tiistai 8. toukokuuta 2007

Say when

Olen viime päivinä pohtinut ankarasti ajan kulkua. Sitä, miten se menee jääräpäisesti eteenpäin vähääkään välittämättä siitä, ehdinkö mukaan. Kuinka monet mahdollisuudet ovat jääneet taakse, lopullisesti. Viisas mies* sanoi muinoin, että samassa purossa ei kahta kertaa voi varpaitaan liotella, ja tuo ajatus on ollut nyt tuskallisen tosi. Meni jo.

Aika kulkee. Lapset kasvavat, minä vanhenen. Kaikkea tapahtuu, meidän vuoksemme ja meistä huolimatta. Aurinko nousee. Ihmiset syntyvät ja kuolevat, tulevat ja lähtevät. Aurinko laskee.

Mitä jäi taakse? Ja mitä on edessä? Mitä tulee, mihin ehdin tarttua? Löydänkö paikkaani koskaan – vai tässäkö se on? Vaikka kaikki on kesken, paljon on jo ohi. Mihin kääntyä? Mitä tehdä? Mitä järkeä tässä on? Mitä järkeä missään on?

* * *

Olen taas sortunut sitku-elämään: Sitku tentti- ja työsuma on ohi, siivoan keittiön kaapit, pesen ikkunat, ulkoilen. Sitku jaksan taas keskittyä siihen kuka oikeastaan olen, lopetan tupakoinnin, turhan hermoilun, nautin elämisestä, vedän ryhtiliikkeen ja olen (aivan helvetin) ehjä (ja hiton voimakas). Sitku, kunnes tulee uusia sumia, uusia tuskia ja uusia keskeneräisiä asioita, jotka kasaantuvat romahtamispisteeseen asti.

Joskus sitku on ihan asiaa: kaikkeen ei vaan voi halutessaankaan revetä, pitää priorisoida. (Voi miten inhoan tuota sanaa, mutta paikkansa on silläkin.) Sitkussa on vain se inhottava puoli, että sitä kuvittelee joka ikinen kerta, että tämä sitku on viimeinen. Tämän jälkeen kyllä elämä alkaa.

Ei se ala sen kummemmin kuin aiemminkaan.

* * *

Pukkasiko sitten neljänkympin kriisin? Näin taisi käydä. Toinen mahdollinen diagnoosi on tietenkin vanha kunnon eksistentiaali-angst. Ehkä jopa molemmat.

Tai sitten on vaan flunssa tulossa.

* * *

*) Herakleitos (noin 535–475 eaa) se tietenkin oli. Sanoi kaiketi muutakin järkevää, filosofi kun oli. Kreikkalainenkin vielä.

10 kommenttia:

kiiruna kirjoitti...

Sitku-elämä. Tuohan kuvaa aivan tautisen hyvin sitä, mihin munkin aikani on tässä viime vuodet kulunut. Pitäisi varmaan kokeilla nytku-elämää, jos tietäisi, miten.

Mutta kiitos. Tästä oli apua :)

Sonjuska kirjoitti...

Aloitettaisko vaikka siitä, että mä heilautan itseni maakuntamatkalle sinne?

Mikä tahansa viikonloppu käyp, paitsi kesäkuun eka.

Pux.

/mek kirjoitti...

Jee, tervetuloa neljänkympin kriisiä potevien joukkoon! Itse aloitin jo viime vuoden helmikuussa, joten tästä kehkeytyy vielä todella hieno angsti!

--KATA-- kirjoitti...

Piti sanoa jotain älykästä, mutta ajatus meni pois.
Sä kuullostat ihan mun mieheltä, sillä alkoi just neljänkympin kriisi tai joku. Mä olen vaan sanonut sille, että mene kuumaan kylpyyn ja ota lasi viiniä, ja että asiat mitkä voisi tehdä tänään voi myös tehdä vaikka ensi vuonna, tai jättää tekemättä.

Anonyymi kirjoitti...

