perjantai 25. tammikuuta 2008

HeiiiieeeEEEEEEEEEiiihhhHHHHHhhhhh TAAS

Kaupassa iski takavasemmalta leipomahinku ja sitä varten etsin kunnes löysin hiivahyllyn. Pahaa aavistamatta ojensin käteni laatikkoa kohti niin eikö mitä! Siinä luki, että

HEI ME LEIVOTAAN!

Pienestä se on joskus kiinni ja jo vain taas naksahti.

NO HEI HEI VAAN!

Voidaanko hei me sopia, ettei hei me tehdä enää yhtään mitään? Hei me ei lennetä, eikä hei me lepateta. Hei me ei juosta, eikä hei me hypitä. Hei me ei työnnetä kuulaa, eikä hei me lauleta piipappaluulaa.

VOIDAANKO HEI ME SOPIA NÄIN TAI HEI ME SAADAAN KOHTA RAIVARIT?!

Ja seuraavalta sananikkarilta tai suomentajalta, joka laittaa hei meidät tekemään taas jotain, hei me kutitetaan rangaistukseksi pissat housuun. (Sillä vaikka hei meidän tietenkin tekisikin mieli hei antaa raippoja samantien, hei meillä ei itselläkään ole niitä jaeltavaksi asti.)

* * *

Joskus, ihan harvoin ja valikoidusti, mieluummin vain yksityistilaisuuksissa, hei me heilutaan taas, mutta hei ei me kaaduta.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Hämärän rajamailla

Puuhamaa on hauska paikka. Kesällä siellä on auringonkukkapelto ja talvella mummeli, jonka hiukset hohtavat violettia valoa. Ostin K-Kaupasta halvat villasukat (2,60), jotka ovat siksi omituisen malliset. Parkkipaikalla nainen latasi autoon kahta koiraa, samanlaista kuin Jennin Kojootti. Toinen seisoi neljällä tassulla valmiina hyppäämään kyytiin, mutta toinen makasi kyljellään valkeassa maassa. Jos se ei ollut kuollut, oli siltä ainakin pahasti tolkku pois. Miksi kukaan kuljeskelisi kuolleen tai tajuttoman koiran kanssa? Varmaan se oli sittenkin vain hyvin väsynyt. Täytyihän sen olla.

Vintissä lenteli tiainen kuin kotonaan. Luulin sitä ensin lepakoksi.

Kun palasin, autossani oli yhdeksän eli 9 muovikassillista englanninkielistä scifiä. En ole ihan varma, uskallanko tässä vaiheessa paljastaa Tolle talouden kirjallisuuden lähteneen käsistä (yhdeksän scifikassillisen verran + 2 muuta kirjallisuutta, mm. tutkimus suomalaisten seksielämästä vuodelta 1974. Siinä on kivoja kuvia. Kamasutra is so last season.)

Ehkä muilutan ne kirjahyllyyn vaivihkaa, ja kun hän huomaa ne, väitän, että en tosiaankaan tiedä mistä ne ovat ilmestyneet. Tai sanon että aina ne ovat tuossa olleet, tai ainakin tosi kauan, ja toivon, ettei hän pyydä määrittelemään "tosi kauaa". Tai ehkä parhaiten puolustautuakseni hyökkään ja syytänkin häntä kylmäverisesti pokkaripaljoudesta. Vaihtoehtoja puntaroidessani painoin moottoritiellä äänimerkkiä ja säikähdin älyttömästi.

Tekisi tolkuttomasti mieleni käydä kyljelleni makaamaan. Sen sijaan lähden ostamaan lapselle liimaa liimatta- ei haisteltavaksi.

tiistai 22. tammikuuta 2008

Melkein venkoilematon mielipide Yleisradion rahoituksesta

Aamulehti uutisoi sunnuntaina 20.1.2008, että moni Yleisradion hallintoneuvoston jäsenistä on valmis hyväksymään yhtiön rahoituksen mainostuloilla. Sainko siitä akuankkaraivarit? No sainpa tietenkin.

