tiistai 9. joulukuuta 2008

Liika on aina liian paljon tai voi se olla liian vähänkin

Siinä vaiheessa, kun ei saa naurukohtauksilta kirjoitettua loppuun yksinkertaista lausetta

Suomessa on miljoonan potentiaalisen kirjailijan reservi!

lienee parasta antaa periksi ja jättää luentopäiväkirjan loppuhuipennukset huomisen kirjoitettavaksi.

* * *

Ehkä ajatus naurattaa vielä huomennakin.

Vapise Vanja! Meiltä korpein kätköistä kuuluu tauoton näppäimistön papatus, ja sitä vastaan on sitkeimmänkään bibliofiilin turha käydä rillit ojossa ja lukunuttu tanassa.

Tu sinä hakeen runos perään loppusoinnut! khihihi.
Millo häne pääse varjo sattuu tuon väliotsakkee kohal, ni sillo hänel tullookii noutaja.

Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta pilkkui ja pistei! Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärä, mut kui helvetin taval pilkkui?

Suomen urheat naiset, lapset ja miehet pannaan käsittelemään tekstiä yhteisen asian, isänmaan puolesta ja nekin vähäiset ja vaivaiset kunnon kansalaiset, joiden sormet eivät enää taivu näppäimistölle, auttavat kuka oikolukemalla, kuka bloggÄH

[nyt lähtee mopo käsistä]

* * *

Ehkä ei. Väsyneenä sitä hihittää vähän kaikelle. Anteeksi. Menenkin tästä jo.

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Elokuvasuositus

Jos elokuva saa minut kyynelehtimään ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, se on joko älyttömän hyvä tai itkettävän huono. Uli Edelin Baader Meinhof Komplex on hyvä. Tosi hyvä. Huh.

Kävimme eilen illalla elokuvateatteri Niagarassa mykistymässä.

Vieläkin on vähän hiljainen olo, vaikka haluaisin runsaasti hehkuttaa ja kehuskella filmiä. Toi luonnehti Baader Meinhof Komplexia osuvasti sanomalla, että se on "saksalaisen toteava". Toteavuus on tietenkin hienosti rakennettu illuusio, mutta tosi on, että lopputulema on harvinaisen puolueeton. Ennemmin kuin poliittisena kannanottona elokuvan voikin nähdä kuvauksena siitä, miten hyvänkin aatteen voi pilata väkivallalla ja miten väkivaltaan väkivallalla vastaaminen johtaa – niin. Väkivaltaan, jonka voima kasvaa samaan tapaan kuin rinteeseen vierimään paiskatusta lumipallosta kasvaa hallitsematon lumivyöry.

Kun elokuva tulee myyntiin, ostamme sen kotiin ja panemme teinijaoston television ääreen. Kun nuorison on tappamista kerran telkkarista tuijotettava, katsokoot kerrankin millaista sen todellisuus on.

Katsokaa muutkin. Helppo ja kiva filmi Baader Meinhof Komplex ei ole, mutta se on koskettava jÄH. Mitä minä tässä lavertelen. Katsokaa itse.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Jargonryöppy ja kuinka se selätetään

Aloinpa tuossa aamupuhteinani räpläämään esseeaineistoa: yksitoista litteroitua nauhoitetta kirja- ja puhekielen välistä, edelleen niitä säätiedotuksia, kiitos vaan kauheasti kysymästä¹, 435 predikaatillista lausetta, joista 140 valikoitui aineistoksi sillä perusteella, että niissä on olla-verbi.

Tähän asti kaikki oli helppoa. Tottahan minä nyt erotan vilkaisulla predikaatit ja niistä vielä ympyriäisellä o:lla alkavat olla-verbit, on tässä sen verran tullut opiskeltua sentään ynnä muuta pullistelua. Osaan erotella myös vähäisellä järkeilyllä pois perfektimuodot (pluskvamperfektejä ei ole) ja progressiivirakenteet. Huomasin ottaa mukaan modaaliset predikaatit, lähinnä siis voi olla:t. Laskin prosentit kultakin puhujalta ja keskimäärin. 32 %:a niitä on, ettäs tiedätte, jos joku kysyy.

Sitten aloin miettiä, miten ryhmittelisin aineiston helpoiten, kun tavoitteena on tutkia, mitkä ovat predikatiivi-, mitkä eksistentiaali- ja mitkä tilalauseita. Ha. Näppäränä kekkasin, että minähän teen kysymyksiä, ja eikun laatimaan:
Mikä on millaista?
Missä on millaista, mitä tai mikä?
Mikä, millainen tai mitä on missä?

Ja voi, eikö vain mennytkin kieli keskelle kämmentä juurikin tässä kohtaa. Kun kieli on puhuttua, prosodia, se mitä vastauksessa painotetaan (= prominenssi), vaikuttaa kysymykseen. Katsokaas nyt:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Missä on aurinkoista? kun taas
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Millaista on Länsi-Suomessa?
Propositio pysyy samana:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.

Ah ja voi, sanoo Hietasen Paavokin (kuka lienee). Kumpi oli ensin? Kana-kysymys vai muna-vastaus? Tarvitseeko väitelauseisiin edes olettaa kysymystä, kun sitä ei reaalimaailmassakaan meteorologille aseteta, mitä nyt Urpo Martikainen tai joku muu Pirjo Nuotio joskus anelee aurinkoista säätä? Millä minä sitten nuo lauseet toisistaan erotan? Voiko teemapaikkaan, lauseen alkuun, huoleti olettaa prominenssin vai pitäisikö (oivoi) kuitenkin kuunnella aineisto läpi? Ehtiikö siinä prominenssia paljon huomata, kun Matti Huutonen panee parastaan? Liekö kyseleminen ihmiselle miten vahingollista? Voiko siitä kasvaa esimerkiksi ontelosyyliä tai tulla hilsettä?

Tässä tuskassa raastoin vaatteet yltäni ja porhalsin suihkuun. Suihkussa hämmästytin itseäni, ja arvatenkin naapureita myös, päräyttelemällä ääneen hataria lauseita, joista veden kohinan alta kuului lähinnä pärisevät propropreproopprreeprrooosss.

Toivottavasti pärinä meni ilmavaivojen syyksi. Oletan, että noin yleismaailmallisesti on normaalimpaa piereskellä suihkussa kuin höpistä ääneen lingvistisiä kummallisuuksia.

* * *

Sitten keitin räväkät kahvit uudella Moccamasterilla² ja pohdin, että näin sitä vaan meilläkin provarillistutaan ja pitäisikö alkaa primuroida. Jostain kumman syystä imuroinnin ajatteleminen aina palauttaa järjen päähän.

Niinpä tulin siihen tulokseen, että kaikkein hyödyllisintä on juuri nyt oikaista sohvalle ja ajatella silmät kiinni mukavia asioita. Kuten orkideoja.

* * *

¹) Kunhan teeskentelen kyllästynyttä. Oikeasti olen edelleen aika innoissani sääkielestä, ja sen saa lähipiiri tuta jatkuvasti. Onneksi lähipiiri (no okei, Toi) on myös kiinnostunut sekä kielestä että säästä (kuka ei ole?!) , niin kärsimys ei kasvane sietämättömäksi sentään.
²) Mm on ihana ja ansaitsee siksi tulla mainituksi omalla nimellään, vaikka menisi vähän mainoksen puolelle.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Ylitsevuotavat maljat loiskuvat holtittomasti

"Lukiolaisille opetetaan nykyään ihan liian paljon, ja asialle tarttis tehdä jotain", sanoi eilen illalla lukion äidinkielenopettaja Päivi Aro erinomaisessa puheenvuorossaan Nykysuomen seuran syysteemapäivässä Näkökulmia kieleen.

Tulipa raflaava sekä monipolvinen alku, mutta olkoon siinä nyt.

Aron ehdotus asiain korjaamiseksi oli, että vähennetään kaikkien aineiden opetusmäärää. Onko hurja ajatus? Mitä ne kakarat sitten koulussa oppivat, jos niille ei opeteta tärkeitä perusasioita? Jaksaako ja oppiiko nuorena mitä vaan?

Minulla on lukiosta sekä omakohtaista kokemusta (kirjoitin vasta vuonna 2004!) että lapsikohtaista kokemusta (perheen kaksi teiniä), ja tällä kokemuksella en voi muuta kuin sanoa, että Aro on täsmälleen oikeassa: Lukiossa opetetaan liian paljon liian lyhyessä ajassa. Opetusmääriä pitäisi vähentää.

Opetuksen ylikuormituksesta nimittäin seuraa se, että lukiolaiset työntävät kiivaalla vauhdilla nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokeessa tietonsa paperille, tyhjentävät päänsä ja työntävät kiivaalla vauhdilla seuraavan kurssin nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokee... Lopputulemana päässä on viimeisen kurssin tiedot, soveltamistaidot olemattomat ja oma ajattelu puuttuu pahimmissa tapauksissa kokonaan. Kuka tästä hyötyy?

Minusta on harvinaisen epäreilua, että ihmiset tekevät valtavan työn eivätkä saa siitä juuri mitään. Näin käy nykyisellä opetustahdilla: jatkuvasta pänttäämisestä huolimatta lukiolaisten taidot esimerkiksi äidinkielessä ovat huonontuneet jatkuvasti ja – edelleen Aron mukaan – ovat jopa surkeat.

* * *

Ehkä näkökulmani on hitusen puolueellinen, mutta en silti vähentäisi äidinkielen opetusta, pikimminkin lisäisin. Kieli on kuitenkin se väline, jolla muut asiat opitaan. Äidinkielen opetukseen pitäisi mielestäni liittää tiedonhaun opetusta ja erityisesti nyt, kun tietoa tulvii ovista ja ikkunoista hallitsemattomia määriä, lähdekritiikkiä. Miksei äidinkielen opetukseen voisi liittää myös muiden aineiden opetusta, tai paremminkin tehdä ainerajat ylittävää yhteistyötä? Reaaliaineiden aiheista monet soveltuisivat erinomaisesti vaikkapa kirjoitusharjoituksiksi: Vertaile evoluutioteorioita, Jeesuksen viimeiset kärsimykset, Saddam Hussein persoonallisuuspsykologian silmin, Marie 1890, ja niin edelleen.

Minusta vuosilukujen tietämistä tärkeämpää on tietää noin suunnilleen milloin mitäkin tapahtui ja miksi ja mistä tiedon voi tarvittaessa täsmentää. MAOL-taulukkokirjasta voi tarkistaa fysiikan, kemian ja matematiikan kaavat, kunhan tietää mitä hakee mihinkäkin tarkoitukseen ja osaa soveltaa. Sama pätee kaikkiin aineisiin: hakuteoksia on ja niitä kannattaa käyttää.

Rauhallinen oppimistahti ja asioiden harjoittelu tukevat omaa ajattelua. Kukaan ei voi oppia kaikkea tarvittavaa ulkoa, siksi valmius ratkaista ongelmia erilaisin keinoin ja apuvälinein on nippelitietoa tärkeämpää. Tieto on raaka-aine, taidon materiaali – taito on opeteltava, tiedon voi poimia.

Sanoohan tämän järkikin, hyvä ihme.

* * *

Ikävä kyllä, sama meno jatkuu yliopistossa. Olen juuri ennen tenttiä väsännyt muistisääntöjä, joiden avulla olen suoltanut paperiin vaadittuja vuosilukuja ja muuta tauhkaa. Niiden osaaminen kuuluu ammattitaitoon, minulle on kerrottu. Tosiasia kuitenkin on, että tentin jälkeen tiedot haihtuivat samantien. En silti ole tästä huolissani enkä tunne itseäni ammattitaidottomaksi, sillä hyllyssäni on kirja, josta voin varsin pienellä vaivalla tarkistaa, mikä olikaan se vuosi, jona [tapahtui hyvin tärkeitä juttuja].

Tällä kerralla en ala mellastaa siitä, mitä varten tenttejä ja kokeita ylipäätään tehdään. Mitä niillä muka voi mitata, paitsi ehkä taitoa suoriutua tenteistä ja kokeista?

Niin kuin sanoin, en ala.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Kaikki maailman introvertit yhtykää!

Niin kuin tiedätte, minähän olen varsin rehvakas persoona. Olen suuna päänä siellä täällä, ja varsinkin siellä täällä, ja hauskuutan kansaa. Olen suulaana ja rohkeana tunnettu henkilö kaikin puolin.

Tänä syksynä olen joutunut, ihan vaan harjoituksen vuoksi, esiintymään pienehköjen yleisöjen edessä. Siellä niin kaikkien toljotettavana ja toisinaan vieläpä kuvattavana. Jotta inkvisitio olisi täydellinen, olen joutunut katselemaan itseäni nauhoitettuna audiovisuaalisena ilmiönä televisioruudusta. Kertakaikkiaan! Joka kerran olen hämmästynyt sitä naista, joka ruudulla jaarittelee. Se on rauhallinen ja hymyilevä, ystävällisen vakuuttava ja muistuttaa erehdyttävästi ihan ihmistä. Voisin jopa pitää siitä tyypistä, jollen tietäisi paremmin.

