tiistai 18. elokuuta 2009

Parvekepohdinta

Ei sillä, että edes harkitsisin tupakoinnin lopettamista, tulin ihan muuten vaan ajatelleeksi, että mitä ihminen tekee parvekkeella, jos ei tupakoi. Siellä voi harjoittaa pienimuotoista maataloustoimintaa toki, mutta mitä iloa on kehäkukista, jos niitä ei kukaan katsele – jos siis ei tupakoi ja käy parvekkeella siksi? Jos ei tupakoi eikä käy parvekkeella siksi, voi kehäkukkain kastelunkin kanssa olla vähän miten sattuu (arvioin näin, koska joskus on vaikka tupakoi). Tunnelmallisia kynttilöitä ja lyhtyjä voi poltella pimenevässä illassa, mutta jos ei samalla polttele kessua, mitä iloa on tunnelmavalaistuksesta?

Ihan siltä varalta, että jonain päivänä viimein tulisin järk hurahtaisin tupakoimattomuuteen, kysynkin nyt teiltä rakkaat tupakoimattomat parvekeenhaltijalukijani: miten hyödynnätte sitä erikoista tilaa, joka on ulkona mutta jota ei voi kaivella? Joogaatteko ehkä siellä? Harrastatteko kerrostalokyttäämistä? Askartelette? Nautitte pihan lapsien kirkunasta ja muista ihastuttavista luonnonäänistä, kuten hulluksi tulleista pääskysistä (joista lähtevästä metakasta johtuen parvekkeella Aku Ankkaa monimutkaisempaan lukemiseen keskittyminen on täysin mahdotonta)?

Meillä on niin iso parveke, että voisin harkita sen vuokraamista esimerkiksi paikalliselle golf- tai jalkapalloseuralle, mutta sitten sinne pitäisi rakentaa tikkaat. En nimittäin kestä ajatusta läpi olohuoneen marssivista ruutuhousuisista ja pastellipaitaisista kolopalloilijoista saati hikisistä sinnetännepompahtelijoista. Kantaisivat kuraa sisälle. Räkisivät ympäriinsä. Lisäksi ne riiviöt ehkä kuitenkin unohtaisivat pelin tuoksinassa varoa tomaatteja ja ruusupapuja. Tulisi luultavasti monenlaista riitaa ventovieraitten ihmisten kanssa tikkaista huolimatta. Maataloustoiminta pitäisi jättää tyystin sikseen. Pitäisi opetella verhojen käyttöä, koska ne kuitenkin lurkkisivat, millaisissa kotiasuissa viuhahtelemme milloinkin. Aina pitäisi olla meikkiä, tukka hyvin ja vaatteet päällä. Menee ihan liian hankalaksi.

* * *

Jos minä nyt yhtäkkiä satun saamaan raitistumiskohtauksen ja jätän tupakan, mitä ihmettä minä teen tuolla keittiötä suuremmalla ulkotilalla, jossa mieluusti hortonomioin mutta joka pelkästään puutarhana tuntuu olevan jotenkin vähän liian yksinäinen? Ideoita?

tiistai 11. elokuuta 2009

Paska juttu

Luonto on ihmeellinen ja hyvin kätevä, mutta joskus sitä on vähän autettava, esimerkiksi kitkemällä, lannoittamalla ja jalostustoiminnalla.

Kekkasin eilen vahingossa, miten kotoisista elintarvikkeista saa jalostettua vaikka mitä. Tarjoan teille reseptin:
Otetaan runsaasti pekonia ja useita kananmunia, paistetaan paksussa rasvassa, lisätään vähän suolaa suolan päälle. Kaadetaan lasiin tuoremehua. Voidellaan leipä, jota nuuhkaistaan epäluuloisesti, ja lisätään päälle muutamia siivuja juustoa, jota myös nuuhkaistaan epäluuloisesti.

Syödään koko satsi hyvällä ruokahalulla ja hihitellään samalla kelloa vilkuillen (18.32) kesälesken lounaalle. Kun kokki on poissa, vedetään suupielet rasvassa laardia ja mannaa ja korkeintaan tuhahdellaan rehuille, jos sitäkään. Jälkkäriksi kiskaistaan jättikuppi yötä mustempaa kahvia, jota jatketaan maidolla (jota nuuhkaistaan jne.), ja syödään jokin lähikaupasta hankittu helvetin ätläkkä suklaapatukka.

Taputellaan pötsiä hellästi ja kuljetetaan se sohvalle. Odotellaan hetki, jonka jälkeen kieriskellään, ähkitään ja hikoillaan eikä keskitytä ollenkaan televisioon. Lakataan pötsin hellä taputtelu tuskaantuneena. Viimeistään tässä vaiheessa lopetetaan hihittely. Mennään vessaan. Hämmästellään tulosta.

