perjantai 22. kesäkuuta 2007

Puskajussi

Minäpä otan ja hyppään nyt heilan kyytiin ja painelen maalle, toivoakseni pääsen taas oikein puskaankin. Jos oikein hyvä tuuri käy, kohtaan myös Orvokin, Sen-jonka-nimeä-en-nyt-lausu, Vuokon ja monen muun. Kaikille lukijoille ja muille blogihortoilijoille oikein ihanaista sydänsuvea!

(Enkä malta olla tapani mukaan sanomatta, että pysykää nyt hyvät ihmiset hengissä.)

torstai 21. kesäkuuta 2007

Etä-äiskän haikeaa kaihoa

Olen pari viikkoa (tarkalleen ottaen kaksi viikkoa ja kaksi päivää) ollut etävanhempi. Tunnen, jälleen kerran, syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka eivät voi viettää jatkuvaa arkea lastensa kanssa. Kevät teinien kanssa oli poikkeuksellisen rankka ja ensimmäinen viikko menikin ihanaisissa lomanomaisissa tunnelmissa. Tapelkoot nyt välillä isänsä kanssa! Mutta jo seuraava viikko alkoikin olla tuskaa. Kuinkahan ne pärjäävät siellä? Eikö niillä ole muka yhtään ikävä? NYYH! Miten täällä on näin kammottavan hiljaista?

Esikoisen kanssa olemme soitelleet usein. Kun kysyin yhden puhelun aikana: "No niin, olikos sulla vielä jotain asiaa vai joko lopetellaan?", tyttö vastasi: "Ei kun ei! Jutellaan nyt vielä! Mää haluan jutella sun kanssa!" Ooh. Lapseni haluaa jutella kanssani! Ihan vapaaehtoisesti ja niitä näitä. Minä, joka en juuri puhelimessa turhia lätise, pinnistäydyin – eikä se nyt loppujen lopuksi edes kovaa pinnistystä vaatinut – juttelemaan niitä näitä.

Kuopus on enemmän kaltaiseni luurinkäyttäjä. Asia puhutaan rönsyilemättä valmiiksi ja sitten lopetetaan, ja jos asiaa ei ole, ei soitella. Minusta ikävä on kuitenkin ihan asiallinen syy soitella, niinpä eräänä iltana pirautin hänelle ihan vain kysyäkseni mitä kuuluu. Kuopus teki hämmentyneenä selkoa mitä juuri sillä hetkellä söi (salaattia, perunaa, sinappisilliä), kertoi patistettuna, että uimavesi ei ole kylmää ja totesi, että hyvin menee, joten puhelun voi vaikka lopettaa. Hänen äänensä kuitenkin pehmeni jutellessa viileästä teinistä lämpimäksi lapseksi ja pienoinen pala kurkussa lopetin puhelun. Hänen äänensä kuuleminen auttoi ja ei auttanut ikävään.

He ovat varmasti kasvaneet taas kumpikin ainakin puoli metriä, kaikkiin mahdollisiin suuntiin.

* * *

Esikoisen rippileiri päättyi kohtalaisen kaoottisiin tunnelmiin. [IL 21.6. Poliisit paikalle – rippileiri keskeytyi]. Teinit ovat hankalia ja osaavat ajaa ihmisen nyrjähdyksiin, tiedetään, mutta tuo meni silti "vähän" liiallisuuksiin. Taustalla lienee jonkinlaista työkyvyttömyyttä. Kuka terve, täysissä voimissa oleva aikuinen käyttäytyy työpaikallaan, tai missään, tuolla tavoin?

Ajatus siitä, että lapseni on joutunut tosissaan pelkäämään aikuista miestä, suututtaa ja surettaa. Vaikka en kirkosta eronneena ateistina ollut mitenkään ihastuksissani Esikoisen rippihössötyksistä, olisin tietenkin suonut hänelle mukavan, muistoisan leirin. No, puolet meni hienosti, muistoisa se varmasti ainakin on.

* * *

Näemme teinien kanssa sunnuntaina. Pahus että onkin jo ikävä. Pahus!

tiistai 19. kesäkuuta 2007

Boheemin rap

Boheemiräppärinne tässä päivää. Tulin vartavasten kertomaan, että paiskittuani kiivaasti päivän Spider-pasianssia ja lörpöt neuvoteltuani Windows Live Messengerissä söin juuri lounaaksi kuningaskokoisen Tuplan, jonka huuhtelin alas lasillisella raikasta keltaista Jaffaa. Jälkiruoaksi sauhuttelin valkoisen Marlboron. Viimeistelen makunautinnon vielä Sirkusaakkosilla ja Terry Prattchetin Wyrd Sistersillä. Saatan ottaa pienet nokkaunet, jonka jälkeen alan suunnitella huolella päivällistä. Luultavasti se on hyvin samankaltainen kuin lounas, lisättynä ehkä Saarioisten pinaattikeitolla ja keltainen Jaffa korvattuna mahdollisesti Olvin kolmosoluella.