Sen naisen sisällä olen nimittäin minä. Tärräävänä ja tutisevana, ajatus karkuteillä, keskittyminen tipotiessään ja adrenaliinitaso niin korkealla, että jos jotain tosi järisyttävää tapahtuisi – esimerkiksi kynä putoaisi lattialle – hyppäisin ikkunasta pihalle tai pyörtyisin. Ehkä molempia.

Jos satutte siis joskus katselemaan sen naisen esiintymistä, älkää uskoko, että se muka nauttisi tilanteesta, tai olisi edes auttavasti rento. Huijari on se ihminen, sen minä teille nyt kerron. Sitä vistottaa suunnattomasti olla yksin äänessä ihmisten edessä. Sen tekisi mieli paeta paikalta tai teeskennellä kuollutta. Silti se siinä vaan höpöttää, kun kerran käsketty on. Raukkiskin siis vielä.

* * *

Humanistille ei ole kuulemma sellaista työtä, jossa ei joskus joutuisi esiintymään julkisesti. Ja tämä minulle kerrotaan vasta nyt!

* * *

Siltikin vähän epäilen, että Joku Jossain, se kaiken pahan alku ja juuri, on keksinyt, että mepä täällä Suomessa olemme kaikki yhtä reippaita ja halukkaita esiintyjiä kuin kuka tahansa keskivertojenkki. Jos kuka väittää, ettei tykkää puhua julkisesti eikä halua mennä yleisön eteen, se jyrätään tylysti ja sille kerrotaan, että kuule kyllä sun nyt vaan täytyy, koska niin vaan täytyy.

Peruskoulun arviointiohjeissa mennään vielä pidemmälle ja määritellään, että ihmisen pitää oikein haluta esiintyä. Seuraava katkelma on opetushallituksen ohje, jossa kerrotaan, millainen äidinkielestä arvosanan 8 saava 6–9-luokkalainen on (lihavointi omani):
Oppilaan vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet niin, että hän
haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.

Olen hiukan nihkeä ajatukselle, että ihmisen halut voidaan arvostella numeroin. Minusta tuollainen luokittelu menee jo persoonallisuuden arvioinnin puolelle, ja onko sellainen muka reilua, kysyn vaan. Ja vastaan samantien.

Ei ole. Esiintymistä voi toki harjoitella ja siinä voi harjaantua. Esiintymisestä voi jopa oppia nauttimaan, tai ainakin sietämään sitä. Mutta älköön hitossa kukaan tulko lyömään minulle, tai kenellekään, otsaan kahdeksaista, tai mitään muutakaan numeroa, sen perusteella, mitä minä haluan ja mitä en.

* * *

Jos saisin valita, en esiintyisi julkisesti. Koska en saa, esiinnyn. Minä selviän siitä hengissä vain vähäisin vaurioin. Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille julkinen esiintyminen on paljon kovempi paikka. Hekin selviävät hengissä, mutta ihmettelen silti, onko kaikki se piinallisen tuskaisa jännitys tosiaan tarpeen. Miksi meidän kaikkien täytyy, koska täytyy?

* * *

Tämän tuskaisan ryöpyn purskautti ulos syksyn viimeinen esiintyminen. Puhun huomenna viisi vaivaista minuuttia modernismista kirjallisuudessa, ruotsiksi. Teksti ei saa olla valmiiksikirjoitettu vaan puhe pitää luoda puhuessa. Hah. Jos minulta kysytään, niin minun puolestani mamma kan heta Kalevi eller begreppet vara vad som helst. Sanat katoavat taivaan tuuliin ja luultavasti kuolen häpeästä.

Rakas lukija! Nämä ovat siis ehkä jäähyväiset. Nyyh!

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Muista 2

Itselle tärkeistä asioista horistaan vain ja ainoastaan niille tahoille, joilta on edes teoriassa mahdollista odottaa kiinnostusta ja palautetta, joka on kannustavaa, myönteistä ja kriittisenäkin asiallista. Niille tahoille, jotka säännöllisesti ivaamalla ja vähättelemällä lyttäävät, keskitytään juttelemaan joko a) niistä itsestään tai b) niitä näitä (mitkä aika usein ovat 1 ja sama asia).

Näin pysyy oma mieli hyvänä ja kaikki ihmiset iloisina.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Suihkuhepari

Kuvittelisin, että kun ihminen on Muotoiluinstituutissa™ opiskelemassa esineiden valmistusta, siellä neuvotaan, että tavaran pitää olla paitsi kauhean kaunis myös kätevä käytössä. Mikä järki tuommoista muuten on opettaa? (Olen varma että sitä jossain opetetaan, mutta laiskottaa liikaa, jotta tarkistaisin missä ja miten.) No. Kuvittelisin lisää, että Muotoiluhenkilö, kunhan hän valmistuu ja menee työelämään, unohtaa saman tien koko opetuksen ja alkaa hullunkiilto silmissä väsätä mitä omituisimpia artikkeleita. Vai millä ihmeen ilveellä voi selittää esimerkiksi silityslaudat, cd-kotelot saati ne tuhannet tukalat ja rumat purnukat, joista kauppojen hyllyt pullistelevat etenkin kosmetiikkaosastoilla?! Tässä on kunnostautunut erityisesti aidon kauneuden puolesta liputtava tavarainmarkkinoija, eivätkä juuri muut sen parempia ole. Katsokaa nyt noita muovipulloja! Säälittäviä, epämuodostuneita vempuloita.

Yksi hyvä selitys tietysti on, että purkki pitää saada näyttämään valtaisan suurelta, vaikka oikeasti se sama 2 tai 3 dl niissä sisällä on kuin pakkauksen kyljessä ystävällisesti kuluttajalle ilmoitetaan. Miten saada vähempi enemmäksi? Muotoiluhenkilöpä ratkaisee asian niin, että hän venyttää purkin hiiirvittävän pitkäksi eli korkeaksi ja jos oikein kieli keskellä kämmentä hommansa tekee, vieläpä suipentaa niin pohjan kuin korkinkin. Jo vain näyttää 2 dl ainakin 2 l:lta!

Mitä sitten? Sitä sitten, että eihän tuommoiset helvetin astiat pysy pystyssä mitenkään suihkutelineissä! Siinä aamu-unisena, kun suihkussa kätensä kohti hyllyä ojentaa varomaton aitoa kauneuttaan huoltava suihkuri, saa hän aikaan dominoilmiön: vaappuva pullo tönää kumoon toisen vaappuvan pullon ja koko kaunistautumis-puhdistautumisarsenaali rysähtää hirvittävällä kolinalla lattialle, josta se singahtelee sukkulana pitkin nurkkia pois suihkutiloista ja piiloutuu pyykkitelineen alle.

Jos suihkuri on tarpeeksi kokenut ja valpas, hän saattaa onnistua pyydystämään yhden näistä vimmaisan pakohaluisista astioista. Mutta onko siitä hänelle iloa? Eipä ole! Jos aidosti kauniiksi haluava henkilömme jotenkin saakin korkin murrettua auki (esimerkiksi rälläkkää apunaan käyttäen), ei sieltä tule tipan tippaa heleyttävää ja kiinteyttävää ainetta. Materia on nimittäin jumahtanut suippiopurkin pohjalle ja reunoille, eikä tule sieltä ulos puristamalla, vatkaamalla, heiluttelemalla eikä itkemällä. Niin hirvittävä kiroilu täyttää koko suihkuhenkilön huoneuston, että kasvit lakastuvat ja katosta tippuu rappaus.

Kuinka vaikeaa se on, ja nyt käsi sydämelle Muotoiluhenkilöt, suunnitella sellainen purkki, joka seisoo tukevasti korkillaan ja aukeaa kätevästi? Kaivakaa nyt, rakkaat Muotoiluhenkilöt, itsestänne humaani puolenne ja lakatkaa sumuttamasta kuluttajaa omituisilla muodoilla: sommitelkaa asiallisia astioita. Kiitos jo etukäteen!¹

* * *

Ihmettelenpä samaan syssyyn myös, miksi tällaisia muoviastioita ei kierrätetä. Jotenkin äärimmäisen surullinen on ajatus kaatopaikasta, jossa kylki kyljessä pötköttelee hylättyjä, aidon kauneuden aineksia sisältäneitä (tai vielä sisältäviä, ks. yllä) epäkeskoja, onnettomia muoviputeleita. Kai niitä nyt johonkin voisi vielä käyttää? Hirvittävä määrä maatumatonta muovia rötköttää mitääntekemättömänä samaan aikaan, kun maailman luonnonvarat uhkaavat loppua.

Talous, jossa on hikoilevia teinejä², tuottaa tuommoista muovijätettä valtaisat määrät vuodessa. Etenkin jos teinit ovat tyttöjä ja haluavat aidosti kauniiksi.

* * *

Siinä toivossa, että olen tässä jotenkin saanut Muotoiluhenkilöihin maagisen yhteyden, kysyn myös, kenen neropatin idea oli laittaa suihkusekoittimeen kahvallinen veden lämmön säädin? Onko kiva ajatus suihkuhenkilöstä puhdistautumisriitin yhteydessä eläytymässä vaikkapa Marion Rungin El Bimboon ja hänen siinä puolipiruettia vääntäessä pyrstöllä tahi muulla ruumiinosalla sohaisemassa kahvasta kirjaimellisesti kylmää vettä niskaan? Nouseeko oikein hymy huulille, mitä?

* * *

¹ Etukäteen kiittämiseen sisältyy sellainen ovela ajatus, että hommasta on vähän vaikeampi kieltäytyä, kun siitä on kerran jo kiitettykin. Hähää! Näin sitä kuluttaja sumuttaa Muotoiluhenkilöä.
² Teinejä on hyvä syyttää vähän kaikesta.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Seksuaalipoliittinen kannanotto

Mikä ajaa hirmu pörhötärkeänkiireisen bloggaajan varmimmin päivittämään? Tietenkin se, että hirmu pörhötärkeänkiireisen tehtävän palautuspäivä lähestyy nopeammin kuin Mika tulee takaa* ja hirmu pörhötärkeänkiireisen bloggaajan pitäisi hirmu pörheästi paukuttaa tärkeänä näppäimistöltä maailmaan säätiedotusten verbien sekä lauserakenteiden ilosanomaa.

Mitä tekee hirmÄH bloggaaja? a) Tuskailee, miksi ihmeessä pitää valita noin äärimmäisen tukala aihe, b) juoksee parvekkeella tupakalla tämän tästä, c) pelaa sudokua, d) rääpii ja sorkkii aineistoa pitkällä tikulla tuhahdellen ja viimein e) sortuu bloggaamaan jostain polttavasta tai kipeästä aiheesta.

* * *

Propositio on lauseen asiasisältö: se osa, joka kertoo jotain ulkomaailman tilasta.
Presuppositio on edellyttämys: se osa jonka lause olettaa todeksi ja joka ei sisälly propositioon.
(Kuiri: Semantiikan peruskurssi)

12 prosenttia suomalaisista: kuorsaus pilaa seksin uutisoi Iltasanomat taannoin.

Propositio: kuorsaus pilaa seksin 12 prosentin mielestä.
Presuppositio: kansalaiset kuorsaavat sekstatessaan.

Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, että suomalaiset ovat harvinaisen kylmähermoinen heimo: 88 prosenttia ei häiriinny kuorsauksesta seksin aikana. Tunnustan kuuluvani kerrankin vähemmistöön ja myönnän, että seksinaikainen kuorsaus saisi minussa luultavasti aikaan epävarmuuden, ahdistuksen ja jopa raivon tunteita – etenkin jos kuorsaaja on partnerini. (Omaa kuorsausta harvemmin kuulee, eikä siitä siksi juuri häiriinny.) Miten sinä, rakas lukija, koet tämän? Kaivatko yöpöydän laatikosta nenäteippiä ja teippaat partnerin hiljaiseksi? Vai lähestytkö asiaa itsesi kautta ja työnnät päähäsi korvatulpat?

Asia kiehtoo minua suunnattomasti ja vaivaa etenkin öisin, kun en saa unta. Ajattelen lukuisissa suomalaismakuuhuoneissa raikaavaa kuorsausta jÄH

Toinen päätelmä, johon olen ajautunut asiaa monelta kantilta tutkailtuani, on se, että kaikesta uutisoinnista saa vähän raflaavampaa, kun sen yhteyteen ymppää seksiä.

* * *

Soveltanen tätä viimeistä päätelmää myös esitelmän tekoon! Käyn uudella innolla sääverbien kimppuun! Etsin piilopornomerkityksiä ja seksuaalisväritteisiä presuppositioita! Miksi esimerkiksi sääkielessä ei sanota (käytännöllisesti katsoen koskaan) sataa vaan käytetään ilmaisua sadetta tulee tai jopa sadetta saadaan?! Tuossa on varmasti jokin eroottinen aspekti havaittavissa ja eiköhän näillä oletuksilla saada kasaan kelpo esitelmä, jonka akateeminen maailma ottaa vastaan innon puna poskilla ja minulle tulee mainetta ja kunniaa niin kuin sadetta matalapaineen keskuksessa jÄÄÄHHHH.

Otan ehkä kuitenkin taulukko-ohjelman kauniiseen käteen ja vetäisen siitä vain kuivat johtopäätökset ilman erotiikkaa.

(Hihi, nyt sanoin kuitenkin, että vetäisen kuivat. Hihi, hihihi.)

