tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kasvi- ja geenipoliittinen mietintö

Arvatkaa mitä! Ette arvaa kuitenkaan, niin kerron: olen hengissä ja hyvissä voimissa. Tämä ei ole siis haamukirjoitus. Tämän ei-haamukirjoituksen yllättävän ja raflaavan aloituksen taustaoletuksena on tietenkin omahyväinen ajatus siitä, että joku ehkä siellä ruudun toisella puolella on kaivannut minua. (Ja jos kukaan ei myönnä, alan porata ja sitten ei ole kivaa & punaiset silmät, räkää nenästä ja vaikka mitä, ettäs tiedätte!)

Kevät meni suoraan sanottuna käsille – tai reisille, miten vaan. Kandityö jäi palauttamatta. Jos alan asiaa ajatella ja selvittää oikein perusteellisesti, ahdistun ja alan porata ja ks. yllä. Ajattelen tuota joskus toiste, tuskin teen siitä konsaan tämän enempää selkoa ja siirryn nyt siis hopsloikkaa mukavampiin asioihin.

* * *

Sain eilen reilun kaksi vuotta vanhaan blogikirjoitukseen kerta kaikkiaan hurmaavan kommentin, jonka lukijain aikaa säästääkseni sitatoin tähän kokonaisuudessaan:

Hei, kyllä kuule Lehdokkia kannattaa etsiä ja niitä ihan oikeasti on olemassa. Meidän mökkitontilla Korpilahdella niitä on ainakin 9 kpl. Just Juhannuksen aikaan ne tuoksuu huumaavasti illalla. Naapurin rouva ne keksi, kun tuli meille saunomaan ja mentiin jäähylle, niin hän sanoi, että sulla on kyllä jossain täällä lehdokkeja. Tuoksu paljasti ja niin lähdimme löytöretkelle. Olen ihastunut niihin. Toivon, että sinua vielä onnistaa.

Ja arvatkaa taas mitä! Ette vieläkään arvaa, niin kerron: monivuotinen tuskainen harhailuni kannatti ja kohtasin viime perjantaina, siis 26.6.2009 noin kello 20.59.15, elämäni ensimmäisen lehdokin ja sen monta, monta kaveria! Uskoni lehdokkeihin on palautunut! Onnellisuudella ei ole äärtä eikä määrää! Kuten kommentoija myös minä olen aivan korviani myöten lemmessä niihin! Huutomerkki! Ne eivät ole niin ihania kuin kuvittelin vaan vielä ihanampia! Kauniita! Tuoksuvia! Herkkiä! Ihania!

* * *

Olen aina ollut vähän pöhkönä kasveihin. En oikein osaa selittää, mikä kasvimaailmassa niin kovasti kiehtoo, siksi tarjoan selitykseksi geenejä: mummu oli kukkahörhöilijä, äiti vimmailee kasveista ja myös Kuopus on osoittanut sellaisia merkkejä, että kasvit kiinnostavat. Ilmeisesti siis X-kromosomiin sitoutuu* flora-alleeleja, joiden vuoksi vaikkapa poimulehden mesipisara tai nurmitädykkeen sini saa aikaan päässä kemiallisen reaktion, joka taas saa aikaan euforian.

Tästäpä pääsemme siihen lopputulemaan, että geeniperimäni vuoksi olen itse aivan avuton vastustamaan floran kutsua ja siksi täysin holtitta painelen pusikoissa milloin minkäkin viekoittelevan kasvin perässä. Vaikka euforian saamiseksi ehkä onkin siirryttävä koko ajan kovempiin aineisiin, on tässä se hieno puoli, että joka kesän tulo on ihme uusi. Keväällä leskenlehti ilahduttaa, voikukasta jo suorastaan hurmioituu ja ensimmäiset sinivuokot nostavat päähän melkoisen kukkahumalan. Vaikka olen siis ilmeisesti lehdokin kohdalla siirtynyt jyrkimpään mahdolliseen päihdykkeeseen, on sama riemu edessä ensi vuonna – ja tämän loppuvuoden nautin lieventäviä. Maariankämmekkä! Tui tui! Täältä tullaan!