Tällä kertaa tästä tuli varpusparvi. Kyllä luonto on ihmeellinen!

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Rakentava ehdotus tietokoneohjelmien parantamiseksi

Hyvät ohjelmistovalmistajat, tietokonevelhot, koodarit ja nörtit! Olette helpottaneet kansalaisen arkitoimia ja ansaintia rakentamillanne mainioilla sovelluksilla niin paljon, että tunnen teitä kohtaan liikutuksen-, itkunsekaista kiitollisuutta ja tekisi mieleni kutsua teitä rakkaiksi ohjelmistovalmistajiksi, armaiksi tietokonevelhoiksi, ihaniksi koodareiksi ja suloisiksi nörteiksi. Ehkä se olisi kuitenkin, etenkin tässä yhteydessä, liian intiimiä, joten olkaa nyt ainakin tällä kertaa vielä hyviä. Fanitan teitä tuelta! (Tulihan tämä nyt selväksi?)

Saanhan esittää teille kysymyksen? Kiitos. Miksi, oi miksi, lähes kaikissa tietokoneohjelmissa OK-toimiin johtava nappi on PERUUTA-napin vieressä, aivan siinä kylki kyljessä?

Havainnollistan tätä jokapäiväistä ongelmaa hieman, jos sallitte. Kiitos. Oletetaan henkilö O. Hän on tottunut tietokoneiden käyttelijä, hallitsee päivittäin naputtelemansa, klikkailemansa ja muuten kikkailemansa sovellukset suvereenisti. Hänellä ei ole tarkakavaissuushäriötä, ei tärrääviä käsiä eikä katseen sumeutta. Oletetaan, että henkilöllä O on jokin kotieläin, esimerkiksi punaraidallinen, nätti ja hyvässä järjestyksessä kastroitu terve poikakissa, jonka nimi on – sanotaan nyt vaikka – Pertti. Eräänä kauniina päivänä kissasta irtoaa karva, joka kuin universumin säätämälle ravintoketjulle hilpeästi virnistäen pujahtaa hiireen, joka on maagisin sätein kytketty henkilön O tietokoneeseen. Hiiri on, kuten hiiret yleensäkin, varsin kompakti, ruuviton möykky, ja siten mahdoton ruumiinavata ilman tuhoisia seurauksia. Siellä on ja pysyy karva, vaikka henkilö O puhkuu ja puhkuu ja puhaltaa hiiren sisuksiin kaikista mahdollisista rakosista. (YÖK, kun tarkemmin asiaa ajattelee.) Karva asettuu mukavasti jonnekin strategisesti merkittävään kohtaan hiiressä ja saa aikaan sen, että hiirulainen alkaa, ehkä sietämättömästä kutinasta johtuen, aivan yhtäkkiä toimia superteholla, tehdä klikkauksia ja tuplaklikkauksia sinne, missä niitä ei tarvita ja missä ne ovat jopa harmittaviin tuloksiin johtavia. Kun henkilö O vie hiiren osoittimen lähelle sovelluksen utelulaatikon OK-nappia, hiiri päättääkin toimia jo PERUUTA-napin kohdalla, tai päinvastoin. Henkilöltä O menee hermo, kun tämä on toistunut n kertaa. Henkilö O päättää kirjoittaa asiasta suivaantuneen blogikirjoituksen, jota parhaillaan luette, ja tehdä rakentavan ehdotuksen:

Jos nämä kaksi nappia sijaitsisivat kuvan osoittamalla tavalla, eikö kansalaisen olisi helpompi päättä osua jopa hulluksi tulleen hiiren kanssa osua oikeaan nappiin? Eikö olisi jopa loogista, että kaksi vastakkaisiin toimiin johtavaa painalluskohtaa sijaitsisivat utelulaatikon vastakkaisissa päissä, ei vierekkäin?

* * *

Jos te, hyvät ohjelmistovalmistajat jne. olette valmiit myöntämään tämän ongelman, tahdon tulla puoliväliin vastaan ja myöntää, että toisinaan jopa moitteettomasti toimivalla hiirellä saattaa tulla valittua väärä nappi. Joskus on kiire, joskus on tärisevä käsi, joskus tarkkaavaisuus herpaantuu – en ole koskaan laskenut, montako OK- (tai PERUUTA-) painallusta päivään mahtuu, mutta arvelen, että monta niitä on. Esimerkkihenkilömme O pyrkii olemaan huolellinen ja alati ajan tasalla toimissaan, mutta koska hän on vain ihminen, on hän erinäisiäkin kertoja tullut huitaiseeksi työnsä jäljet bittien hautausmaalle. Kun sinne apeasti haihtuen ikuisiksi ajoiksi häipyy esimerkiksi juuri syvätty, pörröpäinen ja rimpsuhelmainen, tummalla taustalla korituolissa istuva mallineitonen, mustalla tiellä mustilla renkailla tönöttävä uudenkarhea menopeli tai katiska*, tuntee henkilömme O suurta henkilökohtaista tuskaa ja miettii jälleen kerran, miksi, oi miksi, painoin PERUUTA-nappia vaikka piti painaa TALLENNA-nappia.

