torstai 23. elokuuta 2007

Erikoistarjouksia Super Marketista

Juha Seppälän Super Market kuuluu uusimman suomalaisen kirjallisuuden tentittäviin kirjoihin, niinpä lukaisin sen eilen iltapuhteinani, jälkeen hampaidenpesun ennen nukahtamista. Koska Juha Seppälä on jahkaillut ja pähkäillyt sitä, miten tavikset jahkailevat ja pähkäilevät blogeissaan, olisi lämpimästi kostonhalua tyydyttävää lausua kirjasta jotain häijyä. Vaan ei se käy, sillä mies kirjoittaa kuin pentele, siitä ei pääse jahkailemalla eikä pähkäilemälläkään mihinkään.

Groteskin komiikan, karnevalistisen hulinan modernisointi synnyttää rujoa jälkeä. Veri, paska, kusi, sperma ja räkä lentävät, vittu haisee ja kullit sojottavat miten sattuu. Meno on vimmaista, mutta siinä missä karnevalismista kaikuu riemu, Super Marketissa näyttää tänään olevan erikoistarjouksena miehinen epätoivo, markka kakskyt kilo. Sen koomisuudesta karkaava nauru tekee surulliseksi.

Kirja on varmaan ollut aikanaan (1991) häkellyttävä tapaus, erityisesti Seppälän käsistä lähteneenä. Minä häkellyin lähinnä siitä, kuinka osuvaa miesten maailman kuvaus on – olen samoja juttuja kuullut kaveripiirissä moneen kertaan monin tavoin varioituina. Vaikka yleistäminen on syntiä ja johtaa selkärangan vääristymiseen ja kämmenien karvoittumiseen, alan varovasti vakuuttua siitä, että jokaisen miehen sisällä asuu pieni mies, heti siinä lehmän naapurina.

Pieni mies yrittää pärjätä tässä vaativassa ja väkivaltaisessa maailmassa palikalla, joka sen käteen on ensimmäisenä sattunut. Täytyy olla hämmentävää ja ristiriitaista, että se palikka sattumoisin on myös pienen miehen herkin kohta. Ymmärrettävää on, että pieni mies menee silloin tällöin sekaisin ja joskus vähän rikkikin.

Toisaalta tämä sattuma saattaa hiukan varjella meitä viattomia, silloin tällöin tulilinjalle sattuvia täysin palikattomia sivullisia. Jos uskoisi jumaluuksiin tai edes älykkääseen suunnittelijaan, olisi suuri houkutus uskoa, että kaikki sujuu suunnitelman muk

Nyt voi vain taivastella, että tulemme sittenkin näinkin hyvin toimeen.
(Tuossa on tosiaan piste. En jatka lausetta. Ehei.)

* * *

Mitä? Meneekö ylitulkinnaksi? Ehkä lipeää peräti taas jahkailuksi ja pähkäilyksi? Oi voi voi sentään. Puolustuksekseni ilmoitan, että olen viime aikoina lukenut niin paljon miehistä jahkailua ja pähkäilyä miehisyydestä, että jonnekin se on turskautettava. Talouttani jakavaa palikallista ja palikatonta lähipiiriä ei voi loputtomiin piinata näillä ajatuksilla, koska niistä tulee sillä menolla ihan hulluja. Teillä, rakkaat lukijat, ei ole niin väliä. Tämä on vapaaehtoista, kuulkaa! ÄH!

* * *

Nyt kannattaa käydä sumplimassa blogimiitingille sopivin päivä. Jos ehdottamani lauantai 8.9. aiheuttaa esimerkiksi tähtien asennosta johtuen yleisökadon, kannattaa tutkailla myös toisia vaihtoehtoja. Päiviähän piisaa ja jos ne loppuvat, otetaan almanakasta lisää.

tiistai 21. elokuuta 2007

Kiva tiätää toikin susta

Tehtävänä on kääntää seuraavat lauseet omalle murteelle, taikka paremminkin kai omalle puhekiälelle, jos niissä ny joku ero sitten on:

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskom punanem mekko sopii mullekkin.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tartteksää apua siinä kirjotustehtävässä, jonka mantsannope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Juu, tehdään niinkun sää sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummu sano että se hakee meidät siinä varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mää meninkin Helsinkiin pussilla, kum myähästyij junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksää nähny missääm mun isoveljen kännyä?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksää sen hameen, joka nähtiiv viime viikolla Henkassa ja Maukassa (Hooetämmässä)?