Loppupäivä täytyykin ottaa erityisen rennosti ja ehkä jätän illallisen suunnittelun ja valmistuksen sisäkölle, sillä huomenna täytyy kiiruhtaa jo varhain kello 14.00 kosmetologille. (Tosin se lienee turhaa, sillä minulle kerrottiin, että olen jo kaiken kauneudenhoidollisen avun ulottumattomissa. Yrittänyttä ei silti laiteta, enkä siis aio perua aikaa, kun sen viimein, useita viikkoja asian eteen ponnisteltuani, sain varattua.)

Ai pahus! Annoinkin sisäkölle vapaapäivän. Voi sentään. Täytynee jaksaa itse vääntäytyä jääkaapille, jos en sitten ota iltaa ihan dieetin kannalta.

* * *

Aina silloin tällöin täällä Internetin synkeissä syövereissä yksinelävät ihmettelevät, miten perheelliset ehtivät hoitaa kaikki arkiset askareensa ja toisaalta eläkeläiset kummastelevat, miten ikinä ennättivät vielä töissä ollessaan puuhailla yhtään kotona tai harrastuksissa.

Minä hämmästelen, että miten maailmassa kansa käy ja toimii, jos sillä ei ole taloudessa lapsia, jotka määräävät edes jonkinlaisen päivärytmin, ja säännöllistä työtä tai opiskelua, jonka mukaan on elettävä. Vaikeaa tämä on, jos ei suorastaan mahdotonta. Hiukan myös tuskaisaa, sillä omatunto, tuo aivokopan pikku vaelteleva kuiskailija ja ruikuttaja, pitää huolen, ettei luterilainen työmoraali ja arkikäsitys vaan vahingossakaan pääse unohtumaan.

Senkin laiskavötkäle! Sinusta ja toimistasi ei ikinä, IKINÄ, tule mitään! Sinä lapamadon veltompi lajitoveri, kerää nyt hyvänen aika itsesi ja pue edes päällesi!

Äh. Minkä vuoksi? Kohta on kuitenkin jo ilta ja mentävä nukkumaan.

* * *

Huomatkaa ystävällisesti ensimmäisen kappaleen nerokas tuotesijoittelu! Jos töitä ei ala tulla enempää, vaihtoehdot ovat joko kuolla nälkään tai muuttaa tämä mainosblogiksi ja panna hulppeiksi rahoiksi. Menköön tämä harjoituksesta. Me boheemithan emme ole niin nokon nuukia moraalin kanssa.

torstai 14. kesäkuuta 2007

Kotomaan koko kuva

Olipa kerran kaunis kesäilta. Koska häkellyttävän urhea luontoretkeilijä ja mielettömän palvottu lehdokki- ja blogipersoona* oli kuullut kaukaista huhua, että Kalvolan Kankaisten kartanon mailla kasvaa tarunhohtoinen orkidea, hän satuloi uljaan ratsunsa – tai ainakin starttasi suvisena kukkivan Nisunsa – ja suuntasi kohti tuota kaukaisena siintelevää lehtoa. Mutta voi, perille päästyään hän törmäsi (vain kuvainnollisesti, rakkaat lukijat) tähän tylyyn merkkiin. Kun merkin alla luki vielä pahaenteisesti Yksityisalue, urhea luontoretkeilijämme ja mielettömän palvottu lehdokki- ja blogipersoonamme kääntyi itkua tuhertaen pois kartanon liepeiltä. Ehkä hänellä olisi ollut jokamiehen oikeus käyskennellä ylhäisön tiluksilla, mutta hieman nössö kun on, mielettömän suos– öh, olkoon –blogipersoona jätti uhmaamatta lordien, ladyjen sekä mahdollisten verikoirien ja hirvikiväärien yksityisyyttä.

Koska mieletön blogipersoona oli kuitenkin jo ajanut häkellyttävän pitkän matkan lehdokin vuoksi, hän päätti tutkailla läheistä luontoa luvallisemmilla alueilla ja tuli pitkään harkittuaan (ja päättömänä pitkin kuntaa vaelleltuaan) siihen tulokseen, että ainakin yleiselle uimarannalle saa mennä. Oikeastaan sinnekään ei olisi saanut ajaa kello 22 jälkeen, mutta koska blogipersoonamme ei valitettavasti tällä kertaa huomannut kylttiä lainkaan, kielto ei koskenut häntä.

