maanantai 30. heinäkuuta 2007

Ilmalaiva

En tiedä miten tämän itsestäni ulospurskauttaisin, joten tuosta vaan kuin kylmään veteen:

Led Zeppelin palaa lavoille [HS]

Siis tajuuttekste jätkät! Led Zeppelin! Jumaliste, herrajjesta ja muut pyhät! Mitä seuraavaksi? Elvis? Jeesus? Zsa Zsa Gabor?

Okei, okei, nyt rauhoitututututaan vähän ja pohditaan asiaa.

Mitä sitten, vaikka palaa? Enhän minä keikalle pääse kuitenkaan. Vanhoja ukkojahan ne jo ovat. Uutta musiikkia tuskin tulee. Ja jos tulee, ei se ole entisen veroista. Tämä ei mitenkään millään tavalla vaikuta minuun. Ei vaikuta, ei vaikuta. Silti!

LED ZEPPELIN PALAA LAVOILLE!

aNTeeksi, täytyy mennä hengittämään paperipussiin.

Mies minussa

[Otsikosta huolimatta seuraava teksti ei sisällä pornoa. Pahoittelen.]

Ai kauheeta kuulkaa, a-p-u-a! Nyt meni elämä uusiksi. Olen luullut, että ihminen voi olla uskottavasti nainen, jos sen puserosta löytyy tissit, housuista pimppi ja se käyttää edes silloin tällöin huulipunaa naamassa ja korkokenkiä jaloissa, mieluummin molemmissa yhtäaikaa. Näillä minä olen mennyt tähän asti ja kuvitellut (naisellisessa hölmöydessäni), että hyvin menee.

Uusimman sukupuolitestin [HS] mukaan olen kuitenkin vain 43 prosenttisesti nainen ja vastaavasti 57 prosenttisesti mies. Hirveetä! EWW! [IS] Tässä menee nyt loppupäivä tutkaillessa, mitkä osat minussa ovat miestä (ja hinkuttaessa niitä sahalla irti).

Toisaalta, jos saan vikuroivan kroppani uskomaan tämän, PMS on muisto vain! Tai ainakin puolittuu kaiken kohtuuden mukaan.

[via Kriisi] [Hähä! Kriisillä menee vielä huonommin! Tai paremmin, riippuu tietysti mistä katsotaan.]

sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

Mis laajoina aukeavat sukupolvien ja -puolien väliset kuilut

Luullakseni jossain universumin syövereissä oleva sukupolvien välinen kuilu repesi tänään riemusta, kun etsiskelin suuren kotimaisen apuvälineitä markkinoivan yrityksen sivuilta kuukautiskivuissa kärvistelevälle teinille kuumavesipulloa ja päädyin lueskelemaan lantionpohjan harjoituskuulien esittelytekstiä. Ehkä teenkin suurtilauksen ja ostan kuumavesipullon ja kuulien lisäksi verenpainemittarin, kävelykepin ja rollaattorin. Pitäisiköhän varata jo hautapaikkakin saman tien?

* * *

Siinä missä kuukautiskivut ovat helpottaneet tällä puolen sukupolvien välistä kuilua, PMS jatkaa voittokulkua. Yli kuilun räyhäävät toisilleen kivusta kiukkuinen tytär ja PMS:n nyrjäyttämä äiti. Maailmaan kuulemma mahtuu ääntä. Kuinkahan paljon? Joko aletaan olla äärirajoilla?

* * *

PMS:ssä eksien (ja nyksän) ajatteleminen on yhtä järkevää kuin naulan työntäminen pistorasiaan. Sähkökokeiluja olen onnistuneesti vältellyt, mutta ajatuksille on paha mennä tekemään mitään. Arvelenkin, että erinäisiä miehisiä korvia kuumottaa siellä täällä ja helakasti. Sen, joka pihtasi, ja sen, joka petti. Sen, joka tinttasi silmät mustiksi, ja sen, joka sättimällä raastoi itsetunnon palasiksi.

Joka ikinen näistä koltiaisista vannoi rakastavansa minua. Olipa hyvä, etteivät vihanneet.

(Jos sijoitan itseni tähän joukkoon, alkavat omatkin korvani kuumottaa. Niinpä en ala sellaiseen nyt ollenkaan vaan suuntaan kaiken kiukun SINNE MINNE SE KUULUU PRKL.)

Ystäväni on sitä mieltä, että kaikki naisten ja miesten väliset riidat johtuvat naisten kuukautiskierrosta. Ha! Minä ilmoitin hänelle, että ottaen huomioon miesten yleisen ja kaikinpuoleisen torveuden, helvetti olisikin irti, jos ne johtuisivat miesten kuukautiskierrosta.

