lauantai 28. huhtikuuta 2007

MuNkit ja muut keNkät

Luennoin juuri teinille posket innosta hehkuen armaasta äidinkielestämme. Kerroin, että suomen kielessä periaatteessa sanat kirjoitetaan niin kuin ne lausutaan; jokaisella äänteellä on oma merkkinsä yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Kysyin häneltä, tietääkö hän tämän poikkeuksen. Vastaus oli: "Mmhh."

Pyysin häntä pohtimaan, kävimmekö äsken tosiaan muNkkikahvilla vai sittenkin muŋkkikahvilla. Eikö ole jännää*, että on yksi äänne, jota ei merkitä omalla merkillään vaan sen yksittäismerkkinä toimii milloin n, milloin g ja geminaattana ng. Ei sanota keNkä vaan keŋkä, ei muNkki vaan muŋkki, ei laNgon vaan laŋŋon, ei maGneetti vaan maŋneetti. Arvatkaa, mitä se riivatun nappula vastasi! Ei mitään.

SE VINTIÖ VÄÄNSI TELEVISION ISOMMALLE.

Kätevä lapsi ja järkeväkin vielä, osaa mitä ilmeisemmin suojella itseään kaikenmaailman hölynpölyltä.

* * *

*) PASILA tänään TV2 klo 22.05. Katsokaa ihmeessä, on se jännä.

torstai 26. huhtikuuta 2007

Päätöntä

Viron peruskurssista arvosanaksi tuli kaunis ja kurvikas 3. Ohi on, ohi on, ohi on! Tralalaalalaalaa! Kakku pöytään!

Kielen kehityksen tentti palautetaan ensi viikolla, mutta jos proffa vähääkään arvostaa luovuutta ja improvisaatiokykyä, hän päästää minut läpi kurssista. Minä ainakin päästäisin, oli se niin vimmaisa yritys. Joskin kirjoittaessani ensimmäistä vastausta saatoin ehkä käyttää hieman liikaa vibraatiota (saattoi mennä vähän sentimentaalisuuden puolellekin) ja toista runoillessani huomasin suunnilleen puolessa välissä, etten oikeastaan tiedä aiheesta yhtään mitään. Jatkoin silti sinnikkäästi.

Minusta se, että huomaa, ettei tiedä, on kyllä huomattavasti parempi, kuin luulee, että tietää.* Eiku. Äh. Tuolla logiikalla olisi pitänyt vastaukseksi kirjoittaa: Huomasin juuri, etten tiedä tästä mitään, sori vaan.

Enkä kai minä nyt sellaista mene tentissä myöntämään.

* * *

Edit myöhemmin: Kirjoitin tähän "Kahvit päälle" -lauseesta jotain sekavaa höttöä, jonka vähän mietittyäni huomasin olevan ihan päätöntä. Idea oli se, että 'päälle' on minusta pää-sanan allatiivimuoto (eli tulosijamerkityksinen ulkopaikallissija) (eikä elliptisen lauseen postpositio), ja hauskuutin hihitykseen asti itseäni luennolla kuvittelemalla puuhakkaita marttoja kaatamassa jakaukseen kahvia.

Mitä tuohon nyt enää sanoo puolustuksekseen? Hups, mää tein sen taas?

* * *

Hihittelystä huomaa, että stressi helpottaa hitaasti ja varmasti. Tänä lukukautena enää neljä tenttiä – tai viisi, jos proffa ei arvosta luovuutta ja improvisaatiokykyä. Neljä on aika vähän, eikä se ole monta.

