perjantai 30. marraskuuta 2007

Oih, mitä nyt?

Nyt on juuri oikea hetki päivittää blogi!
sanoo Kata edellisen postauksen kommenteissa. Juuri tuota kaipaankin elämääni: selkeitä ohjeita mitä pitäisi tehdä ja milloin. Niinpä päivitän nyt, halua|-n |-tte tai e|-n |-tte.

Olen säätänyt vimmaisasti opintoja, ja ne etenevät. Eivät ihan suunnitelmien mukaan, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin, jotta en ihme kyllä tänä syksynä ihan valtaisia stressejä ole niistä, ennakkoarveluista huolimatta, repinytkään. Osasyy opintostressittömyyteen voi tietysti olla se, että hölmö kroppani on syksyn mittaan aiheuttanut päänvaivaa samaiselle keholle. Mitäpä niitä opintopisteitä kovasti suremaan silloin, kun ei ihan varmaksi tiedä onko niistä enää iloitsemassa vuoden, parin päästä. Lääkärin hutkinnan ja tutkinnan jälkeen selvisi, että kehooni, tai paremminkin kehostani eksynyt yksi hormoniparka se vain jumpittelee, eikä tilanne ole ollenkaan paha vaan kohtalaisen helposti hoidettavissa. Tällä tietoa olen siis laskemassa opintopisteitä jatkossakin, joten sen puolesta voisin alkaa taas panikoida tenttejäkin.

Opintopaniikki luultavasti lykkääntyy kuitenkin, sillä ajatuskapasiteettia varaa tieto siitä, että vajaan puolen vuoden päästä minulla on edessäni yksi elämäni suurimmista muutoksista. Yritän ajatella asiaa järkevästi ja tutkailla erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulema on toistaiseksi ollut jonkinasteinen salavihkainen kyyneleinen huoli – ja haikeus, suru. Tiedän, että kaikki järjestyy kyllä. Tiedän, tiedän. Vaan kun en ole koskaan laajalti niittänyt kuuluisuutta kärsivällisyydelläni, ei odottelu ole ihan helpointa.

Näiden lisäksi näytän sairastuneen jonkinlaiseen post-post-post x n-pubertanttiseen maailmantuskaan. Tällä hetkellä esimerkiksi pohdin kiivaasti, ehdinkö joulun alla pienoiseen hyväntekeväisyystyöhön vai olenko niin läsähtänyt länsimainen kermaperse, etten kykene irrottamaan paria tuntia niiden hyväksi, jotka viruvat vankiloissa kidutettavana tai kuolevat hämärissä olosuhteissa. Hurskastelu tympii enemmän kuin koskaan teini-iässä ja haluaisin tehdä jotain konkreettista, mutta kyyninen keskiäkäinen itsessäni ihmettelee ivallisesti, onko mistään mitään hyötyä.

Lisäksi olen ärsyyntyneempi Matti Vanhaseen kuin koskaan aiemmin.

* * *

...mutta vielä ihanteena on Beatles ja George Harrison.

7 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

Ai sulleki iski maailmanparannus vasta nyt? Mulleki.

Mitä, muuttaaks sun lapsus pois kotoo puolen vuoden päästä? No mutta sehän on iloinen asia ;-) Enemmän tilaa, vähemmän ruakaa. Tai siis, ehkä sä meetkin naimisiin ja toi haikeus tulis niinq neitsyydestä luopumisesta tai jotain. Vaikee tietää.

/mek kirjoitti...

Toi oli Zepa ilkee heitto! Siis ilkeesti tehty kaikille meille Neitsyt Oharin palvojille.

Rangaistukseksi saat kurlata hoitoaineella ja lukea kymmenen Ave Oharia.

matlis kirjoitti...

ihan pienikin auttaa:
http://www.youtube.com/watch?v=OjC_k1B0Xdg

--KATA-- kirjoitti...

No huh, onneksi karannut hormonipönkylä eikä mitään vakavampaa!

Aloin Zepan tavoin miettiä että liittyykö huoli nuoreen...hmm, en osaa sanoa mitään järkevää.

Siksi tähän tulee kaikki haleja, suukkosia, piristyksiä, äippiä, maailmanrauhaa ja semmoista mukavaa:

,,/>>Z}~~~>>!!:)--O

--KATA-- kirjoitti...

Niin ja oli oikein ihanaa että päivitit!

Anonyymi kirjoitti...

½:len vuoden päästä? No se.. siis toi Ohari menee naimasiin? :-D Eix nii? Tai sitte se pistää noi letkut poikki? Liippaako etes läheltä? Älä enää piä vaniklupiasi orottelun piinassa.

TTU

PS. Joo... oon nauttinnu... %-}

Ohari kirjoitti...

Rakkaat ihmeiset, kiitos myötätunnoista kovin. Sitten, kun on jotain kerrottavaa, paljastan luonnollisesti kaikki :-)

Matliksen linkki on kaunis ja koskettava Amnestyn mainoselokuva, kannattaa ehdottomasti katsoa. Linkkaanpa siihen tässä vielä ihan kannatuksen vuoksi...