kassalla ensin kolikot ja kuitin/setelit siihen päälle vai ensin kuitin/setelit ja kolikot siihen päälle?
Setelit, kuitin ja kolikot.

25. Kuinka monella kielellä osaat sanoa "minä rakastan sinua"?
Muutamalla vähintään auttavasti ja kansainväliset eleet päälle.

26. Mitä kuivaat ensimmäisenä, kun tulet suihkusta?
Kasvot.

27. Oletko ikinä uinut alasti?
Olen ja usein. Se on kivaa, suosittelen.

28. Minkä osan luet sanomalehdestä mieluiten?
Kuolinmainokset ja kulttuurin.

29. Mihin ulkonäkösi piirteeseen olet erityisen tyytyväinen?
Pitäisi olla "kaikkein tyytyväisin", sillä tänään vaihteeksi en ole mihinkään erityisen tyytyväinen. No, tykkään kyllä naamastani silloin, kun hymyilen. Pitää hymyillä useammin.

30. Oletko ollut ikinä koulussa / töissä krapulassa?
Olen. Voi että se on kamalaa. Kamalaa. Huonous & epävarmuus. Älkää helvetissä katsoko päin tai hajoan! -tunne.

31. Jos tv:ssä esitettäisiin suorana lähetyksenä julkinen teloitus, katsoisitko sen?
En. Jos tv:ssä esitettäisiin jne. sanoisin televisioluvan irti ja heittäisin television alas parvekkeelta. Asenteeni kuolemantuomioon on... oh. Enpä ala nyt siitä.

32. Olisitko valmis tappamaan viattoman ihmisen, jos sen avulla nälänhätä poistuisi maailmasta?
Luultavasti olisin. En tiedä, miten siihen pystyisin tai sen kanssa eläisin, mutta silti varmaankin olisin.

33. Jos sinulla tulee aikaisena kouluaamuna kiire ja joudut jättämään meikkaamisen tai aamupalan väliin, kumman jätät?
Yleensä joudun jättämään molemmat väliin, mutta jos aikaa jää, niin aamupala on tehtävälistassa ennen meikkiä. (Yleensä, paitsi jos ja kun onhan niitä kaikkia syitä ihmisellä joskus pynttäytyä mieluummin kuin syödä. Köh.)

34. Valitse jokin lempi-tv-sarjoistasi. Ketä sen hahmoa muistutat eniten?
Vikatikki. Hassua kyllä, Carolineen on kovin helppo samastua, mutta en ole lainkaan niin - tai ainakaan samalla tavalla - viehättävä kuin hän. Ehkä olen kuin Karen: hissukka, joka tarpeeksi pudotessaan kaivaa itsestään selkärangan. Tai jotain.

35. Mitä näistä teet mieluiten: tiskaat, imuroit vai peset lattioita?
Tiskaan ja pesen ikkunoita oikein mielelläni. Suhteeni imurointiin lienee aika selvä. Viimeksi vaivalloisesti ja tuskaisasti toimeen uhrautuessani imuri alkoi haista ja päädyin imuroimaan imuria tulipalon pelossa sähköiskun uhallakin. Imurit ovat syvimmästä helvetistä. Jotain perusteellista niillä on ihmiskuntaa vastaan. (Oho, kyse olikin lattianpesusta. No silti järjestys on sama, joskin on myönnettävä, että suhteeni lattioihin on kaikkiaan hyvin kompleksinen.)

36. Mitkä ovat huoneesi hallitsevimmat värit? Ovatko ne lempivärejäsi?
Punainen, on lempivärini siinä missä muutkin värit.

37. Ovatko jalkasi juuri nyt ristittynä, istutko niiden päällä vai miten ne ovat?
Nilkoista ristittynä, vasen oikean päällä.

38. Jos saat matikan kokeesta kasin, miten reagoit?
Jumaliste! Huutava vääryys! Ope on varmasti laskenut nyt väärin! KUOLEN!

39. Mitä elokuvaa/tv-ohjelmaa katsoessasi olet itkenyt?
Minä itken vaikka testikuvaa, jos satun sille päälle. Onhan siinä niin riipaisevat värit ja katkera kontrasti.

* * *

Tämä lähti Tiinalta. Nyt menen lukemaan hänen vastauksensa. Jännittää oikein, olemmeko samiksia vai eriksiä.

torstai 8. marraskuuta 2007

The whole fucking world is just too frustrating

Eilen illalla tuli ensimmäinen tekstari, jossa kehotettiin sytyttämään kynttilä keittiön ikkunalle Jokelan koulusurmien uhrien muistolle ja viettämään hiljainen hetki. Mikäpä siinä, sytytetään – ja ollaan hissuksiin minuutti pari. Samalla tekisi mieleni sytyttää myös liekkimeri niiden muistolle, jotka sekoavat. Helppoa ei liene heilläkään. Kenelläkään ei ole.

Mielenkiintoista on, että tuskin savu on ehtinyt hälvetä ja ruumiit saatu korjattua pois, kun aletaan jännittää, mitähän kukkahattutädit tästä oikein sanovat, mihin suuntaan lakattukyntinen sormi tällä kertaa sojottaa? Onko kukaan enää turvassa?


PÖÖ! ja toinenkin PÖÖ!

Menikö paskat housuun? Oi voi, eikä siinäkään vielä kaikki.
(Nyt se Ohari perkeleen kukkahattumussukka kuitenkin aloittaa väkivaltaviihteestä! Eih! Modernin tabun ronkkiminen on niin epäviileää! Noloa! Voi myötähäpeän määrää!)

Sillähän ei tietenkään ole mitään merkitystä, että ihminen näkee televisiosta vähintään yhden murhan päivässä. Eikä tietenkään ole mitään merkitystä silläkään, että ihminen voi – ja sen täytyy ehdottomasti saada itseään toteuttaakseen – harjoitella tappamista pelikonsolilla oman kotinsa rauhassa. On ihan turha kuvitellakaan, että viihteen väkivaltaistuminen vaikuttaisi mitenkään. Jotkut poikkeusyksilöt nyt vaan kerta kaikkiaan naksahtavat päästään, eikä sille voi tai kannata tehdä mitään, sillä suurin osa tajuaa, että kysehän on vain leikistä – ja suurimman osan mukaan tietenkin mennään, demokratiassa kun ollaan. Väkivalta on välttämätöntä kivaa. Kun väkivaltaan yhdistetään jaloja, perinteisiä aatteita – ja voi pojat että esimerkiksi irc-galleriasta löytyy hyvä joukko kirkassilmäisiä rotevarintaisia nuoria patriootteja Suomi-leijonat kaulassa kimallellen – on oikeastaan ihme, ettei tällaisia näkökulmasta riippuen joukkomurhia tai puhdistuksia tapahdu useammin.

Paha on silti mennä ketään tai mitään syyttelemäänkään, vaikka kuinka kukkahattu puristaisi päässä, sen minäkin myönnän, enkä sen paremmin käy ensimmäisiä tai muitakaan kiviä heittelemään. Teollisuus tuottaa sitä, mitä ihmiset haluavat. Ihmiset käyttävät sitä, mitä teollisuus tuottaa. Vanhempien, vaikka niin haluaisivatkin, on käytännössä mahdoton valvoa, mitä heidän lapsensa puuhailevat median äärellä, sillä väkivaltaviihde ei haise hengityksessä vaan näkyy korkeintaan silmien demonisena kiilumisena ja silloin tällöin tapahtuvina pikku ylilyönteinä.

Mieleen hiipii inhottava ajatus, että tämä on vallitseva, hallitsematon ja varsin haluttu asiain tila. Asiain näin ollessa on syytä heittää marinat pois ja hyväksyä se tosiasia, että tällaiset tapaukset ovat hinta siitä, että ihmiset ovat järjestään hulluja ja maailma on paha. Huomenna se voin olla minä tai sinä, jommallakummalla puolella liipaisinta.

Näillä mennään, turhaumia miten kuten väistellen ja hilpeä optimismi säilyttäen.

lauantai 13. lokakuuta 2007

Oharin heökat- et fäshönkornerista morjens vaan pitkästä aikaa...

Järkyttäviä uutisia: olen ilmeisesti saavuttanut sen ikääntymisen pisteen, jossa kansalaisen täytyy todistella (oletettua) nuorekkuuttaan – vaikka sellainen toimi minua suunnattomasti puistattaakin.

Katsokaas. Tänään menin viimein kampaajalle. Päästä roikkui viitisentoista senttiä sellaista hiusta, jonka hautajaiset olisi pitänyt järjestää jo ajat sitten. Sovimme nuoren kampaajan kanssa, että karva katkeaa tosta ja tosta. Ja että saa laittaa muotoilutuotteita ja että neiti on muutenkin hyvä ja tekee miten parhaaksi näkee jakausten ja sen sellaisten kanssa, ammattilainen kun on. Otin ja vaivuin sitten kampaamotranssiin. Tiedättehän, rakkaat kanssasisaret¹, siihen jossa ajatukset singahtelevat vailla loogisia tulo- tai lähtökulmia sellaisten aiheiden välillä, jotka liittyvät tai eivät liity toisiinsa tai mihinkään.

"Täytyy muistaa, että koskaan, ei koskaan, saa tulla kampaajalle meikittä. Ikinä! Jessus. Eikä mielellään meikissäkään ennen puolta päivää. Silmäpussiahdistus."

"Ostaisikohan tänään pizzaa?"

"Hetkinen, jos saanti on 100 %, sehän on erittäin hyvin ellei täydellisesti! Hölmöä, että jotenkin nyt vasta hahmottuu ne tiedonhakupelin lukemat – mutta kai siinä oli niin kiire vaan tehdä niitä hakuja..."

"Harmi etten sittenkin ostanut niitä tissiliivejä eilen. Olivat hintaansa nähden hyvinkin sievät ja sopivat."

"Huhhuh. Onpas siinä lävistelty lapsukainen!"

