tiistai 25. marraskuuta 2008

Kaikki maailman introvertit yhtykää!

Niin kuin tiedätte, minähän olen varsin rehvakas persoona. Olen suuna päänä siellä täällä, ja varsinkin siellä täällä, ja hauskuutan kansaa. Olen suulaana ja rohkeana tunnettu henkilö kaikin puolin.

Tänä syksynä olen joutunut, ihan vaan harjoituksen vuoksi, esiintymään pienehköjen yleisöjen edessä. Siellä niin kaikkien toljotettavana ja toisinaan vieläpä kuvattavana. Jotta inkvisitio olisi täydellinen, olen joutunut katselemaan itseäni nauhoitettuna audiovisuaalisena ilmiönä televisioruudusta. Kertakaikkiaan! Joka kerran olen hämmästynyt sitä naista, joka ruudulla jaarittelee. Se on rauhallinen ja hymyilevä, ystävällisen vakuuttava ja muistuttaa erehdyttävästi ihan ihmistä. Voisin jopa pitää siitä tyypistä, jollen tietäisi paremmin.

Sen naisen sisällä olen nimittäin minä. Tärräävänä ja tutisevana, ajatus karkuteillä, keskittyminen tipotiessään ja adrenaliinitaso niin korkealla, että jos jotain tosi järisyttävää tapahtuisi – esimerkiksi kynä putoaisi lattialle – hyppäisin ikkunasta pihalle tai pyörtyisin. Ehkä molempia.

Jos satutte siis joskus katselemaan sen naisen esiintymistä, älkää uskoko, että se muka nauttisi tilanteesta, tai olisi edes auttavasti rento. Huijari on se ihminen, sen minä teille nyt kerron. Sitä vistottaa suunnattomasti olla yksin äänessä ihmisten edessä. Sen tekisi mieli paeta paikalta tai teeskennellä kuollutta. Silti se siinä vaan höpöttää, kun kerran käsketty on. Raukkiskin siis vielä.

* * *

Humanistille ei ole kuulemma sellaista työtä, jossa ei joskus joutuisi esiintymään julkisesti. Ja tämä minulle kerrotaan vasta nyt!

* * *

Siltikin vähän epäilen, että Joku Jossain, se kaiken pahan alku ja juuri, on keksinyt, että mepä täällä Suomessa olemme kaikki yhtä reippaita ja halukkaita esiintyjiä kuin kuka tahansa keskivertojenkki. Jos kuka väittää, ettei tykkää puhua julkisesti eikä halua mennä yleisön eteen, se jyrätään tylysti ja sille kerrotaan, että kuule kyllä sun nyt vaan täytyy, koska niin vaan täytyy.

Peruskoulun arviointiohjeissa mennään vielä pidemmälle ja määritellään, että ihmisen pitää oikein haluta esiintyä. Seuraava katkelma on opetushallituksen ohje, jossa kerrotaan, millainen äidinkielestä arvosanan 8 saava 6–9-luokkalainen on (lihavointi omani):
Oppilaan vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet niin, että hän
haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.

Olen hiukan nihkeä ajatukselle, että ihmisen halut voidaan arvostella numeroin. Minusta tuollainen luokittelu menee jo persoonallisuuden arvioinnin puolelle, ja onko sellainen muka reilua, kysyn vaan. Ja vastaan samantien.

Ei ole. Esiintymistä voi toki harjoitella ja siinä voi harjaantua. Esiintymisestä voi jopa oppia nauttimaan, tai ainakin sietämään sitä. Mutta älköön hitossa kukaan tulko lyömään minulle, tai kenellekään, otsaan kahdeksaista, tai mitään muutakaan numeroa, sen perusteella, mitä minä haluan ja mitä en.

* * *

Jos saisin valita, en esiintyisi julkisesti. Koska en saa, esiinnyn. Minä selviän siitä hengissä vain vähäisin vaurioin. Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille julkinen esiintyminen on paljon kovempi paikka. Hekin selviävät hengissä, mutta ihmettelen silti, onko kaikki se piinallisen tuskaisa jännitys tosiaan tarpeen. Miksi meidän kaikkien täytyy, koska täytyy?

* * *

Tämän tuskaisan ryöpyn purskautti ulos syksyn viimeinen esiintyminen. Puhun huomenna viisi vaivaista minuuttia modernismista kirjallisuudessa, ruotsiksi. Teksti ei saa olla valmiiksikirjoitettu vaan puhe pitää luoda puhuessa. Hah. Jos minulta kysytään, niin minun puolestani mamma kan heta Kalevi eller begreppet vara vad som helst. Sanat katoavat taivaan tuuliin ja luultavasti kuolen häpeästä.

