maanantai 28. toukokuuta 2007

Puhdistus- ja jäätelömelua

Mikä ihme siinä on, että mainoksissa puhdistustuotteiden pitää välttämättä pälpättää? Ärsyttää. Taas kerran esiteltiin televisiossa markkinoille tullut wc-tuote, joka osaa jutella. Tosi hienoa! Paitsi että en suostu ostamaan yhtään puhuvaa puhdistusvimpainta tai -ainetta, vaikka se kuinka pätevästi kalkattaisi hienoista ominaisuuksistaan.

Tiedoksi jo taloudessa majaileville pullo-, tiski- ja wc-harjoille, raikastimille, suihkeille ja pölyräteille:
Jos alatte nurkissanne vekkulisti puhua pulista tai ojennella ankankaulojanne, olkoonpa ne miten somat hyvänsä, vannon, että huitaisen napakasti vasaralla päin näköä. Se on kerrasta poikki. Meillä ei siivousvälineistö hillu.

* * *

Samalla tavalla tekisi mieleni uhkailla jäätelöautoa. Tulepa kuule kerran vielä huudattamaan sitä pilliä tuohon ikkunani alle, niin... vähintään irvistän. Saatan näyttää käsimerkkejäkin, kun oikein hermostun!

(Jäätelöautoa ei voi uhkailla kirveellä eikä kiväärillä, vaikka kuinka tekisi mieli, koska siellä on ihminen sisällä. Ihmisparka siinä hirvittävässä pimputuksessa! Ajatuskin koskee päähän kovasti.)

* * *

Olen tänään ilmeisen herkkä äänille. Se johtuu siitä, että olen hieman krapulainen. Maanantaina! Hyi minua. Eikä edes hävetä.

sunnuntai 27. toukokuuta 2007

Likka poraa ja poraa

On se merkillistä, että ehdoin tahdoin on tällättävä itsensä mukavasti television ääreen parkumaan. Luulisi mukavampaakin tekemistä löytyvän lauantai-illaksi, mutta ehei, siinä on istua töllötettävä ja vollotettava, vaikka hyvin tietää, kuinka huonosti tässä vielä käy. Tarina on selvillä, kertomus kulkee aina samaa polkua. Joka ikinen kerta kyyneleet tursuavat päästä, kun Laurilan pienin taapertaa hangessa ja itkee lohduttomasti äitiään, kun Aku sanoo veljelleen: "Älä pelkää" ja kun Elina hengähtää: "Mitä mää vuosista..."

Joka kerran, kun Akseli astuu sateesta lämpimään tupaan perheensä keskelle, niiskautan ja huokaan vähintään hiljaa mielessäni: "Kun ei koskaan enää tarttis tommoiseen ihmisten ruveta."

* * *

Täällä Pohjantähden alla on erityisen kyyneleitä heruttava teos sekä elokuvana että kirjana. Tunnen Linnaa kohtaan väräjävän pateettista kiitollisuutta, että hän on kirjoittanut ylös koskettavaksi kertomukseksi sen ajan, jota näkökulmasta riippuen kutsutaan punakapinaksi, sisällissodaksi, vapaussodaksi, kansalaissodaksi, veljessodaksi tai nykyään inhoneutraalisti vuoden 1918 tapahtumiksi.

Olipa nimitys mikä hyvänsä, trauma – tai ainakin kipeä muisto – siitä elää edelleen, vaikka asianosaiset ovat jo kuolleet. Vaikka Linnan kertomus liikuttaa minua kovin, en siltikään oikein osaa päättää, onko asian muisteleminen hyväksi. Muistuttaako se, ettei koskaan enää tarttis tommoiseen ihmisten ruveta vai ylläpitääkö vain vanhaa vihaa? Kuka teki mitä ja miksi, kenen syy koko surullinen selkkaus oli, olisiko asiat voitu ratkaista toisin, millainen Suomi olisi nyt, jos aseisiin ei olisi tartuttu? Opimmeko sittenkään tuosta mitään?