Deet ei oo deitä, muttei ne enää nykyään oo puhtaita ärriäkään vaan jotain siltä väliltä. Mun oma murre ei oo enää puhdasta tamperelaista, siinon toisaalta eteläistä (lapsuus) ja toisaalta pohjosempaa (aikuisuus) kaikua, mutta mää sanon kuulemma usein ja luantevasti nääs. Tamperelaiset ei taas enää käytä näässiä juur ollenkaan vaikka se on hyvä ja täsmällinen sana. Ne on vissiin suivaantunu irvailusta. Meillä Akaassa ei kauheesti välitetä siitä, mitä jokku turkulaiset tai muut tsadilaiset märisee, vaan puhutaan just niinku tykätään.

* * *

Mää miätin, että onkoos Tampereen seudum murteissa tavallista enemmän assimilaatioo sanojer rajoilla, vai tuntuuko se siltä vaan. Mää meinaan sitä ilmiöö, kun sanan loppu mukautuu seuraavan sanan ensimmäisen kirjaimem mukaan, esimerkiks ny vaikka tää tuttu mu[m m]ielestä. Sen kirjottaminen ov vähäv vaikeeta, kun kaikissa sanoissa se ei kuulu kauheen selvästi, vaikka siä onkin, ja toisaalta kun oma kielentaju oj jo niin kirjotetun kiälen läpitunkema. Meinaan että itte automaattisesti korjaa puhekiälen kirjottaessa semmoseen muatoon, mikskä se tekstissä yleensä pannaan.

Tässäkij jutussa olis pitäny merkitä ylös assimilaatioo enemmänkin kun oon tehny, mutta kus se näyttää niin tyhmältä. Eikä tämmönen ŋ-merkki, joka puheessa kuuluu hyvinkin usein [isoveljeŋkännyä] tiätenkään edes kuulu kirjotettuun tekstiin.

(Mää kirjotin tähän ensin rajakeminaatiosta, mutta hoksasinkin sitten, että siitä ei ookkaan kyse ny. Rajakeminaatio nääs meinaa sitä ilmiöö, kun sanarrajalla kuuluu kaks konsonanttia yhden sijaan niinku hernekkeitossa ja monissa liiteppartikkeleissa, vaikka oleppas.)

* * *

Kaikista herkullisinta murre on (paitsi voissa paistettuna ja kermassa haudutettuna) mukavissa, kotosissa tokasuissa. Esimerkiks tänä aamuna miäs sai aikaan nauruhepulin, kun sano unisena toljottavalle kissalle:
"Mitäs mulkkaat? Ekkö oo ennen ihmistä nähny?"

Otsikko om myäs semmonen tiuskasu, mitä kakarana tuli paljonkin käytettyä. Ja ainaham meillon tää kaikkeen sopiva:
"Äites oli kus sua teki, isäs ov viäki",
joka ol lyhentyny – ilmeisesti siks että kaikki sen kumminkin tiätää – napakkaam muatoon:
"Äites."

* * *

On ollu kauheen mukava lukee murrekäännöksiä, kun ne liittyy tohon mun opiskeluunkin, ja toivottavasti ihmiset kirjottaa niitä lisää. Tähän inspiraatio tuli Kukkikselta.

maanantai 20. elokuuta 2007

Miittinkiutelu

Seuraa alustava ja mihinkään sitouttamaton kysely kanssabloggaajille, -kommentoijille ja -lukijoille:

Olisiko siellä ruudun toisella puolella ehkä joku (tai peräti joitakuita), joka (tai peräti jotka) haluaisi(vat) kokoontua Tampereelle lauantaina 8.9. kuluvaa vuotta keskustelemaan bloggaamisesta jälkimoderniteetin subjektien kommunikaatioprosesseina, neuvottelemaan ensteksparhaista blogialustoista, jakamaan tuskaa siitä ottaisiko vielä yhden ja lopulta vannomaan ikuista ystävyyttä? Paikkana voisi olla jokin kiva syöttöjuottola ja tunnelmana leppoisa, riehakas tai muuten vaan asiaton riippuen sen hetkisestä auringonpilkkujen määrästä.

Olisipa kovin mukavaa tavata teitä kaikkia!

Kommenttia toivoisin mieluusti suoraan tähän postaukseen tai vaihtoehtoisesti sähköpostiini ohiammuttu (hähää) netti.fi.

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Onneksi olkoon vaan kamalasti Dressmanista, Suomi!

Tänään paukahti ääniärsytysmittarini viisari tuskanpunaiselle, kun televisiossa miesääni kertoi heidän rrakastavan musiikkia. Tarkoitus oli varmaan kuulostaa raukean seksikkäältä, mutta tulos kuulosti kuitenkin siltä kuin kyseisen herran peräsuolessa olisi yhtäkkiä rävähtänyt madekoukku auki.