* * *

*) Muotoilinpa sitten hienon lauseen. Tulitteko hulluiksi sen kanssa?

keskiviikko 25. huhtikuuta 2007

Hyvin marinoitu on puoliksi tosi kypsä

Stressin hyviä puolia:
• Laihtuu (nainen ei koskaan voi olla liian laiha eikä liian rikas).
• Edelliseen liittyen: säästää suunnattomat summat rahaa, koska mikään ei maistu (paitsi pinaattikeitto vähän), eikä ruokaa siis tarvitse ostaa.
• Kuukautiset jäävät pois (en ole raskaana, testattu on, maailmassa on siis sittenkin vielä oikeutta).
• Tuntee elävänsä (vaikkakin jonkun toisen elämää).
• Herää aamulla aikaisin, vaikka on nukahtanut yöllä myöhään -> ehtii ajoissa sinne, minne piti mennä (jos muistaa, minne piti mennä).

Stressin huonoja puolia:
• On koko ajan vähän eksyksissä, sekaisin ja tulossa hulluksi.
• En keksi muita.

* * *

Päivän ensimmäinen tentti on takana, ja toiseen pitäisi lukea jo kiivaasti. Mutta kun ajatukset eivät suostu kiinnittymään dissimilaation tai *ti > si -muutosten hienouksiin millään vaan roikkelehtivat sinne tänne, olen "vähän" liemessä. Onko järkeä mennä ahdistumaan tukalien kysymysten ääreen, jos jo etukäteen tietää, ettei niistä voi kunnialla selvitä? Onko järkeä jättää tenttimättä, koska ainahan on pienen pieni mahdollisuus, että jostain laskeutuu juuri tenttihetkellä oivallus ja pelastaa tilanteen? (Aina silloin tällöin joku voittaa lotossakin!) Onko järkeä ruikuttaa Internetissä, kun voisi edes yrittää tunkea aivoonsa nuo hemmetin kielenmuutokset ja jättää kerrankin marisematta?

* * *

Hyvä on. Lähden tästä nyt ihan heti eli välittömästi eli tällä sekunnilla eli nyt lukemaan.

* * *

Mitäs minun pitikään? Ai niin!

tiistai 24. huhtikuuta 2007

Ei sitten

Humanistinen tiedekunta on käsitellyt pääaineen vaihtoa koskevan hakemuksesi. Hakemuksesi ei valitettavasti tullut hyväksytyksi.

* * *

Hassusti toimii (tämän) ihmisen mieli. Vaikka voisi muuta luulla, tuo hylkäys ei yhtäkkiä tunnukaan erityisemmin pahalta – tai miltään. Ei sitten, samantekevää. Haen ensi vuonna uudestaan. Kyllähän minä ensi vuonnakin yliopistolla roikun, se on varma*, vaikka nyt kahden laajahkoa kokonaisuutta käsittelevän (joka on minulta jäänyt käsittelemättä) tentin aattona tekisi mieleni painua peittojen alle vollottamaan ja säälimään itseä ja jättää koko homma sikseen.

En jätä. Voin olla hölmö ihmissuhteissani, mutta hitto soikoon joku järki pitää olla opiskelussa minullakin! Kun saan tiskikoneen ladattua ja pyykit kuivumaan, otan viron monisteet käteen ja alan tankata taivutusparadigmaa.

* * *

Kummallista on, että maailma ei pysähdykään, vaikka minusta siltä tuntuu. Ihmeellistä, että kaikki vaan jatkuu niin kuin ei mitään. Lööpeissä ei lue OHARIN SYDÄN MURTUI eikä edes vahingoniloista OHARIN LEMPI LÄTSÄHTI. Onpa jännä juttu, että Jeltsinin kuolema ja Niinistön puhemiehisyys kiinnostavat enemmän kuin minun paha oloni. Säätilatkin vaeltelevat maailman yllä edelleenkin miten tahtovat, eivätkä kysy, haluaisinko lohdutukseksi ehkä hiljaista sadetta tai saisiko rouvalle kenties olla salamointia. Ihmiset toimivat niin kuin tavallisesti, jopa, vähän niin kuin itseltäni salaa, myös minä, joka jälleen kerran rykäistyäni kasaan helvetillisen tiistain kävin viimein vaihdattamassa Nisuun kesärenkaat. Se oli ihan tavallinen asiakastapahtuma, kiitos ja näkemiin. Vähän ihmettelin kyllä, miksi kassa hymyili niin nätisti, vaikka minä olin apeampi kuin huhtikuinen aamuyö. Hymyilin lopulta takaisin, eikä se sattunut yhtään.