Rakas lukija! Nämä ovat siis ehkä jäähyväiset. Nyyh!

24 kommenttia:

/mek kirjoitti...

Olen niin samaa mieltä, että meinasin hypätä ikkunasta ihan vaan sympatiasta. Tosin ikkuna on vain toisessa kerroksessa, mutta silti!

Mieleeni pälähti hirveä määrä kamaa jota olen onnistunut pitämään lukkojen takana niin kauan, mutta enää en voi olla tunnustamatta: minäkin olen pitänyt ruotsiksi puheen.

Koska rehellisyys on tärkeintä maailmassa niin sen kun oppii teeskentelemään niin kaikki on hyvin! Minäkin siis teeskentelin osaavani ruotsia ja täydestä meni.

Toinen vinkkini elämää varten on, että jos joskus joudut Singaporessa telkkarin haastatteluun niin kantsii aina ekaksi sanoa, että hyvä kysymys.

PS. Edelleen olen sitä mieltä, että tohkeena ei ole sana.

Ohari kirjoitti...

/mek, älä hyvä mies hyppele ikkunoista, vaikka olisivat missä kerroksessa! Edes sympatiasta.

Neuvoista kiittäen totean, että olet sinä melkoinen nokittelija. Minulla on kuitenkin vielä takataskussa se rivitans^ssPHSHH^pitääkö jatkaa vai uskotko? HÄHÄ! Mutta joo, feikkaan huomenna tohkeena ruotsia niin että kvistar bort! Mikäli en pyörry tai kuole tai vajoa koomaan tai äkillisen huluuskohtauksen kourissa heitä paria grapevinea ja struttia ja tule täten poistetuksi luokasta.

SusuPetal kirjoitti...

Jos tapahtuu niin, että "pyörryt tai kuolet tai vajoat koomaan tai äkillisen huluuskohtauksen kourissa heität paria grapevinea ja struttia ja tulet täten poistetuksi luokasta", voit aina kuitata på svenska: Ni ville ju veta om modernism i litteratur. Jag visade det för er, jag gav just liv till ord.
Tack och adjö.

Hmm, minä olen siitä outo, että jonkin verran nautin esiintymisestä.

Joo, on se outoa.

Ohari kirjoitti...

Susu, hahaa! Näin juurikin teen! :-D Minusta on kovin onnellista, että on ihmisiä, jotka pitävät esiintymisestä. Antakaamme heidän loistaa parrasvaloissa! Ja jättäkäämme meidät muut rauhaan semmoiselta pakolta :-)

DorianK kirjoitti...

Minä muistan elävästi (tosin en tiedäkään, miten sen voisi kuolleesti muistaa), kuinka pari vuotta sitten pidin esitelmän pienelle ryhmälle, ja vauhtiin päästyäni sain mukavasti itseluottamusta ja touhu meni ihan hyvin. Yllätyksekseni myös pään sisällä oli melko tyyntä.

Palautelappusissa tosin todettiin, että ääni oli monotoninen (no, minä en pidä polytonisuudesta sen enempää kuin polygamiastakaan) ja joku totesi, että "ei tainnut aihe paljon kiinnostaa - no, en ihmettele, ei se kiinnosta minuakaan". Mikä tietysti oli vähän nihkeää, kun olin kuitenkin ihan kiinnostunut aiheesta ja mielestäni esiinnyin ihan sujuvasti. Ehkä seuraavalla kerralla pitää osoittaa enemmän elonmerkkejä tai muuta ällöä.

Muistan myös erään tuttavan tarinan siitä, kuinka pääsi virkamiesruotsin kokeesta läpi, vaikkei osaa sanaakaan kieltä. Ratkaisu oli kuulemma vain sopivat pohjat kirkkailla. En ehkä suosittele, vaikka siitä voisikin saada ns. "härifrån tvättas!" -asenteen päälle.

Ohari kirjoitti...

Dorian, että pitäisi vielä siinä elehtiä ja komeljanttarina viihdyttää yleisöä! *PUIST* Asialliset hommat hoidetaan ja muille jätetään huitomiset. Ja jos yleisö on noin nuivaa, tuskin siinä auttaa, vaikka veivaisi pitkulailmapalloista terrierejä taikka muita vispilöitä, arvelen.