* * *

*) Tylsintä siinä, että Häkkinen ei enää formuloi, on juuri tämä legendaarisen, ihastuttavan lauseen puutos Kyllösen vimmaisalla äänellä kailotettuna sunnuntaisessa olohuoneessa viihtyisien huonekasvien katveessa: JA MIKA TULEE TAKAAAAAAA! ...ja siitä aiheutuneen pelonsekaisen säikähdyksen jälkimainingissa siivottu kahvi sohvilta, lattioilta ja keuhkoista.

torstai 11. syyskuuta 2008

Havaintoja flunssasta, yöök

Flunssa, siinäpä vasta hauska tauti, sillä tavalla puuduttavan puujalkavitsimäisesti. Pakkohan sille on nauraa, vaikka ei yhtään naurata, vaan kun ei muutakaan kehtaa. Ei siihen nyt juuri kuole, mutta ei paljon muutakaan. Toisaalta ihmisillä on Oikeitakin Ongelmia, joiden rinnalla flunssa on kuin karvainen luomi Paris Hiltonin pempussa*.

(Epäreilua kyllä, näistä toinen ei sulje toista pois. Myötätuntoni niille ihmisille, joilla on sekä OO että flunssa! Koittakaa kestää! Paris Hilt okei, en kaiva verta nenästäni enempää.)

Tänä aamuna tutkailin flunssaviruksen kaivertamia uria naamassani. Niihin jos olisi agraarihenkinen kansalainen ripotellut vähän multaa ja heittänyt perään siemenperunaa, olisi siitä saanut nelihenkinen perhe hyvinkin elintarviketta, jolla se olisi pärjännyt ainaki pual vuat. Silmäpusseissa sato olisi ollut varsin kätevä kantaa kellariin talteen. Äh. En jaksanut kuitenkaan pohtia mitään järjellistä syötävää (saati sen kasvattamista naamassani), joten join teetä ja söin kuusi keksiä. Flunssa ei vie nälkää mutta rajaa ruokahalun vähintäänkin omituisesti.

Kahvia? Yöök.
Ruisleipää? Yöök.
Jukurttia? No ei, siinä on maitoa.
Appelsiinimehua? Ei, siinä on appelsiinia.
Omenamehua? Sitä ei ole ja sitä paitsi siinä on omenaa. Yöök.
Ja niin edelleen, lista on loputon. Ja sen pohtiminen on turhaa, koska syönpä mitä hyvänsä, oksennan sen saman tien pois kuitenkin. Kaksi kuppia teetä ja kuusi keksiä. Yöök.

Lasillinen vettä. Yöök.

Jossain siinä suihkun ja yöökin välissä päätin kuitenkin, rintaani paukaittain (kumpaankin, mutta hellästi vain), että kauneuttanihan et vie! Niinpä värjäsin kulmat, yöök, ja lakkasin kynnet, yöök. Nyt näytän harpohkomarxilta, mutta kynnet kiiltelevät kivasti kilpaa nenän kanssa, yöök. Ripsivärin laittaminen voi olla aika turhaa, sillä oikea silmä vuotaa valtoimenaan. Yhdennäköisyys Kellopelivintiön kanssa saattaisi olla ilman knalliakin liikaa jopa tässä konkurssissa. Ehkä valitsen vain rohtuneeseen kärsääni sointuvan huulipunan, niin lienen edustuskelpoinen rynnätessäni lipastolle levittämään flunssan ilosanomaa.

En suostu syyllistymään flunssan levityksestä. Jostain se tulee kuitenkin, yöök.

* * *

Ajatus harhailee samaan tapaan kuin minä itse ihan fyysisesti tässä huoneustossamme. Huomasin seisovani eteisessä kovasti tarmokkaana, mutta en saanut millään mieleeni, että miksi. Hetkinen, tarkistamme kytkennät.

* * *

Niin! Päätin sittenkin, että koska tosinainenhan ei kaupungilla hillu nyppimättömin kulmakarvoin ja olenhan tosinainen erityisesti ja varsinkin, harpomarxit saavat lähteä (osittain, sillä mielestäni Saimi Nousiainen on mennyt vähän liiallisuuksiin tosinaiseuden kanssa). Tein kulmakarvoja nyppiessäni mielenkiintoisen havainnon: ihminen ei ilmeisesti pysty oksentamaan ja aivastamaan samaan aikaan. Ristiriitatilanteessa keho menee jumekseen eikä tee kumpaakaan! Mahtavaa! Paitsi että karvojen nyppiminen kyllä sattuu aika paljon.

Enemmän kuin aivastaminen tai oksentaminen.

* * *

Havahduin vessassa sakset kourassa tuijottamassa pahaenteisesti otsatukkaani (peilistä). Jostain livahti kuitenkin järjen ääni päähäni ja jätin otsatukan rauhaan. Se oli varmaan ihan hyvä ratkaisu. Nyt, ennen kuin ehdin säätää kauneuttani yhtään tämän enempää, lähden pois tästä taloudesta saksien, pinsettien ja vetyperoksidien ääreltä. Heiny!

* * *
*) Tulipa omituinen vertaus ihan pyytämättä. Hmm. Pitänee tutkailla vähän mentaalihygieniaa.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Syksyn parhaat vaalivinkit

Taas alkaa olla käsillä se aika, jolloin lupaillaan yhdeksän hyvää ja kymmenen ellei peräti yksitoista ja puoli kaunista. Maailma parantuu, pelastuu ja komistuu silmissä, kunhan täräjäväkätinen äänestäjä saadaan piirtämään oikean aatteen numero paperilappuseen. Tai oikeastaan ei sillä aatteellakaan niin suurta väliä ole, kunhan luvataan kaikille kaikkia ja sassiin. Tälläpä konstilla peli on selvä ja poika tulee kotiin. Yleensä tämän onnellisen perhetapahtuman jälkeen hämmästellään, että "Miten se nyt tonne meni? Onko ihmiset ihan hulluja?" Lopulta tullaan siihen tulokseen, että on ne, kaikki paitsi me tietenkin.

Vaan toteutuisiko demokratia vähemmän yllätyksellisesti, jos puolueet keskittyisivätkin siihen, minkä osaavat parhaiten – ja milloin osaamisessa on hienoisia puutteita, pyrkisivät pyllistelemään vain parhaita puoliaan julkisuuteen? Mullistava ajatus! Piti oikein pohtia, miten se tapahtuisi ja näinpä kirjasin ylös parhaimmat ehostusvinkkini tämän vuoden Suomen Ihkuin Neito -kokelaille. Rinta ulos, olkapäät alas, hymyä huuliin ja olkaa persoonallisesti hyvät, neidit! Tässäpä teille vaalimamman parhaat vinkit ja syksyn kuumimmat kampanjatrendit:

* * *

Demarit:
Asetelkaa tädeille tuoreita kukkia hattuihin ja jättäkää vähemmälle huomiolle ne punaniskaiset pikkupomojen kanssa saunailloissa lehmänkauppoja hierovat luottamusmiehenjässikät. Voipi olla tosiaan, että tarvitsette "ne hitsarienkin äänet", mutta nykyisellä menolla ne maksavat enemmän kuin tuottavat. Suosion perustaminen sille, että toiset mokaavat vielä enemmän ei ehkä ole ihan paras taktiikka. Kannattanee myös kerrata plus-, miinus- ja jakolaskun alkeet. (Kerto[ma]taulusta ei ole niin väliä, juu.)

Kokoomus:
Ajakaa partanne, kammatkaa tukkanne, oikokaa krakanne älkääkä helvetissä jääkö enää kiinni käsi kyynärpäätä myöden piparipurkissa. Kännykät kiinni, pulinat pois ja turhanaikainen hymy perseeseen. Ei olla (vielä) Amerikassa. Naiset saisivat jättää hiuksensa blondaamatta ja helminauhansa narikkaan. Jos teille iskee ihan välttämätön hinku vitsailla, tehkää se omissa joukoissanne älkääkä nyt hyvä ihme ainakaan päästäkö sitä verevää vaaleaverikköä valtakunnan verkkoon murjomaan huumoria (hengiltä). Kauhealta kuulostaa esimerkiksi armeijapropaganda stand upiksi väännettynä. Hyi olkoon. Seteleitä ei kannata jättää tursuilemaan taskuista; matalasuhdanne on tulossa, vaikka ei se ehkä juuri teitä koskekaan.

(Matti Posio tivaa sunnuntain Aamulehden Suasioissa: "Kai kokoomuslainenkin joskus voi olla oikeassa?" Vaalimamma vastaa: kyllä kai, mutta näyttöä pitäisi siitäkin saada.)

Keskusta:
Sirkan tukka hyvin ja Matin suu kiinni. Eikä kannata Tanjankaan höpötellä ympäriinsä. Hss, hss. Hoitakaa toki puutarhaanne, sehän on kovin oikeistotrendikästä, mutta ehkä kannattaisi silti miettiä, pitääkö siitä oikein metropoli pykätä. Pari suhdetta sinne tänne, mutta parikymmentä, huhhuh. Tytön ycxi paras tawara on kohtuus, kaikessa. Hei, ihan tosi. Kaikessa.

Kristilliset:
Vain täysin kahjo* alkaisi neuvoa Jumala & Poika -yhtiötä. Soita torvea, toitottele, kyllä me tontut tanssitaan!** Äänestämisestä en sano yhtään mitään.

Vihreät:
Lopettakaa oitis se politiikan puhuminen ja alkakaa puhua ihmisiksi. Kuulitteko!? Kauhistuttaa, kun Perttu Pesä, muuten mukavan oloinen mies, horisoo Aamulehdessä, jotta:
Asiaa täytyy tarkastella hyvin vakavasti. Nyt pitää avata neuvottelut ja katsoa, miten sopimusta pystyisi muuttamaan.

Tarkastella, vakavasti? Hihitellenkö sitä on tähän asti tutkailtu, häh? Avataneuvottelutvoihyvääpäivääkumminkin sekä huokaus. Reilumpaa olisi sanoa suoraan:
En kyllä nyt oikeestaan tiiä tästä asiasta hittojakaan, mutta pahalta kuulostaa, jos noin on. Eroonhan tommoisesta paperista on päästävä, perkele, ja äkkiä sittenkin. Täytyypä ottaa puheeksi mitä pikimmin.
Vihreitten raikkaus on etu, vaikka se patruunoita vistottaakin – tai oikeammin juuri siksi. Kapulakielellä ei voi lisätä uskottavuutta, senhän sanoo järkikin. Ja sitten singahdamme ehostamaan toiseen ääripäähän: jos nyt on ihan pakko kirmailla kukka napinlävessä, kannattaa valita Suomessa laillisesti hyväksytty kasvi, esimerkiksi gerbera on tähän tarkoitukseen erinomainen. Suuren yleisön liika ärsyttäminen ei ole viisasta sekään.

Vasemmistoliitto:
Ei sitä nyt niin kauhean katkerana tartte otsa rypyssä mulkoilla, vaikka retro on sataakymmentä menossa muodista eikä proletariaatin diktatuuri toteutunut tälläkään kierroksella. Kyllä etenkin pienipalkkaisen naisduunarin puolia silti täytyy pitää, mummeleiden ja muiden vähäväkisten myös. Demareilla on liian kiire vikitellä hitsareita ja lemmiskellä teollisuutta, niin että kyllä se vasemmistolaisuus edelleenkin on teidän käsissänne. Eikäkun rähinällä eteenpäin vaan, hus, barrikadeille siskot, veikot!

Perussuomalaiset ja muut pellet:
Kansa tarvitsee sirkushuveja leivän lisäksi. Kaikkien kukkien on annettava kukkia demokratian ryytimaassa. DD-kupin silikonit natsaa tosin hyvin rakennekynsien kanssa. Ja muuta rohkaisevaa mutta ylenkatseellista soopaa tähän tilaan [---------] sekä lopuksi kiitos osanotosta.

* * *

Huom! Näiden ohjeiden seuraaminen vain omalla vastuulla! Tämän blogin vakuutus ei kata niitä mahdollisia vahinkoja, jotka saattavat aiheutua yllämainitunlaisten urheilusuoritusten seurauksina. Myöskään mahdollisia vaalitappioita ei hyvitetä.

* * *
*) Arviot kahjoudestani voitte mieluusti pitää omana tietonanne, kiitosta vaan.
**) Kristillisten vaalilauluehdotelmasta kunnia ja teostomaksut Elmalle.

keskiviikko 30. heinäkuuta 2008

Kesäduuniblues

Raahustan pitkän työpäivän jälkeen grillin kautta hiljaiseen hotelliin. Käynti sisään omilla avaimilla, respaa ei ole, ja hetken on tunne, ettei talossa ole ketään muutakaan. Huone on siisti niin kuin aina, pyyhkeet ja lakanat ojennuksessa.

