sunnuntai 27. toukokuuta 2007

Likka poraa ja poraa

On se merkillistä, että ehdoin tahdoin on tällättävä itsensä mukavasti television ääreen parkumaan. Luulisi mukavampaakin tekemistä löytyvän lauantai-illaksi, mutta ehei, siinä on istua töllötettävä ja vollotettava, vaikka hyvin tietää, kuinka huonosti tässä vielä käy. Tarina on selvillä, kertomus kulkee aina samaa polkua. Joka ikinen kerta kyyneleet tursuavat päästä, kun Laurilan pienin taapertaa hangessa ja itkee lohduttomasti äitiään, kun Aku sanoo veljelleen: "Älä pelkää" ja kun Elina hengähtää: "Mitä mää vuosista..."

Joka kerran, kun Akseli astuu sateesta lämpimään tupaan perheensä keskelle, niiskautan ja huokaan vähintään hiljaa mielessäni: "Kun ei koskaan enää tarttis tommoiseen ihmisten ruveta."

* * *

Täällä Pohjantähden alla on erityisen kyyneleitä heruttava teos sekä elokuvana että kirjana. Tunnen Linnaa kohtaan väräjävän pateettista kiitollisuutta, että hän on kirjoittanut ylös koskettavaksi kertomukseksi sen ajan, jota näkökulmasta riippuen kutsutaan punakapinaksi, sisällissodaksi, vapaussodaksi, kansalaissodaksi, veljessodaksi tai nykyään inhoneutraalisti vuoden 1918 tapahtumiksi.

Olipa nimitys mikä hyvänsä, trauma – tai ainakin kipeä muisto – siitä elää edelleen, vaikka asianosaiset ovat jo kuolleet. Vaikka Linnan kertomus liikuttaa minua kovin, en siltikään oikein osaa päättää, onko asian muisteleminen hyväksi. Muistuttaako se, ettei koskaan enää tarttis tommoiseen ihmisten ruveta vai ylläpitääkö vain vanhaa vihaa? Kuka teki mitä ja miksi, kenen syy koko surullinen selkkaus oli, olisiko asiat voitu ratkaista toisin, millainen Suomi olisi nyt, jos aseisiin ei olisi tartuttu? Opimmeko sittenkään tuosta mitään?

* * *

Kun nyt parkutunnustukselliselle linjalle lähdin, tunnustan vollottavani myös Niskavuoren Hetan loppusanoille ja Neljät häät ja hautajaiset -elokuvan hautajaispuheelle. Joka ikisen kerran.

8 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

(tässä on ehkä spoilereita, jos joku ei ole vielä lukenut..)

Jep. Mä parun Pohjantähden läpi kirjana joka talvi ja leffana melkein yhtä usein. Muistan, kun keskenkasvuisena luin sitä ensimmäistä kertaa tukka järkytyksestä pystyssä (varsinkin siinä kohtaa, kun Jussi juoksee ovelta ovelle, ja punaisia viedään jo, ja siinä, kun Akseli ja Elina menevät kaatunutta poikaansa hakemaan ja heille sanotaan "Koskela? Täällä ne on"..)

Kriisi kirjoitti...

Ei se, mitä John Hannah sanoo, vaan se ilme John Hannahin silmissä. Hanat auki!

Obeesia kirjoitti...

Jos et kerro kellekään, niin tunnustan, että minäkin tirautin pari kyyneltä Niskavuoren Hetan loppupuolella. Vaikka näin sen elokuvan ainakin 17. kerran.

Ellu kirjoitti...

"Kattotaan poikia.." Akseli ja Elina katsomassa kaatuneita poikia, tuo se jaksaa itkettää ihan näin ajatuksenakin. Puhumattakaan siitä, kun Akseli palaa kotiin, Aleksi ja Akusti ammutaan.. Leffa ei niin minua koskettanut, tosin olen nähnyt sen vain pariin otteeseen ihan koomassa (influenssassa ja toissa yönä..).

Niskavuoren Heta itkettää myös. Olen pitänyt itseäni epänormaalina sen takia, mutta onneksi muitakin on ;)

Holle kirjoitti...

Ja miten monta kertaa on tehny mieli vääntää niskat nurin siltä papin pennulta.
Kirkkoherran säästäisin koska esittää myös Joulukalenterin hevosta.

Ohari kirjoitti...

Täällähän on oikein vollottajien kokoontumisajo, voi miten ihanaa! Minusta on jotenkin äärimmäisen hienoa, että paha maailma ei ole meitä kyynistänyt vallan, vaan nyyhkyttelemme mitä milloinkin.

Holle, hyvä että muistutit tuosta hevoshommasta. Se sentään vähän paikkaa sen selkärangattoman vötkäleen nostattamaa kiukkua.

Anonyymi kirjoitti...

Met nauroimme (anteeksi kauheasti) kyyneleet silmissä sille, kun A ja E nuorina riiaavaisina kellistäytyvät koivikkoon ensi kertaa:
E (yhtäkkiä käsittämättömän kimittävällä äänellä): Akseli, älä, en minä ole tämmöiseen tottunut!
A (möreästi ja töksäyttäen): Oo siinä ny vaan.

Ja sitten vielä muka ihmetellään että mistä se Kaurismäki on saanu inspiksiä.

Ohari kirjoitti...

Anonyymi, se on toi erroottinen vipellys kyllä usein semmoista, mikä hihityksen irrottaa ihmisestä, kieltämättä :-) Ja tietenkin ja etenkin kun se tapahtuu kovin totisissa olosuhteissa (mokoma ähellys).