Tarkoittaako tämä sitä, muka, että elämä ei lopukaan moninaisiin hylkäyksiin, eikä maailma pysähdy yhden tai edes kahden torspon toikkarointiin? Ohhoh! Kätevää jos niin on, muutenhan tämä kompurointi olisi ihan tolkutonta. Jatkuvasti olisi kaaos ja sekasorto vallalla, kun yhden mielen liikkeiden mukaan pitäisi koko kuusimiljardisen Telluksen pyörähdellä. (Ajatelkaa vaikka Lipposen yrmytyspäiviä: minä en jaksaisi niin kauheasti ja kauan myötämököttää millään. Omassakin on tekeminen.)

* * *

Tämä on kauhean sekava kirjoitus vailla punaisia tai minkään värisiä lankoja. Pahoittelen, vaan olen avuton sen edessä. Ulos nyt piti kuitenkin saada itsestä.

* * *

*) ehkä

sunnuntai 15. huhtikuuta 2007

Keep it simple, stupid

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen sen sata kertaa. Sensuroinut tässä välissä yhden kirjoituksen, jonka sain muka valmiiksi asti, mutta joka sitten kuitenkin tuntui harvinaisen hömelöltä. Pää ei ole räjähtänyt vieläkään, mutta sen verran siellä lienee painetta, että on parempi olla toistaiseksi antamatta kovin jyrkkiä lausuntoja yhtään mistään yhtään mihinkään suuntaan.

* * *

Pikkuveli astui aviosäätyyn perjantaina 13. päivä. Osoittaa tiukkaa logiikkaa valita epäonnenpäivä hääpäiväksi: jos silloin on onnensa kukkuloilla, miten onnellisia muut päivät sitten ollenkaan ovatkaan!

Pikkuveli on nyt siis paitsi isä myös ukkomies. Ja aika vanhakin se alkaa olla, täyttää kesällä 34 vuotta. Jotenkin ällöttävä ajatus, että minä muka vanhenisin samaa tahtia. No, vaikka ehkä rypistynkin pikkuhiljaa, en ainakaan viisastu, se on varma. Jotain rajaa sentään.

tiistai 10. huhtikuuta 2007

Ruikutusta ja rumaa kieltä

Olipa hyvä, että perjantai-iltana tuli tankattua onnellisuutta siinä kaupungin laskevassa auringossa ajatuksissa yksin kaikessa rauhassa vaellellessa. Tiedä kuinka paljon nyt ollenkaan nimittäin vituttaisi. Toisaalta, ehkä ei ihan näin paljon, sillä kontrasti on aika suuri.

Kaikki pykii taas vaihteeksi. Ihan kaikki. Ammun, tapan tai ainakin kiroan helvettiin koko lähisosieetin. Pitäkää tunkkinne, suolakuppinne, kiertokankenne ja muut vermeenne. Painukaa ystävällisesti sinne, minne päivä ei paista. Haistakaa. Painakaa pää polvienne väliin ja ystävällisesti kastroikaa itsenne. Hajotkaa.

Eilen vielä jaksoin kirjoittaa pitkän, polveilevan ja ymmärrystä uhkuvan tarinan ihmisen tukaluuksista toistensa kanssa. Onneksi jätin sen julkaisematta. Kuka semmoista paskaa edes jaksaa lukea? En minä ainakaan. Kuvottaa, että tulin mokoman lässytyksen kirjoittaneeksi. Taidan tulostaa sen ja pyyhkiä siihen per*eeni. Jonka jälkeen tekisi mieleni tunkea se eräidenkin henkilöiden kurkusta alas. Minkä mieluusti tekisinkin, jos sietäisin ketään silmissäni.

