sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Vallankumouskadulla

Varoitus: seuraava teksti saattaa sisältää elokuvaspoilereita. Jos aiot katsoa Revolutionary Roadin etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, ei kannata lukea tätä.

* * *

Revolutionary Road on varmasti masentavin elokuva, minkä olen konsaan nähnyt. En tiedä, kenelle sitä voisi suositella. Tekisi mieli haukkua koko pätkä lyttyyn sunnuntaini sumentamisesta, mutta en voi, koska – vaikka maailman apein – se on tosi hyvä.

Kenellekäänhän ei varmaan tule yllätyksenä, että maailma on toisaalla aina kauniimpi, parempi ja todempi. Ruoho tihentyy, tuuhentuu ja vihertyy perspektiivin pakopisteessä. Sekään ei tule yllätyksenä, että parisuhteet ajavat ihmisen hulluksi. Revolutionary Road tekee selväksi, että jos aikoo välttää parisuhdeperäisen hulluuden, on sovittava ettei asioista puhuta tai, jos toinen osapuoli ei usko hiljaisuuteen, lakattava kuuntelemasta. Näin ei tule kenellekään paha mieli.

Poikkeuksellisen näitä vanhoja totuuksia laukovasta elokuvasta tekee sen raadollisuus, loppua kohden tihentyvä epätoivon sekainen tuska. Sitä voinee kuvata kertomalla, että kun April kysyy mieheltään aamiaisella, haluaako tämä kananmunansa kokkelina vai paistettuna, tuntui se niin järkyttävältä, että aloin kyynelehtiä (salaa tietysti).

* * *

Tottakai samastuin vahvasti ja siksi elokuva oli minusta niin koskettava, myönnettävähän se on. Toisenlaisiakin mielipiteitä tuli esiin jo elokuvan aikana. Kuulin haukotuksia ja huokailuja. Takana istuvasta teiniosastosta elokuva oli u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n puuduttava. Luulen, että ylärivin mummeli torkahti hetkeksi, olin kuulevinani kuorsausta.

Esittelytekstissä Revolutionary Road luonnehditaan romanttiseksi draamaksi. Jos kaikki parisuhteita käsittelevät teokset ovat automatique romanttisia, sitten se on romanttinen. Minusta sen romantiikasta voidaan puhua yhtä perustellusti kuin pommikoneen matkustusmukavuudesta. Enemmän kuin lemmestä elokuva kertoo siitä, millaiseen umpikujaan ajautuu silloin, kun kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ovat sellaisia, joiden kanssa ei voi elää.

* * *

Kate Winslet on ihana ja Leonardo DiCapriosta on kasvanut mies.

7 kommenttia:

oblomov jr kirjoitti...

Leonardo DC kasvanut mieheksi? En haluaisi epäillä kaltaisesi kokeneen kasvattajan sanaa, mutta...

minh kirjoitti...

Aye, aye! Minusta Revolutionary Road oli hillittömän traagillinen, Kate ja Leonardo ihania ihmisen oloisia näyttelijöitä aikuisiksi kasvettuaan ja romantiikkaa en siitä löytänyt, vaan enpä osannut etsiäkään. Kyseessä oli minulle, katsojalle, draamaelokuva, tragedia suorastaan; ärshyttää, kun katsojille valmiiksi pilkotaan ja soseutetaan elokuvat ja kerrotaan, mitä niissä pitäisi nähdä.
-minh-
P.S. me kyynelehdittiin A:n kanssa kuorossa ihan avoimesti :D

Tiina kirjoitti...

No nyt sä sait sitten tällä kirjoituksellasi mut haluamaan nähdä tuon leffan. Hmm.

Ohari kirjoitti...

Oblo, kylläpä vain onkin! Leonardolla lienee samanlainen ongelma kuin vaikkapa Johnny Deppillä tai monella rokstaralla: jos valtaisa teinityttölauma tykkää, ei se voi olla hyvä. Leonardo vetäisi kuitenkin jo pikkupoikana, vuonna 1993 eli [kalkulointia...] 19-vuotiaana, uskomattoman hienon roolin Gilpert Grapen Arniena. Ehkä ärsyttävä, mutta eittämättä lahjakas mies on hän :-)

Minh! Aye! Sinä ja A, te ootte mun sankareita! Jonain päivänä minäkin vielä vollotan ääneen elokuvissa. Kyllä! (no ehkä en, mutta ajatus on ihana) Arvannet, ketä ajattelin useammankin kerran Katea katsellessani :-)

Tiina, ihan tosi? Hyvä juttu. Harmitti vähän kirjoittaa noin pessimistisesti, kun elokuva kumminkin on tosi, tosi hyvä. Surullinen, masentavakin, mutta (sanoinko jo tarpeeksi monta kertaa? menköön vielä:) tosi hyvä.

Polga kirjoitti...

Leffasta mitään väliä, mutta kirja ON ainakin hyvä ;D

DorianK kirjoitti...

Minut elokuva sai jokseenkin hyvälle tuulelle, tosin tilaan saattoivat vaikuttaa muutkin asiat, joten en nyt vedä ihan suoria yhtäläisyysmerkkejä mihinkään. Olihan se toki masentavakin, ja osittain juuri siksi niin hyvä.

Ehkä lähden kiusallani mainostamaan tuota teinitytöille Titanicin hassunhauskana jatko-osana.

Ohari kirjoitti...

Polga, hyvä kirja on hyvä :-)

Dorian, senkin vintiö! En ole nähnyt (katsellut) Titanicia, niinpä kesti hiukan (köh) aikaa, ennen kuin tajusin, miksi Leo-Kate-kuvio tuntui jotenkin erikoiselta. Tämä taisi olla Next Generation -osa! Ei yhtään tiedä kuule, vaikka teinitytöt kaikesta huolimatta lohduttautuisivat tuosta, ovat ne sillee sentimentaalisia. Vaikka Aprililla ja Frankilla nyt ei ehkä mene kaikki hommat putkeen (tai menee liiankin kanssa), on sentään iloisaa, että Rosesta ja Jackista jäi perikuntaa. Tjtn.