"Tralalaa ~~~ piupau ~~~ jepjep ~~~ vuokranmaksupäivä ~~~ Dave Grohl ~~~ hiton näyttö kun sekosi ~~~*"

Kun havahduin transsista, oli nuori kampaajariivi pentel tar neitok tyyppÄH istuttanut harteilleni Riitta Uosukaisen pään. Hyvä ihme kumminkin! Ensin säikähdin, sitten nauratti ja sitten maksoin mukisematta totisuutta imitoiden tosi hienon kampauksen. En jäänyt ostoshelvetin käytävälle haalimaan opetuslapsia ja perustamaan uutta kykypuoluetta, vaikka siihen olisi nyt ollut mitä sopivin hius päässä, vaan painelin vessaan ja suin kostein sormin suortuvat miten kuten edes kohtuullisen luonnollisen näköisiksi.

Harmitti vähän, että nuori neiti teki kovan työn föönin ja kihartimen kanssa ja minä kiittämätön täti-ihminen tärvelin kuohkean luomuksen parilla rotevalla kouraisulla. Tosi vähän.

* * *

Hyvä on. Lusikka – tai ehkä paremminkin kävelyköppi – kauniiseen käteen: ensi kerralla täytyy muistaa mainita kampaajahenkilölle, että joskin saatan näyttää vanhalta kurpalta, en halua näyttää sellaiselta. Ja jos on pakko näyttää vanhalta kurpalta (aika usein on), näytän mieluummin sitten siivottomalta siivottoman vanhalta kurpalta kuin pirteältä edustusrouvalta. Mieluummin Irwin Goodman kuin Riitta Uosukainen, ihan totta hei.

Tuota voi tietysti olla vaikea tajuta, mutta niin se vaan on. Saan allergisen ahdistuskohtauksen kampauksista, jakkupuvuista ja helminauhoista.

Kun alan olla siinä määrin mummo, että kaupoista ei löydy enää mitään järjellistä päällepantavaa – ja voi veljet että se päivä ei ehkä ole kaukana (ks. alempana) – teen niin kuin oma mummuni, joka teetti riemunkirjavat paitansa, yhdisteli niihin tosi innovatiivisesti verkkareita ja hiippaili kaiket päivät aina trendikkäillä kusluistimilla². Koko komeuden hän kruunasi piukealla (koti-)permanentilla, joka minun silmääni edelleenkin näyttää paremmalta kuin blondattu, raidoitettu ja ihan helvetin kuohkea ja pirullisen pirteä kampaus.

* * *

Sitten fäshöniin.

Ostoshelvetissä hortoillessani ihmettelin hiukan tätä nykyistä muotia. Vaikkakin ilmastonmuutos on tosiasia, jonka mitätöiminen ja vähättely kiistämällä on auttamattomasti myöhäistä, on täällä villissä Pohjolassa silti talvella niin kylmä, että vaatteissa saisi olla hihat (siis niissä vaatteissa vain kuitenkin ja tietenkin, joihin ne luontevasti kuuluvat – kalsarit saavat mieluusti jatkossakin olla hihattomia).

Mitä tekee muotisuunnittelija? Kehittelee paksuja, korkeakauluksisia puseroita ja muita yläosia, joista jättää hihat kokonaan pois, tai ainakin lyhentää ne ulottumaan korkeintaan kyynärpäähän asti. Selkä ja vatsa ovat sitten tukalasti hiessä, kun taas käsivarsikarvoitus sojottaa hysteerisessä kylmäshokissa. Höh & hämmästys.

Aikani töllisteltyäni sinänsä sieviä mutta auttamattoman hiharajoitteisia vaatteita hoksasin, että niitähän kuuluu tietenkin pukea monta, monta päällekkäin. Kerrospukeutumisen ilosanoma on ilosanoma etenkin kauppiaille: onhan hirmu kivaa myydä monta ohutta ja hiharajoitteista puseroa yhden kaikenkattavan sijaan! Kassakone kilisee ihanaisen tuplasomasti, kun asiakas ostaa kerralla vähintään kaksi puseroa.

Minähän toimin kiltisti ja odotuksenmukaisesti juuri niin kuin päänmenokseni viriteltyyn juonilliseen suunnitelmaan kuuluu ja ostin peräti neljä yläosaa. Ohhoh! Ostin jopa yhden hihattoman mekontapaisen, jota voi käyttää housujen kanssa ja joka on – noin järjellisesti ajatellen – kohtuullisen järjetön vaatekappale. (Mutta kun se riivatun tekeles imarteli niin ihanasti vartaloani. Kun vedän sen ylleni, näyttää jopa siltä, että minulla on vyötärö. Pöyhkeän tukan kanssa sopii tosi hyvin vyötärö. Ihan kuin oikeilla naisilla! Vapise Barbie!)

* * *

Summa summarum:
Törsäsin tänään ihan hillittömästi itseeni. Loppulasku ei ole suuri rahallisesti mutta suhteellisesti³ on. Nyt on sellainen olo kuin olisin syönyt liikaa suklaata: tavallaan aika onnellinen, joskin hiukan ällöttää. Puolustelen ostiskelua sillä, että kun kerrankin kykenen siihen, on tilaisuus käytettävä välittömästi. Kaikki vanhat puseroni ovat enemmän tai vähemmän hajalla, kutistuneita tai kokonaan lakanneet olemassaolonsa. Talvi tulee. Jne. Jne.

Sisäänrakennettu ostostorjuntaohjelmistoni kirkuu perustelluista selityksistä huolimatta punaisena, mikä tuntuu epäreilulta. Kytkenkin sen pois täksi illaksi ja huomiseksi päiväksi tekemällä muun muassa tuntikausia opiskelutehtäviä (tienaan opintotukea) ja erinäisiä ladonta-askareita (tienaan palkkaa).

Jos huomenna on kovakin ostoskrapula, saatan mennä jopa niin äärimmäisyyksiin, että imuroin.

Mutta tuskin sentään.

* * *

¹) Vaipuvatko rakkaat kanssaveljet parturitranssiin? Voiko nainen vaipua tasa-arvoiseen parturitranssiin, jos ottaa miesten hiustenleikkuun? Jos mies ottaa naisten hiustenleikuun, vaipuuko hän ehkä sitten myös kampaajatranssiin? Onko maailmassa oikeutta? [HS] Näitä voi joskus pohtia unettomina öinä epätietoinen.

²) Kusluistimet = Nokian Kontio-saappaiden tuunattu, kevennetty versio, jossa varret ja osa jalkaosaakin on leikattu pois jalkineen sujakamman jalkaansijoituksen vuoksi. Käytännöllisyydessä, ekologisuudessa ja kauneudessa pesevät Crocksit mennen tullen.

³) En ala opiskelijan tuloista ollenkaan, älkää pelätkö. Tympii aihe itseänikin.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Busy Lizzzzzzie

Tänään minuun meni perkele. Aika pieni, mutta meni kuitenkin. Tiesin luennon loppupuolella, että kun luennoijan kalvosulkeiset (ah!) ovat ohi, hän alkaa tehdä tikusta ja tikun takusta asiaa. Olin jo nousemassa paikaltani ja lähtemässä kohti seuraavaa luentoa, kun tuo alussa mainitsemani iloinen perhetapahtuma – ööh – tapahtui ja päätin jäädä paikalleni ivallis-pilkallisessa tarkoituksessa. En tullut laskeneeksi, monellako eri tavalla hän tällä kertaa selitti saman asiansa, mutta voi pojat että monta niitä oli. Minä vääntelehdin ja kääntelehdin (kuten kurssitoverinikin) mutta pysyin sinnikkäästi paikallani. Kun luennoija lopuksi totesi: "Näistä asioista voisi puhua hyvinkin paljon", kiskaisin itsestäni jopa kuivahkon hymyn irti.

Kun päivä on jo valmiiksi täynnä ja vielä jatkettu loppupäästä, alkaa käydä kärsimättömäksi. Yhtään turhaa jaaritusta ei jaksaisi kuunnella, yhtään höttöistä diipa-daapa-läpä-läpää ei sietäisi. Oviaukoissa ja rappujen edessä seisoskelevat ihmiset ärsyttävät; liikennevaloissa torkkujat kiukuttavat. On (olevinaan kamalan) kiire ja jokainen ylimääräinen minuutti tuntuu suunnilleen samalta kuin hyvin ansaittu suklaapatukka hereilläpysymistarkoituksessa tarpeellisen kahvimukin seurana. Luxus.

* * *

Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että stressi se taas kiristää pipaa. Enää ei taida riittää narujen löysyttäminen vaan täytynee heittää hetkeksi naulakkoon koko homburg. Ottaa hyvä asento ja kuunnella kaikessa rauhassa kuinka hauki on kala on kala on kala on kala on kalakalakalalalalaaaaaaaaa...

Näin tulee harjoiteltua meditatiivisesti itsehillintää ja kunhan tämä periodi on pulkassa, saattaa hyvällä tuurilla havaita olevansa apaatt tyyni kuin toissavuotinen viilipytty.

* * *

Ja kun puhuu itsestään kolmannessa persoonassa tarpeeksi pitkään, huomaa ikään kuin etäältä ehkä ja toivottavasti jokapäiväisten toimiensa ja hermoilujensa typeryyden. Kiire lisää kiirettä, joka rakentaa stressiä, joka lisää kiirettä, joka lisää kiirettä, joka rakentaa stressiä, jonka rakentaa Ohari – ja josta myös kärsii ihan omaa älyttömyyttään.

Jos on pakko itseään piinata, nyppisi ennemmin vaikka kulmakarvansa, tuo hölmö nainen.

PS.

Edit myös täällä.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Nova, nogo, ei vaan kulje

Minusta on oikein hyvä idea, että alkoholia sisältäviin pulloihin (ja muihin astioihin kuten kanistereihin) lisätään varoitustarra aineen humalluttavasta vaikutuksesta. Aiheellista on myös ottaa käytäntöön sellainen käytäntö (ahhahaah), jossa alkoholia myyvä myyjä (aahhaahhaah) tiedottaa asiasta joka ikisen drinkin, oluen, lonkeron, ja mitä-niitä-nyt-onkaan ostohetkellä ja varmistaa, että asiakas varmasti tietää humaltuvansa joka ikisen drinkin, oluen, lonkeron ja mitä-niitä-nyt-onkaanin jälkeen enemmän ja enemmän.

Krapulaisuus seuraa humalaisuutta. Siitäkin seikasta puhutaan mielestäni aivan liian vähän.

* * *

Lasin kilinää, laulua, yleistä hulinaa ja halailua.