Olen vakavissani harkinnut, että panisin kossun pakkaseen ja ottaisin puoli kiloa voita. Hitto. Jos ei itsellä ole hauskaa, olisi ainakin muilla.

--KATA-- kirjoitti...

Hyi saatana, kuullostaa kauhealta. Mää alkaisin varmaan jo kaivaa jo maakuoppaa jos pitäis esiintyä!

Onneksi sulla on tukka hyvin ja oot niin menevän näköinen, niin kukaan ei huomaa epävarmuutta!
Kello on jo vrmaan liikaa, muuten vetäisin tässä sulle vielä pari vinkkkiä. Pääasia kuitenkin että tukka on hyvin!

Oon susta ihan ylpeä!!! Oot varmasti tosi mainio puhuja/esiintyjä!!! En nääs koskaan unohda sun elävää ja sulavaa puhettas siellä huoltsikalla.

Zepa kirjoitti...

Farväl! till vi ses igen!

Hä tota mitä huoltsikalla, mitä?

Tiina kirjoitti...

Minä olen ikuisesti katkera ysiluokan kuvaamataidon opettajalleni, joka laski kuviksen numeroni ysistä (joka se oli ollut ekalta asti) kasiin, koska hän perusti arvostelunsa suurilta osin siihen miten esittelimme ne työt ei niinkään siihen millaisia ne olivat.
Ei minua 15-vuotiaana kiinnostanut "myydä" piirustuksiani, eikä muuten kiinnostaisi vieläkään.

Eipä sillä, että taideaineita muutenkaan tarvisi arvostella...

Hestia kirjoitti...

Voi kuolema! Modernismista kirjallisuudessa voisin vaikka puhuakin, mutta ruotsiksi! *pökr*

Saan yleensä kuulla olevani rauhallinen (ja joskus jopa innostava) esiintyjä, vaikka olen sisältä ihan tärisevää hyytelöä. Karmeasta jännittämisestä huolimatta tykkään esiintymisestä, mutta vain jos aihe on kiinnostava ja mulla on oikeasti siitä jotain järkevää sanottavaa.

Mutta ruotsiksi... ei saatana, nyt olen täällä ihan hyytelöä sun puolesta.

Ohari kirjoitti...

Kata! NYYH! Kauheen kauniisti sanottu! Ja itte oot! NIISKS! Paitsi mulla ei tunnu ikinä olevan tukka hyvin. MUTTA hahaa, jos kerran voin teeskennellä puhuvani ruotsia, voin samantien teeskennellä että tukka on hyvin.

Zepa, se oli vain semmoinen yksityisluontoinen puhelu Katan kanssa. (Ja se on itte!) Toivoaksemme näemme vielä, taistelen manalan kutsua vastaan!

Tiina, toihan on oikeusmurha. Aikuinen ehkä osaa järkeillä tommoisen yli, mutta 15-vuotias välttämättä ei ja joka tapauksessa jäljet jää (aikuiseenkin). En tajua mitä ihmeen multilahjakkuuksia joka ikisestä ollaan leipomassa ja mikä hiton markkinameininki vallitsee, että kaikki pitää osata *myydä* ja *kaupata*. Perkele en paremmin sano.

Hestia, täsmälleen näin mullakin. Puhuin – tai oikeammin saarnasin – vähän aikaa sitten nuorison intternettikäytöstä. Koska aihe kosketti, oli läpikotaisin tuttu ja tuntui tärkeältä, oli puhuminen siitä (melko kovasta jännityksestä huolimatta) aika innostavaa. Palaute olikin, että puhe pitäisi viedä yläasteille. MUTTA tämmöisillä esiintymis- ja kielikursseilla usein tulee paiskatuksi väkisin ryhmään, jonka kanssa ei ole oikeastaan paljon yhteistä opinnoissa eikä edes persoonallisuudetkaan kohtaa. Sitten kaivellaan aihe, joka (mielellään opintojen puitteissa) liippasee edes liki jokaista ja siitä veivataan jotain yhdentekevää kasaan, joka horistaan yleisölle, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Hoh.

Joskus käy kyllä tuurikin, se täytyy nyt myöntää. Juuri päättyneessä enkunkurssissa olin iihanassa ryhmässä, kaikki tyypit olimme kovin erilaisia, mutta hauskaa oli ja esiintymisen valmistaminen kivaa ja itse esiintyminenkin (jopa!) ihan ok, vaikka aihe ei koskettanut minua käytännössä mitenkään :-)

Ohari kirjoitti...