On hiljaista ja haikeus. Irrallinen olo niin kuin olisin elämän offlinessa. Tekisi mieleni soittaa Tolle, tyttärille, kavereille, mutta kello on paljon enkä halua herätellä ihmisiä ihan vain kuullakseni heidän äänensä. Paikallisessa varmaankin olisi tuttuja juttuseuraksi. Niitä, jotka ilahtuvat hillittömästi nähdessään minut pitkästä aikaa ja ovat kaivanneet kovasti, mutta eivät niin kovasti, että olisivat jaksaneet pitää yhteyttä. Selälletaputtelijoita ja kaljantarjoajia, ihan parhaita ystäviä puolenyön aikoihin. Vaan huomenna on edessä vielä rankempi työpäivä, joka vie mehut ilman minkäänlaista krapulaakin. Eikä paikallisessa ole enää tarjolla edes Kilkennyä, jota minä olen kaivannut kovasti (mutta en niin kovasti että olisin jaksanut pitää yhteÄH

Niinpä heitän farkut jalasta, rojahdan sänkyyn ja nautin ylivuotisten naistenlehtien kera grilliltä ostamani iltapalan, puoli litraa keltaista jaffaa ja kaksi tuplapatukkaa.

Lehtiä selatessani havahdun taas kerran siihen, että käytän liikaa turvottavia, rypistäviä ja väsyttäviä ja liian vähän terveellisiä, virkistäviä, heleyttäviä ja kiinteyttäviä aineita. Ahdistun miettiessäni millä kaikilla tavoilla olen pilannut parisuhteeni ja mitkä keinot ovat vielä kokeilematta. Olenko ollut elämässäni tarpeeksi rohkea, antanut tilaa itselleni ja muille, jättänyt murehtimatta, hoitanut sieluani, jumpannut, humpannut, pumpannut, veivannut ja vatkannut? Tuskinpa vain. Selluliittiakin on, ja mikä häpeällisintä, minulla ei ole pienintäkään aietta tehdä sille yhtään mitään, vaikka kaikenlaisia hemmotteluhoitoja* olisi olemassa.

Päätän, että naistenlehdet eivät ole haikeutuneelle, keskiäkäiselle, väsähtäneelle ja kaikin puolin puolustuskyvyttömälle naiselle sopivaa yölukemista. Eikä sitä ole mukaan tarttunut romaanikaan, Knut Faldbakkenin Paha poika, jossa keski-ikäinen miesminäkertoja tuntuu painivan samanlaisten ongelmien kanssa. Paitsi selluliitin. Miehillä ei ole selluliittiä eikä maailmassa oikeutta. Sammutan valot ja eksyn pimeässä murheellisiin uniin.

Aamulla varhain havahdun käytävältä kuuluviin miesääniin, käännän kylkeä ja juuri ennen uudelleennukahtamista ehdin miettiä, onkohan flunssa tulossa vai olenko nielaissut vahingossa takiaisen.

* * *

Aamupalan jälkeen ihmettelen, missä kumman varjomaassa yöllä olinkaan, mikä minut sai niin haikeaksi. Minkä takia kaipasin niin kovin, kovin kovasti omaa sänkyä ja järjen ääntä selkäni takaa Sää oot mun rakas? Arvelen, että en suinkaan ihan vielä ole tullut vanhaksi, vaan minussa kieppuu joko hormoni tai flunssavirus. Ehkä molemmat (vaikka kummastakaan ei ole minkäänlaisia todisteita, takiainenkin on painunut kurkusta alas).

Helpotus on silti, että reissutöitä on enää ensi viikolla. Töihin kävellessäni tällään eetteriin lämpimiä ajatuksia kaikille niille, jotka säännöllisesti keräävät leipänsä maailmalta, kaupparatsuille, artisteille, keikkatyöläisille. Ehkä reissutöistä joku osaa nauttiakin, ja hyvä niin, mutta arvelen silti, että lukuisten hiljaisten hotellien yllä leijuu etenkin öiseen aikaan haikeus kuin väsähtänyt matalapaine.

* * *

*) Hemmotteluhoito on sellainen sana, että iholle nousee kihelmöiviä näppyjä, kun lasken sen näppäimistöltä maailmaan. Yök. YÖK!

keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Resepti valjuille

Elämäänsä tympiintyneille suosittelen lämpimästi kevyttä kesäretkeä 3-vuotiaan kanssa. Jopa vain maailma näyttää taas ihmeelliseltä!

Nappasin kidin mukaan ja lähdimme bussilla kohti Sorsapuistoa. Viimeksi sain yhtä ystävällisen huvittuneita katseita osakseni silloin, kun unohdin varasukkahousut pilkottamaan housunpuntista. Matkalla kuulin muun muassa seuraavia totuuksia:

Mahtava moottoli on tossa lekassa! Penkki tälisee!
Ohi meni sorakuormassa oleva rekka. Penkki tosiaan tärisi. Kannattaa istahtaa tietyömaan liepeillä olevan bussipysäkin penkille ja heittää hellät hyvästit selluliittipyllylle.

Nyt se pussi tulee, nyt se pussi tulee, NYT SE PUSSI TULEE! HULLAA! JIPPII!
Bussi pysähtyy myös perinteisen käsi-sivulle-hillitysti-viittauksen lisäksi villisti ilmaan pomppimalla, huitomalla ja hihkumalla. Bussikuski näytti olevan jopa erittäin ilahtunut tällaisesta pysäytysmerkistä. Kannattaa kokeilla, jos apeat bussikuskit ahdistavat!

Täällä pussissa on mahtavan kivaa! Täältä näkyy joka paikkaan, täältä näkyy TAIVAS! Täällä katossa on kummallisia välejä kyllä. Mää en tykkää tosta välistä.
En minäkään pitänyt, nyt huomatessani, bussin katossa kulkevista kummallisen aniliinin-retuliinin-värisistä raidoista. Ihmeellinen suunnittelun kukkanen. Bussissa tuntui kyllä olevan kovasti kivaa kaikkien muidenkin kuin meidän mielestämme – ja taivasta tosiaan näkyy huomattavasti suurempi siivu kuin henkilöautolla matkustettaessa.

Onko tää Solsapuisto?
Ei ollut, olimme matkustaneet vasta viisisataa metriä. Tämä tieto näytti olevan vastoin oletusta iloinen asia.

Mää heilun tässä penkissä. Sää oot täti niin mahtavan painava, että sää et heilu yhtään.
Hmph. Tuon lausuman hauskuutta en ihan tajunnut, vaikka useampikin kanssamatkustaja turskahti sille.

Onko tää Solsapuisto?
Härmälässä.

Onko tää Solsapuisto?
Rantaperkiössä.

Onko tää Solsapuisto?
Hatanpäällä.

KATOTÄTIKATOTÄTI VETULI VETULI VETULI! Listovetuli! VETULI!
Ohhoh, napero bongasi hienon antiikkiveturin Hatanpäällä! Kaikki se vintiö huomaakin! Onkohan tuo tuossa kauankin ollut?

Nytkö jäälään pois? Höh. Pussissa oli MAHTAVAN KIVAA! Kato täti jonkun kenkä on unohtunut tohon, joku menee nyt valpaillaan. KIVAA! KATOTÄTIKATOTÄTI JUNIA JUNIA PIKAJUNIA TAVALAJUNIA VETULI VETULI! EI MENNÄ VIELÄ, KATOTAAN VETULI!
Juna on kiskoilla kulkeva joukkoliikenne- ja tavarankuljetusväline. Nykyajan junissa on sähkömoottorit. Juna on oikeastaan tosi hieno keksintö! Rautateissä ja asemissa on traveliaanista* hurmaa!

Onko tää Solsapuisto?
Tampere-talolla.

TÄÄ ON SOLSAPUISTO TÄÄ ON SOLSAPUISTO! JEE! JIPPII! MAHTAVAN KIVAA!
Saavuimme Sorsapuistoon, pölähdimme keskelle pululaumaa.

PULU PULU HÄN EI OLE AFLIKKALAINEN! Pulu ei tykkää laulusta. PULU PULU HÄN EI OLE AFLIKKALAINEN! Toikaan pulu ei tykkää laulusta! Pulut ei tykkää laulusta.
Urbaanitkaan kyyhkyt eivät ilmeisesti juurikaan välitä ihmislaulusta vaan kujertelevat mieluiten keskenään. Noh, niiden tappio. Minulle saa mielin määrin lauleskella kyllä tädin kultamussÄÄÄHHHHH

Paluumatka tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Lisäksi bongasimme ketunnäköisen kissan ja hevoskastanjan. Kyllä! Nappula tunnisti hevoskastanjan! Meitsun sukua selvästi! Poxahdin ylpeydesÄH

* * *

Tiedän, että on äklötahmaista hymistellä, miten maailma näyttää uskomattoman hienolta ja runsaalta lapsen silmin – tai läheltä-piti-ettei-henki-mennyt-kokemuksen jälkeen. Onko tämä nyt muka niin hienoa? Viikkotolkulla vesisadetta, auton helmassa ruostetta, roskia, mainoksia, vähän väsyneitä setiä reikäisissä verkkareissa, apeita remonttia itkeviä talorähjiä, sepeliä, kauppaliikkeitä, tietyömaita, ärtyneitä ihmisiä, törkyä, törkyä, törkyä.

Kun kysytään kolmivuotiaalta, niin kylläpä vain onkin! Kolmivuotiailta pitäisi mielestäni kysellä paljon enemmän ja useammin, etenkin jos vaihtoehtona on läheltä-piti-ettei-henki-mennyt.

Henkensähän voi menettää paitsi esimerkiksi kirveeseen törmäämällä myös lakkaamalla hengittämästä. Vaikka vielä maallinen tomumaja jaksaisikin ilmaa sisäänsä kiskoa – ja sehän on kai melko automaattistakin nykyään (siis hengittäminen) – sielu, tai miksi sisintään kukakin haluaa kutsua, parka voi kyllä lakata hengittelemästä maailman tuulia ja vaellella zombiena näkemättömin silmin ja kuulemattomin korvin. Hui semmoista.

* * *

Jasså, ja menipä korkealentoiseksi ja tulipa oikein harras olo, pahoittelen. Nyt aamukakaltoimiin. Sen jälkeen lähdenkin hammaslääkärin, minkä jälkeen lie edessä taas yksi hurmaantunut KYÄ ON HIANOO MAAILMASSA -kokemus.

(Eli kolmivuotiaiden kanssa liikuskelun lisäksi kannattaa silloin tällöin pistäytyä hammaslääkärissä, jo vain pysyy maailma ihmeellisenä ja hienona paikkana. Ikävä kyllä, toista ei voi korvata toisella, vaikka mieluummin morjestelisin kolmivuotiasta kuin hammaslääkäriä. Ainakin jos se on sukua ja kiva. Kaikki kolmivuotiaat eivät ole, ihme juttu sinänsä. Hammaslääkäreissä sama juttÄH

* * *

*) Traveliaaninen = jatkumo joka johtaa paikasta toiseen, voi olla esimerkiksi tie, raide, vesi tai ajatus; lähtö- ja tulopisteen välinen hieman todellisuudesta irrallaan oleva odotuksensekainen mentaalitila; matkatavaraa, aikatauluja, lähtemistä, menemistä, liikkumista koskeva.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2008

Jo matkaan muuttohoukka käy, kiikkikii kiikkikii

No niin rakkaat kullanmurut. Palanette halusta saada kuulla miten muutto sujui. Ettekö? Ymmärrän teitä hyvin, sillä yritän itsekin unohtaa tuon tuskallisen kokemuksen. Vähän vaikeaa se on, koska huushålli pursuaa edelleen erilaisia laatikoita, joissa on mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Mihin olen esimerkiksi ikinä tarvinnut metritolkulla valkoista muovinarua, jonka sisällä kulkee kaksi ohutta metallilankaa? Verhonipsuistahan on aina pulaa, vaan ei meillä. Noin neljässätoista purkissa on kaikkia mahdollisia verhonripustusvehjevariaatioita. Seassa lapsia pell nauloja, ruuveja ynnä muita virvokkeita. Jonain päivänä vielä lajittelen pienrautaosaston kuntoon, mutta se päivä ei ole tänään.

* * *

Kaaoksesta huolimatta koti alkaa olla siinä kunnossa, että sen kaunistaminen on käynyt mielessä. Verhot roikkuvat ikkunoissa (ja silti verhonipsuja on vielä noin neljässätoista purkissa!) ja pöydällä on jopa pöytäliina! (Niin, ihmettelen itsekin, kuka olen ja mitä olen tehnyt Oharille.) Parveketta tiiraillessani pohdin, että jotain somistetta sinnekin pitäisi saada atomeiksi puretun pirttipöydän, tupakkapöydän virkaa tekevän vanhan mikroaaltouunin, tikkaiden ja polkupyörän lisäksi.

Eilisellä maaseutukierroksella serkkulikan kanssa hoksasimme tähän polttavaan ongelmaan ratkaisun. Katsokaapa tätä kylttiä: siinähän lukee, että kesä ja kukkia. Ha! Kukkapurkkeja on taloudessa arviolta 347, joten kukkien ja purkkien parittaminen etenkin näin kesällä voisi olla hyvin hyvä ajatus. Vaan sitten katseemme kiinnittyi taustalla häämöttävään siniseen kylttiin. Mäyriä! Jospa sisustaisinkin tänä kesänä parvekkeen mäyrillä! Mahtava ajatus! Eikun mäyräjahtiin. Yhden saimmekin lähistöltä kiinni, vaan tämä terhakka yksilö ei kuitenkaan koskaan parvekkeellemme päätynyt, vaan se rituaaliteurastettiin ja nautittiin tummuvassa Lempäälän yössä serkkujen kanssa yhteistä kantaäitiämme kaihoisasti muistellen.