Ratkaisu tähän ongelmaan on teidän, hyvät ohjelmistovalmistajat, käsissänne. Käyttäkää koodaamisen lahjaanne viisaasti, jotta se koituisi ihmiskunnan hyväksi. Olkoon voima kanssanne!

* * *
*) Ne kansalaiset, jotka ovat edes kerran elämässään syvänneet tuollaisen kuvan, tietävät taatusti, mistä puhun. Ehkä seuraavan marinan aiheena onkin mallien pörröiset hiukset, tummat taustat, verkot ja muut hiton häkkyrät, joita ihminen joutuu leipätyökseen kuvankäsittelemään. Jo tässä voin sanoa painokaasti, että nyt mallilikat siellä kuulkaa, tukka kiinni, kädet vartalon viereen ja jalat yhteen. Virnistellä sopii miten mielitte, mutta se afro kuriin, prkl!

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Lähimenneisyytemme kirjallisuuden karkea sukupuolistaminen ja etsintäkuulutus

Olen lukenut viime aikoina runsaasti suomalaista 1990-luvun proosaa, opintotarkoituksissa ja huvikseni. Sattumoisin (muka) luettavaksi on valikoitunut sellaisia teoksia, joita olen katsellut sukupuolirillein; sukupuoli on tuntunut määrittävän henkilöitä ennen muuta. Aloitin miesproosasta¹ ja havaitsin seuraavaa kirjojen henkilöistä:

Miehet:
Kipuilevat miehisyyttään ympäristön toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. (Tämän lauseen jälkeen pyyhin kylmää hikeä otsalta.) Heidän toimensa ovat säntäilyä ja ryntäilyä, useimmiten kännissä. Identiteetti on kateissa mutta onneksi kikkeli ei, tosin sitä hemputellaan joko liikaa tai liian vähän, tai ainakin sitä vatkaa väärä henkilö. Miehillä on vaikeaa. Naiset ovat hankalia. Lapset etäisiä. Työt tylsiä ja pomot myös. Alkoholista tulee huono olo ja omatunto, mutta sitä on silti kaksin käsin kitattava, tai muuten. Onneksi on kikkeli, vaikka, kuten todettu, sekin aina väärässä paikassa.

Tähän työlääntyneenä vaihdoin hetkeksi 1960- ja 1980-luvun amerikkalaiseen miesproosaan², vain havaitakseni, että sama kikkelinhemputus ja kipuilu jatkuu. Siirryin naisproosaan³:

Naiset:
Joko mankeloivat, pölyttävät ja säilövät tehden siitä valtaisan numeron tai sitten eivät ja tekevät siitä valtaisan numeron. Naisilla on tylsiä miehiä, joihin he ovat kyllästyneitä. Naisilla on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta naisilla on äitiensä kanssa. Jokaisella on (ollut) tunkeileva, etäinen, kylmä, julma, vaativa tai muuten ihan sikatyhmä äiti. Anopit ovat vielä pahempia. Naisen katkeruus kimpoilee hallitsemattomasti tielleen osuvista henkilöistä, useimmiten ne ovat sisaria tai lapsuusystäviä. Nainen haluaa jotain enemmän. Nainen syö liikaa, lihoo ja juo kuivaa viiniä, koska se ei lihota niin paljon (kuin makea, josta nainen pitäisi enemmän). Nainen ei ole sentään täysin hillitön.

Mörön Kiltin yön lahjat ja Tuomisen Tiikerihai kertovat (myös) lasten ongelmista. Niillä vasta vaikeaa on! Tuli mieleeni, että ehkä äidit pitäisi kieltää lailla.

* * *

Älyttömintä on, että mielestäni kaikki tässä referoimani kirjat ovat tosi hyviä! Oikein ihmetellä täytyy. Kyllähän minä tietenkin tajuan, ettei ongelmattomista ja onnellisista ihmisistä kannata kirjoittaa. Kuka hullu nyt haluaisi lukea kirjan, jossa Anja ja Launo tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin (mielellään juhannuksena eikä sada, paitsi sen verran, että voidaan todeta sateen tuovan onnea), laittavat onnensa kukkuloilla lapsia ja kotia, viettävät hääpäiviään kerta kerralta kasvavan jälkipolven hurratessa ja lopulta kuolevat iki-ikivanhoina, jos eivät nyt ihan toistensa käsivarsille, niin parin viikon välein ainakin. Tylsää. Sitä paitsi näitä juttuja saa lukea paikallislehdistä ihan tarpeeksi. "Olemme aina kunnioittaneet toisiamme, siinä on onnellisen parisuhteen ja elämän salaisuus", lausuu Launo ja Anja nyökkäilee hymyillen taust vieressä.

