sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Elokuvasuositus

Jos elokuva saa minut kyynelehtimään ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, se on joko älyttömän hyvä tai itkettävän huono. Uli Edelin Baader Meinhof Komplex on hyvä. Tosi hyvä. Huh.

Kävimme eilen illalla elokuvateatteri Niagarassa mykistymässä.

Vieläkin on vähän hiljainen olo, vaikka haluaisin runsaasti hehkuttaa ja kehuskella filmiä. Toi luonnehti Baader Meinhof Komplexia osuvasti sanomalla, että se on "saksalaisen toteava". Toteavuus on tietenkin hienosti rakennettu illuusio, mutta tosi on, että lopputulema on harvinaisen puolueeton. Ennemmin kuin poliittisena kannanottona elokuvan voikin nähdä kuvauksena siitä, miten hyvänkin aatteen voi pilata väkivallalla ja miten väkivaltaan väkivallalla vastaaminen johtaa – niin. Väkivaltaan, jonka voima kasvaa samaan tapaan kuin rinteeseen vierimään paiskatusta lumipallosta kasvaa hallitsematon lumivyöry.

Kun elokuva tulee myyntiin, ostamme sen kotiin ja panemme teinijaoston television ääreen. Kun nuorison on tappamista kerran telkkarista tuijotettava, katsokoot kerrankin millaista sen todellisuus on.

Katsokaa muutkin. Helppo ja kiva filmi Baader Meinhof Komplex ei ole, mutta se on koskettava jÄH. Mitä minä tässä lavertelen. Katsokaa itse.

lauantai 29. marraskuuta 2008

Jargonryöppy ja kuinka se selätetään

Aloinpa tuossa aamupuhteinani räpläämään esseeaineistoa: yksitoista litteroitua nauhoitetta kirja- ja puhekielen välistä, edelleen niitä säätiedotuksia, kiitos vaan kauheasti kysymästä¹, 435 predikaatillista lausetta, joista 140 valikoitui aineistoksi sillä perusteella, että niissä on olla-verbi.

Tähän asti kaikki oli helppoa. Tottahan minä nyt erotan vilkaisulla predikaatit ja niistä vielä ympyriäisellä o:lla alkavat olla-verbit, on tässä sen verran tullut opiskeltua sentään ynnä muuta pullistelua. Osaan erotella myös vähäisellä järkeilyllä pois perfektimuodot (pluskvamperfektejä ei ole) ja progressiivirakenteet. Huomasin ottaa mukaan modaaliset predikaatit, lähinnä siis voi olla:t. Laskin prosentit kultakin puhujalta ja keskimäärin. 32 %:a niitä on, ettäs tiedätte, jos joku kysyy.

Sitten aloin miettiä, miten ryhmittelisin aineiston helpoiten, kun tavoitteena on tutkia, mitkä ovat predikatiivi-, mitkä eksistentiaali- ja mitkä tilalauseita. Ha. Näppäränä kekkasin, että minähän teen kysymyksiä, ja eikun laatimaan:
Mikä on millaista?
Missä on millaista, mitä tai mikä?
Mikä, millainen tai mitä on missä?

Ja voi, eikö vain mennytkin kieli keskelle kämmentä juurikin tässä kohtaa. Kun kieli on puhuttua, prosodia, se mitä vastauksessa painotetaan (= prominenssi), vaikuttaa kysymykseen. Katsokaas nyt:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Missä on aurinkoista? kun taas
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Millaista on Länsi-Suomessa?
Propositio pysyy samana:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.