Tekisi mieleni vetää nuppi turvoksiin. Istua baaritiskillä tympeässä humalassa ja ruikuttaa ihan kenelle tahansa, joka uskaltaa pysähtyä kohdalle. Tai ehkä sittenkin räyhätä. Mutta teenkö minä niin? Enpä tietenkään, ehei. Enhän toki. Sen sijaan, että alkaisin mielihalujen mukaan huitoa pesäpallomailalla ympäriinsä (tai moottorisahalla hyvä ihme), minä hymyän vaisusti mutta niin, että sen voi hyvällä tahdolla tulkita ystävälliseksi ilmeeksi kuitenkin. Käyn kaupassa, raivaan huushollin, kirjoitan viron aineen loppuun, soitan veljelle ja neuvottelen rauhallisesti teinilapsien kanssa. Ja että minä helvetin nynny saan edes vähän kapinoitua, soitan Motörheadia ihan liian lujaa, juon litratolkulla vissyä ja tupakoin paljon, järjettömän paljon.

Ja jos tämä vitutaatio jatkuu huomiseen, takaan, että pääni räjähtää ennen puoltapäivää. Pitäkää sille peukkuja – tai älkää. Ihan sama.

* * *

Edit myöhemmin:

En lähtenyt baariin vetämään nuppia turvoksiin, vaan menin kuumaan suihkuun, jonka olen todennut menevän nopeammin päähän kuin alkoholi, vaikuttavan melkein yhtä lohduttavasti ja aiheuttavan huomattavasti vähemmän krapulaa. En tupakoinut järjettömän paljon vaan söin pinon verilättyjä, jokaisen elämään ryytyneen pikku vampyyrin lempiruokaa. Kirjoitin viron aineen loppuun. Siitä tuli lempeästi arvioiden helvetin huono, mutta onpahan tehty. Sovitin uutta jakkupukua, jonka riemuidioottina ilmeisesti kurjuutta maksimoidakseni kävin päivällä ostamassa ja joka näytti kaupassa surkealta (niin, lähti silti mukaan, mikä kertonee mielialasta). Yllättäen se näyttikin kotona ihan hyvältä. En soittanut veljelle, soitan huomenna. En soittanut Motörheadiakaan. En tappanut ketään, vaikka kävin kaupassa.

Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on ihmisiä, joita silmittömästä kiroilustani ja sättimisestäni huolimatta huolestuttaa pääni tila. Vakuutan teille, ettei se sittenkään räjähdä, kutistumaan päin on jo. Ja jos lähipiiriä sattumoisin eksyy kauhistelemaan synkkiä toivotuksiani, tulkoon nyt sanottua, että haistaa voitte edelleen, mutta älkää sentään hajotko. Tykkään minä teistä, vaikka syöksettekin minut (raivo)hulluuden partaalle silloin tällöin, te penteleet ja pirun sikiöt... eikä kun! En aloita enää.

Nyt menen sänkyyn Jaakko Fatalistin ja hänen isäntänsä kanssa (Hestialle terveisiä ja kiitos vinkistä: kirjahan on pirun hauska!) – toivoakseni en enää ensi yönä valvo, mutta jos valvon, niin sitten en nuku. Ainahan voin jotain puuhatakseni tupakoida järjettömän paljon.

perjantai 6. huhtikuuta 2007

Voi tätä kiduttavaa tuskaa taas

Tänään olen syönyt parsaa bearnaisekastikkeella, uuniperunalla, tomaatti-mozzarellasalaatilla, punaviinillä ja hyvällä seuralla. Päälle* huitaisin purkillisen Dr. Öetkerin suklaavanukasta hyvän seuran nauttiessa mämmiä kermalla. Päälle-päälle otimme kukin kupposen kahvia – ja vähän lisää punaviiniä. Sanoisin, että oloni on euforinen, jos ei olisi pitkäperjantai, jolloin kuuluu kitua. Aika huonosti kiduttu, myönnän.