* * *

Kun nyt parkutunnustukselliselle linjalle lähdin, tunnustan vollottavani myös Niskavuoren Hetan loppusanoille ja Neljät häät ja hautajaiset -elokuvan hautajaispuheelle. Joka ikisen kerran.

tiistai 22. toukokuuta 2007

Silmäpäläpälä

Minulla ei ole mitään syytä valittaa, että TAYS:ssa saisi huonoa palvelua. Oikeastaan laitosta voisi käyttää malliesimerkkinä siitä, miten vältetään marina huonosta palvelusta, sillä siellä on ilmeisesti asia ratkaistu niin, että palvelua ei anneta lainkaan. Olematonta on vaikeaa lähteä arvioimaan.

Marssin eilen silmä toisessa kourassa ja kiireellinen päivystyslähete toisessa kourassa silmätautien poliklinikalle. Ennen kuin edes ehdin ilmoittautua, hoitaja tuli ilmoittamaan, että hoitoa ei anneta ja kehotti menemään ensiapuun viiden tunnin päästä. Silmään sattui kovasti. Matka poliklinikalle oli ollut melkoisen tukala paitsi kivun myös valtoimenaan ryöppyävän kyynelvirran vuoksi. Siksi harmistuin tuosta ilmoituksesta niin, että toinenkin (terve) silmä alkoi, ilmeisesti myötätunnosta, kyynelehtiä sekin. Kysäisin hoitajalta, olisiko huomenna sama tilanne. Kuulemma olisi. Hoitoa ei saa silmätautien poliklinikalla, ensiapu tai yksityinen lääkäri olisivat vaihtoehdot.

Valitsin yksityisen, sillä reilun viiden tunnin odottelu ei tuntunut kovin houkuttelevalta, etenkin kun uskoni suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään sai jälleen kolhun. Ensiapu lienee terveydenhuollon final frontier, eikä sitä käy uhmaaminen. Hirvittää nimittäin ajatellakin, mihin sitten joutuu, jos sielläkin on sama tilanne. Ehkä kaatopaikalle tai, jos oikein hyvin käy, kierrätyskeskukseen.

Tänään puhelin soi kymmenen aikoihin. Silmäpäläpälästä hoitaja Päläpälä moitiskeli, että lankapuhelinnumeroni ei vastaa. Eipä vastaa, kun se ei ole ollut toiminnassa vuosiin, pahoittelut siitä.

"Sinulla on tällainen kiirellinen päivystyslähete. Sitä tässä nyt kyselen, että mitenkä sen kanssa on", jatkoi hoitaja Päläpälä moitiskelua.

Kun kerroin, mitenkä sen kanssa on, hoitaja Päläpälä ilmoitti närkästyneenä, ettei hänelle asti ole tullut siitä tietoa. Pahoittelut edelleen.

"No, anteeksi nyt sitten kauheasti, että häiritsin." Kuulinko ivaa äänessä? En kai sentään.

* * *

Resurssipula, kiire, potilaiden jatkuva virta. Hankaava housun sauma, bad hair day, syliin kaatunut kahvi. Tärkeily, niuhotus, pätemisvimma.

Olipa syy mikä hyvänsä, minusta tuntui, että tulin kaltoin kohdelluksi. Nähdäkseni (joskin vain toisella silmällä) hoitajalla ei mitenkään voinut olla tietoa asiani kiireellisyydestä – hän ei edes vilkaissut silmääni, joka piilotteli lyhyen keskustelumme ajan nenäliinan takana vuotamassa hulvattomasti.

Onneksi minulla ei ollut tuskaisasta kivusta huolimatta varsinaisesti hengen- tai edes silmänhätää. Ja toivottavasti sellaisessa tilanteessa olevat potilaat vaativat hoitoa ponnekkaammin!

(Vähän harmittaa minuakin, etten alkanut huutaa. Ehkä karjunnalle olisi nyt kerrankin ollut oikein tilaus.)

* * *

Olen toki saanut TAYS:ssa palveluakin, esimerkiksi silloin kun esikoisen epäiltiin sairastavan mystistä Kawasakin tautia (tulirokko se oli kuitenkin) ja silloin kun olin työntämässä kuopusta maailmaan. Koska palvelu oli silloin oikein hyvää, minulla on syytä uskoa, että se olisi sitä edelleenkin.