Ah ja voi, sanoo Hietasen Paavokin (kuka lienee). Kumpi oli ensin? Kana-kysymys vai muna-vastaus? Tarvitseeko väitelauseisiin edes olettaa kysymystä, kun sitä ei reaalimaailmassakaan meteorologille aseteta, mitä nyt Urpo Martikainen tai joku muu Pirjo Nuotio joskus anelee aurinkoista säätä? Millä minä sitten nuo lauseet toisistaan erotan? Voiko teemapaikkaan, lauseen alkuun, huoleti olettaa prominenssin vai pitäisikö (oivoi) kuitenkin kuunnella aineisto läpi? Ehtiikö siinä prominenssia paljon huomata, kun Matti Huutonen panee parastaan? Liekö kyseleminen ihmiselle miten vahingollista? Voiko siitä kasvaa esimerkiksi ontelosyyliä tai tulla hilsettä?

Tässä tuskassa raastoin vaatteet yltäni ja porhalsin suihkuun. Suihkussa hämmästytin itseäni, ja arvatenkin naapureita myös, päräyttelemällä ääneen hataria lauseita, joista veden kohinan alta kuului lähinnä pärisevät propropreproopprreeprrooosss.

Toivottavasti pärinä meni ilmavaivojen syyksi. Oletan, että noin yleismaailmallisesti on normaalimpaa piereskellä suihkussa kuin höpistä ääneen lingvistisiä kummallisuuksia.

* * *

Sitten keitin räväkät kahvit uudella Moccamasterilla² ja pohdin, että näin sitä vaan meilläkin provarillistutaan ja pitäisikö alkaa primuroida. Jostain kumman syystä imuroinnin ajatteleminen aina palauttaa järjen päähän.

Niinpä tulin siihen tulokseen, että kaikkein hyödyllisintä on juuri nyt oikaista sohvalle ja ajatella silmät kiinni mukavia asioita. Kuten orkideoja.

* * *

¹) Kunhan teeskentelen kyllästynyttä. Oikeasti olen edelleen aika innoissani sääkielestä, ja sen saa lähipiiri tuta jatkuvasti. Onneksi lähipiiri (no okei, Toi) on myös kiinnostunut sekä kielestä että säästä (kuka ei ole?!) , niin kärsimys ei kasvane sietämättömäksi sentään.
²) Mm on ihana ja ansaitsee siksi tulla mainituksi omalla nimellään, vaikka menisi vähän mainoksen puolelle.

perjantai 28. marraskuuta 2008

Ylitsevuotavat maljat loiskuvat holtittomasti

"Lukiolaisille opetetaan nykyään ihan liian paljon, ja asialle tarttis tehdä jotain", sanoi eilen illalla lukion äidinkielenopettaja Päivi Aro erinomaisessa puheenvuorossaan Nykysuomen seuran syysteemapäivässä Näkökulmia kieleen.

Tulipa raflaava sekä monipolvinen alku, mutta olkoon siinä nyt.

Aron ehdotus asiain korjaamiseksi oli, että vähennetään kaikkien aineiden opetusmäärää. Onko hurja ajatus? Mitä ne kakarat sitten koulussa oppivat, jos niille ei opeteta tärkeitä perusasioita? Jaksaako ja oppiiko nuorena mitä vaan?

Minulla on lukiosta sekä omakohtaista kokemusta (kirjoitin vasta vuonna 2004!) että lapsikohtaista kokemusta (perheen kaksi teiniä), ja tällä kokemuksella en voi muuta kuin sanoa, että Aro on täsmälleen oikeassa: Lukiossa opetetaan liian paljon liian lyhyessä ajassa. Opetusmääriä pitäisi vähentää.

Opetuksen ylikuormituksesta nimittäin seuraa se, että lukiolaiset työntävät kiivaalla vauhdilla nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokeessa tietonsa paperille, tyhjentävät päänsä ja työntävät kiivaalla vauhdilla seuraavan kurssin nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokee... Lopputulemana päässä on viimeisen kurssin tiedot, soveltamistaidot olemattomat ja oma ajattelu puuttuu pahimmissa tapauksissa kokonaan. Kuka tästä hyötyy?