* * *

Piti kuvailla, millaista ruohonjuuritasolla on, kun mainoksilla rahoitetaan uutisointia. Piti arvioida, miten edes Ylen kaltainen jättiläinen sellaisesta voisi selviytyä menettämättä itsenäisyyttään. Piti pohtia Ylen merkitystä yleisesti ja itselleni. Piti hehkuttaa mummulassa vietettyjä kesäisiä iltapäiviä, joihin kreivi Carl-Erik Creutzin ääni toi turvallisuutta. Piti olla liikoja liikuttumatta. Piti pyydellä anteeksi sentimentaalisuutta, mutta piti kuitenkin myöntää, että Yle on instituutiona minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä – ja että pidän sen harjoittamaa toimintaa tärkeänä, ei vaan välttämättömänä yleisestikin.

Nyt on kuitenkin sen verran työhoppu, että skippaan koko pitkän jaarituksen luottaen mielikuvitukseenne ja menen suoraan asiaan:

Mielestäni Yleisradio tulisi rahoittaa suoraan valtion budjetista. Yleisradion taloutta ja toimintaa valvomaan sekä budjettineuvotteluihin osaa ottamaan tulisi asettaa Julkisen sanan neuvoston tapainen asiantuntijaryhmä (journalisteja, juristeja, ekonomeja, opetusalan ihmisiä, tavallisia pulliaisia ja luonnollisesti Kari Lehtola). Ministereitä ei ole hyvä sotkea tiedottamiseen*.

Mainosrahoitusta ei tule edes harkita, kun pohditaan Ylen tulevaisuutta. Sen sijaan esimerkiksi: Kiskokaa enemmän veroja. Ostakaa vähemmän rynnäkkökonetuliasepistooleja. Antakaa vähemmän maataloustukea Nalle Wahlroosille. Sammuttakaa puolet moottoriteiden valoista, verottakaa kirkkoa kuten mitä tahansa muutakin yritystä... konstit on moninaiset.

Yle on säilytettävä yleisenä radiona. Sitä ei saa myydä eikä antaa markkinoiden johdettavaksi.

* * *

*) Anteeksi vaan, hyvät ministerit, mutta ette kuitenkaan malta pitää näppejänne erossa uutisoinnista ja ohjelmatarjonnasta, vaikka juuri teidän pitäisi.

perjantai 18. tammikuuta 2008

Hatarimmilla silloilla taapertavat lihavimmat aasit

Hei! Olen Ohari ja olen poksauttaja. Jos teillä on yhtään itsesuojeluvaistoa, älkää seuratko linkkiä (siellä on äärimmäisen koukuttava peli). Sinne on mennyt rahat, terveys ja järki... eiku ainiin. Ainakin ihan kauheasti aikaa. Tänään yritin lukea tenttiin, mutta leksikaalistumisahdistuksessa hain tuskaani helpotusta taas kerran poksauttelusta. Se lähenee pakkomiellettä. Vielä yksi ennen kuin kahvi putoaa, vielä yksi ennen kuin pitää mennä vessaan (menipä täpärälle) ja vielä yksi ennen kuin pitää rynnätä tenttiin (vielä täpärämmälle).

Tenttiin ajaessanikaan en kokonaan voinut unohtaa poksia. Te kahdeksankymmentäluvun (toivottavasti vain) henkisesti takatukkaiset teinikollegat siellä atk-päätteidenne äärellä, älkää yhtään teeskennelkö, ettette tiedä, mistä puhun!

Pidän Oikein Kovasti Sinusta. POKS!

Huh. Olen saanut Ulla-Maija Aaltosesta herttaisen mielikuvan ja siitä syystä tahdon uskoa, että jos hän olisi tiennyt, millaisia henkisiä kärsimyksiä sekä POKS että onomatopoeettinen ehkäisymenetelmä ZIP* aiheuttaa vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin, hän olisi jättänyt ne lanseeraamatta.