Olli, Sun Äitis, Kukkis, Helen, Kriisi, Hestia, Suvi, Annareeta, Joonas, Wilis ja Timo. Kiitos ja anteeksi: teidän kanssanne oli kauhean kivaa! Enenevässä määrin humalaista ainakin minun istumakohdassani, mutta kivaa. Kaupungilla remutessa kadotin ääneni – tai ehkä se karkasi Joonaksen mörinän, joka on kuulkaa hyvät ihmiset siis tosi vuh-vuh, kanssa jonnekin muhinoimaan – ja kun se aamulla rämpi kotiin nolona ja piestynä, se kuulosti siis niinku niin tosi käheältä.

Partitiiviobjekti, joka on tänään jakanut kanssani monenlaista krapulariemua (joista ette halua kuulla, arvaan), on sitä mieltä, että se on seksikäs. Siis raakkuva viskibasso on seksikäs? Miehet!

* * *

Tarinan mukaan General Motorsissa sommiteltiin Chervolet Nova kansanautoksi ja sen myynti suunnattiin erityisesti Latinalaiseen Amerikkaan. GM:n myynti- ja markkinointigurut ihmettelivät huonoa menekkiä espanjankielisissä maissa, kunnes hoksasivat, että Nova tarkoittaa no go, ei kulje. Kyseessä on tietenkin urbaanilegenda: Nova on eri asia kuin no vá ja Chervoletia myytiin ihan mukavasti.

Mitä sitten? Ei mitään. Minulla on krapula, eikä mikään kulje. Ajatus, joka ilmeisesti häipyi päästä samoihin aikoihin äänen kanssa, ei vieläkään ole vaellellut takaisin. Odotan mielenkiinnolla, mitä matkamuistoja sillä tällä kertaa on tuliaisina.

(Huomenna on työpäivä. Saisi kyllä jo palata.)

perjantai 7. syyskuuta 2007

Opiskeluonni

On tämä kanssa yhtä, kun ei ehdi edes blogia päivittää. Jos tuo kuulosti marinalta, onnistuinpa hämäämään! Lukuvuosi alkoi eikä hetkeäkään liian aikaisin. On mukavaa taas hiippailla lipaston käytävillä, tutkailla kursseja, lounastaa kavereiden kanssa ja opiskella. Päivissä tuntuu olevan jopa välillä jonkinlainen järjenhäivähdys kesäisen hortoilun jälkeen.

Lukujärjestyksen ja kurssien sumpliminen on tietysti yhtä tuskaa, mutta toisaalta en varmaan koskaan, toivottavasti, lakkaa hämmästelemättä sitä ystävällisyyttä ja joustavuutta, mikä opettajista irtoaa ihan vain nätisti pyytämällä. Asiat sujuvat, kun niitä tarpeeksi järjestelee, tai ehkä siitä huolimatta.

Ensimmäinen periodi on niin piukkaan ängetty kursseja – survoin jopa kaksi päällekkäin – että hiukan hirvittää, mutta toisaalta nyt tuntuu siltäkin, että kylläpä kyllä niistä taas jotenkin selviää. Optimismi, tuo opiskelijan paras ja pahin apulainen. Itseni tuntien arvelen kuitenkin joulun tullessa olevani niin piipussa, että joulupukki joutuu tulemaan edelleenkin talouteen suomalaiskansallisesti ihan vain ovesta.

No, jouluun on vielä (muka) viljalti aikaa; sitä ennen suomen kieltä, kirjallisuutta ja kieliteknologiaa sekä hieman hei hulinaa.

Syksy on aina tarmoisan onnellista aikaa.

* * *

Muistuttaisin bloggaavaa kansaa, kommentoijia ja lukijoita vielä blogimiitingistä: kello 18.00 lauantaina 8.9. (kyllä! huomenna!) panimoravintola Plevnassa ta-vat-aan vimmaisasti! Sinä myös siellä, alahan järjestellä lapsenpiikaa, kyytiä, majoitusta, vaihda pois jo arkipaita ja jotain kiiltävää sä päälle laita. Tai no, arkipaitakin käy (jos se kiiltää). (Ei vais, ei tarvitse edes kiiltää.)

sunnuntai 2. syyskuuta 2007

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Olen istunut hilpeää ja haikeaa sekä hieman ehkä alkoholinhuuruista iltaa -t:llä. Kuten kunnon nettiriippuvaiset ainakin, pyysin pääsyä verkkoon. Noh. Mihin minä silmäni panisin, kun tosiasiat tyrkylle lyödään. -t:n kirjanmerkeissä kohdalla "Skeidaa" on ensimmäisenä Oharin paluu.

Hittolainen.

Kaveruussuhde pannaan nyt telakalle ja jäljellä olevat tupakat ja kaljat jaetaan kuule hei takana lurkkija harvinaisen epäkristillisesti. (Joku huutaa, että pitäisi ottaa huomioon, että kyseessä on hänen veppiselaimensa, minkä huomion OP:n toimitus jättää noteeraamatta.) Vetää mun viimeisen röökin, nyt pitää mennä...

* * *

Tulin takaisin ja huomautan, että "Hirveetä skeidaa" osastossa on mm. ENFJ profile, Kuinka käytän strubg-alushousuja luovasti ja Äiti olenko aivan vaurio.

* * *

-t ehdotti otsikoksi Girl u cyk. On se 1 hulu. Nyt se nuuhkii mun kainaloo. I rest my case.

torstai 23. elokuuta 2007

Erikoistarjouksia Super Marketista

Juha Seppälän Super Market kuuluu uusimman suomalaisen kirjallisuuden tentittäviin kirjoihin, niinpä lukaisin sen eilen iltapuhteinani, jälkeen hampaidenpesun ennen nukahtamista. Koska Juha Seppälä on jahkaillut ja pähkäillyt sitä, miten tavikset jahkailevat ja pähkäilevät blogeissaan, olisi lämpimästi kostonhalua tyydyttävää lausua kirjasta jotain häijyä. Vaan ei se käy, sillä mies kirjoittaa kuin pentele, siitä ei pääse jahkailemalla eikä pähkäilemälläkään mihinkään.

Groteskin komiikan, karnevalistisen hulinan modernisointi synnyttää rujoa jälkeä. Veri, paska, kusi, sperma ja räkä lentävät, vittu haisee ja kullit sojottavat miten sattuu. Meno on vimmaista, mutta siinä missä karnevalismista kaikuu riemu, Super Marketissa näyttää tänään olevan erikoistarjouksena miehinen epätoivo, markka kakskyt kilo. Sen koomisuudesta karkaava nauru tekee surulliseksi.

Kirja on varmaan ollut aikanaan (1991) häkellyttävä tapaus, erityisesti Seppälän käsistä lähteneenä. Minä häkellyin lähinnä siitä, kuinka osuvaa miesten maailman kuvaus on – olen samoja juttuja kuullut kaveripiirissä moneen kertaan monin tavoin varioituina. Vaikka yleistäminen on syntiä ja johtaa selkärangan vääristymiseen ja kämmenien karvoittumiseen, alan varovasti vakuuttua siitä, että jokaisen miehen sisällä asuu pieni mies, heti siinä lehmän naapurina.

Pieni mies yrittää pärjätä tässä vaativassa ja väkivaltaisessa maailmassa palikalla, joka sen käteen on ensimmäisenä sattunut. Täytyy olla hämmentävää ja ristiriitaista, että se palikka sattumoisin on myös pienen miehen herkin kohta. Ymmärrettävää on, että pieni mies menee silloin tällöin sekaisin ja joskus vähän rikkikin.

Toisaalta tämä sattuma saattaa hiukan varjella meitä viattomia, silloin tällöin tulilinjalle sattuvia täysin palikattomia sivullisia. Jos uskoisi jumaluuksiin tai edes älykkääseen suunnittelijaan, olisi suuri houkutus uskoa, että kaikki sujuu suunnitelman muk

Nyt voi vain taivastella, että tulemme sittenkin näinkin hyvin toimeen.
(Tuossa on tosiaan piste. En jatka lausetta. Ehei.)

* * *

Mitä? Meneekö ylitulkinnaksi? Ehkä lipeää peräti taas jahkailuksi ja pähkäilyksi? Oi voi voi sentään. Puolustuksekseni ilmoitan, että olen viime aikoina lukenut niin paljon miehistä jahkailua ja pähkäilyä miehisyydestä, että jonnekin se on turskautettava. Talouttani jakavaa palikallista ja palikatonta lähipiiriä ei voi loputtomiin piinata näillä ajatuksilla, koska niistä tulee sillä menolla ihan hulluja. Teillä, rakkaat lukijat, ei ole niin väliä. Tämä on vapaaehtoista, kuulkaa! ÄH!

* * *

Nyt kannattaa käydä sumplimassa blogimiitingille sopivin päivä. Jos ehdottamani lauantai 8.9. aiheuttaa esimerkiksi tähtien asennosta johtuen yleisökadon, kannattaa tutkailla myös toisia vaihtoehtoja. Päiviähän piisaa ja jos ne loppuvat, otetaan almanakasta lisää.

tiistai 21. elokuuta 2007

Kiva tiätää toikin susta

Tehtävänä on kääntää seuraavat lauseet omalle murteelle, taikka paremminkin kai omalle puhekiälelle, jos niissä ny joku ero sitten on:

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskom punanem mekko sopii mullekkin.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tartteksää apua siinä kirjotustehtävässä, jonka mantsannope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Juu, tehdään niinkun sää sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummu sano että se hakee meidät siinä varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mää meninkin Helsinkiin pussilla, kum myähästyij junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksää nähny missääm mun isoveljen kännyä?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksää sen hameen, joka nähtiiv viime viikolla Henkassa ja Maukassa (Hooetämmässä)?

Deet ei oo deitä, muttei ne enää nykyään oo puhtaita ärriäkään vaan jotain siltä väliltä. Mun oma murre ei oo enää puhdasta tamperelaista, siinon toisaalta eteläistä (lapsuus) ja toisaalta pohjosempaa (aikuisuus) kaikua, mutta mää sanon kuulemma usein ja luantevasti nääs. Tamperelaiset ei taas enää käytä näässiä juur ollenkaan vaikka se on hyvä ja täsmällinen sana. Ne on vissiin suivaantunu irvailusta. Meillä Akaassa ei kauheesti välitetä siitä, mitä jokku turkulaiset tai muut tsadilaiset märisee, vaan puhutaan just niinku tykätään.