Jos sitä vain saisi.

maanantai 14. toukokuuta 2007

Tuhmaa, tuhmaa

Perjantainen tentti oli mennyt loistavasti (4), niinpä palkitakseni itseni heittäydyin tosi tuhmaksi, marssin kauppaan ja ostin itselleni kuuman tulipunaisen, pervoimman, paksuimman ja kovimman hekumakapineen ikinä. Kun sivelin sitä bussissa matkalla kotiin, laskeutui tyytyväinen hyrinä ylleni. Tuossa se nyt odottaa kutsuvana sängyllä.

Iso suomen kielioppi. Uuh!

* * *

Kaksi tenttiä enää tänä keväänä. Kaksi. Alan käydä rasittavaksi tentteineni, tiedän, mutta silti: kaksi. 2.

lauantai 12. toukokuuta 2007

Nukkumajärjestelyjä

Istuin illalla koneella, kun nuorempi teini tuli nyhjäämään viereeni. Tyttö kierteli ja kaarteli ja lopulta tokaisi:
"Äite? Saanko tulla sun viereen nukkuun?"

Voi minun pieni lapseni. Pidempi on kuin minä ja varsin turskisti meikattu, mutta silti vielä pienoinen lapsi, joka kaipaa äitinsä läheisyyttä. Ihan liikutuin tästä yllättävästä pyynnöstä.

"Voit tietenkin tulla, muru."

Olohuoneesta alkoi kuulua kiivasta pajatusta, kun vanhempi teini protestoi äänekkäästi.
"No et toudellakaan mene äiten viereen! Tai sitten määkin tuun sinne!"

Ohhoh! Tämäpäs nyt! Taloudesta löytyy toinenkin pieni lapsi, joka kaipaa... jne. Vai onkohan tässä nyt kyse siskosten välisestä mustasukkaisuudesta? Voi sentään, mitenkäs tämä nyt ratkaistaan, kun molemmat tarvitsevat äitiään – jota on kuitenkin vain 1 kpl – kovasti.

"Ettehän te nyt molemmat voi tunkea mun sänkyyn. Ei sinne mahdu."

120 cm leveä sänky, kaksi helikopterina kaiken yötä sätkivää teiniä unikavereina. Tulee sanomista, ehkä jopa nyrkkimatsi keskellä yötä. Ei kiitos.

"No sitten ipana ja mää tullaan sinne, ja sää voit nukkua vaikka meidän sängyssä tai sohvalla tai jossain."

Hmm. Häätävät minut sängystäni ja tuuppaavat sohvalle (tai johonkin!), vanhan ihmisen! Mihin se äidin läheisyyden kaipuu nyt jäi? Varmaan ovat juuri sellaista jälkipolvea, joka laitokseen laittaa oitis, kun vähänkin osoittaa heikkouden merkkejä. Täytyypä ollakin tarkkana noiden riiviöiden kanssa.

"Eiku nyt lopetetaan tämmöinen vekslaaminen. Menette molemmat omiin sänkyihinne, mars."

* * *

Kun myöhään kävin sammuttelemassa valoja, kurkkasin tyttöjen huoneeseen. Olivat molemmat ängenneet samaan kapeaan kerrossängyn alapetiin ja nukkuivat kuin pienet etanat.

Kieltämättä Halloween on vaikuttavan, kamalan pelottava elokuva.

(Tuskinpa silti edes Michael Myers uskaltaa alkaa minun teineilleni, etenkään kun ne yhdistävät voimansa.)

perjantai 11. toukokuuta 2007

Tenttipaniik

Tulin aamulla aikaisin yliopistolle lukemaan tämänpäiväiseen kirjasuomen kehityksen tenttiin. [Rasteja seiniin!] Kaksi tuntia on näköjään maksimi, jonka aikuisopiskelija [tämä] pystyy kerrallaan keskittymään tuhannen luetteloihin vuosilukuineen. Sain lisäksi aikaiseksi seuraavat lauseet:

Koirien haukkuessa heidät talossaan nälän kokivat.

Hopeasta osatonna häpeän, järkeä rakkahin puhukoon.

Jos ketä ehkä vaivaa epätietoisuus, näissä toteutuu kauniisti – tai no, sanotaan nyt että toteutuu – varhaisnykysuomen ajalla (1820–1870) tapahtuneet muutokset suomen kirjakielessä. Ensimmäisessä lauseessa esiintyvät itävaikutteiset muutokset ja toisessa muut. Lisäksi tapahtui joitain ortografisia säätöjä, joista ette varmaan halua kuulla. Minäkään en olisi halunnut. Teinit eivät ainakaan ole kuulleet, sen paremmin idässä kuin lännessäkään, tiätzä, tiäxä.