Miksi, oi miksi, nykyään kaupallisten kanavien (kaupalliset) tiedotteet pitää narista ja vaikeroida? Mistä ihmeestä tällainen idioottimainen muoti on saanut alkunsa? Kun he lisäävät vaikerointiinsa vielä kiusallisen venyvän ja loikahtelevan intonaation, korvasimpukkaparkani pyrkivät tuskassaan ojentumaan suoriksi¹. Miksei asioita voi sanoa tavallisesti? Jos ihmiset normaalisti² puhuisivat noin, joutuisin kulkemaan jatkuvasti Peltorit päässä, ja sitten menisi tukka ihan huonosti.

Niin, niin, kanavaa voi aina vaihtaa – ja niinhän minä teenkin. Ihmettelen vain, että kuka tuollaista pystyy kuuntelemaan (vakavalla naamalla)? Kuunteleeko niitä kukaan? Eikö tuosta ala jo business kärsiä, mitä?!

* * *

¹) Korvasimpukka on siksi kierroksilla, että se mahtuisi paremmin päähän eikä roikkuisi ulkona vastakkaisesta korvasta. Tämän mm. opin fonetiikan luennoilla.
²) Eihän minulla tietenkään täällä mitään normaalin olemisen mittaa ole, ei sillä. Mutta jos normaaliuden ja epänormaaliuden raja on veteen piirretty viiva, kaupallinen voihkenarina on kaukana rannalla, siellä epän puolella.

perjantai 17. elokuuta 2007

Hard Rock ja muut kunniamaininnat

Olen koonnut tähän kirjoitukseen matkan varrella blogikavereilta ja muualta saamiani tunnustuspalkintoja.

* * *
Varapygmi jo sellaisen mahdollisuutta väläytteli, mutta Tuuli lopulta sen minulle ojensi ylistävien arvosanojen kanssa. Mä olen niin råk, mä olen niin råk!
* * *

Kun nyt alan nähräämään sivupalkkiin kunniamerkkejä, tällään sinne saman tien myös Sun äidiltäs saamani Sun äitis suosittelee -merkin, mistä olen kovasti otettu.
Edit: Äiskän merkki onkin jonnekin kadonnu, mutta mainintaa en poista, en suostu!

* * *

Laveasti tulkiten ehdokkuuskin on kunniamaininta, ja minähän tunnetusti tulkitsen mitä laveimmin, niinpä lisään myös Kuuluttajan ojentaman Kultainen megafoni -ehdokkaaksiasetusmaininnan. (Tai mikä lienee virallisesti.)

Voittajasta käsittääkseni kisaillaan edelleen ja jännitys lienee tiivistynyt lähes sietämättömäksi.

* * *

Yritin työntää laajakaistaan myös vuonna 1980 hiihtokisoista voittamaani hopeista lusikkaa¹, mutta se juuttui modeemiin kiinni. Pahoittelen ja laitan lohdutukseksi kuvan kyseisestä kapineesta².
Tunnen itseni ihanan kunnialliseksi ja se on koko joukkueen ansiota. Kiitos!

* * *

Edit:
Lisää kunnioitusta pukkaa karvaisalta taholta. Musta ja Harmaa sujauttivat tahmaisiin näppeihini Työn Sankari -merkin. Työni häkeltyisi, jos se (tai mikä tahansa) olisi työlle ominainen tuntemus. Lähipiiri epäilee joko lahjontaa tai dopingia, mutta minä vaikenen kuin muuri ja sovittelen posket innosta hehkuen lisää merkkiä rinnukseen. Sankari, minä! Ehkä jopa Supersankari!
* * *

Edit 26.9.2007:
Sain jo ajat sitten Tiinalta kovasti ilahduttavan Schmooze-merkin.
Koska en kauheasti tuota ulkomaata ymmärrä itse, laitan tähän myös Allyn laatiman suomennoksen aiheesta:
"Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa, vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan. Ne herättellee myöski järkevää keskustelua, vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan lähheisyyen ja ystävyyen tunnun."
Ja tästäpä iski hienoinen huono omatunto, sillä en ole juurikaan viime aikoina Blogistaniassa häärännyt, sen paremmin omassa kuin muittenkaan blogeissa. Mutta älkää vain luulkokaan, että minusta on päästy. Ehei! Sinnepäinkään!