Ongelmia siis pitää olla, siitä olen samaa mieltä kirjailijoiden kanssa. Mutta pitääkö niiden aina olla samanlaisia ongelmia? Voitaisiinko sopia tässä ja nyt, että seuraava Finlandia-palkinto menee kirjailijalle, joka osaa uskottavasti ja koskettavasti kuvata naista, joka hinkuttaa ja hinkututtaa pimppiään jatkuvalla (tai jopa kiihtyvällä) vimmalla? Tai kotitaloussuuntautunutta tai anti-kotitaloussuuntautunutta miestä, joka pohtii alati joko mankelia tai mankelittomuutta – ja ennen kaikkea kamalaa äitiään? Nainen voisi mieluusti toikkaroida nakkikioskilla valomerkin jälkeen, tienata turpiinsa lakonisilla huomautuksillaan ja kömpiä ymmärtävän ja hellän (tai ymmärtämättömän ja epähellän) miehen hoivattavaksi. Mies voisi loputtomiin vaivata päätään ollako vai eikö olla single ja laittaako lapsia, laskeskella kaloreita vyötäröään mittaillen ja ennen kaikkea kipuilla (vaihteeksi) mankelin äärellä pölyrättiä lohduttomasti nihkeissä näpeissään puristaen.

Mitä? Kyllä Finladia-palkinto on ennenkin fantasiakirjallisuudelle annettu.

* * *

Ehkä minä nyt otan ja myönnän, että eniten vaivaa ajatus, jos tuo kirjallisuudesta saamani sukupuolikuva onkin todellisuutta vastaava. Onhan siellä ruudun toisella puolella edes yksi mies, jolla on ongelmaton ja sopivan läheinen suhde kikkeliinsä? Onhan siellä edes yksi nainen, jolla on hyvä äiti? Haloo? Huhuu? Kukaan?

* * *

¹) Esimerkiksi: Tervo: Minun sukuni tarina, Hotakainen: Klassikko, Westö: Lang, Seppälä: Supermarket. Okei, näistä joku taitaa olla myöhemmin kirjoitettu kuin 1990-luvulla, mutta samapa tuo.
²) Roth: Portnoyn tauti ja Anatomian oppitunti.
³) Esimerkiksi: Mörö: Kiltin yön lahjat, Tuominen: Tiikerihai, Nopola: suunnaton nippu kirjoja, Rask: Ei millään pahalla ja Jos rehellisiä ollaan.

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kasvi- ja geenipoliittinen mietintö

Arvatkaa mitä! Ette arvaa kuitenkaan, niin kerron: olen hengissä ja hyvissä voimissa. Tämä ei ole siis haamukirjoitus. Tämän ei-haamukirjoituksen yllättävän ja raflaavan aloituksen taustaoletuksena on tietenkin omahyväinen ajatus siitä, että joku ehkä siellä ruudun toisella puolella on kaivannut minua. (Ja jos kukaan ei myönnä, alan porata ja sitten ei ole kivaa & punaiset silmät, räkää nenästä ja vaikka mitä, ettäs tiedätte!)

Kevät meni suoraan sanottuna käsille – tai reisille, miten vaan. Kandityö jäi palauttamatta. Jos alan asiaa ajatella ja selvittää oikein perusteellisesti, ahdistun ja alan porata ja ks. yllä. Ajattelen tuota joskus toiste, tuskin teen siitä konsaan tämän enempää selkoa ja siirryn nyt siis hopsloikkaa mukavampiin asioihin.

* * *

Sain eilen reilun kaksi vuotta vanhaan blogikirjoitukseen kerta kaikkiaan hurmaavan kommentin, jonka lukijain aikaa säästääkseni sitatoin tähän kokonaisuudessaan:

Hei, kyllä kuule Lehdokkia kannattaa etsiä ja niitä ihan oikeasti on olemassa. Meidän mökkitontilla Korpilahdella niitä on ainakin 9 kpl. Just Juhannuksen aikaan ne tuoksuu huumaavasti illalla. Naapurin rouva ne keksi, kun tuli meille saunomaan ja mentiin jäähylle, niin hän sanoi, että sulla on kyllä jossain täällä lehdokkeja. Tuoksu paljasti ja niin lähdimme löytöretkelle. Olen ihastunut niihin. Toivon, että sinua vielä onnistaa.

Ja arvatkaa taas mitä! Ette vieläkään arvaa, niin kerron: monivuotinen tuskainen harhailuni kannatti ja kohtasin viime perjantaina, siis 26.6.2009 noin kello 20.59.15, elämäni ensimmäisen lehdokin ja sen monta, monta kaveria! Uskoni lehdokkeihin on palautunut! Onnellisuudella ei ole äärtä eikä määrää! Kuten kommentoija myös minä olen aivan korviani myöten lemmessä niihin! Huutomerkki! Ne eivät ole niin ihania kuin kuvittelin vaan vielä ihanampia! Kauniita! Tuoksuvia! Herkkiä! Ihania!