* * *

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa – ja pitävät ne – muutaman päivän päästä taas korvat siellä täällä lakkaavat punottamasta ja ihmiskunta kaikkineen tuntuu minusta mukavalta joukolta. Paitsi Panu Rajala ei silloinkaan.

* * *

Edit myöhemmin:
Onko kukaan nähnyt tämän tekstin koherenssia? Tänne minä sen mielestäni jätin jonnekin, mutta olisiko sitten kipittänyt karkuun. Jos törmäätte siihen, sanokaa, että kotiin ei tarvitse tulla ainakaan pariin päivään.

lauantai 28. heinäkuuta 2007

Jotkut vaan on niin tiäksä

Hassu ristiriita syntyy, kun tapaa ihmisen, jonka seurasta ei hennoisi millään luopua ja jonka lähdöstä on kuitenkin hyvin onnellinen siksi, että tämä pääsee pitkän ja tapahtumarikkaan* reissun jälkeen kovasti kaipaamaansa kotiin. Eilen Pirkkalan lentokentällä Kataa halatessani en ensin olisi raaskinnut laskea ollenkaan irti ja jo seuraavassa hetkessä olin potkaista persuuksille: "Painu kotiisi siitä!"

Haluan ehdottomasti tiedottaa, että Kata on äärimmäisen viehättävä, hauska ja fiksu nainen. Ei sillä, että olisin muuta odottanutkaan – mutta kieltämättä näiden ihastuttavien puolien volyymi kyllä löi minut ällikällä.

* * *

Torstai oli interblogistisen kaljoittelun päivä. Siinä missä Saara ja Susu Petal hengailivat Helsingissä, meidän seurueemme – minä, Kata, Varapygmi, Kaura sekä pari antikristbloggaajaa – kokoontui Tampereella. Ilmassa oli viuhuvia käsiä tuopeilla (mm. kippis!, prostata! ja prostituutio! -huudoin kohotettuna) ja ilman, varomatonta vitsailua, toistemme kehuskelua ja yleistä hulinaa. Katan fäshön-cornerissa ajoimme itsemme lähes tainnoksiin 60–70-luvun kuosikuvailuilla; Kauran cowboy-sikajoraus sai innokkaan yleisön suorastaan sekapäiseksi. [Varapygmin rapsa tässä.]

Epäilenkin, että pitkän, hiljaisen perjantain syynä ei ollutkaan edellisenä iltana runsain määrin nautittu olut vaan yleinen riehakkuus ja hilpeys. Juopotella siis saa, kunhan ei vaan vahingossakaan mene samaan aikaan pitämään hauskaa. Tämä pitänee yrittää ensi kerralla muistaa – siis sitten noin sadan vuoden päästä... Äh. Ketä minä yritän juksata? Olenhan ensi viikolla luvannut lähteä morjestamaan -t:tä (punkkua ja räkätystä) sekä parinkin eri kaverin kanssa terassikierrokselle (olutta ja hohottelua).

Sekä hervotonta naurua että isohkoja annoksia alkoholia on siis ohjelmistossa lähitulevaisuudessakin. Noh, talvella saa sitten taas nenu valkoisena kyhjöttää kotona tenttikirjain ja mökötyksen kanssa. Toivottavasti.

* * *

*) Tiedän, että 'tapahtumarikas' on huonoa suomea. Yritin penkoa päästäni osuvampaa sanaa, mutta en löytänyt. Tapahtumaikas? Tapahtumainen? Sattumuksellinen? Äh.

torstai 26. heinäkuuta 2007

Amazonia

Varmin tapa pilata hyvin alkanut päivä on lähteä heti aamusta silmät rähmässä punttisalille ja todeta, että kuntosalikortti ei ole tehonnut lompakossa lojuessaan. Reiden koukistajalihaksia harjoittaessani nöyrryin jopa tarkistamaan, onko laitteessa ehkä jotain vikaa, kun vastus tuntui vastustavan ilman painojakin noin 99 prosenttia. Ei ollut. Oi tummanpunainen nolous kanssani.