* * *

Geeniselityksessä on yksi pieni mutta. Olen niin kiivaasti vimmaillut lehdokkia ympäriinsä, että nyt näyttää siltä, että oma puolen sukua ja Ton puolen sukua ovat myös hurahtaneet lehdokkiajatuksiin. Että kysynkin nyt, jos siellä on joku kätevä biologi esimerkiksi tätä tekstiä tutkailemassa: Voivatko geenit siirtyä ihmisestä toiseen ilmateitse esimerkiksi puheen tai ajatuksen voimalla? Voiko ihminen saada geenitartunnan ja yhtäkkiä alkaa haaveilla esimerkiksi lehdokin kohtaamisesta? Olenko vastuussa tästä lähipiirin yhtäkkisestä lehdokki-innostuksesta?

(Ja kysyn vielä, varmuuden vuoksi joskin jo pettymykseen varautuen: voisiko ihmiseen siirtää ehkä jostain imurointivimmageenin?)

* * *
*) Tai miten ne geenit nyt menevätkään. Liimautuvat? Niittautuvat? Heittäytyvät kimppaan? Ja kai miehilläkin voi olla flora-alleeleja, en minä sillä, meidän suvussa ne vaan näyttävät periytyvän naislinjaa, kun taas mieslinjassa periytyy nipotusta ja alkoholismia.

15 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

No kaivattu on, totta perhanassa!

Ja onnittelut! Ehkä mäkin vielä jonain päivänä löydän oman lehdokkini.

Sun äitis kirjoitti...

Kyllä, kaivattu on! Kesäloman kunniaksi olen selvitellyt puolen vuoden lukurästit ja nyt olen sitten jo tovin kaipaellut päivityksiä.

Lehdokista
Ajatteles, minä en ollenkaan tiennyt, että lehdokki näyttää tuolta! Tuo kukka ja sen tuoksu sen sijaan ovat minulle tuttuja 42! vuoden takaa. Opin tuntemaan kukan kesälapsena Ahvenanmaalla nimellä... Niin, mikä helkutta se olikaan? Ilmainen sanakirja ei tunnistanut koko lehdokkia på svenska, mutta latinalaisen nimen avulla sain mutkan kautta selvitetyksi: nattviol! Mitens, oliko se tuoksu hiukan hyasinttimainen? Vai muistankohan sittenkin väärin!

Trevlig sommar!

Ohari kirjoitti...

Hih, aina kannattaa kalastella ja kiitos mussukat :-)

Tiina, kyllä sen löytää ihminen ken tarpeeksi halajaa! Tosin vuosia voi ottaa... (huoh!)

Äitis, valkolehdokki lienee kasvin virallinen nimi, eikä sitäkään löydä ilmainen sanakirja. Höh. On häpeällistä, että noin tärkeä sana on jäänyt pois! Tuoksu on tosiaan jotain hyasintin, freesian (?), ehkä sireeninkin ja sen semmoisen suuntaan. Aika voimakas kyllä, niin että iltahämyssä sen saattaa löytää tosiaan tuoksun perusteella. Tuolla kohtauspaikassamme koko metsä tuoksui lehdokilta! Ihanainen pökerrys! Trevligaa myös tahollesi! Sekä huutomerkki!

MissJenny kirjoitti...

Kaivattu on! Olen meinannut tulla tänne anelemaan, että voisko saada vähän päivitystä kiitsa mut en sit kehrannut tulla painostamaan. Kiva kun siis päivitit ja vielä noin hyvillä lehdokkiasioilla. Mitään en rehuista tajua, paitsi että ne on kivoja.

oblomov jr. kirjoitti...

Nonni! Viikkotolukulla on kateltu suosikki-blogien listani "yli viikko sitten päivitetty" -osastolla kyyhöttelevää Oharia sillä silmällä, että onkohan tuo enää elossa? Ja sehän on!!1

Elikkäs kaipaus on ollut suuri. Hirmu kivaa, kun tulit takaisin.

BTW, lehdokit on meitsillekin tuttuja, kun olen joskus asunut osoitteessa Lehdokintie 2. Mitäs siihen sanot?

Zepa kirjoitti...

Noista alleeleista niin tiedä, mutta muuten suhtaudun hyperintoillen hyvän tekstin ilmestymiseen jälleen tässä tiedotusvälineessä. Kiitz!

Helen kirjoitti...

Ihana päivitys!

Flora-alleelit on huippujuttu, mieslinjassa periytyvä nipotus ja alkoholismi taas ei. T. nim. jälkimmäisistä kokemusta a) puolison b) oman suvun mieslinjassa. Nyt tulee tuhannen taalan kysymys: miten tuo perimäketju katkaistaan, voiko esim. 6v varovaisesti vuosien mittaan altistaa jotta saa immuniteetin vai päinvastoin, pitääkö välttää kaikkea kosketusta?