* * *

Olen aina ollut vähän pöhkönä kasveihin. En oikein osaa selittää, mikä kasvimaailmassa niin kovasti kiehtoo, siksi tarjoan selitykseksi geenejä: mummu oli kukkahörhöilijä, äiti vimmailee kasveista ja myös Kuopus on osoittanut sellaisia merkkejä, että kasvit kiinnostavat. Ilmeisesti siis X-kromosomiin sitoutuu* flora-alleeleja, joiden vuoksi vaikkapa poimulehden mesipisara tai nurmitädykkeen sini saa aikaan päässä kemiallisen reaktion, joka taas saa aikaan euforian.

Tästäpä pääsemme siihen lopputulemaan, että geeniperimäni vuoksi olen itse aivan avuton vastustamaan floran kutsua ja siksi täysin holtitta painelen pusikoissa milloin minkäkin viekoittelevan kasvin perässä. Vaikka euforian saamiseksi ehkä onkin siirryttävä koko ajan kovempiin aineisiin, on tässä se hieno puoli, että joka kesän tulo on ihme uusi. Keväällä leskenlehti ilahduttaa, voikukasta jo suorastaan hurmioituu ja ensimmäiset sinivuokot nostavat päähän melkoisen kukkahumalan. Vaikka olen siis ilmeisesti lehdokin kohdalla siirtynyt jyrkimpään mahdolliseen päihdykkeeseen, on sama riemu edessä ensi vuonna – ja tämän loppuvuoden nautin lieventäviä. Maariankämmekkä! Tui tui! Täältä tullaan!

* * *

Geeniselityksessä on yksi pieni mutta. Olen niin kiivaasti vimmaillut lehdokkia ympäriinsä, että nyt näyttää siltä, että oma puolen sukua ja Ton puolen sukua ovat myös hurahtaneet lehdokkiajatuksiin. Että kysynkin nyt, jos siellä on joku kätevä biologi esimerkiksi tätä tekstiä tutkailemassa: Voivatko geenit siirtyä ihmisestä toiseen ilmateitse esimerkiksi puheen tai ajatuksen voimalla? Voiko ihminen saada geenitartunnan ja yhtäkkiä alkaa haaveilla esimerkiksi lehdokin kohtaamisesta? Olenko vastuussa tästä lähipiirin yhtäkkisestä lehdokki-innostuksesta?

(Ja kysyn vielä, varmuuden vuoksi joskin jo pettymykseen varautuen: voisiko ihmiseen siirtää ehkä jostain imurointivimmageenin?)

* * *
*) Tai miten ne geenit nyt menevätkään. Liimautuvat? Niittautuvat? Heittäytyvät kimppaan? Ja kai miehilläkin voi olla flora-alleeleja, en minä sillä, meidän suvussa ne vaan näyttävät periytyvän naislinjaa, kun taas mieslinjassa periytyy nipotusta ja alkoholismia.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Turhuuden markkinat

Hupsista keikkaa! Taas on kuukausi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Minulla on kai asiaa ihan entiseen malliin, mutta ei oikein aikaa tai paremminkin keksittm [RAAH] malttia kirjoittaa sitä valmiiksi. Ja kaikki, mikä ei ole kandin kanssa twistaamista, tuntuu paheelliselta. Siitä huolimatta olen ehkä ensimmäinen Tampereen yliopiston filosofian ylioppilas, joka valmistuu alempaan korkeakoulututkintoon Bubble Shooteria pelaamalla. (Älkää, hyvät ihmiset, seuratko linkkiä. Siellä on koukku.) Jostain syystä pelaaminen ei tunnu niin paheelliselta kuin ajatteleminen. Onhan tuossa vinha logiikka: kun ajattelen, on parempi ajatella kandityötä, mutta jos en ajattele, on ihan sama mitä häärään. Tai jotain. Imuroimaan en kuitenkaan rupee, niin huonosti eivät asiat vielä ole sentään.

* * *

Muuten! Pääsiäinen on meille uskonnottomille vähän turha juhla. Tavallaan olisi kiva juhlia kevättä, mutta, kuten sitkeimmät lukijani muistanevat¹, siinä ei ole mielestäni juuri mitään juhlimista. Jos nyt ei välttämättä halua hillua masokismin äärellä – enkä minä halua, uskokaa pois. Toi viettää pääsiäisen perheensä kanssa, ja täällä kotona on ihan normaali viikonloppu. Emme teinilasten kanssa aio kärsiä tavallista enempää.

