perjantai 2. maaliskuuta 2007

Klassikoita onko noita

Klassikko on pelottava sana. Klassikon kansien välissä on piukkaan pakattua puuduttavaa jaaritusta, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu loputtomiin, mutta jonka tavaaminen on välttämätöntä, koska se nyt vaan on äärimmäisen hienoa. Klassikon lukemisesta saa irtopisteitä universumilta. Klassikon lukeminen on viileää. Klassikkoa ei kuka tahansa pinnallinen hepsankeikka selätäkään vaan klassikon nurjertamiseksi vaaditaan älyä. Paljon älyä ja runsaasti sivistystä.

Hohhoijaa. Yhtäkkiä ajatus kirjaroviosta ei enää tunnukaan kauhean pahalta. Näin äärimmäiseen toimeen ei kuitenkaan kannata ryhtyä, sillä klassikon voi nujertaa ihan silkalla ylenkatseella ja jättää lukematta! Mullistava ajatus, mutta näin kuulkaa on. Minä olen kokeillut muutaman kerran, eikä se ensimmäisen jälkeen kirpaise kovasti¹.

1. Tolkien: Taru sormusten herrasta
2. Dostojevski: Riivaajat

Klassikon määrittely on vähän niin kuin heittelisi tikkoja tauluun silmät kiinni. Jonkinlainen suunta on tiedossa, välineet kädessä ja kohdekin luultavasti olemassa, mutta osumisen kanssa on niin ja näin². Onko esimerkiksi

3. Brink: Tuokio tuulessa

klassikko? Tuskinpa vain, vaikka siihen sopivatkin klassikon tuntomerkit (puuduttavaa jaaritusta). Varma antiklassikko lienee kuitenkin

4. King: Hohto,

joka väsytti parikymmentä vuotta sitten niin lujasti, että ajatus hohtelusta alkaa vieläkin haukottaa. Elokuvaa en saa katsottua viittätoista minuuttia kauempaa, kun ajatus alkaa Nicholsonin naamanvääntelystä huolimatta harhailla.

5. Sterne: Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet

jäi kesken, koska se pitäisi lukea kirjallisuustenttiin. Liikaa hölinää, vaikka noin huvittelumielessä varmaan olisi ollutkin mukavaa luettavaa. Ehkä palaan siihen vielä. Tosin se lienee varma klassikko, joten... Ei tämä kuulkaa niin helppoa aina olekaan.

Sitten on iso liuma klassikoiksi luettavia opuksia, joita en ole edes aloittanut lukea, ja niiden listaamiseksi riittänee lyhyesti

6.–347. Jaabajaabablaablaa

Iso liuma on myös klassikoita, jotka vielä joskus aion lukea, ensimmäisenä Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Jos älyäisin hävetä jotain, tuon lukemattomuutta häpeäisin.

* * *

Klassikoiden ärsyttävin puoli lienee, että kaikesta vastarintaa aiheuttavasta etukäteishehkutuksesta huolimatta jotkut niistä osoittautuvatkin kaikkea muuta kuin puuduttaviksi ja lisäksi todella hyviksi. Se on äärimmäisen kiusallista, mutta minkäs teet, kun kirja on luettu ja innon puna poskilla. Blogistaniaa kiertävästä meemistä olen bongannut tällaisia salakavalia kirjapenteleitä ainakin: Süskind: Parfyymi, Linna: Täällä Pohjantähden alla, Waltari: Sinuhe egyptiläinen, Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan ja García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys.

Klassikoiden kanssa tulee siis olla tarkkana. Ojennat klassikolle siveästi pikkurillin ja seuraavaksi jäät naama punaisena kiinni kyynärpäitä myöten Peltirummussa Kellopeliappelsiini suussa tissiliivit ihan vinossa³. Oi häpeän määrää.

* * *

¹) Postauksen neitsytporno-osuus.
²) Blogin teemaosuus.
³) postauksen (.)(.)osuus.

9 kommenttia:

kukkis kirjoitti...

Minun ja mieheni ekat varsinaiset treffit menivät näin:
1. kävimme syömässä ravintolalaivassa, joka sittemmin upposi
2. mies vei minut leffaan katsomaan Hohtoa
3. kotimatkalla mies sai selkäänsä.
Ei silti otettu opiksemme, kumpainenkaan :)

Tristram Shandy tekisi mieleni lukea, tai ainakin yrittää. Saatana saapuu Moskovaan on minulta myös jostain syystä lukematta. Liisan ihmemaassa olen lukenut pari kertaa, mutta en oikein tiedä ... toisinaan tykkäis, toisinaan sitten taas ei.

Ohari kirjoitti...

Kukkis, huh. Huhhuh! Olipa kuitenkin iloista, että olitte sitkeitä.

Tristram on ihan hauskaa luettavaa, mutta kun aika on rajallinen ja etenkin muistikapasiteetti, niin siirsin sen huvittelukirjain puolelle. Nyt on menossa Tom Jones, ja sen kanssa on käydä samoin :-D

Lissukan kohdalla on myönnettävä, että sen lukemiseen houkuttelee silkahko snobismi: intertekstuaalisuus siihen kirjaan on melkoinen ja sen bongailu sieltä täältä on mukavaa. Äh, okei. Jollain pervolla tavalla noloa myös.