Minusta on harvinaisen epäreilua, että ihmiset tekevät valtavan työn eivätkä saa siitä juuri mitään. Näin käy nykyisellä opetustahdilla: jatkuvasta pänttäämisestä huolimatta lukiolaisten taidot esimerkiksi äidinkielessä ovat huonontuneet jatkuvasti ja – edelleen Aron mukaan – ovat jopa surkeat.

* * *

Ehkä näkökulmani on hitusen puolueellinen, mutta en silti vähentäisi äidinkielen opetusta, pikimminkin lisäisin. Kieli on kuitenkin se väline, jolla muut asiat opitaan. Äidinkielen opetukseen pitäisi mielestäni liittää tiedonhaun opetusta ja erityisesti nyt, kun tietoa tulvii ovista ja ikkunoista hallitsemattomia määriä, lähdekritiikkiä. Miksei äidinkielen opetukseen voisi liittää myös muiden aineiden opetusta, tai paremminkin tehdä ainerajat ylittävää yhteistyötä? Reaaliaineiden aiheista monet soveltuisivat erinomaisesti vaikkapa kirjoitusharjoituksiksi: Vertaile evoluutioteorioita, Jeesuksen viimeiset kärsimykset, Saddam Hussein persoonallisuuspsykologian silmin, Marie 1890, ja niin edelleen.

Minusta vuosilukujen tietämistä tärkeämpää on tietää noin suunnilleen milloin mitäkin tapahtui ja miksi ja mistä tiedon voi tarvittaessa täsmentää. MAOL-taulukkokirjasta voi tarkistaa fysiikan, kemian ja matematiikan kaavat, kunhan tietää mitä hakee mihinkäkin tarkoitukseen ja osaa soveltaa. Sama pätee kaikkiin aineisiin: hakuteoksia on ja niitä kannattaa käyttää.

Rauhallinen oppimistahti ja asioiden harjoittelu tukevat omaa ajattelua. Kukaan ei voi oppia kaikkea tarvittavaa ulkoa, siksi valmius ratkaista ongelmia erilaisin keinoin ja apuvälinein on nippelitietoa tärkeämpää. Tieto on raaka-aine, taidon materiaali – taito on opeteltava, tiedon voi poimia.

Sanoohan tämän järkikin, hyvä ihme.

* * *

Ikävä kyllä, sama meno jatkuu yliopistossa. Olen juuri ennen tenttiä väsännyt muistisääntöjä, joiden avulla olen suoltanut paperiin vaadittuja vuosilukuja ja muuta tauhkaa. Niiden osaaminen kuuluu ammattitaitoon, minulle on kerrottu. Tosiasia kuitenkin on, että tentin jälkeen tiedot haihtuivat samantien. En silti ole tästä huolissani enkä tunne itseäni ammattitaidottomaksi, sillä hyllyssäni on kirja, josta voin varsin pienellä vaivalla tarkistaa, mikä olikaan se vuosi, jona [tapahtui hyvin tärkeitä juttuja].

Tällä kerralla en ala mellastaa siitä, mitä varten tenttejä ja kokeita ylipäätään tehdään. Mitä niillä muka voi mitata, paitsi ehkä taitoa suoriutua tenteistä ja kokeista?

Niin kuin sanoin, en ala.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Kaikki maailman introvertit yhtykää!

Niin kuin tiedätte, minähän olen varsin rehvakas persoona. Olen suuna päänä siellä täällä, ja varsinkin siellä täällä, ja hauskuutan kansaa. Olen suulaana ja rohkeana tunnettu henkilö kaikin puolin.

Tänä syksynä olen joutunut, ihan vaan harjoituksen vuoksi, esiintymään pienehköjen yleisöjen edessä. Siellä niin kaikkien toljotettavana ja toisinaan vieläpä kuvattavana. Jotta inkvisitio olisi täydellinen, olen joutunut katselemaan itseäni nauhoitettuna audiovisuaalisena ilmiönä televisioruudusta. Kertakaikkiaan! Joka kerran olen hämmästynyt sitä naista, joka ruudulla jaarittelee. Se on rauhallinen ja hymyilevä, ystävällisen vakuuttava ja muistuttaa erehdyttävästi ihan ihmistä. Voisin jopa pitää siitä tyypistä, jollen tietäisi paremmin.