Paitsi! Jos sellaiseksi lasketaan kotikylän rokkipändin kuunteleminen. Ja tarkemmin ajatellen, sehän lasketaan. Sen verran pääsiäiseen panostan minäkin, että lähden kuuntelemaan nuoruuskavereita huomenna maaseudun rauhattomuuteen. Jos sedät jaksaa veivata, jaksan minätätikin heilua mukana. Itseä saa kuulemma puuduttaa, eikä korvatulppain käyttöäkään ole erikseen kielletty².

Mutta!³ Menin ääneen marisemaan matkustushankaluutta tuolla noin yhdessä julkisuudessa. Eikö hetken päästä puhelin soi ja pändin kitaristi huolekkaana soita ja puuhaa yhteiskyytiä. Voi sentään. Okei, joku siellä vääräleuka voi ajatella, että se kertoo jotain pändistä, kun joka ikinen yleisön jäsen pitää erikseen huolehtia paikalle, mutta minä tahdon ajatella, että onpa ilahduttavan ihanan liikuttavan kivaa jne. yms., että minut noin kovasti tahdotaan keikalle.

Tästä ajatuksesta pidän kiinni ja hellin sitä mielessäni pitkään ja hartaasti. Ja kohtahan on toukokuu, ja kohta sekin ohi.

* * *
¹ Ne, jotka eivät muista ja haluavat sekä ne, jotka eivät tiedä ja haluavat, katsokoon aiempaa kevätruikutusta. Tätäkään linkkiä ei valitettavasti voi silti suositella.
² Kunhan venkoilen. Hyvin ne vetävät, eikä tarvii hävetä.
³ Partikkelit! Nuo aikamme vitsaus. Aloittavat tekstin kömpelösti ja tekotaiteellisesti. Ovat vähän kuin vitamiinit: periaatteessa tuiki tarpeellisia, mutta vistottavat silti.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Vallankumouskadulla

Varoitus: seuraava teksti saattaa sisältää elokuvaspoilereita. Jos aiot katsoa Revolutionary Roadin etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, ei kannata lukea tätä.

* * *

Revolutionary Road on varmasti masentavin elokuva, minkä olen konsaan nähnyt. En tiedä, kenelle sitä voisi suositella. Tekisi mieli haukkua koko pätkä lyttyyn sunnuntaini sumentamisesta, mutta en voi, koska – vaikka maailman apein – se on tosi hyvä.

Kenellekäänhän ei varmaan tule yllätyksenä, että maailma on toisaalla aina kauniimpi, parempi ja todempi. Ruoho tihentyy, tuuhentuu ja vihertyy perspektiivin pakopisteessä. Sekään ei tule yllätyksenä, että parisuhteet ajavat ihmisen hulluksi. Revolutionary Road tekee selväksi, että jos aikoo välttää parisuhdeperäisen hulluuden, on sovittava ettei asioista puhuta tai, jos toinen osapuoli ei usko hiljaisuuteen, lakattava kuuntelemasta. Näin ei tule kenellekään paha mieli.

Poikkeuksellisen näitä vanhoja totuuksia laukovasta elokuvasta tekee sen raadollisuus, loppua kohden tihentyvä epätoivon sekainen tuska. Sitä voinee kuvata kertomalla, että kun April kysyy mieheltään aamiaisella, haluaako tämä kananmunansa kokkelina vai paistettuna, tuntui se niin järkyttävältä, että aloin kyynelehtiä (salaa tietysti).

* * *

Tottakai samastuin vahvasti ja siksi elokuva oli minusta niin koskettava, myönnettävähän se on. Toisenlaisiakin mielipiteitä tuli esiin jo elokuvan aikana. Kuulin haukotuksia ja huokailuja. Takana istuvasta teiniosastosta elokuva oli u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n puuduttava. Luulen, että ylärivin mummeli torkahti hetkeksi, olin kuulevinani kuorsausta.

Esittelytekstissä Revolutionary Road luonnehditaan romanttiseksi draamaksi. Jos kaikki parisuhteita käsittelevät teokset ovat automatique romanttisia, sitten se on romanttinen. Minusta sen romantiikasta voidaan puhua yhtä perustellusti kuin pommikoneen matkustusmukavuudesta. Enemmän kuin lemmestä elokuva kertoo siitä, millaiseen umpikujaan ajautuu silloin, kun kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ovat sellaisia, joiden kanssa ei voi elää.

* * *

Kate Winslet on ihana ja Leonardo DiCapriosta on kasvanut mies.

torstai 26. helmikuuta 2009

Kun kukaan ei ymmärrä

Olen viime viikoina hinkannut esseetä. Kiillottanut, tuunannut ja puunannut oikein urakalla. Voi että siitä tuli hieno! Hieno ja fiksu! Olin oikein tyytyväinen lähettäessäni sen opettajalle.