* * *

Mää miätin, että onkoos Tampereen seudum murteissa tavallista enemmän assimilaatioo sanojer rajoilla, vai tuntuuko se siltä vaan. Mää meinaan sitä ilmiöö, kun sanan loppu mukautuu seuraavan sanan ensimmäisen kirjaimem mukaan, esimerkiks ny vaikka tää tuttu mu[m m]ielestä. Sen kirjottaminen ov vähäv vaikeeta, kun kaikissa sanoissa se ei kuulu kauheen selvästi, vaikka siä onkin, ja toisaalta kun oma kielentaju oj jo niin kirjotetun kiälen läpitunkema. Meinaan että itte automaattisesti korjaa puhekiälen kirjottaessa semmoseen muatoon, mikskä se tekstissä yleensä pannaan.

Tässäkij jutussa olis pitäny merkitä ylös assimilaatioo enemmänkin kun oon tehny, mutta kus se näyttää niin tyhmältä. Eikä tämmönen ŋ-merkki, joka puheessa kuuluu hyvinkin usein [isoveljeŋkännyä] tiätenkään edes kuulu kirjotettuun tekstiin.

(Mää kirjotin tähän ensin rajakeminaatiosta, mutta hoksasinkin sitten, että siitä ei ookkaan kyse ny. Rajakeminaatio nääs meinaa sitä ilmiöö, kun sanarrajalla kuuluu kaks konsonanttia yhden sijaan niinku hernekkeitossa ja monissa liiteppartikkeleissa, vaikka oleppas.)

* * *

Kaikista herkullisinta murre on (paitsi voissa paistettuna ja kermassa haudutettuna) mukavissa, kotosissa tokasuissa. Esimerkiks tänä aamuna miäs sai aikaan nauruhepulin, kun sano unisena toljottavalle kissalle:
"Mitäs mulkkaat? Ekkö oo ennen ihmistä nähny?"

Otsikko om myäs semmonen tiuskasu, mitä kakarana tuli paljonkin käytettyä. Ja ainaham meillon tää kaikkeen sopiva:
"Äites oli kus sua teki, isäs ov viäki",
joka ol lyhentyny – ilmeisesti siks että kaikki sen kumminkin tiätää – napakkaam muatoon:
"Äites."

* * *

On ollu kauheen mukava lukee murrekäännöksiä, kun ne liittyy tohon mun opiskeluunkin, ja toivottavasti ihmiset kirjottaa niitä lisää. Tähän inspiraatio tuli Kukkikselta.

maanantai 20. elokuuta 2007

Miittinkiutelu

Seuraa alustava ja mihinkään sitouttamaton kysely kanssabloggaajille, -kommentoijille ja -lukijoille:

Olisiko siellä ruudun toisella puolella ehkä joku (tai peräti joitakuita), joka (tai peräti jotka) haluaisi(vat) kokoontua Tampereelle lauantaina 8.9. kuluvaa vuotta keskustelemaan bloggaamisesta jälkimoderniteetin subjektien kommunikaatioprosesseina, neuvottelemaan ensteksparhaista blogialustoista, jakamaan tuskaa siitä ottaisiko vielä yhden ja lopulta vannomaan ikuista ystävyyttä? Paikkana voisi olla jokin kiva syöttöjuottola ja tunnelmana leppoisa, riehakas tai muuten vaan asiaton riippuen sen hetkisestä auringonpilkkujen määrästä.

Olisipa kovin mukavaa tavata teitä kaikkia!

Kommenttia toivoisin mieluusti suoraan tähän postaukseen tai vaihtoehtoisesti sähköpostiini ohiammuttu (hähää) netti.fi.

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Onneksi olkoon vaan kamalasti Dressmanista, Suomi!

Tänään paukahti ääniärsytysmittarini viisari tuskanpunaiselle, kun televisiossa miesääni kertoi heidän rrakastavan musiikkia. Tarkoitus oli varmaan kuulostaa raukean seksikkäältä, mutta tulos kuulosti kuitenkin siltä kuin kyseisen herran peräsuolessa olisi yhtäkkiä rävähtänyt madekoukku auki.

Miksi, oi miksi, nykyään kaupallisten kanavien (kaupalliset) tiedotteet pitää narista ja vaikeroida? Mistä ihmeestä tällainen idioottimainen muoti on saanut alkunsa? Kun he lisäävät vaikerointiinsa vielä kiusallisen venyvän ja loikahtelevan intonaation, korvasimpukkaparkani pyrkivät tuskassaan ojentumaan suoriksi¹. Miksei asioita voi sanoa tavallisesti? Jos ihmiset normaalisti² puhuisivat noin, joutuisin kulkemaan jatkuvasti Peltorit päässä, ja sitten menisi tukka ihan huonosti.

Niin, niin, kanavaa voi aina vaihtaa – ja niinhän minä teenkin. Ihmettelen vain, että kuka tuollaista pystyy kuuntelemaan (vakavalla naamalla)? Kuunteleeko niitä kukaan? Eikö tuosta ala jo business kärsiä, mitä?!

* * *

¹) Korvasimpukka on siksi kierroksilla, että se mahtuisi paremmin päähän eikä roikkuisi ulkona vastakkaisesta korvasta. Tämän mm. opin fonetiikan luennoilla.
²) Eihän minulla tietenkään täällä mitään normaalin olemisen mittaa ole, ei sillä. Mutta jos normaaliuden ja epänormaaliuden raja on veteen piirretty viiva, kaupallinen voihkenarina on kaukana rannalla, siellä epän puolella.

perjantai 17. elokuuta 2007

Hard Rock ja muut kunniamaininnat

Olen koonnut tähän kirjoitukseen matkan varrella blogikavereilta ja muualta saamiani tunnustuspalkintoja.

* * *
Varapygmi jo sellaisen mahdollisuutta väläytteli, mutta Tuuli lopulta sen minulle ojensi ylistävien arvosanojen kanssa. Mä olen niin råk, mä olen niin råk!
* * *

Kun nyt alan nähräämään sivupalkkiin kunniamerkkejä, tällään sinne saman tien myös Sun äidiltäs saamani Sun äitis suosittelee -merkin, mistä olen kovasti otettu.
Edit: Äiskän merkki onkin jonnekin kadonnu, mutta mainintaa en poista, en suostu!

* * *

Laveasti tulkiten ehdokkuuskin on kunniamaininta, ja minähän tunnetusti tulkitsen mitä laveimmin, niinpä lisään myös Kuuluttajan ojentaman Kultainen megafoni -ehdokkaaksiasetusmaininnan. (Tai mikä lienee virallisesti.)

Voittajasta käsittääkseni kisaillaan edelleen ja jännitys lienee tiivistynyt lähes sietämättömäksi.

* * *

Yritin työntää laajakaistaan myös vuonna 1980 hiihtokisoista voittamaani hopeista lusikkaa¹, mutta se juuttui modeemiin kiinni. Pahoittelen ja laitan lohdutukseksi kuvan kyseisestä kapineesta².
Tunnen itseni ihanan kunnialliseksi ja se on koko joukkueen ansiota. Kiitos!

* * *

Edit:
Lisää kunnioitusta pukkaa karvaisalta taholta. Musta ja Harmaa sujauttivat tahmaisiin näppeihini Työn Sankari -merkin. Työni häkeltyisi, jos se (tai mikä tahansa) olisi työlle ominainen tuntemus. Lähipiiri epäilee joko lahjontaa tai dopingia, mutta minä vaikenen kuin muuri ja sovittelen posket innosta hehkuen lisää merkkiä rinnukseen. Sankari, minä! Ehkä jopa Supersankari!
* * *

Edit 26.9.2007:
Sain jo ajat sitten Tiinalta kovasti ilahduttavan Schmooze-merkin.
Koska en kauheasti tuota ulkomaata ymmärrä itse, laitan tähän myös Allyn laatiman suomennoksen aiheesta:
"Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa, vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan. Ne herättellee myöski järkevää keskustelua, vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan lähheisyyen ja ystävyyen tunnun."
Ja tästäpä iski hienoinen huono omatunto, sillä en ole juurikaan viime aikoina Blogistaniassa häärännyt, sen paremmin omassa kuin muittenkaan blogeissa. Mutta älkää vain luulkokaan, että minusta on päästy. Ehei! Sinnepäinkään!

* * *

Edit 14.1.2008:
Rappiotäti antoi minulle kukkia! Oi sentään! Suunnaton ilahdus pukkasi päähän!
Näitä pitäisi jakaa kymmenelle ilahduttavalle bloggaajalle, mutta kun mutta kun. Kaikki blogilistallani olevat ja hyvin moni sen ulkopuolinenkin ilahduttaa säännöllisesti, niin tuskaksi menee. En anna siis kenellekään, mikä on ehkä epäreiluinta mitä on, mutta onpa tasapuolisen epäreilua ainakin.
Edit: Kukkia on pukannut lisäksi ainakin Touhikselta ja Katalta. Lisäksi Sun Äitis ojensi hurmaavat konditionaalikukat. Olen punastuksellisen täpinäisen kukikkaasti ilahtunut! Kiitos!

* * *

Edit 25.2.2008
Tiina sanoo, että tämä blogi on Excellent. Pyörryinkö onnesta? No kyllä vain! Itte se on se joka toista ekaks siks sanoo, niin että ekselentti on sen oma blogi, ettäs tietää! Nih!
Ekselenttiys lankesi myös Lilithin taholta. Ooh! Ja samat sanat kuin yllä.


* * *

Edit 20.3.2008
Sun äitis ojensi tämän uljaan Kansalaisjournalisti-palkinnon käteeni. Olen ällikällä häkeltynyt, kiitän ja lasken tämän nyt nopeasti sivupalkkiin, jotta en vain sinne tänne kumarrellessani pudottaisi palkintoa. Oh! Hitsi! Mitä tässä nyt enää voi sanoa? Ehkä vain otan ja poxahdan ylpeydestä!