Sen naisen sisällä olen nimittäin minä. Tärräävänä ja tutisevana, ajatus karkuteillä, keskittyminen tipotiessään ja adrenaliinitaso niin korkealla, että jos jotain tosi järisyttävää tapahtuisi – esimerkiksi kynä putoaisi lattialle – hyppäisin ikkunasta pihalle tai pyörtyisin. Ehkä molempia.

Jos satutte siis joskus katselemaan sen naisen esiintymistä, älkää uskoko, että se muka nauttisi tilanteesta, tai olisi edes auttavasti rento. Huijari on se ihminen, sen minä teille nyt kerron. Sitä vistottaa suunnattomasti olla yksin äänessä ihmisten edessä. Sen tekisi mieli paeta paikalta tai teeskennellä kuollutta. Silti se siinä vaan höpöttää, kun kerran käsketty on. Raukkiskin siis vielä.

* * *

Humanistille ei ole kuulemma sellaista työtä, jossa ei joskus joutuisi esiintymään julkisesti. Ja tämä minulle kerrotaan vasta nyt!

* * *

Siltikin vähän epäilen, että Joku Jossain, se kaiken pahan alku ja juuri, on keksinyt, että mepä täällä Suomessa olemme kaikki yhtä reippaita ja halukkaita esiintyjiä kuin kuka tahansa keskivertojenkki. Jos kuka väittää, ettei tykkää puhua julkisesti eikä halua mennä yleisön eteen, se jyrätään tylysti ja sille kerrotaan, että kuule kyllä sun nyt vaan täytyy, koska niin vaan täytyy.

Peruskoulun arviointiohjeissa mennään vielä pidemmälle ja määritellään, että ihmisen pitää oikein haluta esiintyä. Seuraava katkelma on opetushallituksen ohje, jossa kerrotaan, millainen äidinkielestä arvosanan 8 saava 6–9-luokkalainen on (lihavointi omani):
Oppilaan vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet niin, että hän
haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.

Olen hiukan nihkeä ajatukselle, että ihmisen halut voidaan arvostella numeroin. Minusta tuollainen luokittelu menee jo persoonallisuuden arvioinnin puolelle, ja onko sellainen muka reilua, kysyn vaan. Ja vastaan samantien.

Ei ole. Esiintymistä voi toki harjoitella ja siinä voi harjaantua. Esiintymisestä voi jopa oppia nauttimaan, tai ainakin sietämään sitä. Mutta älköön hitossa kukaan tulko lyömään minulle, tai kenellekään, otsaan kahdeksaista, tai mitään muutakaan numeroa, sen perusteella, mitä minä haluan ja mitä en.

* * *

Jos saisin valita, en esiintyisi julkisesti. Koska en saa, esiinnyn. Minä selviän siitä hengissä vain vähäisin vaurioin. Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille julkinen esiintyminen on paljon kovempi paikka. Hekin selviävät hengissä, mutta ihmettelen silti, onko kaikki se piinallisen tuskaisa jännitys tosiaan tarpeen. Miksi meidän kaikkien täytyy, koska täytyy?

* * *

Tämän tuskaisan ryöpyn purskautti ulos syksyn viimeinen esiintyminen. Puhun huomenna viisi vaivaista minuuttia modernismista kirjallisuudessa, ruotsiksi. Teksti ei saa olla valmiiksikirjoitettu vaan puhe pitää luoda puhuessa. Hah. Jos minulta kysytään, niin minun puolestani mamma kan heta Kalevi eller begreppet vara vad som helst. Sanat katoavat taivaan tuuliin ja luultavasti kuolen häpeästä.

Rakas lukija! Nämä ovat siis ehkä jäähyväiset. Nyyh!