Sain viimein palautetta. "Esseessä oli vähän ongelmia. Tule keskustelemaan, jos tahdot." Tekisi mieleni huutaa kuin Rauno Repomies:

JUMALAUTA! EI OLE ONGELMIA MINUN ESSEESSÄ! HIENO ESSEE ON SE! KIVASTI ASIOISTA KERTOO, ASIOITA VIISAASTI POHDISKELEE! HIENO ESSEE! MINUN KIVA ESSEE ON SE! JUMALAUTA!

Ja huudankin. Hetkinen.

Toinen hetkinen, paikkaan vielä katosta irronneet rappaukset ja lahjon naapurit tyytyväisiksi.

JUMALAUTA!

Okei, otan myös lääkkeen.

* * *

Joudun odottamaan peräti ensi keskiviikkoon, ennen kuin kuulen, mitä ongelmia (muka minun kivassa) esseessä on. Nyt on Oharin hermot koetuksella, ja sitä varten alankin pohtia vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita*.

Voisin vetäistä pään täyteen, mutta: meillä on meneillään etninen puhdistus, jonka jälkeen taloudessa ei majaile enää yhtään punanenää eikä tihrusilmää. Sitä paitsi viikon känni voi käydä hermoille sekin, ehkä jopa omille. Voisin teeskennellä välinpitämätöntä, mutta: käsien tärinä ja hallitsematon karjahtelu
JUMALAUTA!
kyllä hiukan rikkoo tyynen olemukseni kuvajaista. Voisin parkua silmät päästäni, mutta: se nyt on kuitenkin vain essee, yksi pieni (no, aika suuri, ylisuuri) essee ja jos kyynelehtimään alkaa kokonaiseksi viikoksi, siitä vasta tihrut silmät saa, ja punaisen nenänkin ehkä.

Niinpä kaivelen sen ympäristöä vähiten kuormittavan keinon: otan väärinymmäretyn neron asenteen. Yrmyilen ja hymähtelen ja nakkelen niskojani – mökötyksen väliin kiljahtelen kiivaana otsa rypyssä (tiedätte kyllä mitä) niin, ettei totuus pääse vahingossakaan unohtumaan keneltäkään. Minkäs sille voi, kun kukaan ei ymmärrä.

Niin että, ystävät kalliit ja vähän edukkaammatkin, älkää nyt vaan alkako ymmärtää minua. Menee aivan riekaleiksi koko hatarasti kokoon karsittu hätätilanerous.

* * *

*) Jouduin kirjoittamaan tuon sanan ~10 kertaa, enkä vieläkään ole ihan varma, onko se oikein. Jotain kertoo hermoista se.

torstai 19. helmikuuta 2009

Terveisiä Absurdiasta!

Palauduin juuri kotiin kaupungista bussilla. Viereen pyrähti parvi noin tokaluokkalaisia uimahallireissulta. Jouduin kuulemaan seuraavan keskustelun:

– Kyllä mää tiedän, mikä ois hyvä. Joku semmoinen värillinen.
– Niin, mustassa näkyy kaikki lika.
– Hahaaa! Toi* sano, että mustassa näkyy lika!
– No näkyy siinä! Pöly ja kaikki töhnä!
– Niin. Toisaalta valkoisessa näkyy kaikki kura ja ruokatahrat.
– No minkä värisen jääkaapin sää haluaisit sitten?
– Joku vaikka punainen ois hyvä. Siinä ei näkyis niin kaikki.

Tajuuttekste jätkät, jääkaapin?! Marttaliikkeellä on vankempi jalansija nuorison keskuudessa kuin ikinä osasin kuvitella. Mitä seuraavaksi? Minkälaiset olisivat hyvät kesäverhot? Toisaalta värilliset olisivat kivat, mutta ne haalistuvat auringossa? Valkoisissa näkyy pikkukärpäset, ja onhan ne vähän tylsät? Mikä imuri on paras? Kumpaa pesuainetta käytätte mieluummin, Tolua vai Ajaxia? Kannattaako matot hakata vai vain tuulettaa imuroinnin jälkeen?

Apua! Mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan! Kun pikkupoikaset – kyllä, poikia olivat nämä pikkumartat – neuvottelevat kotitaloudellisista ongelmista, mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Jos siivous on päivän nouseva trendi, ainakin minä alan syrjäytyä kiihtyvällä vauhdilla.

Seuraavaksi ehkä terveisiä marginaalista. Sieltä villanorsujen ja ketsuppiläikkien varjoisalta savannilta, missä pyykkivuoret siintyvät jylhinä kalkkitahraisia kaakeleita vasten ja tuuli pyörittelee kissanhiekkakiemuroita karvaiselle matolle.

* * *

Nuorisoa pitää varjella. "Ei moppi tapa ja moppiämpäriin ei huku" on vaarallista propagandaa näinä aikoina. Tarkkailkaa lapsianne!