* * *

Ehkä minä sitten kuitenkin haen niitä kukkia parvekkeelle jonain päivänä tässä ihan lähiaikoina. Nyt lähden askartelemaan kylpyhuoneen ikkunaan verhoa. Siitä tulee ihana! Sen pohjamateriaali on valkoista tylliä ja siihen tulee kristallihelmiä. Kun valo tulee siitä läpi, se kimaltelee hirmu somasti.

(Nyt sitten! Pelottaa itseänikin tämä tämmöinen sisustamiskohtaus. Kauankohan tätä jatkuu? Tulenko entiselleni enää koskaan? Mitä jos kylppärinverho kokee saman kauhean kohtalon kuin sisustusmäyrä ja tulee syödyksi? Jatkuu ensi numerossa, ehkä.)

lauantai 17. toukokuuta 2008

Olen hengissä

Tytärten ensimmäinen muuttokuorma lähti pihasta isälleen, ja kaikista ennakkohaikailuista huolimatta sekä eksän kanssa juteltuani asia tuntui oikeastaan jos ei nyt ihan mukavalta niin ainakin siedettävältä ja tirautinkin sitten vain pari pienoista kaihoisaa kyyneltä. Kävimme Ton kanssa katsomassa asuntoa, ja kaikista ennakkopessimismeistä huolimatta se oli tosi kiva. Oikein tosi kiva sittenkin! Kevään viimeinen tentti ja samalla opintosuoritus on takana, kaikista ennakkomyrtyilyistä huolimatta se luullakseni menee läpi (ja vastausten kirjoittaminen oli mukavaa). Poptaide Tampereen taidemuseossa oli hieno. Kaikki on jotenkin kauhean hyvin. Kauhistuttavan hyvin. [Hetkinen, lyön itseäni sormille!]

Onnellisuuden sietäminen on joskus vaikeampaa kuin onnettomuuden. Minä teen kuitenkin parhaani, kun eihän tässä oikein muutakaan voi. Oi voi sentään.

(Varmuuden vuoksi ehkä kuitenkin nostan jalat pöydälle ja hankin huomiseksi krapulan, että jotain edes.)

torstai 8. toukokuuta 2008

Inhimillinen kädenojennus?

SPR palkitsi puolustusvoimat Inhimillinen kädenojennus -palkinnolla. Eikö ole ristiriitaista, että humanitaarinen järjestö palkitsee sotakoneiston Suomessa ja sen jälkeen karauttaa maailmalle paikkailemaan jonkin toisen sotakoneiston jälkiä? Verta on luovutettu reippaasti, tosi kiva juttu. Ehkä verenluovutuksella sitten ihan palkittavasti hyvitetään se tosiseikka, että armeijan tehtävä on vuodattaa verta.

Olen kohtuullisen hämmentynyt.

* * *

SPR:n tämänpäiväinen nuorten hiljainen mielenilmaus sen sijaan on asiaa. On kai naiivia toivoa, että armeijat, sodat ja tappaminen maailmasta joskus loppuisivat, mutta rauhan puolesta mesominen hiljaa tai ääneen on silti aina kannatettavaa.

Armeijan kätteleminen ei ole.
(Paitsi hyvästiksi.)

tiistai 6. toukokuuta 2008

Tragedia toisensa perään

Eräänä kauniina, kuulaana kevätiltana lähdimme romanttiselle kävelylle läheiseen lehtoon. Ilma oli autereinen (mitä hittoa se sitten tarkoittaakin, kuulostaa hyvältä kuitenkin), linnut livertelivät (pah, rääkyivät ne ryökäleet, mutta edelleen pysytään tunnelmassa sitkeästi) ja koivut vihersivät hennosti (tuo on sentään totta). Valkovuokot valmistautuivat nukkumaan ja taivuttelivat sirosti kaulojaan painaakseen päänsä suloiseen uneen.

Oi. Siinä me toivoa ja lempeä täynnä hoipert käyskentelimme ja tuntui, kuin koko luonto olisi hymynnyt meille meidän kanssamme. Kunnes.

Vieläkin puistattaa.

"Mikäs täällä punaisena pilkottaa?" hihkaisi Toi. Ei kai vaan, ja kyllä. Kalpenin, kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkäruotoani ja taistelin pyörtymistä vastaan. Tonttuja. Pieniä puutarhatonttuja ja niiden ilmeisesti vielä kehitysvaiheessa olevia osasia siellä täällä, pitkin mättäitä, kivillä ja sammaleikoissa. Toi oli rohkea ja otti yhden noista hirvittävistä pedoista käteensä. Uskaltauduin ottamaan pari kuvaa, jotka tässä julkaisen varoituksena*. Tarkkailkaa ympäristöänne! Kukaan ei enää ehkä ole turvassa!

Henkilökohtaisessa elämässäni olen välttynyt piippalakeilta, sillä siivotonta parveketta eikä keittiön ikkunalla nököttävää norjalaista mikrokasvihuonetta voi parhaalla tahdollakaan sanoa puutarhaksi. (Omani olen pitänyt kunnossa.) Myönnän, olen elänyt silmät ummessa ja tietämättömyyden usvassa samaan aikaan, kun ne pirun sikiöt ovat saaneet rauhassa lisääntyä metsässä.

Niinpä nyt, eduskunnan esimerkkiä seuraten, julistan kotini lähiympäristön autonomiseksi sotatoimialueeksi ja ilmoitan täten, että jos ne punanuttuiset partaperkeleet alkavat hyökkäillä kohti asujaimistoani, käyn vastahyökkäykseen kuokin ja kirvein. Tontut! Olkaa varoitetut! Täältä pesee! Kollaa kestää! Rautaa rapulle! HUS!

Alueella liikuskelijaa kehotetaan varautumaan todistamaan henkilöllisyytensä, esittämään asianmukainen oleskelulupansa sekä kääntämään taskunsa nurin, jos hänellä on jokin tai jotkin seuraavista seikoista tai minulla on muu mielivalt perusteet perusteltu syy epäillä häntä tonttuudesta:
• pyöreä nenänkärki
• parta
• ei partaa (tontut ovat ovelia)
• punainen takki
• sisäänpäin kääntyneet jalkaterät
• lyhyys
• pituus (tontut ovat hyvin ovelia)
• piippalakki
• lippalakki (tontut ovat käsittämättömän ovelia)
• pakonomainen tarve hypellä, mutista, jupista, vitsailla, niiskuttaa, naurahdella tai viheltää
• pälyilevät silmät
• turkiksia vaatteissa
• vihreät tai muun väriset pöksyt

* * *

Kun olin laatinut kattavan turvatoimintasuunnitelman ja rauhoittunut miten kuten, seurasi seuraava onnettomuus, josta Elma jo raportoi, kun itse vielä olin shokkitilassa. Kuopus! Oma pieni lapseni! Haluaa croc *pökr*

En pysty. Liian tuskallista. Miten jatkaa tästä?

* * *

*) Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Tiedättehän, minulla oli tärinä + kiire kova.

torstai 24. huhtikuuta 2008

So you can run a mile faster than Einstein

Tiistaina on tentti, ja siihen pitäisi lukea jo kiivaasti. Koska kuulun reilukerhoon (ainakin) itseni kanssa, lupasin, että jokaista tenttilukemaani tuntia kohden saan lukea tunnin Theodore Sturgeonin novelleja. Aloitan tietysti Theodorella. Kirja osui vahingossa käteeni valtaisasta taannoin kotiin roikottamastani scifi-paketista, ja alankin uskoa onnellisiin sattumiin ihan tosissani. En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä innostunut kirjailijasta!

Varmaan se oli alkuvuodesta, kun luin Iain M. Banksin Pelaajan. Vai olisiko ollut sittenkin Valtaojan trilogian aikoihin? Toisaalta touhotin melkoisesti myös Bradburyn Fahrenheit 451:stä.

No hyvä on, ehkä minä innostun tämän tästä milloin mistäkin kynäniekasta, joskus epäilemättä jopa kohtuuttomasti. Aina se on kuitenkin yhtÄH

* * *

Pidän kovasti otsikkoon nostamastani sitaatista, ja aloin tutkailla Googlesta, olisiko joku muukin kiinnittänyt huomiota tuohon viistoon kommenttiin (toiselle miehelle novellista The other man). Ja taas onnellinen sattuma: törmäsin Googlen teoshakuun (sama suomeksi). Tiesittekö te tuosta? Minä en tiennyt! Siellähän on ihan kaikkea! Arvosteluja, viittauksia ja ohhoh jopa laajoja tekstinäytteitä! Mieletöntä!

Ensin karttoja, nyt kirjoja. Seuraavaksi varmaan laaja, maailman tai ehkä jopa universumin kattava kasvisto. Pökr.

Google laajenee nopeammin kuin ilmastonmuutos. Epäilemättä siitä seuraa kaikenlaista ikävyyttäkin, esimerkiksi kaupallisuuden suhde luotettavuuteen tulee pyytämättä mieleen, mutta silti. Mitä oli elämä ennen internetiä? Mitä oli internet ilman Googlea? Mitä me syötiin ennen kuin oli Floraa?

* * *

Who was it once said humanity will evolve into a finger and a button, and every time the finger wants anything, it will push the button – and that will be the end of humanity, because the finger will get too damn lazy to push the button?
– Theodore Sturgeon: The Other Man –

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Kevään merkit

Vaikka kuinka ajattelisin, että ei tänä vuonna, eihän, ei. Vaikka kuinka ilahtuisin lumen häipymisestä ja valon lisääntymisestä. Vaikka asiat olisivat periaatteessa ihan hyvin. Joka huhtikuu se kuitenkin iskee varoittamatta ja hämmästyttävän lujaa. Yleensä ensin tulee raju fyysinen uupumus. Tuntuu, että en jaksa kättä nostaa tai edes hengittää, silmät puutuvat päähän ja ajatukset jumiutuvat kipeään kehään: kömpelö–tyhmä–ruma–kömpelö–tyhmä–ruma–köm

Haluan vetäytyä peiton alle pimeään säälimään itseäni. En halua nähdä ihmisiä, koska olen kömpelö–tyh

Mitä tarmokkaammin kiellän itseltäni myötätunnon ja väitän sitä tylsämieliseksi itsesääliksi ja turhan ruikutukseksi, mitä pidemmälle lykkään tosiasioiden tunnustamisen, mitä kauemmin jaksan vakuuttaa itselleni, että en suinkaan ole apea vaan vähän väsynyt vain, sitä lujempaa uupumus putoaa harteille. Mitä valoisampaa on pään ulkopuolella, sitä pimeämpää sisäpuolella. Kaikenvoittava raskaus käy niveliin eivätkä jalat kanna. V-ä-s-y-m-y-s.

Inhoan itseäni tällaisena, enkä ymmärrä kuinka kukaan voisi pitääkään.

* * *

Tiedän hyvin, että apeuden hoitaminen alkoholilla on yhtä fiksua kuin pakkasella housuun pissaaminen. Siitä huolimatta aion korkata rommipullon ja hautoa synkkiä ajatuksiani, kunnes ne alkavat naurattaa. Ja alkavat ne, ennemmin kuin myöhemmin. Pimeästä huumorintajusta on joskus hyötyä(kin).

En väitä itsellenikään, että asiani olisivat jotenkin erityisen huonosti. En luulottele, että tämä on maailmanloppu. Tämä on vain jokakeväinen huhtikuu, joka loppuu kyllä. Sitten helpottaa. En minä tähän nujerru nytkään, kunhan vain henkäisen hetken. Ja ihan vähän itkeä niiskutan, ihan vähän säälin itseä. Ja päälle hihitän, tapani mukaan.

* * *

Tämä sitkeä kaveri kakkat nakkaa, vaikka sillä ei ole muuta kuin pieni rako asvaltissa ja lämmin seinä takana. Se työntää hilpeänä keltaiset terälehtensä aurinkoon ja houkuttelee kärpäsenkin kanssaan hengailemaan kaikessa rauhassa keskelle kaupungin hulinaa.

Onko reilua kadehtia voikukkaa?

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Loistopysäköinti

Eikö vaan ole hieno pysäköinti tänä aamuna Tampereen yliopiston entisellä parkkipaikalla? Piti oikein pysähtyä nappaamaan kuva. Rappusia noussut nuori nainen pysähtyi kanssani ihmettelemään, ja pähkäilimme jotenkin vielä tajuttavaksi, että yksi kansalainen aamu-unisena ei hahmota auton fyysisiä ominaisuuksia, kuten kääntymissädettä tai lentokyvyttömyyttä, mutta että viisi ihmistä on päättänyt joukolla motittaa kanssaeläjänsä.

Keskustelukumppanini esitti arvion, jonka mukaan kyseessä ehkä ja toivottavasti on työporukka, joka tulee ja lähtee samaan aikaan. Näin minäkin toivon, muuten saattaa palaa käämit, hihat ja pinnat eräältäkin autoilijalta.

* * *

Kun olin parvekkeella aamujoogalla¹, kuulin mitä mukavimman mutta merkillisimmän äänimerkin. Tinkkinen² huuteli viereisestä koivusta:

ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy

Mistä lie tämä agraarilintu lennähtänyt taajamaan; tervetuloa kuitenkin! Vaikka en erityisemmin pidä linnuista³, tuntuipa mukavalta vanhanaikainen titityytytys urbaanien räppäritiaisten titytity-metakoinnin jälkeen.