Olen päästänyt itseni häpeällisen huonoon kuntoon, mitäpä sitä kieltämään. Mutta vaikka bodi ja sportti ehkä ovatkin kateissa, tsempissä löytyy! Uhosin itselleni ja yleisesti kaikille niille mutkikkaille masiinoille, että eipä aikaakaan niin voi kauhistus kuinka rauta liikahtaa. Jokin pieni ääni kuiski takaraivon tietämillä, että tuo uhoaminen on kuultu ennenkin ja että tarttis nährä muka oikein jotain tapahtuvan. Mutta kun, mutta kun, selityksissähän löytyy. Olen leikannut vuosia sitten lehdestä mainostekstin, jossa on valmiit selitykset, niin ettei tarvitse itse keksiä. Jaan ne nyt kanssanne täten:


Miksi en mennyt tänään treenaamaan?

• Pelkäsin tapaavani salilla exäni.
(Tuo on mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. Sitä paitsi, mitä pelkäämistä hänessä enää on? Ei käy selityksestä.)
• Saatan olla saamassa nuhan.
(Ja ihan varmasti olenkin. Jonain kauniina päivänä flunssa iskee, mutta tuskinpa siihen nyt vielä kannattaa varautua. Ei käy selityksestä.)
• En huomannut lähteä ajoissa töistä.
(Työt ovat kotona ja varsin hyvin järjestettävissä niin, että ehdin salille, joka on avoinna arkisin 6.30–21, lauantaisin 8–17.30 ja sunnuntaisin 8–21. Ei käy selityksestä.)
• En löytänyt urheiluhousujani.
(Hoho! Urheiluhousuja! Hyvä ihme kuitenkin. Urheiluhousuja! Ei käy selityksestä.)
• Minulla oli ehkä vähän krapula.
(Tuokin on mahdollista, joskus jopa todennäköistä. Krapulassa urheilu on ilmeisesti kamalan vaarallista, mutta mikäpä ei olisi. Luultavasti otan isomman riskin joka kerran, kun ylitän kadun. Ei käy selityksestä.)
• Vatsani kurni, kun en ollut syönyt koko päivänä.
(Voin syödä ja lähteä sitten salille. Sitä paitsi vatsa nyt elää muutenkin omaa elämäänsä, emmekä ole tilivelvollisia toinen toisillemme. Ei käy selityksestä.)
• Sisko soitti juuri kun tein lähtöä.
(Minulla ei ole siskoa. Kansantanhuja olen kokeillut (ja rivitanssia), kiitos vaan kysymästä. Ei käy selityksestä.)
• Telkkarista tuli hyvä sarja.
(Tämä nyt on jo tosi paksua – eikä tarvinne muuta selitystä kuin päivittäisen televisio-ohjelman tutkailun. Ei käy selityksestä.)
• Satoi vettä ja minulla ei ole sateenvarjoa.
(Eikä se mahtuisi Nisussa aukeamaankaan. Ei käy selityksestä.)
• Ajattelin tekeväni kotona punnerruksia (jotka tosin unohdin).
(Pah! Kotona punnertelu on amatöörien hommaa enkä ala sellaiseen ollenkaan. Riittää, kun joskus julatespimppaan verhot tiukasti kiinni. Ei käy selityksestä.)

Myös kaikkeen sopiva kestoselitys: "Kun tässä on nyt ollut vähän niin kaikkee" on alkanut tympiä itseänikin (ja itsellenihän minä tästä vain tilivelvollinen olenkin), joten sitäkään en kehdanne enää käyttää. Joko pitää alkaa keksiä parempia selityksiä tai sitten vaan laahustaa reippaasti salille huhtomaan.

* * *

Vaikka alussa totean aamu-urheilun olevan varmin tapa pilata päivä, ei sekään täysin varma ole silti. Tänään meni ainakin ihan mönkään, sillä lihasteni yhteistyöhaluttomuudesta huolimatta kuntoilusta tuli häkeeellyttävän hyvä mieli. Tämä kannattaisi muistaa ensi kerralla, kun selityskoneisto pyörähtää käyntiin. Itseäkin vähän jännittää, kuinka käy!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

Kaksi viime viikkoa

Seuraava pitkähkö jorina sisältää hajanaisia havaintoja ja huomioita kahden viikon ajalta:


Hellacopters

Ruotsin pojat kiskaisivat ihan tanakan keikan Pakkahuoneella. Tuo ihan ehkä kertookin, etten varsinaisesti ollut mitenkään hurmioissani kuitenkaan. Ehkä tila ei ole bändille paras mahdollinen – soitto tuntui jotenkin puuroiselta, etenkin alkuun – tai ehkä en vaan ole tarpeeksi fani. Ihan kivaa oli kuitenkin, ihan hyvä keikka ja erittäin hyvä mieli, että tuli käytyä katsomassa. Tämän syvällisempää analyysia ei irtoa, eikä seuraavastakaan:


Transformers

Sydämessäni on lämmin tai, etten sanoisi ja sanonkin, peräti hirmu kuuma paikka erikoistehostetuille elokuville. Olisittepa nähneet pikkulikkamaisen innostukseni, kun muinoin menin oikein elokuviin¹ katsomaan Independence Dayn! Ooh! Valkoinen talo pamahti tuhannen tikun päreiksi! Ooh! Jättiläismäinen avaruusalus! Lentotaistelukohtauksia! Ooh! Samanlainen innostus ajoi minut elokuviin katsomaan Transformereiden rytistelyä. Hieno se oli, ei voi muuta sanoa. Pahat muukalaiset tulevat tänne viemään meidän työpaikat ja naiset, mutta onneksi hyvät muukalaiset pelastavat ihmiskunnan². Kertomukseen on ympätty kaikki mahdolliset ja osin varmaan mahdottomatkin kliseet; ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan yhtään puuttuvaa heh(e)kutusta. Ja loppujen lopuksihan on ihan sama, onko huumori tahallista vai tahatonta – naurattaa se silti.

Kun tänään vien teinijaoston katsomaan Harry Potter ja Peeniksin killan, odotan samanlaista innostusta. Ehkä hurjasti lentelevät noidat käsittelevät Elämän Suuria Teemoja hieman sofistikoituneemmin kuin nuo jylhät ja suoraselk suora-aks kaikessa mekaanisuudessaan hyvin täsmälliset koneoliot, mutta loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin samasta: hyvän ja pahan taistosta. Ja oletan, että hyvä voittaa edelleen.


Jäniksen vuosi

Tampereen Komediateatterin Arto Paasilinnan romaaniin perustuva näytelmä Jäniksen vuosi on hauska. Kesäteatterimainen, hienoisesti ehkä ylilyövä, mutta hauska. Elsa Saisio on kerta kaikkiaan mainio jänis, Juhani Laitala sympaattinen Vatanen. Vaikka takapuoli puutui kovilla puupenkeillä (suosittelen ottamaan mukaan tyynyn), mieli pysyi virkeänä loppuun asti.

Teatteriesitys liittyi tanttugate-juhliin, jotka olivat myös oikein hauskat. Sekä seura että ruoka oli hyvää ja tunnelma varsin leppoisa. Mekko oli ihan hyvä, kengät ja käsilaukku ihanat ja kaiken kaikkiaan olin kuulemma varsin kelvollinen daami. (Mies kyllä käytti huomattavasti imartelevampaa ilmaisua, josta nyt ihan vain silkkaa kainouttani pidättäydyn. Havaitsin kyllä, että jotain ihastuttavan suloisaa on siinä, miten aikuinen mies voikin mennä tolaltaan mustista stay-up-sukista, vaikka loppujen lopuksihan ne ovat vain sukkahousut, joista on haarakiila poistettu.)


Puutalkoot

Olen yltympäriinsä mustelmilla ja raapaleilla lauantaisten puutalkoiden jäljiltä. Se on hienoa, sillä tuntuu siltä kuin olisin oikeasti tehnyt jotain. Ja teinkin! Kannoin muhkeilla muskeleillani suunnattomia tukkeja, ajelin kottikärryillä pitkin metsiä, heilutin vesuria ja heitin huulta. Jälkeenpäin lihakset ilmoittivat olemassaolostaan särkemällä makeasti. Onhan se vähän hassua, että raskas työ tuntuu niinkin ekstaattiselta, mutta tällaista se on modernin ihmisen elämä. Vaikkakin se silloin oli arjen työtä vain, teen muistoissani siitä sunnuntain.


Porkkanantaimet

Sain urakaksi kitkeä porkkanapenkin. Sehän sujuikin leppoisissa ja rivakoissa merkeissä, jauhosavikkaat ja vesiheinät saivat kyytiä, samoin se porkkanan näköinen rikkakasvi, joka hämää äärimmäisen ovelasti hajamielistä kitkijää. Vaan kun kontrahti laajennettiin koskemaan harvennusta, alkoi tuska.

Pienet, hennot porkkananpoikaset, jotka eivät ole tehneet kenellekään mitään pahaa, pitää nyhtää juurineen maasta irti ja viskata tunkioon! Raakuus! Kaikenmaailman rusakoita kyllä säälitään, mutta hyvä ihme, niillähän on jalat, joilla juosta karkuun. Mitä tulevat toikkaroimaan haulikon tielle? Sen sijaan porkkanantaimet, nuo viattomat kasvilapsukaiset ovat maahan sidottuja eivätkä pysty puolustautumaan mitenkään. Sydäntäni raastoi kiskoa niitä irti äitimaasta, katsoa niiden parsinneulan paksuisten juurten hentoa orastavaa oranssia ja nakata ne sätkimään kuivalle maalle.