* * *

Edit 14.1.2008:
Rappiotäti antoi minulle kukkia! Oi sentään! Suunnaton ilahdus pukkasi päähän!
Näitä pitäisi jakaa kymmenelle ilahduttavalle bloggaajalle, mutta kun mutta kun. Kaikki blogilistallani olevat ja hyvin moni sen ulkopuolinenkin ilahduttaa säännöllisesti, niin tuskaksi menee. En anna siis kenellekään, mikä on ehkä epäreiluinta mitä on, mutta onpa tasapuolisen epäreilua ainakin.
Edit: Kukkia on pukannut lisäksi ainakin Touhikselta ja Katalta. Lisäksi Sun Äitis ojensi hurmaavat konditionaalikukat. Olen punastuksellisen täpinäisen kukikkaasti ilahtunut! Kiitos!

* * *

Edit 25.2.2008
Tiina sanoo, että tämä blogi on Excellent. Pyörryinkö onnesta? No kyllä vain! Itte se on se joka toista ekaks siks sanoo, niin että ekselentti on sen oma blogi, ettäs tietää! Nih!
Ekselenttiys lankesi myös Lilithin taholta. Ooh! Ja samat sanat kuin yllä.


* * *

Edit 20.3.2008
Sun äitis ojensi tämän uljaan Kansalaisjournalisti-palkinnon käteeni. Olen ällikällä häkeltynyt, kiitän ja lasken tämän nyt nopeasti sivupalkkiin, jotta en vain sinne tänne kumarrellessani pudottaisi palkintoa. Oh! Hitsi! Mitä tässä nyt enää voi sanoa? Ehkä vain otan ja poxahdan ylpeydestä!







* * *

Edith Bunker 8.5.2008Minä en nuku kalojen kanssa vaan polkkaan nisäkkäiden keralla! Blogging with a porpoise -merkin ojensi Kukkis. Olen aivan otettu, siksikin että eldfiinit (kuten Esikoinen sanoi pienenä) ovat suosikkielukoitani heti kirahvien ja pingviinien jälkeen.
Jatkan tylypaskiainen-linjaa enkä jaa merkkiä eteenpäin. Pahoittelut siitä. En vaan kykene; onneksi muut kykenevät!

* * *
Edit 23.7.2008
Kriisi kehaisi mitä ihanimmin ja myönsi Brillante-merkin. Voi herrajjesta. Olenhan toki perso kehuille, mutta tästä heittelehdin jo volttia! Ainakin 12 V!
Samat selostukset kuin yllä pitävät edelleen paikkansa. Blogilistani pursuilee ihania blogeja ja lisäksi käyn häpeilemättä vieraissa. Kehu niistä nyt sitten jotakuta, kun rakastan kaikkia vaihtelevalla vimmalla mutta aina (ainakin melko) varmasti.

* * *

Zepa tuikkasi etupäässä Pertille tämän mahtikollimerkin, josta koko perhe riemuitsee. Kakkukahvit pöytään! Saanen vielä kehaista, että Pertti on saanut kunnian toimia merkin mannekissana. Kröhöm! Ylpeys! Suorastaan sietämätön leuhkuus!

* * *

Edit 30.7.2008
Kiiruna palkitsi valinnaisella prenikalla, ja valitsin Kesäblogi-lätkän, koska briljanttia on jo sivupalkissa ennestään. Olen aivan hurmiossa kiitoksista! INTOILEN! Kiiruna ei ole ensimmäinen, joka mainitsee minulla olevan asennetta. Itse en sitä oikein hahmota, mutta olen hurjan ylpeä tuosta nimenomaisesta kehusta. Oletan itsekeskeisesti nimittäin, että tuo asenne on semmoista hyvää sortimenttia (lievä hihitys tähän, no okei, ei niin lieväkään).

* * *

Edit 28.10.2008
Algerian kirjeenvaihtaja Sirokko sekä Tampereen likka Tiina palkitsivat minut jo ajat sitten ihanaisella I love your blog -merkillä, mistä olen hirmuisen iloinen, etenkin kun viime aikoina blogitauot ovat venähtäneet. Määkin teitä!




* * *

Kesäminkkikin tykkäilee Oharin horinoista! Kivaa! Kolmas ja vähän erinäköinen I love your blog -merkki kannustaa tietysti horisemaan lisää! Näitä pitäisi jakaa ~seitsemälle bloggaajalle, mutta jatkan nuivaa tyyliäni, enkä anna kenellekään, koska mitä on seitsemän, kymmenen, kaksikymmentäkään niiden lukuisain ihanain blogien määrässä, joita seurailen. Ei mitään ole ne.


