torstai 20. joulukuuta 2007

Löyhä joulupaniik

Nyt lienee viimeiset hetket hankkia jouluahdistus. Kiire tulee näköjään jopa siinä. Olisi helpompaa listata ne asiat, jotka olen tehnyt joulua varten, mutta koska olen professionaali ahdistuksenlietsoja, teen tietenkin kaiken hankalimman jälkeen ja listaan ihan kaikki¹.

Ei vielä:

  • ostettu jouluruokia
  • ostettu joululahjoja (paitsi yksi)
  • ostettu joulukoristeita (muistelen haparoiden, että viimevuotisille kävi vähän huonosti, kun Pertti remontoi joulukuusta) tai edes kannettu vanhoja kellarista näkösälle
  • ostettu joulukuusta
  • ostettu kynttilöitä
  • ostettu suklaata (alkaa kuulkaa tympiä tuo ostettu, ostettu)
  • päätetty ostetaanko punaviiniä vai ei
  • koristeltu kotitaloutta
  • edes siivottu
  • laulettu joululauluja
  • hengailtu tonttujen kanssa
  • käsitetty täysin, että jouluaattohan on JO JUMALISTE MAANANTAINA

Jo kuitenkin:

  • kannettu kotiin kuollut sika, jolla pomo lahjoi tänäkin vuonna
  • ostettu miehelle joululahja (mutta älkää kertoko sille)

Tänään:

  • ostan lahjan kummipojalle (ainakin)
  • hengailen tonttujen kanssa

Myöhäistä:

  • lähettää joulukortteja
Liian aikaista:

  • rojahtaa sohvalle viltin alle syömään suklaata ja raapimaan vatsaa

Mahdotonta:

  • haistattaa pakkaselle paskat²


* * *

Olen digitoimassa nauhoitettua haastattelua yliopistolla. Minulla on nyt tunti joutilasta aikaa tässä digitoinnin kuluessa ottaa epärennosti ja rutistaa itsestäni ulos edes jonkinlainen pieni joulupaniikki, koska arvelen, ettei oikea joulu tule ilman sitä. Hermoilen ehkä vähän lanttulaatikkoa. Saatan tuskailla myös... ööh. Noh. Ei irtoa pinnistämättä – eikä pinnistämälläkään näköjään – huolekkuutta. Paitsi tietenkin lanttulaatikosta, joka huolettaa aina vähän.

Kaipa minä teen niin kuin muinakin vuosina: jos en ehdi kokata, käyn kaupan tätin laatikoilla ja koska varmasti en ehdi siivota, sammutan valot ja sytytän kynttilöitä juuri sen verran, etteivät ihmiset kävele päin seiniä.

* * *
¹) Kaikki ja kaikki! Olen varmaan unohtanut jotain tosi tärkeää! ANGST!
²) Lempisanontani latinaksi: Frigori laecasin dico.

lauantai 15. joulukuuta 2007

Muista 1

Älä yritäkään käydä tissiliiviostoksilla muulloin kuin niinä päivinä, jolloin ostosreissun päätteeksi voit hankkiutua aivan helvetin tukevaan humalaan mahdollisimman pian esimerkiksi tiukasta viinasta eikä sinun tarvitse olla yhtään sosiaalinen.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Me Jane

Vuoden toiseksi viimeinen tentti on takana. Ajelin siitä onnellisissa tunnelmissa kaikessa rauhassa kohti laskevaa aurinkoa ja kotia, kunnes yhtäkkiä JYSÄHTI hyvä etten rysäyttänyt ojaan. Älkää vielä hamuilko nitroja: jysäys oli päänsisäinen ja johtui tentissä kokemani amnesian aiheuttamasta traumasta. Tai jotain. Tajuntaani nimittäin hiipi tenttivastaukseksi kirjoittamani lause:

[Vertailin valistusta ja sen vastareaktiota romantiikkaa:]

Jos tästä syystä haluaa pitää romantiikkaa tunteellisena hölynpölynä, voi miettiä, miten tiede pystyy mittaamaan ja selittämään vaikkapa raastavaa epätoivoa – ainakaan yhtä havainnollisesti ja täsmällisesti kuin Jane Austen kuljettaessaan tuskaista Jane Eyrea sateisella, harmaalla nummella.