Lisäksi poltin alaselkäni. Joko nykyajan paidat ovat liian lyhyitä tai (jopa täti)housut liian matalavyötäröisiä. Paarmat järsivät päänahkani ja hermoni riekaleiksi. Kaikesta huolimatta puuha oli hyvin mieluisaa, joskin ensi kerralla olen viisaampi ja lupaan vain kitkeä, harvennus saa jäädä kovempiluontoiselle kasvimaakonkarille.


Lisäksi kahden viikon aikana

olen lukenut kuusi tenttikirjaa (jotka olivat oivallisia uudehkoja kotimaisia romaaneita, mikä selittänee lukuinnostuksen) ja useita muita teoksia. Olen käynyt useasti uimassa. Olen bongannut (tänäkin vuonna) viehkon kihokin. Olen missannut lehdokin (nyyh), mutta ihastellut useita uljaita maariankämmeköitä. Olen käynyt baareissa, vaellellut öisessä kaupungissa, ollut onnellinen ja väliin onneton – niin kuin ihmiset tapaavat olla. Nyt alan tehdä täytekakkua.

Näkemiin!


Edit myöhemmin

En alkanutkaan tehdä täytekakkua, koska en löytänyt mansikoita. Ehkä huomenna torilta. Blogilista ei suostu päivittämään, eikä ihme. Superlatiiveinta löperyyttä on tämä. Kesä tekee ihmisestä jotenkin vähän epäkeskon, luulen. Minusta ainakin.

* * *

¹) Elokuvia on mielestäni pääsääntöisesti mukava katsoa kotona, kaikessa rauhassa. Erikoistehostetut elokuvat kuuluvat kuitenkin teatterin laajalle kankaalle isosti eläydyttäväksi.
²) Toivoakseni en tällä yllätyksellisellä paljastuksellani nyt pilannut kenenkään elokuvanautintoa. Jos näin pääsi käymään, pahoittelen kovasti. Lisäksi pahoittelen mahdollisia freudilaisia lipsauksia *fiatonta fiheltelyä*

torstai 12. heinäkuuta 2007

Tanttugate

Rakkaat miehiset kanssaelijät!¹ Kun seuraavan kerran tunkeudutte rippipukuunne tai siitä päivitettyyn versioon ja tuskassa tumpuloitte kaulaanne sen maailman naurettavimman ja turhimman² asusteen, pyydän, että siinä vaiheessa uhraatte lämpimän, myötätuntoisen ajatuksen meille vaikeam kauniimman sukupuolen edustajille. Puku nyt on puku ja se penteleen kraka on kraka, kirjava kaitale turhanaikaista kangasta. Kuinka monta erilaista vaihtoehtoa niissä muka voi olla? Siis sellaista, että erolla olisi jotain merkitystä? Sen sijaan mekot, nuo paholaisen metkut ja ketkut, ovat yksiä hulluuteen suistajia ja epäilenkin, että tie helvettiin on pehmustettu nimenomaan tantuilla.

Minut on kutsuttu juhliin, mistä olen kovasti otettu. Mielestäni siivo pukeutuminen osoittaa kunnioitusta juhlakalua kohtaan ja siksi otinkin itseä kraivelista kiinni mekonostamispakotteena. Shoppaaminen ei varsinaisesti ole lempilajini, mutta naisen täytyy tehdä mitä naisen täytyy tehdä. Siispä kaupungille ja urheasti sisään vaatetusliikkeen ovesta. Ja toisesta. Ja kolmannesta. Ja neljännestä...

Mekkoja on toki myynnissä pilvinpimein, ei siinä mitään. Tai ehkä juuri siinä onkin mitään. Mistä sen tietää, mikä on oikea? Onko tämä liian arkinen? Onkohan tämä jo liiankin pramea? Vieläköhän tämänikäinen nainen voisi kulkea rusetti takapuolen päällä? Ei kai sentään? Tässä on liian suuri kaula-aukko, tämä kuristaa. Oikea koko, väärä väri. Oikea väri, väärä koko. Oikea väri, oikea koko, väärä hinta.

Koko ajan sovittaessa mekot kuiskivat salaviestejä kantajastaan:
– Tulepa tänne poika, saat piiskaa!
– Ölen hienö kyin pienö.
– Tulin juuri lypsyltä.
– Unohdin pukeutuessa, mitä pitikään, ja tästä tuli nyt tämmöinen.
– Jos liikahdan vähääkään, jotain hajoaa.
– Pelataanko bridgeä?