* * *

Edit 30.11.2008
Ida ojensi Arte y pico -pystin ja perusteli seuraavasti:
1. Ko. blogilla ei ole ennestään ko. pystiä vaikka se sen ansaitsee.
2. Ko. blogi on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä, siis äidinkielelläni jota rakastan ja jonka raiskaaminen raastaa sydäntäni - eli kirjoittaja kunnioittaa M. Agricolan, E. Lönnrotin ja J. V. Snellmanin elämäntyötä.
3. Ko. blogissa on moraalinen aspekti kerrottuihin asioihin: kirjoittajalla on herkkä omatunto.
4. Ko. blogi on hauska, älykäs, oivaltava ja innostava.
Voi sentään! Häkellys! Imarrus! Kiitos!

* * *
Edit: 26.5.2011
Zepa, joka kirjoittaa hurmaavaa joskin suorasukaista (hetkinen, nämähän eivät suljekaan toisiaan pois. Kaivakee jostain ystävät rakkaat kumi ja vaihtakaa joskin-sana ja-sanaan) blogia Kantapöytä, tyrkkäsi mulle tämmöisen ihanan palkinnon. Mää olen niin uljas! Mitään ei kuitenkaan saa ihminen maailmassa ilmatteeks, vaan kylkiäisenä tuli komento: “Vastaa viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jaa palkinto viidelle, jotka sen ansaitsevat.” Otanpa oikein hyvän tanan ja sitten:

Milloin aloitit blogisi?
Jaa, ensimmäinen Ohiammuttu taisi syntyä vuonna 2005. Sitten se kumminkin nimestään huolimatta sai osuman ja katosi blogien taivaaseen. Tämä toinen tuleminen on aloitettu näköjään 1. maaliskuuta 2007, jolloin olin ehtinyt pitää blogipääni kiinni melkein kaksi kuukautta.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Ihan kaikkea horisen. Yritän pitää kuitenkin tekstin semmoisena, ettei siitä läheiset kovasti loukkaantuisi, närkästyisi tai tulisi intimiteetiltään paljastetuiksi. Vielä olen puheissa suuren osan kanssa, ja jos mitä hiljaisuutta mihin suuntaan onkin, blogiriepu on siihen viaton.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Se on mun! Minun! Aina ennen kun aloitin kirjoittamista, soittelin päässäni Kollaa kestään Kirjoituksia kellarista. Tiedättehän? Minä kirjoitan omaa kirjaa mun omasta elämästä, kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä (tai jotain). Täytyykin ottaa vanha tapa käyttöön taas, siitähän tulee kauhean hyvälle tuulelle!

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tykkään kirjaimista ja erityisesti niistä rakennetuista sanoista niin paljon, että haluan itsekin niitä askarrella.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Se saisi päivittyä säännöllisemmin, sisältää koherentimpaa tekstiä ja olla kaikin puolin siistimpi paketti. Mutta toisaalta, sitten se ei olisi mun, eli ehkä on parempi pitää se tämmöisenä kuin se on. Joskus pohdin myös, että olisi kiva, jos kirjoittaisin rohkeammin, mutta sitten mietin aina noita muita. Itsestään on kovin vaikeaa puhua ilman, että siihen puheeseen tulee sotkettua ihmisiä, jotka eivät tahdo asioitaan myllättävän edes tämmöisen julkisuuden määrässä. Että tällä mennään, mihinkään ei kosketa niin kauan kuin mikään ei ole varsinaisesti rikki.
Hähä, vaikka mitään ei saa ilmaiseksi, meinaan tämän(kin) prenikan nykäistä puoli-ilmaiseksi kuitenkin, eli hillitön tunnustussikailuni ei kun jatkuu, eli tähän taas tyssäsi komennon tottelu ja tämän palkinnon eteenpäin jako. Sori, hei!

* * *
¹) Olin äärimmäisen tiukassa, neljän osanottajan perinteisen tyylin hiihtokilpailussa uskomattoman hienosti neljäs! Olisin ehkä ollut peräti kolmas ja näin ollen pronssilla, jollen olisi uskonut Aulia, joka kaatuessaan parkaisi: "Ohari! Odota!"
²) No niin. Tarkkanäköisimmät jo hoksasivatkin, ettei tuo ole mitään hopeaa vaan ruostumatonta terästä. Ei se ole sama lusikka, myönnän. Sitä ei löytynyt mistään. Vielä tarkkanäköisemmät (tarkkanäköisimpiäkin tarkkanäköisemmät näkevät toisiin ulottuvuuksiin, se on sitä kvanttifysiikkaa kuulemma) huomasivat, ettei tuo ole lusikka ensinkään. Myönnän. Kaikki lusikat olivat tiskissä. Ei kai se haittaa?