Ei kannata pidätellä henkeä: lehdokkia ei tavata Kalvolan kylän yleisen uimarannan liepeillä. Seikka, joka ei häkellyttänyt blogipersoonaa sitten vähääkään. Sen sijaan blogipersoonaa häkellytti tämä hehkeänä kukkiva tölli. Luonto tiettävästi ajaa tikanpojan puuhun, mutta että se ajaa tikanpojan myös uimakopin seinään, oli blogipersoonallemme uusi tieto. Aina voi oppia uutta, kun tarkkailee luontoa ja sen moninaisia metkoja ilmiöitä.

Blogipersoonamme poikkesi kotimatkalla myös kotikunnan uimarannalle. Mitä hän ajatteli? Että sieltä muka viimein hän löytäisi lehdokin? Tuskinpa vaan. Luultavammin blogipersoonamme arveli, että tikanpojan bongailu on huomattavasti palkitsevampaa – eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan. Joskin oikealla olevan yksilön kuvateksti väittää sen olevan pahamaineinen fenix-lintu, häkellyttävän palvottu blogipersoonamme tunnisti sen kuitenkin ilman epäilystä tikanpojaksi. Tällä kertaa luonto oli ajanut sen grillikatoksen savupiippuun. Toivokaamme, ettei tikanpojalle tule liian kuumat oltavat.

Kun nuoriso viettää riehakkaita ja luokattoman alkoholinhuuruisia juhliaan rannalla ja kun tikanpojat putkahtelevat ulos sepaluksista vesillä, syntyy silloin tällöin – ikävä kyllä – pahaa jälkeä. Kotikunnan jätehuolto ansaitsee erityismaininnan tällä nerokkaalla ratkaisulla, jonka vuoksi ruumiit eivät loju pitkin uimarannan hietikkoa ja nurmikenttiä, kuten esimerkiksi pizzalaatikot, tyhjät pullot, käytetyt kondomit, karamellipaperit, parit tuhruiset kalsarit ja sukat. Esimerkillistä ympäristötietoutta!

Auringon alkaessa sammutella itseään järveen, blogipersoonamme jäi toviksi tuijottamaan tätä herkkää näkymää. Ja eikö vain hän bongannut vielä, viime säteiden valaistessa armaan kotomaamme sielukasta profiilia, yhden tikanpojan lähes piiloutuneena tuosta idyllisestä kesäöisestä maisemasta.


* * *

Tikanpojan asujaimistot ovat moninaiset, se pärjää olosuhteissa kuin olosuhteissa, tarvitsee tyytyväisenä pysyäkseen vain luokattoman vähän tai ei ollenkaan huomiota. Häkellyttävän mieletön ja luokattoman piinaantunut blogipersoonamme jatkaneekin tutkimuksiaan tällä saralla. Voitte kuitenkin huokaista helpotuksesta: tämän enempää blogipersoonamme tuskin raportoi tikanpoikain edesottamuksista. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä.

Sen pituinen se.

* * *
*) Jos ette jo ole kuunnelleet YleX:n Luontoradiota ja tutustuneet häkellyttävän suosittuun luonto- ja mediapersoona Kari Rupsuun, nyt on korkea aika. Kannattaa aloittaa vaikka tästä [sokeritoukka] tai tästä [toimistorotta].

tiistai 12. kesäkuuta 2007

Pakeneva lehdokki eli bongarin paranoia

Luin lapsena jostain hempeästä tyttöromaanista kuvauksen ihanaisesta lehdokista: miten se kukkii herkän valkoisena ja tuoksuu hurmaavasti kesäyössä. Tuo kuvaus on piinannut minua aikuisvuosiin, ja olenkin vuosia yrittänyt bongata lehdokin, tuloksetta. Olen hiippaillut lehdoissa, vaellellut niityillä ja rymynnyt kuusikoissa. Kerran ehdin villiintyä innosta, mutta turhaan. Kyseessä oli talvikki. Varsin viehkohan sekin on, mutta ei se mikään lehdokki ole silti. Eikä ole sekään sulokas maariankämmekkä, johon törmäsin muutama vuosi sitten – vaikka onkin lehdokin tapaan orkidea.