Ellu kirjoitti...

Teininä kuulin kavereilta (nehän tietää kaiken), että Täällä Pohjantähden alla on tosi surkee. Koko roska on siis niiiiin tylsä, ettei sitä vaan jaksa lukee. Tottakai uskoin, miksen olisi uskonut? Äiti ehdotti joku kesäloma, että lukisin sen. Kavahdin ajatustakin.

No, sitten olin aikuinen ja viisas (tai ainakin 22vee enkä teini), tartuin ensimmäisen osaan.. Se olikin ihana! Maailman parhautta. Kaikki osat majailevat nykyisin kunniapaikalla kirjahyllyssä. Jos haluan tehdä jotain oikein mukavaa, kaivaudun sohvalle viltin alle, otan mukaan jäätelöä ja luen "Pohjista". Sitä onnea.

minh kirjoitti...

Meillä oli lähiökodissamme seinillä äidin teatterijulisteita ja häveliäänä moraalinvartija-pikkutyttönä kerjäsin äitiä ottamaan alas Saatana saapuu Moskovaan-teatterijulisteen, kun siinä on ruma sana. Äiti tuhahteli ja sanoi, että luetuttaa kirjan minulla heti kun pääsen anaalisesta moraalivaiheestani yli.Ja pääsinkin. Ja luetuttikin. Ja minä luin. Ja tykkäsin kovasti. Eikä se S-sanakaan enää häirinnyt.
-minh-

Ohari kirjoitti...

Ellu, luin myös Pohjantähden vasta aikuisena ja se oli pitkään aikaan kirja, jonka kanssa tuli aamu vastaan ja hyvä ihme nyyhkyttäen vieläpä. Ihana ja koskettava! Lapsuuden Urjalan puhe raikaa suloisasti korvissa...

Minh, aikuisena Saatanankin. Tykkäsin kovin, vaikka venäläiset kirjailijat on siihen asti olleet enemmän ja vähemmän syrjittyjä minun lukemisissani. Kaipa niitä joskus uskaltaa muitakin tavoitella.

Jotkut kirjat on kyllä ehkä parasta jättääkin siihen vaiheeseen, kun teinihormonit eivät enää ihan surutta riepottele. Jollain tavalla keksi^öh^kekki^se kyky kasvaa, joka auttaa pysymään paikallaan hetken. Lisäksi olen itsessäni havainnut semmoisen pervouden, että tekstin lento saa nykyään hurmioon enemmän kuin ennen. Onnekseni olenkin välttynyt Seitsemältä veljekseltä kolmikymppiseksi asti, ja kun sen lopulta luin, ihastuin vimmaisasti. Voi sitä sanan kulkua. Sama juttu Viidan kanssa: viime vuonna Moreeni sykähdytti hillittömästi.

Varapygmi kirjoitti...

Terve, Ohari! Kiva nähdä taas. Tämä meemi jäi kiertämään päähän, eilen mietin paariin kävellessä, että olisi pitänyt laittaa omalle listalle Burgessin Kellopeli appelsiini. Mulla oli se Moog Konttisen suomennos pari vuotta lainassa, mutta eipä luku edennyt. Englanninkielistä pokkaria olen käsissä pyöritellyt aikaisemmin monesti.

Lastenkirjoissa on hienoja klassikkoja, kuten tuo Liisa. Ainakin Peter Pan, Nalle Puh, Pikku Prinssi, Muumit ja Peppi Pitkätossu ovat hienoa kamaa, varmaan myös Kaislikossa suhisee ja moni muu. Herra Huu ei ehkä ole (vielä) klassikko, mutta sitä on riemu lukea pojalle.

Ohari kirjoitti...

Pygmi, kuin myös :-) Kellopelistä en tiedä mitään muuta kuin että kuulemma siinä on hurjasti hurjan inhaa väkivaltaa, eikä se siksi ole kauheasti kiinnostanut. Pikku Prinssi on (ällöttää sanoa, mutta menköön) ihana, Peppi ihan rautaa. Muut ovat jääneet kokolailla koskematta, mutta ehkä vielä jonain päivänä...

Eräs Hobitti kirjoitti...

Taru Sormusten Herrasta on parasta mitä koskaan on kirjoitettu! Sen kun saa luettua, tekisi mieli aloittaa saman tien alusta. Se on PAKKO lukea ainakin kerran vuodessa! Alkuperäiskielellä mielellään.

Minäkin häpeäkseni joudun myöntämään, että ylenkatsoin teosta siihen saakka kunnes tapasin mieheni (13 vuotta sitten) ja hän minut sai houkuteltua lukemaan sen. Onneksi! Myös Hobitti on parhautta, vaikka onkin lapsille kirjoitettu.

Se vain on niin upea maailma minne paeta!

Ohari kirjoitti...

Hei Hobitti! Olen aloittanut Tarua monta kertaa, mutta aina se on jäänyt kesken. Kuitenkin viime kerralla sain viimein kiinni lukemisenpöhinästä ja aionkin kesällä, kun tenttisuma helpottaa, ottaa kirjan uudestaan käsiini ja luottaa mm. sinun arvioosi siitä :-)