torstai 16. elokuuta 2007

Avoin kirje alitajunnalle

Olen tullut vanhaksi. Tiedän sen siitä, että nykyään en voi enää juoda iltaisin kahvia kovin myöhään tai yöunet jää näkemättä. Unettomuudessa on puolensa ja puolensa. Huono puoli on jatkuva kestokrapulan tunne: sydän hakkaa, vatsassa velloo, ruoka etoo, ajatus harhailee kummallisia polkuja¹ ja olo on jokseenkin vetämätön vaikka lievästi hysteerinen. Hyvä puoli on se, että tuskaannuttavat unet jäävät näkemättä. Nyt, kun hoksasin jättää iltakahvin pois päiväohjelmasta, olen saanut alitajunnalta harvinaisen tökeröjä viestejä.

Alitajunnan yksityinen, pitkällinen ja vakavakaan puhuttelu ei näytä riittävän, joten tällään tähän oikein avoimen kirjeen. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot jne.²

* * *

Rakas Alitajuntani!

Viime aikoina näyttämäsi unet ovat olleet jokseenkin liioiteltuja ja symboliikkasi on käynyt kiusaannuttavan osoittelevaksi. Toivoisin, ettet minua sentään aivan idioottina pitäisi.

Tornin merkitys on melko universaali, eikä sen sortaminen niskaani ole kovin hienovaraista – etenkään kun olen vielä sen uumenissa! Ei tarvitse olla nero käsittääkseen, että autolla ajaminen kertoo yleisestä elämänhallinnasta, joten voit jatkossa ystävällisesti jättää ne kolarit, hajoamiset, eksymiset ja muut tieltä sortumiset näyttämättä. Tiedossa on. Petolliset ystävät, murhaajat, myrkyttäjät, pettäjät ja vainoajat voit myös kutsua pois kannoiltani. Olen kyllästynyt heihin. Olen myös kyllästynyt jatkuvaan palaamiseen samalle polulle. Sinä varmaankin yrität näyttää menneisyydestäni vain hitusen alleviivaten hyviä ja huonoja puolia, ihan noin hylättävä/pidettävä-mielessä, mutta tiedä, että olen kyllästynyt heräämään ahdistuneena, siitäkin huolimatta että tajun palatessa nykyhetken jälleenkohtaaminen on helpottuneen riemuisa. En välittäisi enää yhdestäkään unesta, jossa aikataulut mättävät ja tavarat hajoavat käsiin. En halua myöskään katsella rumia, rikkonaisia kankaita, keskeneräisiä koteja enkä helvetti soikoon koittaa kasata epätoivoisesti yhtäkään asuntoa. Sisustusihme sisälläni ei aktivoidu öisin, kun ei se toimi päivisinkään. Tukehtumisunet sitten. Hyvä ihme kuitenkin! Milloin vettä, milloin savua, milloin kivipölyä...

Kotini olen minä ja jos se on sinusta kovin ränsistynyt ja kaipaa sisustusta, pahoittelen. En aio kuitenkaan tehdä asialle toistaiseksi yhtään mitään. Minussa määrään minä, et sinä rakas Alitajunta, joten koita nyt vain pysyä kyydissä, vaikka se joskus pomppuisaa olisikin. Jos sinä aiot Ahmed Ahneen tavoin Kalifiksi Kalifin paikalle tiedottamalla minut hengiltä, häviät sinäkin maailmasta. Mietipä sitä!
Arvelen hyväntahtoisesti kuitenkin, että tarkoitat vain parastani ja olet huolissasi minusta. Keskeneräisten asioiden sietäminen kuuluu aikuisuuteen, joten koitapa nyt viimein kasvaa, sinäkin. Minä olen osuuteni hoitanut rypistymällä.

Rakkain terveisin,
sinun Oharisi


* * *

Vanhuuden väistämättömän tulon huomaa myös siitä, että tyynynjäljet häipyvät iholta päivä päivältä hitaammin. Vastustamaton himo omenapiirakkaan ajaa kuitenkin ryppyisimmänkin naisen kauppaan, joten aineet on hankittu ja nyt alkaa vimmattu kuoriminen.

Vaniljakastikettakin on.

Edit:
Omenapiirakka on uunissa ja nyt alkaa vimmatun kuorimisen jälkeinen vimmattu kalkulointi siitä, ehtiikö piirakka kypsyä niin, että uskallan hörpätä sen kanssa kahvia. Kuka olisi uskonut, että ikivanhuuteen liittyy tällaisiakin pulmia? En minä ainakaan.