Turhautuminen alkaa vaivata. Luontokirjojen mukaan lehdokki on yleinen, ei kovin ronkeli kasvupaikkansa suhteen ja kukkii kesäkuussa. Olisihan minun kaiken järjen mukaan jo pitänyt siihen törmätä, etenkin kun lehdokin pitäisi paikallaan pysyvänä olla huomattavasti helpompi bongattava kuin esimerkiksi talitintti, joka hyppelee sinne tänne taukoamatta, milloin ei lentele taivaan tuulissa. Olenkin alkanut pohtia, josko koko lehdokkia on olemassakaan. Mitä jos se onkin samanlainen olio kuin joulupukki: kaikki ovat sen muka nähneet, mutta julkinen salaisuushan on, että [Korvatunturin sensurointitoimisto iski tähän].

Onko kukaan koskaan todistettavasti nähnyt lehdokkia? Elävässä elämässä, valveilla ja selvinpäin? Missä muka?

* * *

Tänä vuonna olen lähestynyt innokkaan toiveikkaana muun muassa koiranputkea, siankärsämöä ja valelehdokiksi nimittämääni kasvia, joka on henkensä heittänyt risukko kellastunein lehdin. Sääret ovat raapaleilla, päänahka hyttysten rei'ittämä ja mieli melkoisen myrtynyt. Lehdokki vaan pakenee. Tai piiloutuu. Ehkä tuossa kuvassakin on jossain kohtaa lehdokki kätkeytyneenä, minä vain en sitä näe.

Helpommalla luultavasti pääsisin, kun yrittäisin hankkiutua tästä päähänpinttymästä eroon, mutta ehkä siltikin vielä, vaikka varmuuden vuoksi, tiirailen lähipusikkoja.

Jos siis kuulette Pirkanmaan metsistä vienoa (pahempaa) kiroilua, se olen luultavasti minä vain, säntäilemässä platanthera bifolian perässä – vaikka alankin epäillä koko lehdokin olevan maailmanluokan huijauksen.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Jänis pakkasella

Viimeisen reilun vuorokauden aikana olen käynyt ihailemassa rhododendroneita Laajasuonpuistossa, syönyt Weeruskassa lohta, hankkiutunut hulppeaan iltapäivähumalaan Hilpeässä Hauessa, pitänyt siiliä sylissä, pessyt hampaat Sikalassa, hillinnyt itseni mestarillisesti Loka Laitisen läsnäolosta huolimatta (en edes nipistänyt häntä, vaikka joskus olen sellaisestakin haaveillut), laulanut ääneni käheäksi Amigossa (Bumtsibum!), käynyt entisessä yleisessä vessassa kuuntelemassa karaokea, syönyt aamiaista kosmopoliittien seurassa ja vaellellut ympäri Helsinkiä korkokengissä niin, että pohkeet huutavat hoosiannaa.

Ei tuosta enää reilu vuorokausi voi hauskemmaksi tulla, luulen.

Seura oli ihanaa: rakkain blogihomoni* Elma, aina viehättävä Helen, puolimaailmanmiehet Ola ja /mek, hellän huolekas Zepa ja Eräs Hurmaava Anonyymi Neitonen. Kiitos tyypit, olette niin – kyllä te tiedätte. Just semmoisia.

* * *

Takaisin kotona on julman kuuma. Mylläsin tuulettimen kaapista, ja nyt se siirtelee kuumaa ilmaa huoneesta toiseen tarmokkaasti. Lämpömittari näyttää 29 astetta. Kyllä kesä on kiva ja jää tänä vuonna ilmeisen vähälumiseksikin. Huh!

* * *

*) Rakkainta blogihomoani Elmaa, homolapsen äitinä ja muutenkin, sieppaa homo-sanan käyttäminen haukkumanimenä, siksi hän lanseeraa sitä kehusanaksi. Koska olen vahvasti samaa mieltä, jatkan tässä tätä käytäntöä.

torstai 7. kesäkuuta 2007

Hyttinen

Olisi kerrottavana juttuja, esimerkiksi että olen käynyt jo uimassa ja vesi oli lämmintä ja että esikoinen aikoo uudistaa suhteensa evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja päästä juhannuksena ripille ja että siitä on ollut monenlaista hösellystä (mekko-kenkä-tissiliivi-osastolla etupäässä) ja että ilskottava elukka on rantautunut Suomeen ja kauhulla odotan sen hyökkäyksiä ja vaikka mitä juttua pukkaisi päästä, mutta en pysty keskittymään mihinkään, sillä hyttynen tai mikä lie on pistänyt suoraan ukkovarpaan päälle ja se

KUTISEE

niin että järki lähtee päästä ihan just. Morjens! Palataan asiaan, kun kutina taukoaa sen verran, että pystyn ajattelemaan jotain muuta kuin raapimista ja säntäilyä.