* * *

Tavoite on niinkin korkealla kuin päästä tentistä läpi edes rimaa hipoen. Limbo hirvittää, järki on lähteä päästä. Tai ehkä se on jo mennyt, sillä havaitsin juuri, että muistan Agricolan tuotannon vuosilukuineen ulkoa. Hyy.

Vielä melkein puolitoista tuntia aikaa. Mitäköhän seuraavaksi aivoon työntäisi? Suomenkielisen virsirunouden Ruotsin vallan aikaan ja 1800-luvulla? Hyy x 2.

torstai 10. toukokuuta 2007

Herrvotonta rrehentelyä

Puolitoista tuntia aikaa, kolme esseekysymystä historiallisen romaanin kerronnasta ja päässä mutkikas sumppu käsitteitä. Lopputulema: harvinaisen pöllämystynyt olo ja juurta myöten puutunut oikean käden peukalo. Kerrankin, kerrankin, istuin tentissä loppuun asti ja lennätin kynää paperilla raivoisasti. Näin sitä aikuisopiskelija yllättää itsensä! Ja peukalonsa!

* * *

Onko lasi puoliksi tyhjä vai täysi? Jos se on täytetty kalanmaksaöljyllä, on positiivista sanoa, että se on puoliksi tyhjä, hyvinkin pitkälle nautit vaikkakin hieman kakistellen nielty. Enää kolme tenttiä tänä lukukautena!

Paitsi että taidanpa yllättää peukalon uudestaan ja ilmoittautua vielä yhteen lisätenttiin raivatakseni pois sen surullisen kuuluisan peruskurssin länsimaisen kirjallisuuden romaaniosion. Niin, sen juuri, jota varten olen tänä keväänä kahlannut klassikoita läpi ja joka roikkuu aina vaan suorittamatta. What's another year, jollotti kaihoisasti Johnny Logan Euroviisuissa 1980. Mitä hittoa yksi tentti enää tässä konkurssissa meinaa, parkaisee Ohari ja alkaa täyttää tenttikuorta.

* * *

Vaikka olen viime aikoina lähinnä marissut asioiden roikkelehtimisesta keskeneräisinä, minkään etenemättömyydestä ja harhailusta, hoksaan nyt, että olen vääntänyt tänä vuonna opintoja kasaan melkoisesti. Opintotuki on nyt jo tienattu (4,8 opintopistettä/kuukausi) ja lisää pisteitä ropisee, ennen kuin toukokuu on lopussa.

Niin että mitä minä oikein valitan, häh? Tarmokas olen ja aikaansaapakin vielä, vaikka muuta väittäisin! Opintojen sivussa olen tehnyt töitä kuin aasi (yhtä sitkeästi ja tyhmänä), hoivannut teinejä ja saanut miten kuten kotitalouden pysymään romahtamatta – viimemainittu tosin sillä hilkulla. Keittiön ikkunasta ei enää ole nähnyt viikkoihin läpi eikä vaatehuoneen ovi mene kiinni edes apuvälineitä käyttämällä. Mitä sitten? Kyllä minä nekin siitä vielä selätän!

* * *

Tässä uudelleenlöytyneessä riehakkuudessa marssin nyt syömään, ja sen jälkeen näytän Kirjasuomen kehitykselle, mistä kana pis on räyhäkkäät aikuisopiskelijat tehty. Vapise, Agricola!

keskiviikko 9. toukokuuta 2007

Aina kun mä maitoo juon – ja ainahan mä juon...

Kaksi pitkää ja laihaa teinityttöä pystyy hävittämään vajaassa vuorokaudessa taloudesta viisi litraa maitoa. 5! Kun tivasin heiltä: "Miten ihmeessä on mahdollista, että olette huidelleet menemään tuollaisen määrän? Eihän tuommoinen mölön kittaaminen ole enää edes terveellistä", he kaivoivat selkänsä takaa esiin vielä laihemman ja puolet lyhyemmän lajitoverinsa ja sanoivat: "Toi söi meillä. Se joi kaikki maidotkin." Niin varmaan, kylläpä, kylläpä.