* * *

¹) Terry Pratchettia lainatakseni: "-- mind that wandered so much it came back with souvenirs." [Soul Music]
²) En ole varma kumpaa tämä on. Sanonnan merkitys lieneekin, ettei niillä juuri eroa olekaan.

keskiviikko 15. elokuuta 2007

Maksimaalinen nimiminimi

Tapahtuipa niinä päivinä, tarkemmin sanottuna 17. helmikuuta armon vuonna 2005, että vietin itseni kanssa laatuaikaa. Sehän meni päähän niin kuin sinkkiämpäri, kuten laatuajalla on tapana, ja nauratti yhtä paljon. Itsekseen hekotteluunkin kyllästyy jossain vaiheessa, niinpä aloin seikkailla Internetissä – ja kuinka ollakaan eksyin tutkailemaan blogeja.

Hyvä ihme, ajattelin siinä laatuaikapäissäni, tuohan voisi olla peräti hauskaa puuhaa! Kirjoitella juttuja maailmaan luettavaksi! Minä kans!

Olin nuorena neitinä ahkera päiväkirjojen kirjoittaja – tuotantoni on hyvin laaja, useita ruutuvihkoja, joskin keskittyy suppealle alueelle (määmää ja mun kaverit) – mutta kun jo kypsässä reilun parinkymmenen vuoden iässä yritin aloittaa harrastusta uudelleen, kirjoittaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Miten kirjoittaisin? Millaista kieltä käyttäisin? Oma puhekieli tuntui kovin teiniltä enkä kuitenkaan osannut käyttää luontevasti kirjakieltäkään, kerroinhan omaa elämääni itselleni. Tarinakin tuntui tylsästi oudon tutulta. Jonkinlainen kirjoittamisen vimma kyti kuitenkin vuosien ajan, ilmeisesti odottaen vain että jonain päivänä varomattomasti loiskauttaisin siihen laatuaikaa.

Niinpä sitten avaamaan blogitiliä Bloggeriin. Mikä nimeksi blogille, pohdin hetkeksi vakavoituneena. Jotain itseäni kuvaavaa sen pitäisi olla, ja osuvaa. Osuvaa? TSIHIHI! Ohi se menee kuitenkin, tirskuin laatuajoissani, ja niin syntyi Ohi Ammuttu.

* * *

Blogin kirjoittaminen osoittautui paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi – elämä kun ei ole pelkkää glögiä ja piparia. Tempoillessani anonymiteettini ja läheisteni anonymiteetin kanssa, tuskaillessani tunnistettavuutta ja pohtiessa, voiko tällaista kertoa, sai Ohi Ammuttu -parka parikin osumaa ja katosi lopulta kokonaan.

Ohi Ammutusta muodostuivat kirjoittajapersoonani kutsumanimet Ammu ja Ohari, joista jälkimmäinen pääsi jotenkin vahingossa, ohimennen, vakiintumaan. Niinpä uudelle blogille (jonka kirjoittaminen on edelleen osoittautunut paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi) luonteva nimi oli tietenkin Oharin paluu. Voi olla, että nimi vielä muuttuu, sillä palaaminen ei voi olla kovin pitkällinen prosessi: jossain vaiheessa täytyy tulla perille, vaikkei päämäärä matkaa tärkeämpi olisikaan.

* * *

Pygmi kysyi; minä vastasin. Ja vastatessani käräytin parit jauhelihapihvit pohjaan. Olen huomattavasti parempi blogikirjoittaja kuin ruoanlaittaja – ja tästä yhtälöstä voitte, rakkaat lukijat, päätellä, kuinka mielelläni lapseni syövät sörsseleitäni.

tiistai 14. elokuuta 2007

Olkalaukkunolous

Mitä Elma edellä, sitä Ohari perässä. Aion tunnustaa nyt yhden elämäni noloimmista hetkistä.

Olimme koko perhe anopilla täydennettynä maakuntaretkellä noin kymmenen vuotta sitten. Mekkoa oli päällä naisväellä, tyttäret pieniä, suloisia prinsessoja oikein, aviomiehelläkin jotain siivompaa kuin verkkarit ja tukat koko porukalla nätisti tällättynä. Menimme hotellin kahvilaan ja lastasimme tarjottimelle paakkelsia ja erinäisiä juomia. Kun olin laskemassa tarjotinta pöydälle, heilahti olkalaukku kainalostani suoraan päin tarjotinta ja pyyhkäisi kumoon ison kupin kahvia ja limsalasin. Paakkelsit vettyivät silmänräpäyksessä ja joka paikka lainehti. Juomaa oli sylissäni, lapsen sylissä, pöydällä, tuoleilla ja lattialla. Eipä tuo mitään, vahinkoja sattuu. Pienten lasten äitinä olin tietenkin tottunut, että astiat kellahtelevat kumoon tämän tästä. Elämän pikku tumpulointiin – tai luultavammin omaani – ilmeisen kyllästyneenä [tai jokin muu pätevä syy tähän] karjasin kuitenkin itsellenikin yllätykseksi suureen ääneen ja painokkaasti: "Voi vittu!"