* * *

Edith Bunker 8.5.2008Minä en nuku kalojen kanssa vaan polkkaan nisäkkäiden keralla! Blogging with a porpoise -merkin ojensi Kukkis. Olen aivan otettu, siksikin että eldfiinit (kuten Esikoinen sanoi pienenä) ovat suosikkielukoitani heti kirahvien ja pingviinien jälkeen.
Jatkan tylypaskiainen-linjaa enkä jaa merkkiä eteenpäin. Pahoittelut siitä. En vaan kykene; onneksi muut kykenevät!

* * *
Edit 23.7.2008
Kriisi kehaisi mitä ihanimmin ja myönsi Brillante-merkin. Voi herrajjesta. Olenhan toki perso kehuille, mutta tästä heittelehdin jo volttia! Ainakin 12 V!
Samat selostukset kuin yllä pitävät edelleen paikkansa. Blogilistani pursuilee ihania blogeja ja lisäksi käyn häpeilemättä vieraissa. Kehu niistä nyt sitten jotakuta, kun rakastan kaikkia vaihtelevalla vimmalla mutta aina (ainakin melko) varmasti.

* * *

Zepa tuikkasi etupäässä Pertille tämän mahtikollimerkin, josta koko perhe riemuitsee. Kakkukahvit pöytään! Saanen vielä kehaista, että Pertti on saanut kunnian toimia merkin mannekissana. Kröhöm! Ylpeys! Suorastaan sietämätön leuhkuus!

* * *

Edit 30.7.2008
Kiiruna palkitsi valinnaisella prenikalla, ja valitsin Kesäblogi-lätkän, koska briljanttia on jo sivupalkissa ennestään. Olen aivan hurmiossa kiitoksista! INTOILEN! Kiiruna ei ole ensimmäinen, joka mainitsee minulla olevan asennetta. Itse en sitä oikein hahmota, mutta olen hurjan ylpeä tuosta nimenomaisesta kehusta. Oletan itsekeskeisesti nimittäin, että tuo asenne on semmoista hyvää sortimenttia (lievä hihitys tähän, no okei, ei niin lieväkään).

* * *

Edit 28.10.2008
Algerian kirjeenvaihtaja Sirokko sekä Tampereen likka Tiina palkitsivat minut jo ajat sitten ihanaisella I love your blog -merkillä, mistä olen hirmuisen iloinen, etenkin kun viime aikoina blogitauot ovat venähtäneet. Määkin teitä!




* * *

Kesäminkkikin tykkäilee Oharin horinoista! Kivaa! Kolmas ja vähän erinäköinen I love your blog -merkki kannustaa tietysti horisemaan lisää! Näitä pitäisi jakaa ~seitsemälle bloggaajalle, mutta jatkan nuivaa tyyliäni, enkä anna kenellekään, koska mitä on seitsemän, kymmenen, kaksikymmentäkään niiden lukuisain ihanain blogien määrässä, joita seurailen. Ei mitään ole ne.


* * *

Edit 30.11.2008
Ida ojensi Arte y pico -pystin ja perusteli seuraavasti:
1. Ko. blogilla ei ole ennestään ko. pystiä vaikka se sen ansaitsee.
2. Ko. blogi on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä, siis äidinkielelläni jota rakastan ja jonka raiskaaminen raastaa sydäntäni - eli kirjoittaja kunnioittaa M. Agricolan, E. Lönnrotin ja J. V. Snellmanin elämäntyötä.
3. Ko. blogissa on moraalinen aspekti kerrottuihin asioihin: kirjoittajalla on herkkä omatunto.
4. Ko. blogi on hauska, älykäs, oivaltava ja innostava.
Voi sentään! Häkellys! Imarrus! Kiitos!

* * *
Edit: 26.5.2011
Zepa, joka kirjoittaa hurmaavaa joskin suorasukaista (hetkinen, nämähän eivät suljekaan toisiaan pois. Kaivakee jostain ystävät rakkaat kumi ja vaihtakaa joskin-sana ja-sanaan) blogia Kantapöytä, tyrkkäsi mulle tämmöisen ihanan palkinnon. Mää olen niin uljas! Mitään ei kuitenkaan saa ihminen maailmassa ilmatteeks, vaan kylkiäisenä tuli komento: “Vastaa viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jaa palkinto viidelle, jotka sen ansaitsevat.” Otanpa oikein hyvän tanan ja sitten:

Milloin aloitit blogisi?
Jaa, ensimmäinen Ohiammuttu taisi syntyä vuonna 2005. Sitten se kumminkin nimestään huolimatta sai osuman ja katosi blogien taivaaseen. Tämä toinen tuleminen on aloitettu näköjään 1. maaliskuuta 2007, jolloin olin ehtinyt pitää blogipääni kiinni melkein kaksi kuukautta.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Ihan kaikkea horisen. Yritän pitää kuitenkin tekstin semmoisena, ettei siitä läheiset kovasti loukkaantuisi, närkästyisi tai tulisi intimiteetiltään paljastetuiksi. Vielä olen puheissa suuren osan kanssa, ja jos mitä hiljaisuutta mihin suuntaan onkin, blogiriepu on siihen viaton.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Se on mun! Minun! Aina ennen kun aloitin kirjoittamista, soittelin päässäni Kollaa kestään Kirjoituksia kellarista. Tiedättehän? Minä kirjoitan omaa kirjaa mun omasta elämästä, kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä (tai jotain). Täytyykin ottaa vanha tapa käyttöön taas, siitähän tulee kauhean hyvälle tuulelle!

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tykkään kirjaimista ja erityisesti niistä rakennetuista sanoista niin paljon, että haluan itsekin niitä askarrella.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Se saisi päivittyä säännöllisemmin, sisältää koherentimpaa tekstiä ja olla kaikin puolin siistimpi paketti. Mutta toisaalta, sitten se ei olisi mun, eli ehkä on parempi pitää se tämmöisenä kuin se on. Joskus pohdin myös, että olisi kiva, jos kirjoittaisin rohkeammin, mutta sitten mietin aina noita muita. Itsestään on kovin vaikeaa puhua ilman, että siihen puheeseen tulee sotkettua ihmisiä, jotka eivät tahdo asioitaan myllättävän edes tämmöisen julkisuuden määrässä. Että tällä mennään, mihinkään ei kosketa niin kauan kuin mikään ei ole varsinaisesti rikki.
Hähä, vaikka mitään ei saa ilmaiseksi, meinaan tämän(kin) prenikan nykäistä puoli-ilmaiseksi kuitenkin, eli hillitön tunnustussikailuni ei kun jatkuu, eli tähän taas tyssäsi komennon tottelu ja tämän palkinnon eteenpäin jako. Sori, hei!

* * *
¹) Olin äärimmäisen tiukassa, neljän osanottajan perinteisen tyylin hiihtokilpailussa uskomattoman hienosti neljäs! Olisin ehkä ollut peräti kolmas ja näin ollen pronssilla, jollen olisi uskonut Aulia, joka kaatuessaan parkaisi: "Ohari! Odota!"
²) No niin. Tarkkanäköisimmät jo hoksasivatkin, ettei tuo ole mitään hopeaa vaan ruostumatonta terästä. Ei se ole sama lusikka, myönnän. Sitä ei löytynyt mistään. Vielä tarkkanäköisemmät (tarkkanäköisimpiäkin tarkkanäköisemmät näkevät toisiin ulottuvuuksiin, se on sitä kvanttifysiikkaa kuulemma) huomasivat, ettei tuo ole lusikka ensinkään. Myönnän. Kaikki lusikat olivat tiskissä. Ei kai se haittaa?

torstai 16. elokuuta 2007

Avoin kirje alitajunnalle

Olen tullut vanhaksi. Tiedän sen siitä, että nykyään en voi enää juoda iltaisin kahvia kovin myöhään tai yöunet jää näkemättä. Unettomuudessa on puolensa ja puolensa. Huono puoli on jatkuva kestokrapulan tunne: sydän hakkaa, vatsassa velloo, ruoka etoo, ajatus harhailee kummallisia polkuja¹ ja olo on jokseenkin vetämätön vaikka lievästi hysteerinen. Hyvä puoli on se, että tuskaannuttavat unet jäävät näkemättä. Nyt, kun hoksasin jättää iltakahvin pois päiväohjelmasta, olen saanut alitajunnalta harvinaisen tökeröjä viestejä.

Alitajunnan yksityinen, pitkällinen ja vakavakaan puhuttelu ei näytä riittävän, joten tällään tähän oikein avoimen kirjeen. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot jne.²

* * *

Rakas Alitajuntani!

Viime aikoina näyttämäsi unet ovat olleet jokseenkin liioiteltuja ja symboliikkasi on käynyt kiusaannuttavan osoittelevaksi. Toivoisin, ettet minua sentään aivan idioottina pitäisi.

Tornin merkitys on melko universaali, eikä sen sortaminen niskaani ole kovin hienovaraista – etenkään kun olen vielä sen uumenissa! Ei tarvitse olla nero käsittääkseen, että autolla ajaminen kertoo yleisestä elämänhallinnasta, joten voit jatkossa ystävällisesti jättää ne kolarit, hajoamiset, eksymiset ja muut tieltä sortumiset näyttämättä. Tiedossa on. Petolliset ystävät, murhaajat, myrkyttäjät, pettäjät ja vainoajat voit myös kutsua pois kannoiltani. Olen kyllästynyt heihin. Olen myös kyllästynyt jatkuvaan palaamiseen samalle polulle. Sinä varmaankin yrität näyttää menneisyydestäni vain hitusen alleviivaten hyviä ja huonoja puolia, ihan noin hylättävä/pidettävä-mielessä, mutta tiedä, että olen kyllästynyt heräämään ahdistuneena, siitäkin huolimatta että tajun palatessa nykyhetken jälleenkohtaaminen on helpottuneen riemuisa. En välittäisi enää yhdestäkään unesta, jossa aikataulut mättävät ja tavarat hajoavat käsiin. En halua myöskään katsella rumia, rikkonaisia kankaita, keskeneräisiä koteja enkä helvetti soikoon koittaa kasata epätoivoisesti yhtäkään asuntoa. Sisustusihme sisälläni ei aktivoidu öisin, kun ei se toimi päivisinkään. Tukehtumisunet sitten. Hyvä ihme kuitenkin! Milloin vettä, milloin savua, milloin kivipölyä...

