tiistai 14. elokuuta 2007

Olkalaukkunolous

Mitä Elma edellä, sitä Ohari perässä. Aion tunnustaa nyt yhden elämäni noloimmista hetkistä.

Olimme koko perhe anopilla täydennettynä maakuntaretkellä noin kymmenen vuotta sitten. Mekkoa oli päällä naisväellä, tyttäret pieniä, suloisia prinsessoja oikein, aviomiehelläkin jotain siivompaa kuin verkkarit ja tukat koko porukalla nätisti tällättynä. Menimme hotellin kahvilaan ja lastasimme tarjottimelle paakkelsia ja erinäisiä juomia. Kun olin laskemassa tarjotinta pöydälle, heilahti olkalaukku kainalostani suoraan päin tarjotinta ja pyyhkäisi kumoon ison kupin kahvia ja limsalasin. Paakkelsit vettyivät silmänräpäyksessä ja joka paikka lainehti. Juomaa oli sylissäni, lapsen sylissä, pöydällä, tuoleilla ja lattialla. Eipä tuo mitään, vahinkoja sattuu. Pienten lasten äitinä olin tietenkin tottunut, että astiat kellahtelevat kumoon tämän tästä. Elämän pikku tumpulointiin – tai luultavammin omaani – ilmeisen kyllästyneenä [tai jokin muu pätevä syy tähän] karjasin kuitenkin itsellenikin yllätykseksi suureen ääneen ja painokkaasti: "Voi vittu!"

Astioiden kilinä taukosi, kahvila hiljeni.

Naapuripöydän hieno, iäkäs rouva oikeassa kampauksessa ja jakkupuvussa kohotti kulmiaan, keräsi eväänsä omalle tarjottimelleen, asetti olkalaukkunsa huolellisesti kainaloonsa ja siirtyi mahdollisimman kauas meistä. Hän ei huitonut kahviaan nurin, sen verran uskalsin katsoa.

Anoppi ja mies käyttäytyivät huomattavasti minua paremmin eivätkä kommentoineet tapahtumaa mitenkään.

* * *

Jos tässäkin tilanteessa olisin käyttänyt aina kätevää vyölaukkua, eivätpä olisi kahvit läikkyneet enkä minä olisi tehnyt henkilökohtaista punastumisennätystä.

8 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

Frau Ohari! Mutta olkalaukun tippumiseenhan tottuu, koska se perkl tippuu AINA! Lopulta automatisoituu se pieni napsaus kyynärpäässä, joka pelastaa tilanteen juuri kun hihna on saavuttamassa kriittisen tuhopisteen... Ja mun mielestä (TM) voivitun kajauttaminen julkisella paikalla ei oo ku plussaa, perheenäidille varsinkin. Jea!

Ohari kirjoitti...

Osaan nykyään varoa vähän paremmin olkalaukkuja. Hävettää vieläkin vähän. Käytänhän minä kohtalaisen värikästä kieltä, mutta silti. Hyvä ihme kumminkin. Nolous.

Varapygmi kirjoitti...

Minulle käy samoin aina, kun liikun kukkamekossa ilman vyölaukkua. Onneksi kaatelen vain kahvia, tuopit ovat pysyneet pystyssä.

Ohari kirjoitti...

Oi Pygmi. Oi Pygmi. Minä haluaisin – kaiken kahvien kaatelun uhallakin ja vaikka siis sitten ilman vyölaukkua – niin kovin mieluusti nähdä sinut kukkamekossa, etenkin kun ne tuopit. Aika ja paikka?

Holle kirjoitti...

Näen mielessäni läsnäolijoiden ilmeet kun he yrittävät etsiä jotain mielekästä katseltavaa lautaseltaan tai pöytäliinan kuvioista.

pikku sue kirjoitti...

Ymmärtäähän tuon että moinen tilanne harmittaa. ;) Itsekin olen yrittänyt harjoitella olemaan sanomatta *ttu kun se kuulostaa jo niin teiniltä tällaisen puolivanhan suuhun. Vaan kyllä se joskus vielä pääsee ilmoille, kun on harmi kyllä aika ilmaisuvoimainen termi.

Elma kirjoitti...

HOHOhoeeheheheHEHhohohHAHAHH ! Tässä tuli nyt painavaa ja kevyttä huutonaurua vyölaukullinen ! Ja olkalaukullinen kans !

Mullakin kyllä pääsee välillä vittuperkelettä, vaikka kuin yrittäisin pidättää. Anopin kuullen ei tosin ikinä, oon niin toiveminiä ;))

Ohari kirjoitti...

Holle, kovasti niillä tosiaan näytti olevan kaikenlaista puuhaa sitten yhtäkkiä (kunhan ensin laittoivat aukiloksahtaneet suunsa kiinni ja keskittyivät olennaiseen).

Pikku Sue, näin juuri. Silkka vahinkohan tuo oli, tietenkin. Joskin on myönnettävä, että ilmaisulle on aikansa ja paikkansa, ei se kuitenkaan ole julkisissa tiloissa (kovaan ääneen).

Elma, jos elämä on narttu, on maailma sen anoppi, eikä anopin kuullen tosiaan parane laskea ilmoille herkimpiä tuntojaan. Oh hupsis, menipä syvälliseksi.