Astioiden kilinä taukosi, kahvila hiljeni.

Naapuripöydän hieno, iäkäs rouva oikeassa kampauksessa ja jakkupuvussa kohotti kulmiaan, keräsi eväänsä omalle tarjottimelleen, asetti olkalaukkunsa huolellisesti kainaloonsa ja siirtyi mahdollisimman kauas meistä. Hän ei huitonut kahviaan nurin, sen verran uskalsin katsoa.

Anoppi ja mies käyttäytyivät huomattavasti minua paremmin eivätkä kommentoineet tapahtumaa mitenkään.

* * *

Jos tässäkin tilanteessa olisin käyttänyt aina kätevää vyölaukkua, eivätpä olisi kahvit läikkyneet enkä minä olisi tehnyt henkilökohtaista punastumisennätystä.

maanantai 6. elokuuta 2007

Työperäistä keskustelua

– Kuunteletksää ikinä mitään raskasta musiikkia?
– Määrittele raskas musiikki.
– No semmoista, että laulaja vaikka örähtelee.
– Katri Helenaa ei vissiin lasketa?
– Nope.
– Enpä taida sitten. Enkä mää kyllä kuuntele Katri Helenaakaan.

* * *

– Yäh, mää haisen hieltä ainakin viiden kilometrin päähän.
– Ei tänne ainakaan haise.
– Sinne onkin vain viisi metriä.
– No oota, käyn haistaan viiden kilometrin päässä.
– Joo, soita sit mikä on tilanne.
– Oukkei. Ja jos ei haise siellä, niin lähet sitten Lomppariin kans.
– Ehän lähe.
– No emmää sitten mee haistaankaan. Haista itte.
– Kuule! Haista sinä itte vaan.

* * *

– Vessassa oli suurin sokeritoukka ikinä! Meinasin kompastua siihen! Jättiläismäinen!
– Ilmanko ei oo yhtään sokeria täällä koskaan.
– Onkohan täällä sit jossain maitotoukkakin?
– Ja kahvitoukka!
– Niin, ja kahvi- ja vessapaperitoukka.
– Ja huomiokynätoukka!
– Ja järkitoukka!
– No nii-in. Sepä justiin.

* * *

– Ei tosta ohjelmasta oo mihinkään.
– Onhan! Kato nyt vaikka, tääkin toimii kuin rautakanki.
– No okei. Toi nyt just sattumoisin toimiikin.
– Kuule tässä toimii kaikki tosi hyvin. Sää oot ihme mummo uusien juttujen kans.
– Itte oot mummo!
– Ehkä oon, mutta mun kohdalla se ei oo niin traakillista. Sun sen sijaan pitäis olla vähän huolissas.
– Miten nii?
– Kun oot vasta kakskytneljä. Ja mies.

* * *

– Pitäiskö ostaa tommoinen kerrostalohuoneisto? Neljä huonetta, sauna ja parveke, 80 neliöö.
– Pitäis sitten varmaan.
– No ei ikipäivänä! Hulluus!
– Öö. Okei sitten. Ei varmaan sitten pitäis.

* * *

– Äh, yksi henkilö enää. Tiäksää, jos mää jotain vihaan, niin ihmisten syväämistä.
– Joo. Perseestä.
– Ihan joka puolelta kuule. Ja hiuksista erityisesti.
– ? ... Ääh. No nii joo.

* * *

Nyt laitan koneen kiinni ja lähden mummon kanssa iltakaljalle. Oletettavasti huomenna on hiljaisempi päivä.

perjantai 3. elokuuta 2007

No kun kaikki muutkin



Tässä mää teen töitä kotona. Kauhee sotku ympärillä, muttei sitä ny ehri siivoomaankaan. Noi torahampaat on siks, kun viäkin on päällä PMS, vaikka ihme kyllä jo vähän helpottanu onkin. Hormoonit, kuka niistä ja niitten liikkeistä mitään tiätää! Onneks kuun liikkeet pystyy sentään ennustaan, ja täyskuu alkokin jo kaventuun. Mää aloin nääs päivälläkin muistuttaa niin pahasti ihmissutta, että itteenikin hirvitti.