Kotini olen minä ja jos se on sinusta kovin ränsistynyt ja kaipaa sisustusta, pahoittelen. En aio kuitenkaan tehdä asialle toistaiseksi yhtään mitään. Minussa määrään minä, et sinä rakas Alitajunta, joten koita nyt vain pysyä kyydissä, vaikka se joskus pomppuisaa olisikin. Jos sinä aiot Ahmed Ahneen tavoin Kalifiksi Kalifin paikalle tiedottamalla minut hengiltä, häviät sinäkin maailmasta. Mietipä sitä!
Arvelen hyväntahtoisesti kuitenkin, että tarkoitat vain parastani ja olet huolissasi minusta. Keskeneräisten asioiden sietäminen kuuluu aikuisuuteen, joten koitapa nyt viimein kasvaa, sinäkin. Minä olen osuuteni hoitanut rypistymällä.

Rakkain terveisin,
sinun Oharisi


* * *

Vanhuuden väistämättömän tulon huomaa myös siitä, että tyynynjäljet häipyvät iholta päivä päivältä hitaammin. Vastustamaton himo omenapiirakkaan ajaa kuitenkin ryppyisimmänkin naisen kauppaan, joten aineet on hankittu ja nyt alkaa vimmattu kuoriminen.

Vaniljakastikettakin on.

Edit:
Omenapiirakka on uunissa ja nyt alkaa vimmatun kuorimisen jälkeinen vimmattu kalkulointi siitä, ehtiikö piirakka kypsyä niin, että uskallan hörpätä sen kanssa kahvia. Kuka olisi uskonut, että ikivanhuuteen liittyy tällaisiakin pulmia? En minä ainakaan.

* * *

¹) Terry Pratchettia lainatakseni: "-- mind that wandered so much it came back with souvenirs." [Soul Music]
²) En ole varma kumpaa tämä on. Sanonnan merkitys lieneekin, ettei niillä juuri eroa olekaan.

keskiviikko 15. elokuuta 2007

Maksimaalinen nimiminimi

Tapahtuipa niinä päivinä, tarkemmin sanottuna 17. helmikuuta armon vuonna 2005, että vietin itseni kanssa laatuaikaa. Sehän meni päähän niin kuin sinkkiämpäri, kuten laatuajalla on tapana, ja nauratti yhtä paljon. Itsekseen hekotteluunkin kyllästyy jossain vaiheessa, niinpä aloin seikkailla Internetissä – ja kuinka ollakaan eksyin tutkailemaan blogeja.

Hyvä ihme, ajattelin siinä laatuaikapäissäni, tuohan voisi olla peräti hauskaa puuhaa! Kirjoitella juttuja maailmaan luettavaksi! Minä kans!

Olin nuorena neitinä ahkera päiväkirjojen kirjoittaja – tuotantoni on hyvin laaja, useita ruutuvihkoja, joskin keskittyy suppealle alueelle (määmää ja mun kaverit) – mutta kun jo kypsässä reilun parinkymmenen vuoden iässä yritin aloittaa harrastusta uudelleen, kirjoittaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Miten kirjoittaisin? Millaista kieltä käyttäisin? Oma puhekieli tuntui kovin teiniltä enkä kuitenkaan osannut käyttää luontevasti kirjakieltäkään, kerroinhan omaa elämääni itselleni. Tarinakin tuntui tylsästi oudon tutulta. Jonkinlainen kirjoittamisen vimma kyti kuitenkin vuosien ajan, ilmeisesti odottaen vain että jonain päivänä varomattomasti loiskauttaisin siihen laatuaikaa.

Niinpä sitten avaamaan blogitiliä Bloggeriin. Mikä nimeksi blogille, pohdin hetkeksi vakavoituneena. Jotain itseäni kuvaavaa sen pitäisi olla, ja osuvaa. Osuvaa? TSIHIHI! Ohi se menee kuitenkin, tirskuin laatuajoissani, ja niin syntyi Ohi Ammuttu.

* * *

Blogin kirjoittaminen osoittautui paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi – elämä kun ei ole pelkkää glögiä ja piparia. Tempoillessani anonymiteettini ja läheisteni anonymiteetin kanssa, tuskaillessani tunnistettavuutta ja pohtiessa, voiko tällaista kertoa, sai Ohi Ammuttu -parka parikin osumaa ja katosi lopulta kokonaan.

Ohi Ammutusta muodostuivat kirjoittajapersoonani kutsumanimet Ammu ja Ohari, joista jälkimmäinen pääsi jotenkin vahingossa, ohimennen, vakiintumaan. Niinpä uudelle blogille (jonka kirjoittaminen on edelleen osoittautunut paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi) luonteva nimi oli tietenkin Oharin paluu. Voi olla, että nimi vielä muuttuu, sillä palaaminen ei voi olla kovin pitkällinen prosessi: jossain vaiheessa täytyy tulla perille, vaikkei päämäärä matkaa tärkeämpi olisikaan.

* * *

Pygmi kysyi; minä vastasin. Ja vastatessani käräytin parit jauhelihapihvit pohjaan. Olen huomattavasti parempi blogikirjoittaja kuin ruoanlaittaja – ja tästä yhtälöstä voitte, rakkaat lukijat, päätellä, kuinka mielelläni lapseni syövät sörsseleitäni.

tiistai 14. elokuuta 2007

Olkalaukkunolous

Mitä Elma edellä, sitä Ohari perässä. Aion tunnustaa nyt yhden elämäni noloimmista hetkistä.

Olimme koko perhe anopilla täydennettynä maakuntaretkellä noin kymmenen vuotta sitten. Mekkoa oli päällä naisväellä, tyttäret pieniä, suloisia prinsessoja oikein, aviomiehelläkin jotain siivompaa kuin verkkarit ja tukat koko porukalla nätisti tällättynä. Menimme hotellin kahvilaan ja lastasimme tarjottimelle paakkelsia ja erinäisiä juomia. Kun olin laskemassa tarjotinta pöydälle, heilahti olkalaukku kainalostani suoraan päin tarjotinta ja pyyhkäisi kumoon ison kupin kahvia ja limsalasin. Paakkelsit vettyivät silmänräpäyksessä ja joka paikka lainehti. Juomaa oli sylissäni, lapsen sylissä, pöydällä, tuoleilla ja lattialla. Eipä tuo mitään, vahinkoja sattuu. Pienten lasten äitinä olin tietenkin tottunut, että astiat kellahtelevat kumoon tämän tästä. Elämän pikku tumpulointiin – tai luultavammin omaani – ilmeisen kyllästyneenä [tai jokin muu pätevä syy tähän] karjasin kuitenkin itsellenikin yllätykseksi suureen ääneen ja painokkaasti: "Voi vittu!"

Astioiden kilinä taukosi, kahvila hiljeni.

Naapuripöydän hieno, iäkäs rouva oikeassa kampauksessa ja jakkupuvussa kohotti kulmiaan, keräsi eväänsä omalle tarjottimelleen, asetti olkalaukkunsa huolellisesti kainaloonsa ja siirtyi mahdollisimman kauas meistä. Hän ei huitonut kahviaan nurin, sen verran uskalsin katsoa.

Anoppi ja mies käyttäytyivät huomattavasti minua paremmin eivätkä kommentoineet tapahtumaa mitenkään.

* * *

Jos tässäkin tilanteessa olisin käyttänyt aina kätevää vyölaukkua, eivätpä olisi kahvit läikkyneet enkä minä olisi tehnyt henkilökohtaista punastumisennätystä.

maanantai 6. elokuuta 2007

Työperäistä keskustelua

– Kuunteletksää ikinä mitään raskasta musiikkia?
– Määrittele raskas musiikki.
– No semmoista, että laulaja vaikka örähtelee.
– Katri Helenaa ei vissiin lasketa?
– Nope.
– Enpä taida sitten. Enkä mää kyllä kuuntele Katri Helenaakaan.

* * *

– Yäh, mää haisen hieltä ainakin viiden kilometrin päähän.
– Ei tänne ainakaan haise.
– Sinne onkin vain viisi metriä.
– No oota, käyn haistaan viiden kilometrin päässä.
– Joo, soita sit mikä on tilanne.
– Oukkei. Ja jos ei haise siellä, niin lähet sitten Lomppariin kans.
– Ehän lähe.
– No emmää sitten mee haistaankaan. Haista itte.
– Kuule! Haista sinä itte vaan.

* * *

– Vessassa oli suurin sokeritoukka ikinä! Meinasin kompastua siihen! Jättiläismäinen!
– Ilmanko ei oo yhtään sokeria täällä koskaan.
– Onkohan täällä sit jossain maitotoukkakin?
– Ja kahvitoukka!
– Niin, ja kahvi- ja vessapaperitoukka.
– Ja huomiokynätoukka!
– Ja järkitoukka!
– No nii-in. Sepä justiin.

* * *

– Ei tosta ohjelmasta oo mihinkään.
– Onhan! Kato nyt vaikka, tääkin toimii kuin rautakanki.
– No okei. Toi nyt just sattumoisin toimiikin.
– Kuule tässä toimii kaikki tosi hyvin. Sää oot ihme mummo uusien juttujen kans.
– Itte oot mummo!
– Ehkä oon, mutta mun kohdalla se ei oo niin traakillista. Sun sen sijaan pitäis olla vähän huolissas.
– Miten nii?
– Kun oot vasta kakskytneljä. Ja mies.

* * *

– Pitäiskö ostaa tommoinen kerrostalohuoneisto? Neljä huonetta, sauna ja parveke, 80 neliöö.
– Pitäis sitten varmaan.
– No ei ikipäivänä! Hulluus!
– Öö. Okei sitten. Ei varmaan sitten pitäis.

* * *

– Äh, yksi henkilö enää. Tiäksää, jos mää jotain vihaan, niin ihmisten syväämistä.
– Joo. Perseestä.
– Ihan joka puolelta kuule. Ja hiuksista erityisesti.
– ? ... Ääh. No nii joo.