Yksikään ei tuntunut sanovan:
– Minä olen vaan yks Ohari, arkisehko joskin hepsankeikkuuteen taipuvainen tytt täti nain naispersoona.

Pestasin lopulta avuksi veljenvaimon, joka sanoi ensimmäistä, mahdollisimman yksinkertaista mustaa mekkoa sovittaessa: "Tuo on ihan hyvä. Ota siitä nyt vaan." Helpotus.

* * *

Juhliessa tärkeintä on iloinen mieli. Tätä mantraa aion toistella itselleni, kun lähden hetken kuluttua etsimään juuri oikeita kenkiä. Koska kengät tunnetusti kätkevät itseensä vielä enemmän salaviestejä kuin mekot, lienee parasta viritellä myös foliopipo suojaamaan päätä. Arvelen nimittäin, että veljenvaimo ei tänään enää jaks ehdi kuuntelemaan ja tyynnyttelemään loputonta jahkailua.

* * *

¹) Jostain syystä blogikirjoitus on nykyään kätevä aloittaa suoralla puhuttelulla. Kyllä tämän kirjoituksen silti mieluusti voivat lukea myös rakkaat naisiset kanssaelijät. (Naisekas on Kuopuksen kehittämä feminiiniversio miehekkäästä, naisinen omani miehisestä. Miehellinen taas on maskuliiniversio... okei. Ehkä lopetan tämän kikkailun nyt.)
²) Olen toki kuullut, että kravattiin on hyvä pyyhkiä leuka, jos lautasliina on esimerkiksi pudonnut lattialle tai tullut vahingossa syödyksi. Lisäksi solmiosta lienee kätevää taluttaa harhaileva äijä takaisin ruotuun. Minusta kuitenkin hiha ajaa ihan samat asiat eikä siihen ole yhtä helppo kuristua kuin kravattiin.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2007

Huhhuhhuh

Kuopus oli toukokuussa mopokolarissa, jota kävimme tänään jälkipuimassa poliisilaitoksella. Se tarina, joka minulle kerrottiin tapahtuman jälkeen, muuttui melko tavalla.

Oltiin kaverin kans tossa mopokolarissa. Törmättiin pysähtyneeseen poliisiautoon. Siihen tuli jotain jälkiä. – Ketään ei sattunut. – No ei varmasti sattunut! – Oli kypärä, tietenkin. Kaverille siitä tulee jotain seurauksia vissiin, määhän oon alaikäinen.

Kun poliisi alkoi kuulustella Kuopusta tuiman totisena, minua hymyilytti, sillä tiesin, että kyse ei ollut oikeastaan varsinaisesta kuulustelusta vaan alaikäisen puhuttelusta viisastuttamistarkoituksessa. Hymyni hyytyi tarinan edetessä.

Kyllä mää tiesin, ettei sillä mopolla saa mennä kaksi ja tiesin joo että pitäis olla kypärä. Poliisit tuli meidän perään siitä risteyksestä. Ajettiin kevyenliikenteenväyliä. Huomasin, että ne yrittää pysäyttää meidät ja huusinkin kaverille, että pysähtyis, mutta se ei kai kuullut sinne kypärän sisään. Mentiin sitten siitä tunnelista, siinä oli joku nainen koiran kans, ja ne hyppäs ojaan. Sitten mentiin risteyksen yli. Mitä? Ei pysähdytty. Sitten ajettiin eka melkein sillankaiteeseen ja sen jälkeen koskeen. Kumminkin päästiin siitä melkein pihaan asti. Ei se kaveri vissiin ehtinyt tehdä mitään, kun poliisiauto oli ehtinyt meidän eteen ja pysähtynyt, mentiin sitten päin. Mun leuka osui kaverin kypärään. No joo ja tuli mustelmia.

Parin kilometrin pakomatkalla oli ainakin kolme sellaista kohtaa, jossa hengenlähtö oli todella lähellä. Kun kuuntelin Kuopuksen selostusta, alkoi pyörryttää. Kun poliisi luki virkavallan näkemyksen tapahtumista, olin purskahtaa itkuun silkasta kauhusta – ja varmaan vähän helpotuksestakin. Ihme on, ettei ketään sattunut.