No niin, palasin raporteeraamaan, että olen hengissä. Kiitosta tuli vapaasta, rennosta puheesta (!!!), selkeydestä ja vaikean aiheen hienosta popularisoinnista. Huomautus tuli kielivirheistä, joskin pehmennettynä huomiolla, että vapaassa puheessa (!!!) niitä nyt vaan voi tulla.

Päässä tuntuu kummalta, että toisen todellisuus voi poiketa niin täysin omasta.

Ohi ammuttu on kumminkin, ja hiton hyvä niin.

Sun äitis kirjoitti...

Hyvä, että selvisit!

Oikeastaan tulin sanomaan seuraavaa:

Jos olisi valittava, kumpaa mieluummin kuuntelen, tyyppiä, joka ulospäin vaikuttaa lunkilta, selkeältä ja varmalta ja on sisältä hyytelöinen hermokimppu, vai sitä, joka on sisältä tyyni ja itsevarma, mutta kuultuna omaa ääntään rakastava säheltäjä, niin arvaa kumman valitsisin?

Ja edelleen: miksi pakotetaan ihmisiä esiintymään, vaikkeivät he itse tahtoisi? No kun he saattaisivat hyvinkin olla just kuulemisen arvoisia, innostavia ja ajatuksia herättäviä tyyppejä, joiden ideat jäisivät muilta kuulematta, jos he itse saivat päättää, haluavatko he esiintyä vai eivät (kun ne eivät hyytelöisinä hermokimppuina kuitenkaan haluaisi, vaikka syytä olisi). Eli pakotus perustuu yleisen hyvän ajattelemiseen. On tärkeämpää, että monet hyötyvät, vaikka yksi kärsii. Så det är så!

Ja vielä:
joku maineikas esiintymiskouluttaja sanoi kerran, että jokainen vakavasti työhönsä suhtautuva esiintyjä jännittää aina ennen esiintymistä. Pieni ramppikuume kertoo, että hän tekee työtä täysillä ja yleisöään arvostaen. Ramppikuumeettomuus oli kouluttajan mielestään merkki siitä, ettei esiintyjä arvosta yleisoään.

Siispä: olet upea, yleisöään arvostava puhuja!

Halusta arviointikohteena: sucks!

Ihan yhtä mieletön oli minusta ammattioppilaitoksen mukautetun matematiikan arviointikriteeri, jonka mukaan opiskelija suhtautuu myönteisesti matematiikkaan oppiaineena. Siis hei kamoon, jos ihminen on läpi peruskoulun lyönyt päätään seinään, kun ei ole millään oppinut matikkaa yleisten tavoitteiden mukaan, niin kai se on aika luonnotonta edellyttää, että hän suhtautuu matematiikkaan myönteisesti! Mun puolesta on lupa inhota sydämestään, kunhan muut osaamistavoitteet täyttyvät!n

Ohari kirjoitti...

Äitis, sinun näkökulmallasi on puolensa, myönnän toki. Silti minusta on väärin, edes yleisen hyvän nimessä, pakottaa kansalainen hermoraunio yleisön eteen. On oltava muita tapoja tuoda neropattien ideat esiin! Mutta huom!, tarkoitan tällä lähinnä niitä ihmisiä, joista se on äärimmäisen tukalaa, ja olen samaa mieltä kanssasi myös siitä, että pieni tai siedettävä jännitys kuuluu asiaan, ja milloin sen yleisö edes huomaa, on se vain sympaattista.

Kiitän sua kauniista sanoistasi! Heti samaan syssyyn totean, että myönteinen palaute esiintymisjännittäjälle on paljon tärkeämpää kuin kritiikki tai edes parannusehdotukset. "Tarpeeksi helppoja, onnistuneita toistoja" -sääntö pätee niin tässä, esteratsastuksessa, rivitanssissa (/mekille terq!) kuin melkeinpä missä hyvänsä opettelussa.

Jos lukijoissani on joku, joka jännittää hurjasti esiintymistä ja tietää kuitenkin yleisön eteen joutuvansa, suosittelen hänelle mitä lämpimimmin jonkinsortin esiintymiskurssia. Itse olin tänä syksynä lipaston pakollisella kurssilla, ja vaikka menin sinne äärimmmäisen nihkeänä sekä pitkin hampain, oli se oikein mukavaa ja hyödyllistä. Jo se, että tajuaa muiden (tai ainakin monen muun) olevan samassa veneessä, on aika lohdullista. Mikäli kenelläkään ikinä käy niin hyvä tuuri, että pääsee Irma Ilomäen vetämälle kurssille, on sen skippaaminen melkeinpä rikos :-) (Fanitan häntä jyrkästi! Siinäpä vasta ihminen paikallaan!)