Jostain syystä tuli mieleeni tuosta ne kamalat vihkot, joihin liimailtiin kiiltsuja ja kirjoitettiin mitä imelimpiä, pateettisimpia muistovärssyjä. Hyi olkoon.

Sä jaloa viljaa kylvä ain,
kun taivallat maailman ––


niin mitä? Täytyyhän sen olla sarkaa, vaan mikä rimmaa saran kanssa, paitsi tietenkin parka? Puistattaa joka tapauksessa, ja vieläkin mieleen hiipii oudosti muljahtava häpeä. Jaloa viljaa? Jaa mää vai? En rupee.

Oli miten oli, tällaisilla meitä kidutettiin vielä valistuneella 1980-luvulla, uskokaa tai älkää. Älkääkä tulko sanomaan, että helppoa oli silloin, kun ei ollut internettiä ja kännyköitä nuorison murheena. Meillä oli Anneli Tempakka, Tiritomba ja tilliliha. Repikää siitä, senkin nykyajan kermapemput!

* * *

Tentti meni näissä aatoksissa ihan miten sattuu. Jospa lohduksi ihan vähän vielä poksautan. Siis kerran tai pari vain.

* * *

*) Tuo ääni kuuluu, kun vetoketju vedetään kiinni. Olisi hauskaa tietää kyseenalaistiko ehkäisymenetelmää kukaan. Sama äänihän nimittäin kuuluu, kun vetoketju vedetään auki. Jos zip-ehkäisy pettää, on paras sanoa POKS (Pannaasny Oikein Kortonki Suajaks), mikä täten nykynuorisolle tiedoksi saatettakoon. Siis varmuuden vuoksi, vaikka kaikenhan ne vintiöt nykyään tietävät sanomattakin.

maanantai 14. tammikuuta 2008

| | | | \ _ _ _ _ _ _

Kehittelin juuri Oharin vakion, joka menee näin: Kun yksi kodinkone hajoaa, seuraa domino-efekti ja joka ikinen vimpain telkkarista perunanuijaan sanoo sopimuksensa irti toinen toisensa jälkeen ilmeisesti silkasta myötätunnosta¹ tai mistä lie luonnonvoimasta johtuen. Tästä tiedosta ei sinänsä ole paljon hyötyä, sillä tuolle ilmiölle ei kukaan mahda juuri mitään (ks. alempana), mutta onhan se mukavaa etukäteen tietää, että kun hiustenkuivaaja kärähtää, seuraavaksi hajoaa hieromas nypynpoistin, kahvinkeitin, pesukone...

Teorialle on olemassa konkretia ainakin meillä. Loppukesästä se alkoi ja siitä lähtien on kodinkonerintamalla menetystä seurannut menetys, rusahdusta rusahdus ja synkkää hiljaisuutta synkkä hiljaisuus.

Ensin possahti televisio ja veljeni, ylin auktoriteetti meillä televisioasioissa, ilmoitti, että vainaja se on, kualakaput, ja kepeät mullat, ei kannata korjata. Veljellä onneksi oli jemmassa parikin eri televisiota, joista toinen oli vallan kelvollinen, eikä siis tarvinnut ostaa uutta. Siinä määrin kun telkkarista pukkaa silkkaa sitä ihtiään pihalle, olisi ehkä jäänyt ostamatta vallan. (Enkä kiihdytä itseäni nyt tämän enempää uusinta- ja tosi-tv-ajatuksilla.)