* * *
*) Nimi ehkä muutettu. Järkytyin niin, että en tullut painaneeksi vieressä istuvan herran nimeä mieleeni. Miele on muuten ehkä tunnetuin imurimerkki. Eikö tässäkin ole kuulkaa hieman salaliiton makua, kysyn edelleen!

maanantai 2. helmikuuta 2009

Mutta helppoa ei ole kellään

Oharin tiedegornerista morjens!

Olemme empiirissä tutkimuksissamme tulleet siihen tulokseen, että ne naiset, joille on tarpeen huomautella pömpöttävästä vatsasta tai hyllyvästä persuksesta, kärsivät tavallista vakavammasta huumorintajun puutteesta. Lisäksi syndroomaan näyttää liittyvän seksuaalisen halun muutoksia (heikkenevään suuntaan) ja jopa valonarkuutta.

Suosittelemmekin, että huumorintajuiset miehet valitsisivat partnereikseen vain hyvin treenattuja, kiinteälihaisia kaunottaria ja aina tarpeen vaatiessa – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään – päivittäisivät puoliso-osaston välttääkseen tarpeettomia inhimillisiä kärsimyksiä.

Huumorintajuttomien pönöttäjien esteettisten huomioiden aiheuttamista seuraamuksista ei ole juurikaan raportoitu, joten ilmeisesti heidän puolisonsa ovat sangen tyytyväisiä tutiseviin jenkkakahvoihinsa.

torstai 15. tammikuuta 2009

Uusi vuosi, vanha nahka

Siihen aikaan, kun Phalaenopsikset* vielä käyskentelivät villeinä ja vapaina pinnalla maan, en tiennyt paljon mistään mitään. En tiedä vieläkään, mutta tänä aamuna koin kuitenkin yhden tärkeän oivalluksen. Nuorena ihmisnaisena, siis tuolloin esikeraamisena aikana, en lainkaan käsittänyt venyttelyn tarkoitusta. Erityisesti se, kun käskettiin nostamaan käsi ylös, taipumaan ja tuntemaan hyyyvää veeeenyyyytyyys, herätti suurta hämmästystä. Mikä venytys? Missä? Taivuin vaikka minkälaiseen linkkuun käskettäessä (ja joskus ihan huviksenikin) eikä se erityisiä tuntemuksia aiheuttanut, mitä nyt tukalan asennon aiheuttamassa ahdingossa keuhkojen tyhjeneminen joskus hitusen pökräytti.

Vaan tänä aamuna, kun ponkaisin sängystä ja jossain äkillisessä mielenhäiriössä päätin, että nytpä aloitan aamun reippaasti, havaitsin seuraavaa: kun ihminen vanhenee, se lakkaa taipumasta sujuvasti. Nostin käden ylös, taivutin toiselle kyljelle ja MITVIT! AUHAUH! NAHKA REPEE! HAJOON! NIINQ OIKEESTI!

Kyllä tuntui kuulkaa veeeenyyyytyyyys!

* * *

Teinkin siinä oitis uudenvuodenlupauksen: Tästä lähtien joka ikinen aamu ensitöikseni venytän molemmat kyljet ja selän, heiluttelen kädet kaikkiin mahdollisiin suuntiin monta kertaa ja vasta kun olen tosi venynyt ja siten zen, porhallan kahville ja tupakille. Paitsi milloin olen flunssassa, krapulassa tai muuten kuollut. Tai otetaan tuo viimeinen pois, olenhan aina aamuisin muuten kuollut. Harkitsen myös vakavasti joka-aamuista takaperinkuperkeikkaa.

Nahka on minua varten enkä minä nahkaa, joten sen on parempi alkaa tanssia pillini mukaan ja venyä niin kuin käsketään.

* * *

Nyt kun aloin uudenvuodenlupailla, voisin lupailla jotain muutakin samaan konkurssiin. Voisin esimerkiksi keskittyä positiiÄH tai jos olisinkin tänä vuonna enemmän itsekÄH lisäisin liikuntÄH lopettaisin tupakÄH lupaisin olla lupailemÄH ÄH ÄH ÄH

Vain ne taistelut kannattaa aloittaa, jotka on edes teoriassa mahdollista voittaa.

* * *

Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja tammikuukin alkaa olla puolessa. Niin että hyvää joulua, uutta vuotta ja tammikuun puoliväliä, rakkaat mussukat!

* * *
*) Jennille erityisterkut ja onnittelut uudesta perheenjäsenestä. Joskin suisidaalinen, mutta ah niin hurmaava, arvelen, kuten kaikki lajitoverinsakin. Sekin, joka nyrpistelee meillä milloin millekin ja uhkailee riistää henkensä kiukkuraivareissaan, kun hänen kaikkia tarpeitaan ei tyydytetä tyydyttävästi.