Kuljettaja on 16-vuotias (mopokortiton), joten hänelle tulee syyte törkeästä liikenteen vaarantamisesta. Poliisin kysyessä onko äidillä mitään vaateita kuljettajalle, jouduin lujasti muistuttamaan itselleni, että vaikkakin hän asetti minun pienen lapseni hengenvaaraan, ei hän itsekään ole varmaan vielä erityisen kypsä ja luultavasti tästä aiheutuu hänelle jo tarpeeksi hankaluuksia muutenkin. Ei vaateita.

* * *

Poliisi, mukava ja asiallinen mies, toivoi puhuttelun päätteeksi, ettemme enää tapaisi näissä merkeissä. Kuopus nyökkäsi totisena. Minä hillitsin itseni, enkä alkanut huutaa lapselle kotimatkalla, sillä hänelle oli ilmeisen rankkaa jo muutenkin astua aikuisten maailmaan tekemään selkoa törttöilystään. Yllätyksenä tuli varmasti tapahtuman vakavuus ja sen seuraukset.

En kuitenkaan malttanut olla puuskahtamatta, että on oikeastaan onnellinen ihme, että Kuopus istuu siinä vieressä. Enkä malttanut olla kertomatta, että jo 40 kilometrin tuntivauhdista äkkipysähdys on hengenvaarallinen. Elokuvissa poliisit ja rosvot selviävät melkein mistä vaan, mutta oikeassa elämässä ihminen on hirvittävän hauras.

* * *

Tällaisten tapausten jälkeen tekisi mieli lukita teinit komeroon ja päästää heidät ulos vasta, kun ovat pari- tai pannaan saman tien kolmekymppisiä. Ihmiset eivät kuulemma kuitenkaan kasva komerossa, koska niiden kuulemma pitää saada itse tehdä omat virheensä ja toivottavasti oppia niistä. Joten on kai vain pakko vetäistä syvään henkeä, työntää pää jääsaaviin, edelleenkin luottaa ja toivoa, ettei Darwin korjaisi satoa tästä perheestä.

Minä käytän nyt tämän järkytys-helpotus-sekoituksen aiheuttaman mielenhärön kotitalouden hyväksi ja alan imuroida. Olenpa tosiaan sekaisin (ja tätä jatkuu vielä ainakin n vuotta).

maanantai 2. heinäkuuta 2007

Raivaria pukkaa

NGGGGGHHHH! Hermostus.

Luettelin juuri äsken kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uutta.

Jos edes kerran, yhden kerran, 1:n kerran, saisi tehdä työnsä ilman, että joku [hetkinen, luettelen äskeisen rimpsun uudestaan genetiivissä] [uh, vielä kerran] [ja taas] Asiantunteva Taho sählää koko höskän ylösalaisinkäsinpäin helvettiä, olisipa hienoa! Ja [oho, taas rimpsu] ihmeellistä! Mutta ei, ehei! Säätää pitää, vaikkei mistään ole minkäänlaista näkemystä eikä tajua! ARRGGGH!

!!!!!!!!!!!!!!

Huoh. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt. Nyt vaan jäitä hattuun, lusikka kauniiseen käteen ja päähän muitakin idioottimaisia sanontoja, jotta saan tämän [rimpsu] työn käsistäni, ja äkkiä sittenkin.

Keikkaa pukkaa

Sitkeimmät lukijani, siansaksan ja sopertelun samurait, horinan ritarit ja -taret, nillityksen ninjat ja muut urheat sekä uskolliset... [jasså, asiaan], muistanevat, kuinka käärmeissäni olin viime syksynä siitä, että vaikka mainio ruotsalaispumppu Hellacopters esiintyi Suomessa, se tapahtui vain kämäisellä Koffin sisäpierukeikalla, jonne lippuja ei saanut kuin sattumalta ja ruikuttamalla ja josta siis kaikki kunnon ihmiset, kuten minä, jäivät osattomiksi. Vihaksi pistää vieläkin, kun sitä muistelee. Enkä ole Koffia sen koommin (tietääkseni) juonut (paitsi ehkä joskus kännissä) (sitä ei lasketa). (No eikä lasketa!)

Nyt kuitenkin. Nyt! Hahaa! Hillittömästi virnistellen kerron, että Hellacopters esiintyy Tammerfesteillä perjantaina 13.7. ja minulla on konserttiin jo liput! Tuossa noin, pöydällä edessä, paperia ja mustetta!

Repikää siitä, senkin salakeikkojen järjestäjät ja muut -myhkäiset tahot! HÄHÄÄ! Paistaa se aurinko risukasaankin, ja kuumasti paistaakin. Vaikka sitten alligaattorit hieman palelisivatkin. Rokkenroll!