Ohari kirjoitti...

Te ootte ihmiset ihania ja annatte harhautuneelle bloggaajalle vain vähäisellä kinuamisella sitä, mitä se eniten kaipaa :-) Kiitos, muruset!

MissJenny, en minäkään kasveista mitään tajua. Paitsi että ne ovat (pääsääntöisesti) ihania! (Mikä ei olisi ihana? En kekkaa yhtäkkiä.)

Oblo, jos et ois noin kivasti aloittanut kaiholla, niin olisin saanut nenäverenvuodon tosta osoitteesta. Nyt sanon että vau! No okei, lievä kateus silti.

Zepa, niisks, itte oot!

Helen, odottelemme täällä jännittyneenä biologin vastausta! Itseen ruiskutettavat tai impattavat tai siveltävät geenit, ne vasta olisivat poikaa ja tyttöä! Ottaisin heti ainakin: ahkeruus-, musikaalisuus-, kärsivällisyys- ja taitoluistelugeenin. Ja tietysti sen imurointivimmageenin myös. Ehkä kehitys kehittyy ja siinä toivossa on vaan elettävä.

Lilith kirjoitti...

Mää sanon vaikka muutkin sanoi jo: kaivattu on!

Väen vängällä sitten suvustasi siinneet poikalapset kantavat flora-alleelia, koska äxän annat sinä heille, yyn ispappa. Kerta sille hei!
(eikä sitten sieltä isän yystä nipotusta eikä sitä toista, kun se voi syödä flora-alleelin kuin maailmanloppu pyyn)

Eikä ko. Voi ne saada sen toisenki äxän. Mutta fifti-fifti että kantavat!

Polga kirjoitti...

Hyvä, ette jäänyt bublettamaan ,DDD

Täälläpä onkin bongattu jo vuosia sitten sekä maariankämmekkä että tikankontti *ylp. virn*! Tosin ei lehdokkia =(

Ohari kirjoitti...

Lilith, ainii, hö. Mutta jos se on semmoinen geeni, joka näkyy sitten vaan naisissa ja miehet eiku kanniskelee. Mää en ole antanut enkä anna enää äksiä pojille, mikä tässä yhteydessä (kerrankin!) harmittaa.

Polga, on nähnyt myös maariankämmekän, usein ja runsaana, mutta että tikankontti! Ohhoh! Hienoa! En käy kadehtimaan kuitenkaan, vaan entistä tarmoisammin painelen metsikköön :-)

--KATA-- kirjoitti...

Määkin oon kaivannut!
(maatakin oon kaivanut)

Ohari kirjoitti...

Kata, rakkahin <3 Minäkin kaipailen sua jatkuvasti ja taas.
Olet kaivanut maata! Maan kaivelu on ehkä parhainta mitä on, tietysti kuitenkin vasta seksin, pitsan ja suklaan jälkeen. Okei, joissain tapauksissa pitsasta ja suklaasta voidaan neuvotella. Nykyään mun maani on kaiveltavissa lähinnä parvekepurkeissa ja appiukon porkkanapenkissä, mutta ah niin ihanaista se on silti. Kaiv/pailemisiin siis!

Anonyymi kirjoitti...

Mut musta imurointi on jees, eilen kämppä tänään auto. ..lähettää geenejä..
Lehdokista en tiä. Nurmikko pitäs leikata...niitä geenejä tänne kiits.

-kopsi

..kaipaillu kans on hän. :-)

Ohari kirjoitti...

Kopsi, kaihoilua myös tahollesi! Kivaa, että ilmaannuit vaihteeksi sinäkin :-) Tasan ei mene geenilahjat: minä leikkelisin ruohoa vaikka kuinka, kunhan ei tarvitsisi imuroida. Ja saattaisin leikellä vaikka tarvitsisikin. Pihahommat on kivoja, sisähommat ei niinkään. Sisätilaksi lasketaan tässä yhteydessä myös auto (sisätila, konehuone ja muut ulkoiset osat erikseen).

Ehkä se on niin, että elämässä nyt vaan tarvii olla tietty määrä epämukavuutta, että pysyy tasapaino ja mielenkiinto tallella. Ehkä kivat hommat lakkaisivat olemasta kivoja hommia, jos koskaan ei tarvitsisi tehdä mitään vastenmielistä. Ehkä ja ehkä (silti! imurointi! YÖK)