* * *

Nyt laitan koneen kiinni ja lähden mummon kanssa iltakaljalle. Oletettavasti huomenna on hiljaisempi päivä.

perjantai 3. elokuuta 2007

No kun kaikki muutkin



Tässä mää teen töitä kotona. Kauhee sotku ympärillä, muttei sitä ny ehri siivoomaankaan. Noi torahampaat on siks, kun viäkin on päällä PMS, vaikka ihme kyllä jo vähän helpottanu onkin. Hormoonit, kuka niistä ja niitten liikkeistä mitään tiätää! Onneks kuun liikkeet pystyy sentään ennustaan, ja täyskuu alkokin jo kaventuun. Mää aloin nääs päivälläkin muistuttaa niin pahasti ihmissutta, että itteenikin hirvitti.

maanantai 30. heinäkuuta 2007

Ilmalaiva

En tiedä miten tämän itsestäni ulospurskauttaisin, joten tuosta vaan kuin kylmään veteen:

Led Zeppelin palaa lavoille [HS]

Siis tajuuttekste jätkät! Led Zeppelin! Jumaliste, herrajjesta ja muut pyhät! Mitä seuraavaksi? Elvis? Jeesus? Zsa Zsa Gabor?

Okei, okei, nyt rauhoitututututaan vähän ja pohditaan asiaa.

Mitä sitten, vaikka palaa? Enhän minä keikalle pääse kuitenkaan. Vanhoja ukkojahan ne jo ovat. Uutta musiikkia tuskin tulee. Ja jos tulee, ei se ole entisen veroista. Tämä ei mitenkään millään tavalla vaikuta minuun. Ei vaikuta, ei vaikuta. Silti!

LED ZEPPELIN PALAA LAVOILLE!

aNTeeksi, täytyy mennä hengittämään paperipussiin.

Mies minussa

[Otsikosta huolimatta seuraava teksti ei sisällä pornoa. Pahoittelen.]

Ai kauheeta kuulkaa, a-p-u-a! Nyt meni elämä uusiksi. Olen luullut, että ihminen voi olla uskottavasti nainen, jos sen puserosta löytyy tissit, housuista pimppi ja se käyttää edes silloin tällöin huulipunaa naamassa ja korkokenkiä jaloissa, mieluummin molemmissa yhtäaikaa. Näillä minä olen mennyt tähän asti ja kuvitellut (naisellisessa hölmöydessäni), että hyvin menee.

Uusimman sukupuolitestin [HS] mukaan olen kuitenkin vain 43 prosenttisesti nainen ja vastaavasti 57 prosenttisesti mies. Hirveetä! EWW! [IS] Tässä menee nyt loppupäivä tutkaillessa, mitkä osat minussa ovat miestä (ja hinkuttaessa niitä sahalla irti).

Toisaalta, jos saan vikuroivan kroppani uskomaan tämän, PMS on muisto vain! Tai ainakin puolittuu kaiken kohtuuden mukaan.

[via Kriisi] [Hähä! Kriisillä menee vielä huonommin! Tai paremmin, riippuu tietysti mistä katsotaan.]

sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

Mis laajoina aukeavat sukupolvien ja -puolien väliset kuilut

Luullakseni jossain universumin syövereissä oleva sukupolvien välinen kuilu repesi tänään riemusta, kun etsiskelin suuren kotimaisen apuvälineitä markkinoivan yrityksen sivuilta kuukautiskivuissa kärvistelevälle teinille kuumavesipulloa ja päädyin lueskelemaan lantionpohjan harjoituskuulien esittelytekstiä. Ehkä teenkin suurtilauksen ja ostan kuumavesipullon ja kuulien lisäksi verenpainemittarin, kävelykepin ja rollaattorin. Pitäisiköhän varata jo hautapaikkakin saman tien?

* * *

Siinä missä kuukautiskivut ovat helpottaneet tällä puolen sukupolvien välistä kuilua, PMS jatkaa voittokulkua. Yli kuilun räyhäävät toisilleen kivusta kiukkuinen tytär ja PMS:n nyrjäyttämä äiti. Maailmaan kuulemma mahtuu ääntä. Kuinkahan paljon? Joko aletaan olla äärirajoilla?

* * *

PMS:ssä eksien (ja nyksän) ajatteleminen on yhtä järkevää kuin naulan työntäminen pistorasiaan. Sähkökokeiluja olen onnistuneesti vältellyt, mutta ajatuksille on paha mennä tekemään mitään. Arvelenkin, että erinäisiä miehisiä korvia kuumottaa siellä täällä ja helakasti. Sen, joka pihtasi, ja sen, joka petti. Sen, joka tinttasi silmät mustiksi, ja sen, joka sättimällä raastoi itsetunnon palasiksi.

Joka ikinen näistä koltiaisista vannoi rakastavansa minua. Olipa hyvä, etteivät vihanneet.

(Jos sijoitan itseni tähän joukkoon, alkavat omatkin korvani kuumottaa. Niinpä en ala sellaiseen nyt ollenkaan vaan suuntaan kaiken kiukun SINNE MINNE SE KUULUU PRKL.)

Ystäväni on sitä mieltä, että kaikki naisten ja miesten väliset riidat johtuvat naisten kuukautiskierrosta. Ha! Minä ilmoitin hänelle, että ottaen huomioon miesten yleisen ja kaikinpuoleisen torveuden, helvetti olisikin irti, jos ne johtuisivat miesten kuukautiskierrosta.

* * *

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa – ja pitävät ne – muutaman päivän päästä taas korvat siellä täällä lakkaavat punottamasta ja ihmiskunta kaikkineen tuntuu minusta mukavalta joukolta. Paitsi Panu Rajala ei silloinkaan.

* * *

Edit myöhemmin:
Onko kukaan nähnyt tämän tekstin koherenssia? Tänne minä sen mielestäni jätin jonnekin, mutta olisiko sitten kipittänyt karkuun. Jos törmäätte siihen, sanokaa, että kotiin ei tarvitse tulla ainakaan pariin päivään.

lauantai 28. heinäkuuta 2007

Jotkut vaan on niin tiäksä

Hassu ristiriita syntyy, kun tapaa ihmisen, jonka seurasta ei hennoisi millään luopua ja jonka lähdöstä on kuitenkin hyvin onnellinen siksi, että tämä pääsee pitkän ja tapahtumarikkaan* reissun jälkeen kovasti kaipaamaansa kotiin. Eilen Pirkkalan lentokentällä Kataa halatessani en ensin olisi raaskinnut laskea ollenkaan irti ja jo seuraavassa hetkessä olin potkaista persuuksille: "Painu kotiisi siitä!"

Haluan ehdottomasti tiedottaa, että Kata on äärimmäisen viehättävä, hauska ja fiksu nainen. Ei sillä, että olisin muuta odottanutkaan – mutta kieltämättä näiden ihastuttavien puolien volyymi kyllä löi minut ällikällä.

* * *

Torstai oli interblogistisen kaljoittelun päivä. Siinä missä Saara ja Susu Petal hengailivat Helsingissä, meidän seurueemme – minä, Kata, Varapygmi, Kaura sekä pari antikristbloggaajaa – kokoontui Tampereella. Ilmassa oli viuhuvia käsiä tuopeilla (mm. kippis!, prostata! ja prostituutio! -huudoin kohotettuna) ja ilman, varomatonta vitsailua, toistemme kehuskelua ja yleistä hulinaa. Katan fäshön-cornerissa ajoimme itsemme lähes tainnoksiin 60–70-luvun kuosikuvailuilla; Kauran cowboy-sikajoraus sai innokkaan yleisön suorastaan sekapäiseksi. [Varapygmin rapsa tässä.]

Epäilenkin, että pitkän, hiljaisen perjantain syynä ei ollutkaan edellisenä iltana runsain määrin nautittu olut vaan yleinen riehakkuus ja hilpeys. Juopotella siis saa, kunhan ei vaan vahingossakaan mene samaan aikaan pitämään hauskaa. Tämä pitänee yrittää ensi kerralla muistaa – siis sitten noin sadan vuoden päästä... Äh. Ketä minä yritän juksata? Olenhan ensi viikolla luvannut lähteä morjestamaan -t:tä (punkkua ja räkätystä) sekä parinkin eri kaverin kanssa terassikierrokselle (olutta ja hohottelua).

Sekä hervotonta naurua että isohkoja annoksia alkoholia on siis ohjelmistossa lähitulevaisuudessakin. Noh, talvella saa sitten taas nenu valkoisena kyhjöttää kotona tenttikirjain ja mökötyksen kanssa. Toivottavasti.

* * *

*) Tiedän, että 'tapahtumarikas' on huonoa suomea. Yritin penkoa päästäni osuvampaa sanaa, mutta en löytänyt. Tapahtumaikas? Tapahtumainen? Sattumuksellinen? Äh.

torstai 26. heinäkuuta 2007

Amazonia

Varmin tapa pilata hyvin alkanut päivä on lähteä heti aamusta silmät rähmässä punttisalille ja todeta, että kuntosalikortti ei ole tehonnut lompakossa lojuessaan. Reiden koukistajalihaksia harjoittaessani nöyrryin jopa tarkistamaan, onko laitteessa ehkä jotain vikaa, kun vastus tuntui vastustavan ilman painojakin noin 99 prosenttia. Ei ollut. Oi tummanpunainen nolous kanssani.

Olen päästänyt itseni häpeällisen huonoon kuntoon, mitäpä sitä kieltämään. Mutta vaikka bodi ja sportti ehkä ovatkin kateissa, tsempissä löytyy! Uhosin itselleni ja yleisesti kaikille niille mutkikkaille masiinoille, että eipä aikaakaan niin voi kauhistus kuinka rauta liikahtaa. Jokin pieni ääni kuiski takaraivon tietämillä, että tuo uhoaminen on kuultu ennenkin ja että tarttis nährä muka oikein jotain tapahtuvan. Mutta kun, mutta kun, selityksissähän löytyy. Olen leikannut vuosia sitten lehdestä mainostekstin, jossa on valmiit selitykset, niin ettei tarvitse itse keksiä. Jaan ne nyt kanssanne täten:


Miksi en mennyt tänään treenaamaan?