Ja lopuksi sananen viikonvai^hhHHT^arvostelusta.
Ehkä sälytän tässä liikaa opettajan niskaan, mutta sanon silti: minusta on opettajan asia yrittää tehdä oppiaineesta sellainen, että oppilas voi suhtautua siihen myönteisesti! Ja näin ollen oppilaan myönteisyydestä tai sen puutteesta pitäisi arvostella ennemmin opettajaa kuin oppilasta – jos siitä nyt, hyvä ihme kumminkin, on tarpeen arvostella ketään.

Polga kirjoitti...

Kouluajoista asti (ja siitä on tod. kauan) olen inhonnut suullisia esityksiä ym.
Kunnes eräänä kauniina (itse asiassa en tiedä päivästä yhtään mitään, auditoriossa kumminkin!) löysin itseni puhumassa n. 250 hengelle. En tiedä miten selvisin. Klapatuksia tuli, kuten pitääkin. Joku kehui loppusanoja. Minä pelkäsin, mutta kun sai puhua ihan pöntöstä (se peitti tärisevät jalat) ei varmaan näkynyt... Maailman kamalin tilanne.
Ja virkamiesruotsista on myös menty pienillä pohjilla - ei kun se olikin Pieni kielikoe.... heh, täti on niiiiiiin vanha!

Ohari kirjoitti...

Polga, hui! Oonko ihan väärässä nyt, kun arvelen, että tilanne oli kumminkin jännityksestä huolimatta palkitseva, hyvä?

Pitääkö tässä siis alkaa sittenkin taipua Äitis kannalle ja uskoa, että joskus ihminen vaan kannattaa pakottaa yleisön eteen? :-)

Ehkä sitä* kerran olisi jokaisen kokeiltava edes ihan pienen yleisön edessä ja jos se on viedä tolkun, saisi todistuksella vapautuksen seuraavista :-D

*) No ei 'sitä', senkin pervot.

DorianK kirjoitti...

Jossain haastattelussa oli kuulemma Vesa-Matti Loirikin kertonut, että käy vieläkin ns. puhaltamassa ennen keikkoja jännityksen takia. Toki lienee mielipidekysymys, onko moisen jännityksen ylitse pääseminen tässä tapauksessa hyvä juttu, mutta joka tapauksessa esiintyminen tuntuu olevan siis koettelemus monille.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä kommentti ei liity edelliseen tekstiisi, mutta laitanpa tähän.

Olet saanut jälleen uuden pystin erinomaiselle blogillesi. Käy katsomassa keneltä: www.vesslagatan.suntuubi.com

Terv. Ida, joka lukee blogiasi arvostaen

/mek kirjoitti...

Täältä iso "mii tuu" äiteelle; olen jopa ihan perskohtaisesti huomannut, että jos ennen esitystä ei yhtään jännitä niin se tietää kyllä useimmiten myös huonoa suoritustakin.

Toisaalta en kyllä pitäisi kauhean hyvänä sitäkään jos ennen aktia*) pitäisi alkaa norjaa puhumaan, sellainen saattaisi viedä sen viimeisenkin innon ikuna koskaan enää tehdä mitään.

Sen verran olen kuitenkin työn tai muun sairauden takia joutunut hommaa harjoittelemaan, että nykyisin ei ole enää mitään väliä onko kuulijoita yksi vai tuhat. Ei niin ettei jännittäisi, mutta ihan saman verran. Olisikin kyllä aika kurjaa jos jännityskin nousisi potentiaalisesti*2) kuulijoiden määrään.

*) no ei tässäkään mitään sellaista, senkin pervot

*2) taas mietitte epäkelvot*3)!

*3) itse aloin miettimään sitä rivi* ihan nihkeenä. Mielestäni ennen sellaisia kohtia tekstissä pitäisi olla jotain varoituksia!

Ohari kirjoitti...

Dorian, joo olen kuullut saman tarinan. Ammattitaitoa lienee sitten se, ettei jännitys näy (ainakaan häiritsevästi). Minäkin pohdin sitä, mikä on ja miten määrittää se raja, jonka jälkeen esiintyminen on liian vaikeaa. Oksentaminen? Pyörtyminen? Viikkojen etukäteisahdistus ja viikkojen jälkikäteisitsemorkkaus? Onneksi sitä ei tarvitse päättää tässä.