* * *

Juu, juu, tiedetään. Biisi on Roky Ericksonin originaali (jota en ole valitettavasti edes kuullut), mutta melko sessevä näkemys on sveduhepuillakin siitä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2007

Ellen, Ellen

Voi Ellen minkä teit! Ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiin verkko- ja napapaitoihinsa, repal kauniimpiin housu- ja hameihinsa ja kiskaisseet jalkaansa hienoimmat varvastossunsa. He olivat asettuneet juhlallisen vakavina kuulemaan, mitä mieltäylentävää suuresti arvostetulla julkisuudenhenkilöllä ja suurella Suomen ystävällä – tekisi mieleni sanoa että Suomen lähettiläällä suuressa maailmassa – olisi sanottavana. Erityisesti yleisöä epäilemättä kiinnosti, mitä Pamela Andersson, lähes jokaisen serkkulikka, meistä suomalaisista ajattelee. Ja sinä menet ja yrität kouraista sitä pempusta! Joskin hyvästä pempusta, mutta silti, ahteristosta, takalistosta, pakarasta! Voi voi voi.

Elämältäni putosi pohja. Matot jäivät pesemättä, vaatehuone siivoamatta. Heinäkuu tuli, ja otteeni lipsuu, en saa mistään kiinni, kaikki on turhaa, toivotonta. Päiväni kuluvat peiton alla nyyhkyttäessä, pureskellessa kynsiä ja kieriessä raastavassa tuskassa.

Mikään ei auta, ei mikään. Paitsi ehkä jos sinä, Ellen, kierit ensin tervassa ja höyhenissä ja sen jälkeen pukeudut säkkiin ja ripottelet tuhkaa yllesi. Kadut, ryömit ja anelet anteeksi. Ehkä se jälkeen saisin viimein vaihdettua komeroon lampun ja siivottua parvekkeen. Ehkä pystyisin edes ajattelemaan Yleisradion historiaa. (Tai no. Ehkä ei sitä sentään. Viime kesänä Ellen tiettävästi oli ihmisiksi ja lukematta se jäi lukuisista yrityksistä huolimatta silti. Paha kirja, dokumentaation demoni oikein.)

* * *

No news is good news, sanotaan. Heinäkuussa tämä tosiasia käy onnellisesti ilmi, joka vuosi. Kun mitään ei tapahdu, (iltapäivä-)lehdet joutuvat tekemisen puutteessa loputtomiin rääpimään takavuosien missin juhannushihhulointia tai puuduttavan puisevan pääministerin halailuja. Ehkä kesäisin ihmiset ovat ansainneet illuusion siitä, että maailmassa, tai ainakaan kotomaassa, ei tapahdu mitään ikävää tai surullista. Ehkä maailmantuskastakin on hyvä pitää lomaa. Niin kauan kuin lööpit täyttyvät turhanaikaisesta kohotuksesta julkkisten ympärillä, valtakunnassa lienee kaikki hyvin.

Aina silloin tällöin marisen töistäni, jotka sivuavat printtimediaa. Erityisesti heinäkuisin olen kuitenkin hyvin helpottunut siitä, että saan keskittyä sähäkästi ja kantaaottavasti kirjoittamaan
Sika-nautajauheliha 400 g 1,49 (3,73 kg)
sen sijaan, että joutuisin pähkäilemään, mitä ihmeen uutta sanottavaa vielä keksisin Ellenistä, Matista, Teposta, Pamelasta, Paulasta tai Ilestä.

Kesä kaikilla kuitenkin.

* * *

Parikymmentä vuotta sitten kaverini katseli minua vino hymy kasvoillaan ja loihi* lausumaan:
"Sulla on, Ohari, hieno pallopaita! Kun otat paidan pois, pallo jää!"

Eipä kaveri tiennyt, kuinka oikeassa olikaan, sillä uusimman testiajon tuloksena kävi ilmi, että olen pallogrilli.

Grillisieluni on:

Perinteinen pallogrilli
Nautin perinteistä, mutta arvostan myös perinteiden humoristista, vähän nyrjähtänyttä puolta.

Tee sinäkin Ideakeittiön grillitesti


[via Sermihelvetti]

Arvostan nyrjähtänyttä puolta? Se on kyllä kukkua! Minähän nyrjähdän, jos perinteitä mennään tärvelemään. (Elleninkin olisi pitänyt yrittää kouraista Pamelaa tissistä, niin koko kamalaa episodia ei olisi koskaan tullut.)

* * *

*) Hän loihe lausumaan : loihi lausumaan : on loihenut lausumaan : oli loihenut lausumaan? Help.