"Sillä lailla!", sanoisi Enska Itkonen. Häpeän määrä ei olisi näin suunnaton, jos en olisi kummankin ladyn, sekä Austenin että Kotiopettajattaren romaanin oikean kirjoittajan Charlotte Brontën, innokas ihailija. Mikä käy selityksestä? Kun kirjoitin Jane jatkoin vaan siitä sen paremmin miettimättä? No niin, jatkoit siitä vaan sitten sen paremmin miettimättä! Liikutuin kotiopen itkuisasta harhailuista lähes myötätunnon kyyneliin siinä kirjoitaessani enkä oikein sumeilla silmilläni nähnyt mitä kirj tajunnÄH

Tyydyinkö nielemään nolouteni kaikessa hiljaisuudessa? Mitä vielä. Minäpä siitä oitis meilaamaan tentaattorille, että älä nyt ihan totta vaan luule, ettenkö minä tietäisi tämän hommelin oikeaa laitaa ja arvaas nolottaako. Saatoin mainita myös, että jos olisin englantilainen maalaisaatelitar, lehahtaisin ensin punaiseksi, sitten valahtaisin kalpeaksi ja lopulta vaipuisin pyörtyneenä maahan, mutta koska olen vain juureva suomalainen postmodernihko kirjallisuudenopiskelija, tyydyn toteamaan jyrkästi: "Voi hitsinpimpulat!"

Tentaattori vastasi, että älä nyt ja sattuuhan noita. Nolottiko vähemmän?

No ehkä vähän.

tiistai 11. joulukuuta 2007

Kirjekuoririemu

Esikoinen on koko syksyn kaitsenut ahkerasti pieniä seurakuntakerholaisia ja saa tästä puuhasta vähän vanhanaikaista rahapalkkaa¹. Niinpä tilasin hänelle eilen verokortin, joka tuli tänään, juuri niin kuin rouva Verotoimisto lupasikin.

Harvoin lienee nähty sellaista riemua verokortista kuin meillä äsken. Innosta hihkuen Esikoinen asetteli itsensä sievästi sohvalle kirjekuori kourassa ja alkoi avata sitä puuhakkaana.

"Oijoi ihanaa, ihanaa, tralalaa! Nyt se tuli! Jippii!"

"Tämmöinen kuori ja kaikkee... ooh. Katsotaan, katsotaan..."

"Ooh! OOH! Tässä kuoressa on mustavalkoinen sisusta! Mulle ei oo ikinä ennen tullut tämmöistä, missä on mustavalkoinen sisusta! Ihana! IHANA! Pienenä aina ihailin, kun te saitte iskän kans tämmöisiä kuoria."

Turskauspankin räjäytti lopulta haikea huokaus:

"Voiiiii... Mää oon siinä iässä jo."

* * *

Hirmu ihanaisessa kääreessä oli tosi ihkuihku sisältökin: verokortissa on nollaprosentti. Se ei kylläkään herättänyt lainkaan samanlaista ihastunutta hihkuntaa kuin mustavalkovuorinen kuori, mutta ehkä tämäkin onni vielä jonain päivänä Esikoiselle valkenee.

Sanokaa mitä sanotte, mutta teinit ovat kyllä pelottavan suloisia.
(Ainakin joskus.)

* * *

¹) Eikä siis esimerkiksi muodikkaita vapaita, bonuksia tai optioita. Ilmeisesti evankelisluterilaisella kirkolla ei ole moderneja kannustinjärjestelmiä, ainakaan kerhotädeille.

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

Näppyä pukkaa väärästä kohtaa

Joudun hulluksi tulleen hormonini vuoksi nappailemaan purkista täydennystä ja olen siksi törmännyt mieltäkiehtovaan ilmiöön. Ihosta tunkee isoja ja juurevia finnejä. Siitä en vielä jaksa kehitellä ongelmaa (en minä nyt niin turhamainen sentään ole), mutta siitä jaksan, että miksi ihmeessä niiden kaikkien pitää tupata ulos juuri naaman kohdalta? Miksi, oi miksi, kun ihmisessä olisi sen sata muutakin kohtaa, jossa vaikka kuinka runsaasti kukoistaessaan niistä ei olisi juurikaan harmia. Kainalot, polvitaipeet, jalkapohjat ja laaja, pehmoinen vatsanahkakin olisi vallan vapaassa käytössä, mutta ei. Nenänpielestä pitää pukata ulos, poskipäistä, ohimoilta ja leuasta samoin. Kököttää siinä reppavana ja riehakkaan punaisena ryppyjen keskellä, ihan kuin kroppa(kaan) ei osaisi päättää, ollako teini vai vanhus.

Kun kaikella on jokin juonillinen evolutionäärinen tarkoitus, täytyy tälläkin ilmiöllä olla. Vaan mikä? Älkää lisääntykö pattinaaman kanssa, se tekee pattinaamallisia poikasia? Tällä naarasyksilöllä sitä on laardia nahkassaan isommankin pesueen ruokkimiseksi, ota tästä potra näppylänaama? Äh?

Ihmiskunta voisi lyödä evoluution sen omilla aseilla ja julistaa finnit übermuodikkaiksi. Eikö vaan häviäisi akne maailmasta nopeammin kuin keskivertoteini artikuloi clearasil.

keskiviikko 5. joulukuuta 2007

Kenkä- ja savukepoliittinen tiedonanto

Tupakoinnin lopettajaa kehotetaan kertomaan aikeestaan julkisesti siinä tarkoituksessa, että nolostumisen pelossa ei sortuminen kävisi helposti. Vähän samassa tarkoituksessa olen aiemmin(kin) raportoinut järjettömästä taipumuksestani hankkia käyttökelvottomia kenkiä.