* * *

Viikonloppuna sataa lunta. Hiphei! Kelkat esiin ja sukset tanaan! Ei tässä vielä kevättä aleta pitämään, vaikka sinivuokotkin jo kukkivat.

* * *
¹) No tupakalla olin.
²) Muinainen appiukkoni tapasi kutsua tiaisia tinkkisiksi. Minusta se on jotenkin kiva nimi. Tulee mieleen sellainen karski tiaiskarju, joka höyhenet pörhöllä näyttää närhelle munat (vai miten se oli).
³) Harry Potterin Tällipajun lintuäreys (TUFF ja lirkuttelevasta kottaraisesta pölähtää äkillinen sulkasato) irrottaa aina hihitykset. No mitä?! Olen paha ihminen. Ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut?

torstai 3. huhtikuuta 2008

Järkyttävä kuvareportaasi työmatkailusta Pirkanmaan ytimessä

Ja tapahtuipa niinä päivinä, tarkemmin sanottuna tänä aamuna, että tälläsin poikkeuksellisesti Ton ratin taakse, istahdin itse repsikan paikalle ja kuvasin työmatkan*. Tämä riipaiseva ja syväluotaava kuvakavalkadi julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa ja yksinoikeudella Oharin paalu -verkkojulkaisussa. VAROITUS! Aineisto saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

* * *

Lempäälässä Hääkiven kohdalla voi syksyisin ja keväisin ihastella mitä tönkköäklöimpiä auringonnousuja; ne ovat usein niin pateettisia, että ovat suorastaan hienoja. Luonto, sepä vasta kiiltokuvailun mestari!

Tämä kuva näyttää tummalta, koska aurinko häikäisi uuden hienon puhelimeni – jota sivumennen sanoen aion hehkuttaa vielä pitkään ja perusteellisesti Joskus Myöhemmin, olkaa siis varoitetut. Tiistaiaamuna tällä kohtaa oli niin impressionistinen tunnelma, että Monet luultavasti pyöri väkkäränä haudassaan, ja minua harmittaa suunnattomasti, etten silloin napannut kuvaa.

Tässä kiihdytämme moottoritielle. Maa moottoritien lähistöllä on florallisesti katsoen hiljainen ja autio vieläkin, vaikka moottoritien uudet kuviot ovat lojuneet maisemassa jo useita vuosia. Ihmisten rakennelmien aiheuttamien tuhojen uudelleenmaisemointi kestää Luonnolta aika kauan ehkä siksi, että sillä on kädet täynnä kiiltokuvailuhommia. Ei Luontokaan ihan joka paikkaan repeä.

Lähestymme Kiillon kurvia ja muuatta ihmisen rakennelma, joka herättää kauhua joka ikinen päivä. Kutsumme rakennelmaa Helvetin Torniksi (eng. Electric Babel). Iltaisin se on demonisesti valaistu ja näyttää kasarireliikiltä. Horror!

Pirkkalan jätkät ovat pelanneet ristinollaa taivaalla ilmeisesti kahvitauolla.


Lähikuva Helvetin Tornista. On se kamala mutta siinä vaan kököttää maisemassa muina torneina.
















Kiillom mittarista on perinteisesti katsottu ohiajaessa lämpötila. Olinkin menettää järkeni, kun se pitkään näytti ihan mitä sattuu. Kiilloj jätkät korjasivat mittarin juuri, kun olin päättänyt että nyt minä kyllä otan ja meilaan niille, että eivätkö ne käsitä, että niillähän on hyvä ihme tuossa kansallinen ikoni pihassaan ja se on solkenaan rikki, mistä seuraa ahdistus päivittäismatkaajalle.

Kiiltopötkö sojottaa maisemassa jotenkin absurdina. Se ei ole yhtä pelottava kuin HT, mutta aika outo patsas joka tapauksessa. Palaamme siihen myöhemmin tässä tarinassa, ikävä kyllä.

Kuvassa näkyy Ton käsi. Jos tunnistatte miehen esimerkiksi katuvilinässä, käykää nyt toki sanomassa morjens! (Gil Grissom kyllä tuosta konstruoisi henkilöllisyyden ja dna:nkin näppärästi käden käänteessä, on hän sillä tavalla tutkimuksellisesti kovin taitava hahmo.)

Jälleen kerran olemme pujotelleet onnellisesti moottoritien torneja väistellen. Aikaa moottoritieosuuteen kuluu noin 8 minuuttia, ja viereisessä kuvassa olemme laskeutumassa Tampereelle. Ilma on katupölystä utuisa, lämpötila likimain neutraalit nolla, tyyntä ja poutaa. Kapteeni miehistöineen toivottaa mukavaa päivänjatkoa.

Viinikan liikennevaloissa irtoaa usein päivän mehevimmät kiroukset. Miksi ihmiset jättävät kilometrin mittaisia turvavälejä? Miksi pitää lirutella hiiiitaasti edellä ajava kiinni? Mikseivät ihmiset nuku kodeissaan vaan tulevat autoihinsa torkkumaan? KUKA PERKELE SIELLÄ TAAS KUPPAA?!

Alma Mater hymyää lempeästi taustalla kuin Mona-Lisa kuunnellen lapsensa raivoa. (Hymyävätkö rakennukset? Siltä se näyttää etenkin aamuauringossa.)

D-Kulman (Ton mukaan myös Dynamon risteys) kohdalla niskavillat pörhenevät. Mikä ihme se tuolla horisontissa siinteleekään, ellei sitten...




...kyllä! Jättiläinen ripottelee liimapäissään tuubinsa eli pursonsa minne sattuu. Vai keksiikö joku tällaisille patsaille jonkin järjellisemmän selityksen? Melko hirvitys on jopa kaupunkimaisemassa tämä, enkä oikein ymmärrä, miten se Kiillon yrityskuvaa parantaa. "Kiiii-iiilto, sininen ruma putkilo vetää puoleensa"?

Näsinneula vieressä näyttää kutistuneen silkasta tornikollegiaalisesta häpeästä.

Ratinan sillalta oikealle aukeaa viehättävä kaupunkinäkymä. Kohta aukeaa kaupunkinäkymä myös vasemmalle katsoessa, mutta en osaa sanoa, onko se sitten kauhean viehättävä. Kaupunkien rakentaminen tiukkaan on kuulemma ekologista, koska välimatkat lyhenevät ja varmaan monista muistakin syistä, kuten siitä, että lämmitystä ei kohta tarvita, kun ihmiset hikoavat kylkikyljessä ja päällekkäin. Tällainen tilaekologisuus on onneksi eliitin vastuulla. Asunnot tällä uudella "arvoalueella" maksavat paljon. Tosi paljon. Vaan periferiassapa asuu onnellinen köyhälistö ihanan väljästi.

Kadun päässä näkyy purkutuomion saanut Uimahallin Maja.
Nyyh. Usein tuttuja rakennuksia tulee ikävä, vaikka ne olisivat rumiakin. Hämmästyin tiedosta, että rakennus on valmistunut jo 1956, sillä se näyttää enemmänkin seitsemänkymmentäluvun ankiolta – mutta ehkä se olikin huippumodernisti aikaansa edellä ja ennakoi hirvitysrakentamista. (Kadunkohan vielä tätä lausuntoa, kun talo on purettu? Nyyhkytänkö raunioilla ja pyytelen tiilenkappaleilta anteeksi? Luultavasti.)

Aamuinen matka alkaa olla päätöksessä: jos tässä kohtaa loppuisi bensa tai Nisun yhteistyökyky, ei olisi enää pitkä matka kävellä.

* * *

Jos olisin kuten eräskin entinen ulkoministeri ja menisin eteenpäin, seuraavaksi joutuisin loogisesti reporteeraamaan Tampereen pohjoispuolen maisemista, mutta koska olen takinkääntäjänä tunnettu Ohari, palaan iltaisin samaa reittiä takaisin. Reportaasi ei kuitenkaan toimi toiseen suuntaan, sillä paluumatka näyttää ihan erilaiselta, vaikka samat rumat tornit senkin varrella sojottavat.

Paluumatkoilla on oma mutkaisa luonteensa.

* * *
*) Opiskelu on työtäni. Opintomatkat ovat taas toinen lukunsa: yleensä niillä juopotellaan hurjasti, tanssitaan pöydillä ja solmitaan noloja tuttavuuksia.

Meemie

Kata haastoi, minä vastaan:

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?

Tämä on 99. merkintä. Seuraavan kohdalla onkin näköjään järjestettävä suuret juhlallisuudet.

2. Miksi aloitit kirjoittamaan omaa blogia nettiin?
Tähän käynee vakioselitys: Kännissä olin. Kas kun Ike ei tuommoista hoksannut muuten lyödä tiskiin. Kylläpä olisi myötätuntoa pudonnut tästä ja tästä.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Uta, Facebook, iGoogle, sen ziljoonat akuankkaraivot irrottavat kuvapankit, erilaisten firmojen sivustot... Ikävä myöntää, mutta käytännössä olen netissä melkein koko hereilläoloajan.

5. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Lasketaanks galtsu ja feissari? Ensimmäiseen on tunnari siksi, että saan lurkkia teinejä, toiseen siksi että saan lurkkia aikuisia.

6. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Ihan mitä vaan, you name it. Puhua ymmärrettävästi köh ehkä podilangvitsia. Hetkinen, tarkemmin ajatellen en sitäkään. Äidinkielenkin kanssa on toisinaan huomattavia ongelmia.

7. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
C.S.I tulee katsottua aika usein. Ensi maanantaina alkavalle Life on Marsille olen ladannut kovat ennakko-odotukset.

8. Hissi vai portaat?
Jos kerroksia on yli yksi, hissi. Polvet sökönä, voi voi.

9. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
347.

10. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.
Haastan Kuuliksen, Kukkiksen ja KDorianin.

maanantai 31. maaliskuuta 2008

Eternal sunshine of the spotless mind

Se on sitten kesä! Hurraa! Johan sitä odotettiinkin!

* * *

Oharin kesäaikakallupin tuloksia:
71 vastaajasta
• yhdeksän [12 %] pitää kesäaikaa järkevänä,
• kuusitoista [22 %] ei näe kellojen siirtelyssä järkeä,
• kuusi [8 %] ei tiedä, mistä on kyse ja peräti
• neljäkymmentä [56 %] ihmettelee, onko missään järkeä.

Tiede-lehden (3/2008) vastaavat tulokset näyttävät kesäajan kannattajia olevan vastustajia enemmän:
• kyllä, siitä on hyötyä 31 %
• ei, siitä on harmia 29 %
• ihan sama 40 %

Olin jo usuttamassa kansaa barrikadeille vastustamaan kesäaikaa ja aamuvirkkujen terroria, mutta olkoon nyt sitten, koska asia ei näytä yleisesti olevan kovin merkittävä. Vain ne sodat kannattanee aloittaa, jotka on edes teoreettisesti mahdollista voittaa.

Silti kesäajan kanssa puljaaminen ärsyttää, sillä kovin turhalta temppuilulta se tuntuu. Sitä puolustellaan ties millä, valoisilla illoilla ja energian säästöllä. Jo mainitun Tiede-lehden artikkelissa Onko kesäajassa järkeä? kirjoittaja Marko Hamilo kuitenkin toteaa, ettei kellojen kääntely säästä energiaa – siitä ei ole mitään näyttöä – ja arvelee, että koko kysymys kesäajasta on pohjimmiltaan moraalinen:

Auringon kanssa kilpaa heräävät, Benjamin Franklinin kaltaiset aamuvirkut katsovat edustavansa moraalista ryhtiä ja tuottavuutta, yökukkujat boheemia vastuuttomuutta.

Enpä muista koskaan kuulleeni ketään moitittavan aikaisesta ylösnoususta ja puuhakkuudesta aamuisin, sen sijaan ainakin oma aamu-unisuuteni on useinkin kirvoittanut happamahkoja kommentteja koko päivän makaamisesta ja laiskuudesta. Se, että puuhastelen vastaavasti illalla myöhään, ei tilannetta paikkaa. Kaiken yötä kukutaan! Tämä on jotenkin tuntunut aina epäreilulta. Jos kykenisin aamuisin pomppaamaan kukonlaulun aikaan ylös kuin vieteriukko ja säntäämään reippaasti päivän askareisiin ja sillä tavoin saisin yhteisön arvostuksen ja ihailun, miksi ihmeessä en tekisi niin? En minäkään nyt sentään niin vastarannan letkeä lahna ole, että ehdontahdoin kerjäisin ylenkatsetta.

Niinpä olikin lohdullista lukea Hamilon jutusta, että niin aamuvirkkuus kuin -unisuuskin on geneettinen ominaisuus.

Tuoreessa sveitsiläis-saksalaisessa tutkimuksessa koehenkilöiltä otettiin ihosoluja soluviljelmään. Itseään aamuvirkuiksi luonnehtineiden koehenkilöiden ihosolutkin elävät eri rytmiä kuin itseään illanvirkuiksi luonnehtineiden ihmisten solut.
Ihosolujen vuorokausirytmin selittää Surreyn yliopiston tutkijoiden löytämä mutaatio. Tämä poikkeama geenissä Period3 tekee joistakin ihmisistä aamuvirkkuja – ehkä myös kesäajan kannattajia.