Taidan kellahtaa vatsani viereen ennen saunaan lähtöä ja toivottaa itse kullekin yhtä piinallista pitkäperjantaita. Kärsikää laillani ja kanssani!


* * *

*) Tarkoitan siis, että söin jälkiruoaksi suklaavanukkaan, en toki huidellut sitä hyvän seuran päälle. Olisivat suuttuneet ehkä, vaikka muuten kovin leppoisia herroja ovatkin.

maanantai 2. huhtikuuta 2007

Jurpo sana

En ole koskaan voinut sietää sanaa 'rupatella'. En tiedä mistä se johtuu. Se tarkoittanee yleisesti mukavaa, ystävällismielistä, polveilevaa jutustelua niistä näistä, mutta mielikuvitukseni rakentaa siitä kuitenkin seuraavan painajaismaisen kuvan:

Minä istun nihkeässä pvc-tuolissa jonkinlaisessa työhuoneessa. Seinillä on valistavia julisteita ja pienten lasten piirroksia. Vaalea, nutturapäinen täti istuu vastapäätä pöydän takana strategisesti minua korkeammalla. Hän on pukeutunut vaaleanpunaiseen villatakkiin ja valkoiseen kauluspaitaan. Kaulassa on helmet, ja hyvä ihme korvissa myös. Hampaatkin ovat helmet, kun tarkemmin ajattelen. Tädin pää on empaattisesti kallellaan, hän sormeilee kynäänsä ja hänen suustaan purkautuu ulos imelällä, ymmärtäväisellä äänellä riipivää piikkilankaa. Takapuoleni hikoaa. Nenä kutiaa. Täti paasaa ja täti ymmärtää kauheasti. Aivoparkani rutistuu kurttuun takaraivon tienoille inhonsekaisesta lässytysahdistuksesta. Tekisi mieleni haistatella tai edes tehdä muutama ivallinen huomautus. Tai ehkä painaa pää pöytään, kädet korville ja HUUUUUTAAAAAAAA! En kuitenkaan sano mitään, koska jossain sisimmässäni on yllättäen aktivoitunut kohteliaisuus ja koska täti on kai periaatteessa ihan kiltti ja tarkoittaa vain hyvää. Jotkut ihmiset nyt vaan lässyttävät, eikä sille mahda kai kukaan mitään. Ajattelen tietenkin hellästi Kalashnikovia, mutta se on vain äärimmilleen turhautuneen ihmisen mielikuvituksellinen lohduke, pasifisti ja muutenkin hiton lälläri kun olen. Siinä minä istun ja vääntelehdin, täti puhuu ja puhuu ja puhuu ja puhuu ja kello käy ja täti puhuu.

Jos olisin tajunnut juosta karkuun, kun täti sanoi: "Tulepas Ohari tänne huoneeseeni vähän niin rupatellaan", en olisi tässä puutumassa kuoliaaksi vaan kirmailisin vapaana laumani kanssa kukkivilla niituilla (tai olisin salatupakalla koulun nurkalla kavereiden kanssa – jonkinlainen ainakin osittainen koulumuisto tuo nimittäin lienee.)

* * *

On mukavaa puhua, keskustella, neuvotella, jutella, lärpättää, lörpöttää, jutustella, heittää leipäkiekkoa, hölöttää, pölöttää, puhella, kertoa kuulumisia, höpöttää, sanailla, soittaa suuta...

Mutta jos tulette minulle sanomaan, että olisi kiva tavata ja rupatella kerrankin oikein kunnolla, älkää hyvät ystävät hermostuko, jos minusta putkahtaa vastaukseksi ihan vahingossa puberteettinen
Rupattele sinä kuule kätees vaan.