Ei ihme, että aina on läksyt tekemättä, kun koko ajan pitää olla maitoa juomassa.

tiistai 8. toukokuuta 2007

Say when

Olen viime päivinä pohtinut ankarasti ajan kulkua. Sitä, miten se menee jääräpäisesti eteenpäin vähääkään välittämättä siitä, ehdinkö mukaan. Kuinka monet mahdollisuudet ovat jääneet taakse, lopullisesti. Viisas mies* sanoi muinoin, että samassa purossa ei kahta kertaa voi varpaitaan liotella, ja tuo ajatus on ollut nyt tuskallisen tosi. Meni jo.

Aika kulkee. Lapset kasvavat, minä vanhenen. Kaikkea tapahtuu, meidän vuoksemme ja meistä huolimatta. Aurinko nousee. Ihmiset syntyvät ja kuolevat, tulevat ja lähtevät. Aurinko laskee.

Mitä jäi taakse? Ja mitä on edessä? Mitä tulee, mihin ehdin tarttua? Löydänkö paikkaani koskaan – vai tässäkö se on? Vaikka kaikki on kesken, paljon on jo ohi. Mihin kääntyä? Mitä tehdä? Mitä järkeä tässä on? Mitä järkeä missään on?

* * *

Olen taas sortunut sitku-elämään: Sitku tentti- ja työsuma on ohi, siivoan keittiön kaapit, pesen ikkunat, ulkoilen. Sitku jaksan taas keskittyä siihen kuka oikeastaan olen, lopetan tupakoinnin, turhan hermoilun, nautin elämisestä, vedän ryhtiliikkeen ja olen (aivan helvetin) ehjä (ja hiton voimakas). Sitku, kunnes tulee uusia sumia, uusia tuskia ja uusia keskeneräisiä asioita, jotka kasaantuvat romahtamispisteeseen asti.

Joskus sitku on ihan asiaa: kaikkeen ei vaan voi halutessaankaan revetä, pitää priorisoida. (Voi miten inhoan tuota sanaa, mutta paikkansa on silläkin.) Sitkussa on vain se inhottava puoli, että sitä kuvittelee joka ikinen kerta, että tämä sitku on viimeinen. Tämän jälkeen kyllä elämä alkaa.

Ei se ala sen kummemmin kuin aiemminkaan.

* * *

Pukkasiko sitten neljänkympin kriisin? Näin taisi käydä. Toinen mahdollinen diagnoosi on tietenkin vanha kunnon eksistentiaali-angst. Ehkä jopa molemmat.

Tai sitten on vaan flunssa tulossa.

* * *

*) Herakleitos (noin 535–475 eaa) se tietenkin oli. Sanoi kaiketi muutakin järkevää, filosofi kun oli. Kreikkalainenkin vielä.

lauantai 5. toukokuuta 2007

Baarianomus

Hyvät ihmiset, rakkaat lukijat ja muut ruudun toisella puolella luuraajat. Voidaanko sopia tässä nyt yhteisesti ja hyvässä hengessä niin, että jos saan lauserakennekurssin tehtävät ajoissa tehtyä, voin sen jälkeen lähteä baariin ottamaan pari ihan pienen pientä tuopposta olutta? Lauantai ja kaikki! Sen kunniaksi, jooko, että olen harvinaisesti yksin kotona lauantai-iltana? Tosin sitten en olisi yksin kotona vaan... no mutta kuitenkin.

Mitä? Sovitaan? Hieno homma! Sovitaan sitten niin! Minäpä lopetan tämän jaarittelun nyt heti ja alan hommiin.

Leikkaamalla tortun reunat röpyliäisiksi saatat hyvinkin saavuttaa paremman lopputuloksen.

Ja selkeästihän [leikkaamalla] on infinitiivirakenne, joka toimii adverbiaalina tässä (ööh) transitiivilausessa tai siis niinku niin. Että toi saatat saavuttaa olisi verbiketju ja (ööh) sen objekti olisi [paremman lopputuloksen]. Ehkä.

* * *

(Eihän se haittaa, jos tehtävät jäävät ihan vähän kesken, eihän?)