Moi on miettinyt, oliko just ne kreikkalaiset niin fiksuja, vai onko ne vaan ekoja joilla on ollut niin vähän tekemistä että ovat ehtineet jauhaa skeidaa päivät pitkät ja saaneet nuo hommelit ikuistettua ja omiin nimiin. Samat ajatuksethan tosiaan spontaanisti puskevat vähän jokaisesta pikku päästä neljänkympin lähestyessä vaikka ei olisi filosofiasta koskaan kuullutkaan.

Ja elämässähän on parasta se, että voi jatkuvasti vaihtaa paikkaa eikä jämähtää paikalleen. Vai mitä se oman paikan löytyminen maailmassa tarkoittaa?

Terv. vasta kolmivitonen, siis ei aavistustakaan mistä puhutten

Ohari kirjoitti...

Kiiruna, kiva jos auttoi – vaikka tavallaan onkin vähän vaikea nähdä, miten :-) Nytku-elämä mulle kans, heti!

Sonjuska, joo! Toukokuun puoleenväliin gines näiden hiton opintojen kans, sitten alkaa... nytku! Ehkä :-)

/mek, mainiota ettei tarvitse itsekseen potea. Kauanko tätä kestää, onko tietoa? Haluaisin pian takaisin tavallisen hilpeän ja hepsankeikahtelevan itseni tämän jahkailevan pähkäilijän* (joka on vallannut petturimaisesti antautuneen vartaloni) tilalle.

Kata, aika hiton hyviä neuvoja! Kun vaan aina muistaisikin, että hätäkös tässä.

Anonyymi kolmevitonen, välillä ajattelen minäkin, että taitaa olla tällä rouvalla – kuten muinaisilla kreikkalaisilla – vähän turhan paljon löysää aikaa, että jaksaa tuommoisia pohtia ja niillä päätään vaivata :-) Ja tuo on just aika ovela homma, tuo paikan etsintä. Kun toisaalta olen juurikin sitä mieltä, että muutos on hienoa ja hyvä ja ilman muuta haluan tehdä elämässä erinäisiä juttuja, ja taas toisaalta tuskaannun välillä totaalisesti siihen tunteeseen, että kaikki on koko ajan käymistilassa tai peräti rempallaan. Äh. Äh!

*) Juha Seppälän hirmu osuva luonnehdinta bloggaajista [AL 21.4.2007]

/mek kirjoitti...

Ai kuinka kauan kestää? Tähän mennessä siis vuosi ja kolme kuukautta ja paranee koko ajan. Vielä useampi kuukausi syntymäpäiviinkin.

Vaikka kai sitä todellakin on asiat liian hyvin jos näitä pohtii; yksi kaveri totesi juuri kun asiaa tiedustelin, että "mulla on asiat niin päin h*lvettiä jo valmiiksi että siinä ei yhden numeron muuttuminen enää mitään vaikuta".

Ohari kirjoitti...

/mek, että puolitoista vuotta pitäisi vielä lusia tällaista hiton hortoilua? En ala. Alan mieluummin vaikka haistella liimaa. Mikähän Lääkintöhallituksen kanta on henkilön itsensä anomaan lobotomiaan?

kukkis kirjoitti...

Sama se on, kuinka kauan neljänkympi kriisi kestää. Kun siitä pääsee ohi, neljävitosen kriisi lymyää jo kulman takana. Lobotomia on ainoa oikea ratkaisu ainakin mulle. Kiitti vinkistä. T. nimim. kolmeseiska ja taas joku kriisi päällä

Ohari kirjoitti...

Kukkis, argh, mutta näinhän se juurikin on! Tässä jotenkin toteutuu myös se ajatus, että aika onkin oikeastaan kehä. Kaikki toistuu.

Olen saanut itselleni väsättyä kohtalaisen tyydyttävän aikakäsityksen ja jaan sen nyt kanssanne, haluatte tai ette:

Aika on spiraali, joka paitsi etenee myös kiertyy samaa ympyrää, joskin loppua kohden ilmeisesti kierre pienenee ja kaikki tapahtuu nopeammin, nopeammin ja nopeammin... Se voi olla lohdullistakin; tuleepa kriisivaihtelua kiihtyvällä vauhdilla. Ja eteenpäin elävän mieli!