Sitten videonauhuri alkoi pitää kummallista, tuskaisaa ratinaa ja sen kuunteleminen kävi kärsimykseksi. Kuvakin katosi tyystin. Videonauhurin tilalle ei ole hankittu korvaavaa vempelettä, mutta alamme kärsiä jo niin kovista Palmu-vieroitusoireista, että luultavasti se on vain ajan kysymys. Palmuja saa kylläkin dvd-nauhoituksina. Saakohan Niskavuoria? Ja tarvitseeko minun välttämättä enää ikinä katsoa kuinka marssin pitkin kirkon käytävää miehen käsipuolessa maha pystyssä alttarille? (EI! Se rikos on jo vanhentunut! Olen oppinut läksyni! Vannon!) Dvd:stä puheenollen: esikoinen omistaa talouden ainoan dvd-soittimen ja uhkaa kuljetella sen muassaan ensi kesänä toiseen talouteen. Että jos ne eivät hajoa, ne kuitenkin jollain tavalla häipyvät vimpainvahvuudesta. Video tai dvd-soitin on joka tapauksessa hankittava, ehkä molemmat peräti, siitäkin huolimatta että taidan näyttää häävideolle viimein kirvestä. Raja se on horrorillakin.

Videonauhurin jälkeen vaikeni imuri. Luulisi äkkiä, että olisin ollut siitä seikasta pelkästään iloinen, mutta niin paljon kuin imurointia vihaankin, tajuan sen hyvät puolet, kuten näennäisen roskattomuuden. Päätin kotona, että ostan kaupasta vain kaikkein yksinkertaisimman ja edukkaimman imurin, mutta tapani mukaan olin kaupassa hyllyjen välissä hortoillessani tulla hulluksi runsauden pulassa. Hiljainen vai näppärä? Merkkituote vai hilavitkutin? Pussiton vai pussillinen? Hinta-laatusuhde? Oi tuskaa.

Samoin oli käydä tänään, kun mikrouuni pysyi maanitteluista huolimatta sinnikkäästi mykkänä ja jouduin nöyrtymään kodinkonekauppaan jälleen kerran. Ostaako nyt sitten elektronisella vai perinteisellä kieputettavalla kellolla varustetun mikron? Pitääkö sen olla pyöriväalustainen? Pitääkö olla muita toimintoja? Grilliä ei ainakaan tarvita, mutta olisipa kätevää jos se esimerkiksi siivoaisi itse itsensä ja viereisen jääkaapin siinä samalla ja täyttäisi tiskikoneen... Sellaisia mikroja ei kuulemma ole, mikä on huutava vääryys, koska kuussakin on jo käyty².

* * *

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Ne penteleet hajoavat lopulta kuitenkin ja yleensä valitsevat sellaisen hetken, jolloin se on mahdollisimman epätoivottavaa. Joskus hajoamiskierrettä voi hämätä ja osallistua itse särkemistoimeen. Esimerkiksi minä tuuppasin ruuvimeisselillä pari vuotta sitten pesukoneen sen rajan yli, että se ei enää toiminut – ja hankin uuden. Sen jälkeen meni kokonainen vuosi, ennen kuin kahvinkeitin lopetti yhteistyön.

Ilmeisesti olen nyt kuitenkin joutunut sen verran tiukkaan kierteeseen, että parasta olisi ehkä kantaa suosiolla kaikki vielä ehjät kodinkoneet hyötyjätekeräykseen ja hankkia uudet tilalle.

Paras ei ole aina mahdollinen; tili huutaa hoosiannaa jo mikron jälkeen, joten otan käyttöön kikka b:n. Teeskentelen, etten tarvitse koneita lainkaan. Sähkövatkain, leivänpaahdin ja cd-soitin saavat tylsistyä tekemisen puutteessa, en koske niihin kiusallanikaan, imurista puhumattakaan. Haha, hajotkoon sitten!

* * *
¹) Niin, niin. Koneilla ei ole tunteita ja koneiden inhimillistäminen on typerää.
²) Kuussakäyntiin on nyt vaan niin kätevää aina vedota, vaikkei asia mitenkään varsinaisesti liittyisi kuussakäyntiin tai oikeastaan yhtään mihinkään.