Ei vaan auta näköjään ~ huokaus ~ mutta jospa tämän kerran jälkeen. Jos nyt oikein isoon ääneen taas kerran uhoaisin, että tämä saa olla viimeinen kerta. Viimeinen. Tästä lähtien vain terveydellisesti ja käytöllisesti järkeviä jalkineita*.

Tuossa vieressä on uusin kompastus. Minulla on myös sen pari nyt taloudessani ja poskilla nolouden puna. Mitä tuollaisten kenkien puolustukseksi voi sanoa? Niillä ei voi kävellä, eivätkä ne lämmitä. No mutta ainahan voi mennä taksilla ja ne ovat tosi hienot hei?

Tässä minä nyt istun uudet kengät jalassa ja pohdin taas kerran, oliks ihan pakko. Ja lopputulema on sama kuin aiemminkin: miten minä olisin voinut jättää ne kauppaan, kun ne HUUSIVAT perääni, kodittomat kenkäparat, ja varpaani vastasivat HUUTOON kaihoisasti kipristyen? Niin juuri, en mitenkään. Liha on heikko ja erityisen heikko se on näköjään jaloissa.

* * *

Kai se on myönnettävä kuitenkin, että kenkänoloudesta avautuessa samalla vähän sittenkin tekee myös mieli leuhkia. Ne ovat hei tosi hienot! Ja edelleen samalla, kun aloitin avautumisen, paljastan myös, että tupakkaa palaa taas vähän liikaa. Siitä en löydä mitään positiivista toisin kuin uusista kengistä, mutta samaan tapaan kuin olen uhonnut jättäväni hullut kengät rauhaan, olen myös uhonnut jättäväni tupakat polttamatta. Pah. Luullakseni tässä kohtaa on viisainta lopettaa selittely.

* * *

*) Jos ja jos, kun pelkkä jalkine-sana puistattaa. Jalkine on kapine, jossa on tukeva lesti, joka on lämmin tai viileä käyttötarkoituksen mukaan, valmistettu laadukkaista materiaaleista suojaamaan jalkaa ja niin jumalattoman, puuduttavan tylsä, että jo jalkaan vetäessä nukahtaa seisaalleen (ainakin tämä) ihmisraasu.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Minä ainakin aion olla siellä
(ihan totta hei, tällä kerralla¹)

Tämä on jo vanhentunutta tietoa, josta hyppelehtikää ystävällisesti yli.

(Seuraa töllistelyvinkki tamperelaisille ja Tampereen liepeillä tänään liikuskeleville lukijoille: Karauttakaapa nyt hyvät ihmiset Hervantaan katsomaan, kuinka kerrostalo muuttuu grafiikka-alustaksi ja ihanaiset valot välkkyvät tamperelaislähiön tunnelmallisessa talvi-illassa. Mikontalolights syttyvät klo 17 ja jatkuvat aina iltayhdeksään asti.)

* * *

Edith Bunker seuraavana päivänä:

En tiedä, kuinka pöhkö pitää olla ihmisen, joka jaksaa touhottaa kerrostalon ikkunoihin sytytettävistä ja sammutettavista värillisistä valoista niin, että lähtee varta vasten niitä katsomaan läpi tuulen ja tuiskun, tai no ainakin pirun huonosti auratun sysimustan taipaleen takaa hienoisesti vastahankainen ja siksi kalsahko teini mukana. Enkä viitsi sitä oikeastaan isommin pohtiakaan. Mitä se mulle kuuluu? Ja mitä se kenellekään muullekaan ylipäätään (tai muutakaan kautta) kuuluu, jos joku nyt sattuu vaan olemaan sillä tavalla hörhö, että innostuu tällaisista lapsellisuuksista. Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Kaupungilta mukaan tarttunut mies onneksi on samalla tavalla hörhö ja otti oikein kuvia muistoksi. Tässä yksi.

Kuvassa on voittajagrafiikka², jota juontaja kommentoi osuvasti: "Koskaan ei voi olla liikaa pääkalloja." Sivusilmällä olin huomaavinani ihan kuin teinin kuulius olisi hiukan säröillyt...

* * *

Aamulehden tietojen mukaan Mikontalon valoja pääsee ihailemaan vielä itsenäisyyspäivänä. Tästä kehkeytyikin nyt mittava vapaa-ajan ongelma: töllöttääkö olkkarissa tanttuja vai sateessa kaupungin valoja. Hmm.

* * *

¹) Tämä lisäys niille, jotka pohtivat, että mitä se nyt taas tässä yhteydessä tarkoittaakaan.
²) En valitettavasti muista, kuka tuon hienon profiilin, joka raukean rennosti lengotteli leukojaan, on luonut, mutta eiköhän sekin tieto internetin syövereistä löydy.