Seuraavaa aamu-unisuudesta solvaavaa solvaankin ihan estotta takaisin senkin mutantiksi.

* * *

Minulla olisi tähän loppuun yksi pieni pyyntö. Kun me olemme yhteisellä sopimuksella päätyneet teeskentelemään, että kello on nyt jo 9.22 vaikka vielä toissapäivänä se oli samaan aikaan vasta 8.22 ja elämme sen kanssa ihan sujuvasti, niin emmekö, hei kaverit, voisi samantien teeskennellä, että oikeasti olenkin rikas, kaunis, fiksu ja hillittömän onnellinen sen sijaan, että olen kesäajan, kevään ja pääministerin ryydyttämä väsähtänyt (joskin yleisesti ottaen siitä huolimatta hillittömän onnellinen) keskiäkäinen akka? Teeskenneltäisiin nyt, jooko? Edes puoli vuotta?

Samantien voisimme teeskennellä kaikenlaista muutakin, kunkin henkilökohtaisten mieltymysten mukaan laillisuuden rajoissa. Ties vaikka siitä syntyisi energiansäästöä.

(No ei siitä. Kyllä minä tiedän, mitä te heti tietenkin ajattelitte, senkin pervot.)

* * *

Pidin kovasti otsikon elokuvasta, suomeksi Tahraton mieli, ja voin lämpimästi suositella sen katsomista niillekin, jotka tavallisesti eivät siedä Jim Carreyn naamanvääntelyä – ja kuka sitä sietää.

lauantai 29. maaliskuuta 2008

Mehumatti

Matti "Uuniperuna" Vanhanen, valtiotieteiden maisteri, vääpeli, Suomen Keskustan puheenjohtaja, pääministeri ja raittiushenkilö, siinä vasta on mielenkiintoinen ja eläväinen mies, jos missä! Tutkaillaanpa.

* * *

Kun Matti "Ikea" Vanhanen vähän vahingossa muistaa väärin tavanneensa tyttöystävänsä ruotsalaisen kalustejätin kassalla eikä hupsis internetin hämärillä kujilla, se on vain herttaista. Sattuuhan noita itse kullekin, muistikatkoksia. Kuka se nainen olikaan siellä kassalla, kuka netissä ja kuka käsipuolessa terveyskeskuksessa ja toisaalta julkkiskokkareilla, jaksaako niistä nyt niin lukua pitää? Missä olinkaan, kun kohtasin Hänet? Ja ketä edes kiinnostaa? Sen sijaan se, että Matti "Yksityisyyden Suoja" Vanhanen lähtee oikeusteitse hakemaan rajoja sananvapaudelle polttavassa uuniperuna-asiassa, alkaa olla kiinnostavaa. Saako kirjoittaa poliitikon reippaasta iltalenkistä? Saako kirjoittaa poliitikon kauniista vaimosta ja suloisista lapsista? Saako kirjoittaa avioerosta? Saako kirjoittaa siitä, että poliitikko haluaa seksiä ja – niin – uuniperunoita? Voiko kirjoittaa blondista (jos se on kansanedustaja) ja vessapaperirullasta ilman oikeustoimia? Meneekö raja vaimon ja uuniperunan tai iltalenkin ja seksin välillä? Olisi varmaan jo törkeää arvella, että raja menisi Matti "Kirjoitan Blogia Olen Saletisti Tavis" Vanhasen mielen ja intressien mukaan. Matti "Äijjä" Vanhasen sympatia Ikelle on ymmärrettävää. Onhan ihan luonnollista, että ministeritason henkilö hoitaa intiimejä suhteitaan tekstaritse, ja jos siitä nyt jotain joskus vähän vuotaa julkisuuteen, on se julkisuuden vika, ja tietenkin tirkistelynhaluisten kansalaisten. Hyi meitä, hävetäänpä porukalla!

Matti "Tietoyhteiskunta" Vanhasen puuhastelu naismaailmassa ja siitä syntynyt kohina mukavasti vaimensi keskustelun siitä, että hän solmi Microsoftin kanssa napakat naimakaupat. (Jutussa mainittu raju arvostelu on pysynyt aika laimeana verrattuna Ruusus-Merikukka-yms-jne-spekulointeihin.) Matti "Ilmainen Lounas" Vanhanen, mukavana miehenä, vastaanotti ilmeisen hyvää hyvyyttään suomalaiselle koululaitokselle täysin maksuttoman sovelluksen, joka ei tietenkään sido ketään mihinkään ja jossa ei tietenkään ole mitään kytkyjä. Kun Matti "Windows" Vanhasen ei voi ajatella olevan tyhmä mies, tulee mieleen se toinen, vielä inhottavampi vaihtoehto: Matti "Kättä Päälle" Vanhanen tiesi ihan tarkkaan, mitä teki.

Tietääkö Matti "Köyhät Kyykkyyn" Vanhanen, mitä hän tekee näillä lausumilla, joissa hän muun muassa toteaa: "Median tapa osoittaa jonkin ihmisryhmän huonovointisuus tilastoista vie huomion pois siitä seikasta, että tutkimusten mukaan ihmisten taloudellinen tilanne on yleisesti ottaen parantunut"? Arvelen, että tietääpä hyvinkin. Oikeistopolitiikkaa tekee siinä reippaasti äänestäjiensä valtuuttamana Matti "Keskusta" Vanhanen, juuri niin kuin hänen pestiinsä kuuluukin. Jotain lohdullista on, että kerrankin voi hermostua sellaisesta hänen toimestaan, joka on odotettavissa. Matti "Koko Kansan" Vanhanen on ennen muuta oikeistopoliitikko.

Oikeistoon ei enää – reilukerholainen kun olen – tee mieli kytkeä muita arvotuksia kuin taloudellisia. Silti mieleeni tulee, alkaakohan Matti "Tatun Poika" Vanhanen marginaalin turhaan marinaan ärtyneenä laukoa lausuntoja myös muista valtavirran syrjäpuroista. Ehkä Matti "Mainstream" Vanhanen kertoo meille, että väistämättömän evoluution seurauksena surkeat syntyvät surkeista ja ylipäätään kaikenmaailman epäkeskojen* vaivana on dominoivasti periytyvä tyhmyys. (Oi, nyt emme päästä aivoihimme ajatusta siitä, onko myös lähimmäisen riistäminen periytyvä, geeneihin koodattu välttämätön ominaisuus, kulkeeko Valkoisen miehen taakka suvussa.) Jännityksellä odotan joka tapauksessa, mitä mielenkiintoista hän seuraavaksi lausahtaa, sillä Matti "Ylläripylläri" Vanhanen näyttää osaavan ällikällä lyönnin taidon.

Matti "Pääministeri" Vanhanen on varmasti sanojensa mittainen mies. Kannattaa käyttää pitkiä sanoja, niin näyttää komeammalta ulospäin. 'Eiku' on tähän tarkoitukseen vähän liian lyhyt, eikä sen takanakaan seisominen ole kovin näyttävää.

* * *

*) Jotkut nyt vaan sattuvat syntymään köyhiin oloihin, jotkut vääränvärisinä, jotkut muuten vaan yleisesti ottaen vähän vinksalleen. Taf lak, vai mitä kaverit, ja kannattaako siitä nyt niin kovin vouhottaa, kun yleisesti ottaen elintaso nousee niin että korvissa kohisee? (Tässä vaiheessa voisi noutaa esiin a) normaaliuden mitan ja b) vakuutuksen siitä, että minä en ainakaan lipeä keskiverrosta reunamille, ikinä.)

torstai 27. maaliskuuta 2008

Elämme mielenkiintoisia oi niitä aikoja

Kun ajoin Bilteman pihaan, aurinko paistoi kuin hullu. (En tosin tiedä, kuinka hullut paistavat. Varmaan niin kuin muutkin: tavallisesti jossain keittoastiassa, mieluiten pikalevyllä ja yleensä kypsäksi asti, etenkin sianlihan koska siinä on se, se bakteeri tai jokin... ai niin. Asiaan.) Kävelin sisään, morjestin tuttua, kysyin myyjältä, missä heillä on tulppa-avaimet, hain sopivaksi katsomani avaimen hyllystä ja maksoin. Toimitus kesti noin 46 sekuntia. Kun astuin liikkeestä ulos, satoi kuin aika paljon. Kun pääsin kotipihaan noin 24 minuutin päästä, aurinko paistoi taas kuin hullu (ks. ed.) Kun havahduin 1,37 tunnin päästä viltin alta – ja älkää kysykö miten sinne päädyin, hupsista vaan – lunta satoi taas kuin aika paljon. Nyt juuri ei sada, ja kohta varmaan taas paistaa. Kyllä maailma on ihmeellinen.

Kannan säästä täyden vastuun; minun vikanihan se on. Koska minulla on Nisuun uudet tulpat, tulpanjohdot, virranjakajan kansi ja hieno uutuuttaan kiiltelevä tulppa-avain, mutta en saa aikaiseksi konepellin avaamista, ilmankosteus pysyttelee vakaassa 347 prosentissa. Autoa joutuu sahaamaan käyntiin painavan märän ilmamassan alla ja kun se lopulta käy, käy se miten sattuu. Tiedän, että heti kun osat on vaihdettu, aurinko alkaa paistaa, kukat kukkia ja linnut laulaa – ja Nisu käydä kehrätä kuin kastraattikissa, mitä se tekisi muutenkin, jos sää olisi valmiiksi kaunis. (Nyt sataa.) Tätä kutsutaan myös Oharin vakioksi, ja se toimii ihan samalla epäkeskoperiaatteella kuin sateenvarjon mukana kantaminen. Vai kuinka usein teillä muka on ollut sateenvarjo mukana silloin, kun sataa? No nii-in!

Kevät ei koskaan petä siinä, että se pettää aina. Kevät saa minut vuosi toisensa jälkeen yhtä happamaksi kuin pihlajamarjat. Voisin tietysti oloani kohentaakseni syödä hyvin, ulkoilla raittiissa ilmassa ja levätä riittävästi, mutta en viitsi. Marisen mieluummin, tulee vähemmän hiki. Maksimoidakseni kurjuuden tartun nyt viimein ja jälleen kerran Yleisradion historiaan. Aion tenttiä kirjan toukokuussa, tuli mitä tuli.

Joka vuosihan muistaakseni on toukokuu siitäkin huolimatta, että kevät olisikin peruttu. Ja joka vuosihan se joka tapauksessa perutaan muutamaan kertaan, ei vaiska.

torstai 20. maaliskuuta 2008

Nouse, riennä

"Onko töyssy-sana muka suomee?"
"No tajuatko sää, mitä se tarkottaa?"
"Juu, tietysti."
"On se sillon suomee."
"No mut eiks sen pitäis olla hidaste?"
"Ai miks? Mun mielestä töyssy on paljon suomalaisempi sana kun hidaste."

"Voiks suomeks sanoo 'Mitä vasten?' jos tarkotetaan 'Minkä vuoksi?'"
"Juu. Mun isä sanoo aina, että 'Jaa. Mitä vasten?' jos sille kertoo jotain juttuja."
"Niin niin mutta onks se oikeeta suomee?"
"Miten niin oikeeta? On se kuule ihan oikeeta, jos sillain sanotaan."

* * *

Aina silloin tällöin ihmiset tuskailevat tämän armaan äidinkielemme kanssa ja pohtivat, onko jokin sana tai ilmaus suomea lainkaan. Yleensä silloin on kyse siitä, onko ilmaus huoliteltua asiasuomea tai kirjakieltä.

On ihan tavallista, että maallikot¹ ajattelevat oikean suomen olevan sitä, mitä näkee painetussa tekstissä tai mitä virallisissa sekä hirmu vakavissa yhteyksissä puhutaan. Tavallista on sekin, että kun puhutaan kieliopista, ajatellaan preskriptiivistä kielioppia², sellaista joka normittaa kielen tiettyyn muotoon ja kertoo, miten mikäkin asia pitää ilmaista, kun halutaan olla tosi virallisia ja fiksuja. Toisaalta jos joku puhuu tavan arkielämässä yltiövirallisesti, häntä pidetään, jos ei nyt ihan outona, vähän erikoisena kuitenkin.

Niinpä Suomessa elää rinnakkain kaksi kieltä: arjessa puhuttu tavallinen kieli ja "virallinen", "oikea" kieli. "Oikea" kieli on useimmiten pyhäkieli, joka otetaan hyllystä vain tarvittaessa ja josta siitä syystä joutuu vähän pyyhkimään pölyjä ja tarkistamaan, onko siihen tullut käyttämättömyydestä johtuvaa karstoitusta. Läheiset kielisukulaisemme Virossa eivät kuulemma tee lainkaan näin jyrkkää eroa puhutun ja kirjoitetun kielen välille, vaan kirjakieli vetää itseensä hyvin nopeasti arkipuheessa tapahtuvat muutokset ja kaikki kieli on yhtä oikeaa. Ehkä suomessa kuitenkin murteiden runsaus ja keskinäinen erilaisuus vaikuttavat asiakielen normitiivisuuteen; ehkä seuraisi kaaos, jos joutuisimme lukemaan esimerkiksi ulkoministerin³ tiedotteita turuksi. "Miks varte mää taas tekstasisi? Enk mää koskaa opi?"