Ida, oi kiitos! Päivitykseen menee oitis, kun on sen aika!

/mek, voisi jotenkin kuvitella, että joskus iso yleisö on helpompi kuin pieni, intiimi piiri. Siis jotenkin niin, että se on tavallaan kasvottomampi ja että sen edessä voi vetää roolin uskottavammin. (Rooli on helpompi kuin olla itse, luulen.) Paljon tietysti riippuu siitä, kenelle esiintyy. Asiantuntijana lienee aina helpompaa kuin puhua ~vertaisilleen. Ainakin juuri haastattelemani opettaja tuntui olevan vahvasti sitä mieltä. Oppilaiden edessä ei jännitä lainkaan, mutta esitelmän pitäminen kollegoille voi olla tuskaa.

Jos minä varoittelisin kaikista TRALALAA***RIVITANSSI***TRALALAA-esiintymistä etukäteen, menisi yllätys ihan pilalle. Eikä sitten olisi minulla yhtään hauskaa.

/mek kirjoitti...

Sinänsä mielenkiintoista, että molemmissa kohdissa mielipiteeni on täysin eri *): pienelle porukalla on helpompi puhua ja niinpä isossa yritän ottaa jonkun edessä istuvan siksi jolle puhun. Muuten tulee sellainen olo, että kohta tuo piisonilauma jyrää mun tai tulee ainakin hätäkakka housuun.

Ihan samalla tavalla kollegoille on minun helpompi puhua; jos on itse se ns. asiantuntija niin tulee sellainen olo, että ei nuo oikeasti tästä asiasta ole ollenkaan kiinnostuneita, ei ainakaan mun puhumanani ja kun mulla ei ole edes kelloa niin ne varmaan kyllä oikeasti vihaa mua.

*) Alan kohta uskoa, että ihmiset on erilaisia! *2)

*2) Paisti siinä ettei kukaan riviäh...

Ohari kirjoitti...

/mek, pakkohan se on uskoa, että olemme erilaisia. Esimerkiksi mulle ei kasva partaÄH vaikka rivitansOLKOON

En ole esiintynyt koskaan todella suurelle joukolle, joten en osaa sanoa, miten minulle kävisi biisonilauman edessä. Toivottavasti en koskaan joudu kokeilemaan tuota! Vaikka mistä senkään tietää, mikä Niilo Yli-Mainio minusta hätätilassa kuoriutuisi.

Asiantuntijahomma on aika jännä kyllä, ja on hauska kuulla, että sinä näet sen noinpäin, kun tähän asti olen kuullut vain päinvastaista. Yritän muistaa tuon "noi on kiinnostuneita" -näkökulman, kun joudun esittelemään opintojuttuja vertaisryhmässä.

Satu kirjoitti...

Roimat selkääntaputukset Oharille onnellisesti loppuunsaatetusta puheesta. Jättebra!

-Musta esiintyminen on hyvinkin samanlaista kuin extreme-urheilu (mikä vain niistä - mä ajattelen nyt sukellusta, mutta laskuvarjohyppely, koskenlasku tai Stockan Hullut Päivät ajanee saman asian). Vaikka mukaan lupautuisi alunperin vapaaehtoisesti, niin mitä lähemmäs H-hetkeä tullaan, sitä enemmän alkaa epäilyttää ja ahdistaa. Peruuttaisi koko homman, jos voisi. Suorituksen alkaessa jalat tärisee, hiki pirskoo ja oksu maistuu kurkussa, mutta sitten kun kaikki on ohi, tulee valtava helpotus ja iloinen puheripulihepuli. Ilmeisesti tämä jälkioire pyyhkii mielestä muistikuvat puuhan todellisesta luonteesta, sillä ennen pitkää sitä taas värvää itsensä samaan pestiin uudestaan...

Ohari kirjoitti...

Satu, kiitos sekä onnituksista että osuvasta kuvailusta :-D Juurikin noin. Joskus vuonna raippa ja kypärä suoritin ratsastuksen c-merkin esteosiota hermoromahduksen partaalla. Jotta jännitys olisi kasvanut maksiimiin, se kuvattiin. Kylläpä jälkeenpäin nolotti & huvitti, kun suoritukseni jälkeen videolta kuului taukoamaton pulina. Maneesin oven takaa. Kaiken muun metelin läpikin – köh, hihi – minun ääneni oli selvästi tunnistettavissa.