• Pelkäsin tapaavani salilla exäni.
(Tuo on mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. Sitä paitsi, mitä pelkäämistä hänessä enää on? Ei käy selityksestä.)
• Saatan olla saamassa nuhan.
(Ja ihan varmasti olenkin. Jonain kauniina päivänä flunssa iskee, mutta tuskinpa siihen nyt vielä kannattaa varautua. Ei käy selityksestä.)
• En huomannut lähteä ajoissa töistä.
(Työt ovat kotona ja varsin hyvin järjestettävissä niin, että ehdin salille, joka on avoinna arkisin 6.30–21, lauantaisin 8–17.30 ja sunnuntaisin 8–21. Ei käy selityksestä.)
• En löytänyt urheiluhousujani.
(Hoho! Urheiluhousuja! Hyvä ihme kuitenkin. Urheiluhousuja! Ei käy selityksestä.)
• Minulla oli ehkä vähän krapula.
(Tuokin on mahdollista, joskus jopa todennäköistä. Krapulassa urheilu on ilmeisesti kamalan vaarallista, mutta mikäpä ei olisi. Luultavasti otan isomman riskin joka kerran, kun ylitän kadun. Ei käy selityksestä.)
• Vatsani kurni, kun en ollut syönyt koko päivänä.
(Voin syödä ja lähteä sitten salille. Sitä paitsi vatsa nyt elää muutenkin omaa elämäänsä, emmekä ole tilivelvollisia toinen toisillemme. Ei käy selityksestä.)
• Sisko soitti juuri kun tein lähtöä.
(Minulla ei ole siskoa. Kansantanhuja olen kokeillut (ja rivitanssia), kiitos vaan kysymästä. Ei käy selityksestä.)
• Telkkarista tuli hyvä sarja.
(Tämä nyt on jo tosi paksua – eikä tarvinne muuta selitystä kuin päivittäisen televisio-ohjelman tutkailun. Ei käy selityksestä.)
• Satoi vettä ja minulla ei ole sateenvarjoa.
(Eikä se mahtuisi Nisussa aukeamaankaan. Ei käy selityksestä.)
• Ajattelin tekeväni kotona punnerruksia (jotka tosin unohdin).
(Pah! Kotona punnertelu on amatöörien hommaa enkä ala sellaiseen ollenkaan. Riittää, kun joskus julatespimppaan verhot tiukasti kiinni. Ei käy selityksestä.)

Myös kaikkeen sopiva kestoselitys: "Kun tässä on nyt ollut vähän niin kaikkee" on alkanut tympiä itseänikin (ja itsellenihän minä tästä vain tilivelvollinen olenkin), joten sitäkään en kehdanne enää käyttää. Joko pitää alkaa keksiä parempia selityksiä tai sitten vaan laahustaa reippaasti salille huhtomaan.

* * *

Vaikka alussa totean aamu-urheilun olevan varmin tapa pilata päivä, ei sekään täysin varma ole silti. Tänään meni ainakin ihan mönkään, sillä lihasteni yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta kuntoilusta tuli häkeeellyttävän hyvä mieli. Tämä kannattaisi muistaa ensi kerralla, kun selityskoneisto pyörähtää käyntiin. Itseäkin vähän jännittää, kuinka käy!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

Kaksi viime viikkoa

Seuraava pitkähkö jorina sisältää hajanaisia havaintoja ja huomioita kahden viikon ajalta:


Hellacopters

Ruotsin pojat kiskaisivat ihan tanakan keikan Pakkahuoneella. Tuo ihan ehkä kertookin, etten varsinaisesti ollut mitenkään hurmioissani kuitenkaan. Ehkä tila ei ole bändille paras mahdollinen – soitto tuntui jotenkin puuroiselta, etenkin alkuun – tai ehkä en vaan ole tarpeeksi fani. Ihan kivaa oli kuitenkin, ihan hyvä keikka ja erittäin hyvä mieli, että tuli käytyä katsomassa. Tämän syvällisempää analyysia ei irtoa, eikä seuraavastakaan:


Transformers

Sydämessäni on lämmin tai, etten sanoisi ja sanonkin, peräti hirmu kuuma paikka erikoistehostetuille elokuville. Olisittepa nähneet pikkulikkamaisen innostukseni, kun muinoin menin oikein elokuviin¹ katsomaan Independence Dayn! Ooh! Valkoinen talo pamahti tuhannen tikun päreiksi! Ooh! Jättiläismäinen avaruusalus! Lentotaistelukohtauksia! Ooh! Samanlainen innostus ajoi minut elokuviin katsomaan Transformereiden rytistelyä. Hieno se oli, ei voi muuta sanoa. Pahat muukalaiset tulevat tänne viemään meidän työpaikat ja naiset, mutta onneksi hyvät muukalaiset pelastavat ihmiskunnan². Kertomukseen on ympätty kaikki mahdolliset ja osin varmaan mahdottomatkin kliseet; ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan yhtään puuttuvaa heh(e)kutusta. Ja loppujen lopuksihan on ihan sama, onko huumori tahallista vai tahatonta – naurattaa se silti.

Kun tänään vien teinijaoston katsomaan Harry Potter ja Peeniksin killan, odotan samanlaista innostusta. Ehkä hurjasti lentelevät noidat käsittelevät Elämän Suuria Teemoja hieman sofistikoituneemmin kuin nuo jylhät ja suoraselk suora-aks kaikessa mekaanisuudessaan hyvin täsmälliset koneoliot, mutta loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin samasta: hyvän ja pahan taistosta. Ja oletan, että hyvä voittaa edelleen.


Jäniksen vuosi

Tampereen Komediateatterin Arto Paasilinnan romaaniin perustuva näytelmä Jäniksen vuosi on hauska. Kesäteatterimainen, hienoisesti ehkä ylilyövä, mutta hauska. Elsa Saisio on kerta kaikkiaan mainio jänis, Juhani Laitala sympaattinen Vatanen. Vaikka takapuoli puutui kovilla puupenkeillä (suosittelen ottamaan mukaan tyynyn), mieli pysyi virkeänä loppuun asti.

Teatteriesitys liittyi tanttugate-juhliin, jotka olivat myös oikein hauskat. Sekä seura että ruoka oli hyvää ja tunnelma varsin leppoisa. Mekko oli ihan hyvä, kengät ja käsilaukku ihanat ja kaiken kaikkiaan olin kuulemma varsin kelvollinen daami. (Mies kyllä käytti huomattavasti imartelevampaa ilmaisua, josta nyt ihan vain silkkaa kainouttani pidättäydyn. Havaitsin kyllä, että jotain ihastuttavan suloisaa on siinä, miten aikuinen mies voikin mennä tolaltaan mustista stay-up-sukista, vaikka loppujen lopuksihan ne ovat vain sukkahousut, joista on haarakiila poistettu.)


Puutalkoot

Olen yltympäriinsä mustelmilla ja raapaleilla lauantaisten puutalkoiden jäljiltä. Se on hienoa, sillä tuntuu siltä kuin olisin oikeasti tehnyt jotain. Ja teinkin! Kannoin muhkeilla muskeleillani suunnattomia tukkeja, ajelin kottikärryillä pitkin metsiä, heilutin vesuria ja heitin huulta. Jälkeenpäin lihakset ilmoittivat olemassaolostaan särkemällä makeasti. Onhan se vähän hassua, että raskas työ tuntuu niinkin ekstaattiselta, mutta tällaista se on modernin ihmisen elämä. Vaikkakin se silloin oli arjen työtä vain, teen muistoissani siitä sunnuntain.


Porkkanantaimet

Sain urakaksi kitkeä porkkanapenkin. Sehän sujuikin leppoisissa ja rivakoissa merkeissä, jauhosavikkaat ja vesiheinät saivat kyytiä, samoin se porkkanan näköinen rikkakasvi, joka hämää äärimmäisen ovelasti hajamielistä kitkijää. Vaan kun kontrahti laajennettiin koskemaan harvennusta, alkoi tuska.

Pienet, hennot porkkananpoikaset, jotka eivät ole tehneet kenellekään mitään pahaa, pitää nyhtää juurineen maasta irti ja viskata tunkioon! Raakuus! Kaikenmaailman rusakoita kyllä säälitään, mutta hyvä ihme, niillähän on jalat, joilla juosta karkuun. Mitä tulevat toikkaroimaan haulikon tielle? Sen sijaan porkkanantaimet, nuo viattomat kasvilapsukaiset ovat maahan sidottuja eivätkä pysty puolustautumaan mitenkään. Sydäntäni raastoi kiskoa niitä irti äitimaasta, katsoa niiden parsinneulan paksuisten juurten hentoa orastavaa oranssia ja nakata ne sätkimään kuivalle maalle.

Lisäksi poltin alaselkäni. Joko nykyajan paidat ovat liian lyhyitä tai (jopa täti)housut liian matalavyötäröisiä. Paarmat järsivät päänahkani ja hermoni riekaleiksi. Kaikesta huolimatta puuha oli hyvin mieluisaa, joskin ensi kerralla olen viisaampi ja lupaan vain kitkeä, harvennus saa jäädä kovempiluontoiselle kasvimaakonkarille.


Lisäksi kahden viikon aikana

olen lukenut kuusi tenttikirjaa (jotka olivat oivallisia uudehkoja kotimaisia romaaneita, mikä selittänee lukuinnostuksen) ja useita muita teoksia. Olen käynyt useasti uimassa. Olen bongannut (tänäkin vuonna) viehkon kihokin. Olen missannut lehdokin (nyyh), mutta ihastellut useita uljaita maariankämmeköitä. Olen käynyt baareissa, vaellellut öisessä kaupungissa, ollut onnellinen ja väliin onneton – niin kuin ihmiset tapaavat olla. Nyt alan tehdä täytekakkua.

Näkemiin!


Edit myöhemmin

En alkanutkaan tehdä täytekakkua, koska en löytänyt mansikoita. Ehkä huomenna torilta. Blogilista ei suostu päivittämään, eikä ihme. Superlatiiveinta löperyyttä on tämä. Kesä tekee ihmisestä jotenkin vähän epäkeskon, luulen. Minusta ainakin.

* * *

¹) Elokuvia on mielestäni pääsääntöisesti mukava katsoa kotona, kaikessa rauhassa. Erikoistehostetut elokuvat kuuluvat kuitenkin teatterin laajalle kankaalle isosti eläydyttäväksi.
²) Toivoakseni en tällä yllätyksellisellä paljastuksellani nyt pilannut kenenkään elokuvanautintoa. Jos näin pääsi käymään, pahoittelen kovasti. Lisäksi pahoittelen mahdollisia freudilaisia lipsauksia *fiatonta fiheltelyä*