Toivoisin silti, suomen kielen opiskelijana ja kiihkeänä rakastajana, että ihmiset ottaisivat rohkeamman, omistavamman asenteen omaan kieleensä eivätkä epäilisi itseään kielitaidottomuudesta. Vaikka kieli on yhteinen, on se myös ihan ikioma ja sitä on lupa käyttää. Tai paremminkin: sen käyttämiseen ei tarvita lupaa.

Miksi minä tällaista itsestäänselvyyttä vaahtoan? No siksi, että kun ihminen alkaa epäillä omaa kielitaitoaan, se lähes poikkeuksetta valitsee ilmaisun, joka kuulostaa virallisemmalta, hienommalta. Virallisemmilta kuulostavat ne sanat ja ilmaisut, joita kukaan ei jaksa tavan arkena edes muistella ja jotka kurkoteltaan pölyiseltä ylähyllyltä kuin mummu paremmat kahvikuppinsa. Ja kas, näinpä meille syntyy kapulakieli, joka ei ole suomea eikä mitään kieltä vaan käsittämätöntä mongerrusta, joka kyllä koostuu äidinkielemme sanoista mutta jota ei kukaan ymmärrä.

* * *

Liikennemerkin TÖYSSY on metka, hymyilyttävä sana, kun taas HIDASTE tuntuu materialisoituneelta ikävyydeltä.

* * *
¹) Maallikko tässä yhteydessä tarkoittaa muita kuin kielen asiantuntijoita. Koko sanan käyttö äidinkielen yhteydessä on vähän typerää, sillä jokainen on oman äidinkielensä intuitiivinen asiantuntija ja sisimmässään tietää ihan varmasti, miten minkäkin asian voi sanoa niin, että tulee vähintään sanatasolla ymmäretyksi.
²) On myös muun muassa deskriptiivinen kielioppi, joka pyrkii kuvaamaan kielen sellaisena kuin se oikeasti, käytännössä on ja intuitiivinen kielioppi, jonka jokainen äidinkielinen osaa automaattisesti, mutta jonka säännöt saattavat olla vaikeita ilmaista. Miksi sanon ladossa mutta en audossa, miksi kanoissa mutta en munoissa tai munissa mutta en kanissa?
³) Hykerryttävä linkki Tuulin kautta Emilialta, katso ihmeessä myös pääministeri. Suomi-neidon persus on kouraistu hyviin käsiin.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Kalluppi ja muuta blogistiikkaa

Lisäsin tuohon sivupalkkiin äänestyksen. Nyt jännittää ihan älyttömästi, että kuinka siinä käy! Kai minä kehtaan kehottaa teitä kaikkia rakkaat lukijat ynnä satunnaiset harhailijat sanomaan painava sananne kesäajasta? Kylläpä vaan kehtaan!

Sanokaa painava sananne kesäajasta, olkaa niin ystävälliset.

* * *

Jotain lämpimästi liikuttavaa on siinä, että blogiin tullaan jatkuvasti google-hauilla "Ohari ratsastaa" ja "Oharin paluu". En ihan tarkalleen tiedä, miksi se liikuttaa. Varmaankin siksi, että joku siellä intternetin toisella reunalla – tai ehkä ihan jopa lähinaapurissa, mistäs minä tiedän – näkee oikein vaivaa päätyäkseen tänne. Olen ilahtunut!

Koska kuitenkin olen venkoilevaa ihmissortimenttia ja silloin tällöin saatan ihan hetken mielijohteesta ja sen paremmin miettimättä¹ kekkasta blogille uuden järjettömän (hienon) nimen ja vaihtaa sen suit sait, nuo haut eräänä kauniina päivänä eivät enää johda minnekään. Voi mikä menetys! Varmaankin pieni ihmiskunnalle mutta jättiläistappio minulle. Siksipä, sekä narsistisesta itsekorostuksen tarpeesta², lisäsin reunaan myös aiempia nimiä keräävän roinalaatikon.

Ehkä se täyttyy, ehkä se jää kumisemaan tyhjyyttään. Jännittää vielä lisää!

* * *

¹) Olen myös suuri toiston, jankutuksen ja pleonasmien ystävä, ainakin silloin kun saan itse olla äänessä. Toiset voivat mieluusti kyllä tiivistää sanomansa ytimekkääksi.
²) Olen myös äärimmäisen yltiörehellinen, minä, ja muutenkin hyvä ihminen.

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Purkkikassi

[eli avoin kirje makeistuottajille]

Mistä johtuu, että karkkipussissa lempikarkkeja on aina vähiten ja kaikkein pahimpia eniten? Minkä takia pahoja karkkeja ylipäätään pitää valmistaa ja tunkea makeispakkaukseen ihmisten riesaksi? Makuasioita on tietysti moniaita, mutta älkää nyt sentään kuulkaa karkkitehtailijat ihan totta tulko väittämään, että joku muka tykkää esimerkiksi sitkeistä mauttomista lakuista tai hysteerisen väriseksi värjätyistä kuminpaloista. En usko, enkä usko että kukaan uskoo. Ilkeitä haluatte vain olla, tai sitten teillä on rekkalasteittain jätekumia, joka nyt vaan pitää tunkea hyväuskoisen kuluttajan kiusaksi. Hävetkää (joka tapauksessa)!

Terv. nimim. Vain 3 (kolme!) vaahtissalmiakkia ajatelkaa nyt hyvä ihme itsekin

maanantai 10. maaliskuuta 2008

Paniv vähär ruakaa

Ohjeet:
– silppua sipuli ja inkivääri
– laita pannuun öljyä ja mustapippuria kuumenemaan
– heitä sipuli ja inkivääri öljyyn, suolaa perään
– kuori ja paloittele porkkanat
– nakkaa porkkanat kattilaan ja perään vähän vettä (vähän!)
– hetken päästä heitä sinne vielä valkosipulia ja kermajäljitelmää
– hauduta kypsäksi

Toteutus:
Inkiväärin kuoriminel lusikalla on kyllä aika kiva keksintö – jaa mutta mää laitankin nyt ton öljyn jo kuumiaan, niin on sitten kuumaa, kun tää ov valmis. Onpas inkiväärissä kuori tiukalla! Aah, ihana haisu [tarmokasta nuuhkintaa]. Kauheen tikkusta tää kyllä on, veistäkin saa oikein kunnolla heilauttaa ennenkun katkeaa. No, ei kai se niin tarkkaa oo. Ja sitten sipuli. Eikun ton inkiväärin saakin jo heittää öljyyn. HUU! Sehän kuumaa oli! Äkkiä sipuli, äkkiäää... Miten tää kuori on tämmöinen hiton nahka. IRTOA NY HELVETISSÄ! Enkä kerää nyn noita lenteleviä sipuleita, täällä nääkkäm mitään kuv vesi lentää silmistä. Eikun kattilaan vaan sipulitkin. Oho. Kuuluikohan ton inkiväärin ruskistua? No, sama se. Ja sittem porkkanat. Näissä on ituja! Hihii! Ihan kun oransseja hattivatteja! Söpöjä! Jos vaikka neljä kuoris. Jaa, mutta nys saa laittaa riisiveden kiehuun. Mikähän siinä on, että porkkanan kuoret lentelee ihan ittekseen ties minne? Kauhee sihinä tua kattilassa. Kuuluikohan ton sipulinkin ruskistua? Onpa järjettömän kovia porkkanoita! NYT SITTEN PALASIKSI TÄSSÄ OO KOKO PÄIVÄÄ AIKAA ja kolme saa kyllä riittää.

Trallalaa, nyt on kaikki kattilassa. Riisivesikin kiehuu, eikun nakkaan häneen jyvät. Onpas hella tänään nopee, hitto, hyvä ettei silmille tullu noikin. Jos kävis tässä välissä vaikka kurkkaamassa työmeilit. Jaa, katos, tanskalaiset o heränny viimein. Hyvät hajut tulee keittiöstä, vaikka vähän kyllä arveluttaa ne ruskistuneet inkiväärit. Ei kai ne oo ollu ruskeita kun Toi ol laittanur ruokaa? Em muista ainakaan. Enempi semmosta vaaleen kellertävää ruokaa toi porkkanahyvä ov vissiin ollu. Kai.

ÄH! Se vesi! Ja vaav vähä. NO ei ny noiv vähä, otetaas oikeen isompi mitta. Oho. No kyllä se haihtuu varmaan. Valkosipuli pitäis kai silputa ny. Kiinalainen on sittev viksu, tämmöset ykskyntiset on näppäriä! - - - Paitti miten tämmösem pallon nym muka järkevästi silppuaa?! [Otsa kurtussa muistelua millaisia palasia Toi niistä on tavallisesti leikannut.] Ja joukkoon huiskis. Hups. Sormet tuppaa kärventyä sipuleita hellalta koukkiessa, niin että olkoon ny toistaseks. Kerään sitten myöhemmin. Kissa ehkä tykkää valkosipulista ja syö noi lattialle lentäneet.

[Hajanainen ajatus siitä, että hella pitäisi vetää irti seinästä ja siivota sen tausta. Lisäksi mielessä häilähtää epätietoisuus siitä, paljonko kello oli silloin, kun riisit alkoivat kiehua. Epätietoisuuden puuskassa heitän kermajäljitelmänkin kattilaan ja poistun paikalta hetkeksi, ikään kuin rauhoittumaan.]

Tässä ehtii vähän nyl latoo ennenkur ruoka ov valmista. Jos ny vaikka viis minuuttia ja sitten kävis kattomassa, joko ne riisit olis kypsiä.

[Havahdus joidenkin minuuttien päästä, vaikea sanoa tarkalleen monenko, koska unohdin katsoa kelloa, jälleen.]

Oho! Kylläpä aika rientää, kun om mukavaa ja vaikkei niin oliskaan. Ups, nappaspas riisit lujaa kattilanpohjasta kiinni. Noo, mutta onpa ainakin kypsää eikä turpoo enääv vattassa. Onneks joku teineistä on näköjään sammuttanu soosikattilal levyn, justiinkin aldente om porkkanat.

Koemaisto:
Uhhuh, onpas piukkaa soosia, oikein hiki pukkaa nenämpielestä. Suolaa sais kai siltikin olla vähän enemmän, vaikka eihän se niin terveellistä ole. El lisää siis. Ei tää kyllä maistu yhtä hyvältä kun Ton tekemä. Jotenkir rouskahtaa väärin suussa. Höh. Syön hänet pois kumminkin kuleksimasta. Vaikka paniv vaan kolme porkkanaa, saan syödä häntä kuleksimasta huomenna ja ylihuomennakiv vielä, ja sittenkin saattaa vielä kuleksia. Ei ehkä hetkeen tee mieli porkkanamukavaa täj jälkeen.

* * *

Sitä mää en kumminkaal lakkaa ihmettelemästä, että kuinka näinkim muuten kätevä ihminen onnistuu joka ikisen kerran sohlaar ruuan jotenkiv vähäj jossei ny iham pilalle mutta omituiseks kumminkin.

Taito se on tietty sekin.

perjantai 7. maaliskuuta 2008

IDOOTTI!

Kävin tänään humanististen tieteiden tiedekunnan kansliassa kuulemassa, että hakemukseni pääaineen vaihtamiseksi on neljä päivää myöhässä, eikä asialle nyt voi voi sentään ja valitettavasti mahda enää yhtään mitään.

En osannut päättää, pyörtyisinkö vai purskahtaisinko hillittömään itkuun, niinpä hortoilin tympeässä, kuvottavassa hiljaisuudessa autolle ja karautin kotiin. Harmittaa niin paljon, että on paras kieputella itse tiukasti jeesusteipin sisään kuin muinoinen marsu* ikään, jotta en räjähdä aivan atomeiksi.

Kuinka kukaan, kukaan, voi olla niin ei vaan näin tyhmä, ettei tarkista, tuplatarkista, triplatarkista, kiljoonatarkista tuollaista asiaa vaan luottaa muistikuvaansa, joskin kirkkaaseen, siitä, että anomuksen viimeinen sisäänjättöpäivä on maaliskuun lopussa?

Olin asennoitunut niin, että ensi vuonna olen humanististen tieteiden kandidaatti, ja sen ajatuksen muuttaminen on vaikeaa. Nytpä sitten paininen koko kukkean kevään itseni kanssa, vaihtaako pääaine pääsykokeiden kautta ja sillä tavalla tärvellä jonkun toisen opiskelupaikka ja yliopiston vähäiset varat vai tehdäkö surutta niin kuin moni muukin ja kakkat nakata moisista.

Molskilla on odotettavissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mahdollisesti myös saksalaista iskelmähumppaa – ja lujaa.

* * *

Otsikko on teinin lanseeraama solvaus, joka kuvaa oivallisesti solvaajan omaa kelpoisuutta arvioida solvattavan järjellistä kapasiteettia.

Inhoan lanseerata-sanaa, inhoan. Mikä olisi parempi?

* * *

*) Jos et jo ole törmännyt tähän internet-legendaan, en suosittele sen esiin kaivamista, on se sillä tavalla äklöisä. Jos olet, voi sentään ja pahoittelut ikävien mielikuvien tunkemisesta päähän.