sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Elokuvasuositus

Jos elokuva saa minut kyynelehtimään ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, se on joko älyttömän hyvä tai itkettävän huono. Uli Edelin Baader Meinhof Komplex on hyvä. Tosi hyvä. Huh.

Kävimme eilen illalla elokuvateatteri Niagarassa mykistymässä.

Vieläkin on vähän hiljainen olo, vaikka haluaisin runsaasti hehkuttaa ja kehuskella filmiä. Toi luonnehti Baader Meinhof Komplexia osuvasti sanomalla, että se on "saksalaisen toteava". Toteavuus on tietenkin hienosti rakennettu illuusio, mutta tosi on, että lopputulema on harvinaisen puolueeton. Ennemmin kuin poliittisena kannanottona elokuvan voikin nähdä kuvauksena siitä, miten hyvänkin aatteen voi pilata väkivallalla ja miten väkivaltaan väkivallalla vastaaminen johtaa – niin. Väkivaltaan, jonka voima kasvaa samaan tapaan kuin rinteeseen vierimään paiskatusta lumipallosta kasvaa hallitsematon lumivyöry.

Kun elokuva tulee myyntiin, ostamme sen kotiin ja panemme teinijaoston television ääreen. Kun nuorison on tappamista kerran telkkarista tuijotettava, katsokoot kerrankin millaista sen todellisuus on.

Katsokaa muutkin. Helppo ja kiva filmi Baader Meinhof Komplex ei ole, mutta se on koskettava jÄH. Mitä minä tässä lavertelen. Katsokaa itse.

6 kommenttia:

Tuuli kirjoitti...

Haa, eilen just mietin että pitäiskö tuo nähdä. Selkeästi sitten vastaus on että jo vain.

Ohari kirjoitti...

Tuuli, näin on! Hus, elokuviin. Muut myös!

DorianK kirjoitti...

Minä sen kävin katsomassa taannoin, ja jätti vähän sekaisiin tunnelmiin. Olihan se kiinnostava, mutta aika pitkä (ei nykykeskiäkäinen jaksa keskittyä mihinkään noin pitkään). Itsellekin tuli mieleen se, että leffa ei lopulta oikein valitse puoltaan vaan tyytyy esittämään jonkinlaisen näkemyksen tapahtuneista asioista. Jossain arvostelussa leffaa syytettiin tämän takia laimeaksi, mutta minusta jonkinlainen puolueettomuus on kyllä hyve.

Ohari kirjoitti...

Dorian, lopussa oli kyllä tosiaan ehkä hieman löysää, olisi voinut tiivistää – toisaalta ehkä se löysyys nimenomaan kuvasi hyvin sitä odottamisen tuskaa. Minusta myös puolueettomuus on hyve, mutta olenkin tavallisesti yliallerginen valmiiksi pureskelluille mielipiteille, silloinkin kun ne ovat samanlaisia kuin omani. Hölmöys sinänsä, ja tämän vuoksi olenkin jättänyt saarnaajan ammatin pois urakehityslaskelmista.

Rene Kita kirjoitti...

Vietin lapsuuteni noihin aikoihin Saksassa. Pitkälle 80-luvulle asti siellä oli posteissa ja virastoissa julisteet, joissa näiden terrorististarojen kuvat. Vuosien mittaa niihin tuli ruksit niiden päälle, jotka olivat jo kiikissä tai kuolleet.
Heidän toimintansa ainoa pysyvä seuraus taisi olla nk. Radikalenerlass, joka kielsi kommunistisen puolueen tai muun radikaalin ryhmittymän jäsenen palkkaamisen valtion hommiin, oli se sitten junan kuljetus, postin kanto tai liikennemerkkien suunnittelu.
Niin, ja lähes kaikki 60-luvun kapinalliset luopuivat 70-luvulla politiikasta, muuttivat maalle kommuuniin yms. hippeilyä. 70-luku muistetaan Saksassa sisäänpäin kääntymisen aikana. Ja terroristihysteriasta, tietty.
Kuten taas nykyäänkin opitaan: Jos haluat välttämättä tehdä maasta poliisivaltion, ryhdy terroristiksi. Muuta vaikutusta näillä idiooteilla ei ole ikinä ollut. Tai no, 1. maailmansota oli myös erään sellaisen ansiota. Jee.
Juu, en katso leffaa. Turhan tuttu aihe, ja käsikirjoittajana Spiegel-toimittaja, joten näkökulmakin on tuttu.

Hauska blogi, muuten. Tänne oli kiva eksyä.

Ohari kirjoitti...

Rene, tavallisen saksalaisen näkökulma elokuvassa kyllä oli ihan marginaalissa, jos sitä oli lainkaan (puolitoista kuukautta ja olen jo unohtanut!) Minä meinaan katsoa elokuvan uudestaan vielä :-)

Ja sitten keskinäistä interblogistista kehumista: Sumutia on myös mainio! Roikuskelen siellä tämän tästä! Katsokaa ihmeessä muutkin.