tiistai 21. heinäkuuta 2009

Lähimenneisyytemme kirjallisuuden karkea sukupuolistaminen ja etsintäkuulutus

Olen lukenut viime aikoina runsaasti suomalaista 1990-luvun proosaa, opintotarkoituksissa ja huvikseni. Sattumoisin (muka) luettavaksi on valikoitunut sellaisia teoksia, joita olen katsellut sukupuolirillein; sukupuoli on tuntunut määrittävän henkilöitä ennen muuta. Aloitin miesproosasta¹ ja havaitsin seuraavaa kirjojen henkilöistä:

Miehet:
Kipuilevat miehisyyttään ympäristön toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. (Tämän lauseen jälkeen pyyhin kylmää hikeä otsalta.) Heidän toimensa ovat säntäilyä ja ryntäilyä, useimmiten kännissä. Identiteetti on kateissa mutta onneksi kikkeli ei, tosin sitä hemputellaan joko liikaa tai liian vähän, tai ainakin sitä vatkaa väärä henkilö. Miehillä on vaikeaa. Naiset ovat hankalia. Lapset etäisiä. Työt tylsiä ja pomot myös. Alkoholista tulee huono olo ja omatunto, mutta sitä on silti kaksin käsin kitattava, tai muuten. Onneksi on kikkeli, vaikka, kuten todettu, sekin aina väärässä paikassa.

Tähän työlääntyneenä vaihdoin hetkeksi 1960- ja 1980-luvun amerikkalaiseen miesproosaan², vain havaitakseni, että sama kikkelinhemputus ja kipuilu jatkuu. Siirryin naisproosaan³:

Naiset:
Joko mankeloivat, pölyttävät ja säilövät tehden siitä valtaisan numeron tai sitten eivät ja tekevät siitä valtaisan numeron. Naisilla on tylsiä miehiä, joihin he ovat kyllästyneitä. Naisilla on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta naisilla on äitiensä kanssa. Jokaisella on (ollut) tunkeileva, etäinen, kylmä, julma, vaativa tai muuten ihan sikatyhmä äiti. Anopit ovat vielä pahempia. Naisen katkeruus kimpoilee hallitsemattomasti tielleen osuvista henkilöistä, useimmiten ne ovat sisaria tai lapsuusystäviä. Nainen haluaa jotain enemmän. Nainen syö liikaa, lihoo ja juo kuivaa viiniä, koska se ei lihota niin paljon (kuin makea, josta nainen pitäisi enemmän). Nainen ei ole sentään täysin hillitön.

Mörön Kiltin yön lahjat ja Tuomisen Tiikerihai kertovat (myös) lasten ongelmista. Niillä vasta vaikeaa on! Tuli mieleeni, että ehkä äidit pitäisi kieltää lailla.

* * *

Älyttömintä on, että mielestäni kaikki tässä referoimani kirjat ovat tosi hyviä! Oikein ihmetellä täytyy. Kyllähän minä tietenkin tajuan, ettei ongelmattomista ja onnellisista ihmisistä kannata kirjoittaa. Kuka hullu nyt haluaisi lukea kirjan, jossa Anja ja Launo tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin (mielellään juhannuksena eikä sada, paitsi sen verran, että voidaan todeta sateen tuovan onnea), laittavat onnensa kukkuloilla lapsia ja kotia, viettävät hääpäiviään kerta kerralta kasvavan jälkipolven hurratessa ja lopulta kuolevat iki-ikivanhoina, jos eivät nyt ihan toistensa käsivarsille, niin parin viikon välein ainakin. Tylsää. Sitä paitsi näitä juttuja saa lukea paikallislehdistä ihan tarpeeksi. "Olemme aina kunnioittaneet toisiamme, siinä on onnellisen parisuhteen ja elämän salaisuus", lausuu Launo ja Anja nyökkäilee hymyillen taust vieressä.

Ongelmia siis pitää olla, siitä olen samaa mieltä kirjailijoiden kanssa. Mutta pitääkö niiden aina olla samanlaisia ongelmia? Voitaisiinko sopia tässä ja nyt, että seuraava Finlandia-palkinto menee kirjailijalle, joka osaa uskottavasti ja koskettavasti kuvata naista, joka hinkuttaa ja hinkututtaa pimppiään jatkuvalla (tai jopa kiihtyvällä) vimmalla? Tai kotitaloussuuntautunutta tai anti-kotitaloussuuntautunutta miestä, joka pohtii alati joko mankelia tai mankelittomuutta – ja ennen kaikkea kamalaa äitiään? Nainen voisi mieluusti toikkaroida nakkikioskilla valomerkin jälkeen, tienata turpiinsa lakonisilla huomautuksillaan ja kömpiä ymmärtävän ja hellän (tai ymmärtämättömän ja epähellän) miehen hoivattavaksi. Mies voisi loputtomiin vaivata päätään ollako vai eikö olla single ja laittaako lapsia, laskeskella kaloreita vyötäröään mittaillen ja ennen kaikkea kipuilla (vaihteeksi) mankelin äärellä pölyrättiä lohduttomasti nihkeissä näpeissään puristaen.

Mitä? Kyllä Finladia-palkinto on ennenkin fantasiakirjallisuudelle annettu.

* * *

Ehkä minä nyt otan ja myönnän, että eniten vaivaa ajatus, jos tuo kirjallisuudesta saamani sukupuolikuva onkin todellisuutta vastaava. Onhan siellä ruudun toisella puolella edes yksi mies, jolla on ongelmaton ja sopivan läheinen suhde kikkeliinsä? Onhan siellä edes yksi nainen, jolla on hyvä äiti? Haloo? Huhuu? Kukaan?

* * *

¹) Esimerkiksi: Tervo: Minun sukuni tarina, Hotakainen: Klassikko, Westö: Lang, Seppälä: Supermarket. Okei, näistä joku taitaa olla myöhemmin kirjoitettu kuin 1990-luvulla, mutta samapa tuo.
²) Roth: Portnoyn tauti ja Anatomian oppitunti.
³) Esimerkiksi: Mörö: Kiltin yön lahjat, Tuominen: Tiikerihai, Nopola: suunnaton nippu kirjoja, Rask: Ei millään pahalla ja Jos rehellisiä ollaan.

12 kommenttia:

Sun äitis kirjoitti...

Minulla oli ongelmaton äitisuhde. Siihen tosin saattoi vaikuttaa, että äitini sairastui vakavasti, kun olin parikymppinen ja kuoli, kun olin 25. Ei ehditty koskaan siirtyä taistelumoodiin.

Minulla kyllä oli erinomainen suhde anoppiinkin, mutta hänpäs olikin silleen uskomaton ihminen, ettei suuttunut, vaikka haukuin poikaansa. Tuumas vaan, että joo, ihan yhtä typerä tuntuu olevan kuin isänsä. En tiedä, olisiko minusta koskaan samaan.

Ja vielä lopuksi: jos minusta joku tekisi tositapahtumiin perustuvan kirjan niin siinä olisi huomattavasti vähemmän huushollin (tai lakanoiden) hinkkuuta kuin muunlaista hinkkuuta. Nih!

Ja yleisemmin: valtaosa tuntemistani naisista ja miehistä on ihan täyspäisiä ihmisiä. Harvat kipuilevat näkyvästi sen paremmin naistyypillisesti kuin miestyypillisesti.

Edellinen ei tarkoita, etteikö kipuilevista tyypeistä kirjoja silti voisi mainiosti lukea. Hei, kamoon, mähän luen kesät pitkät toisiaan tappavista ruotsalaisistakin, vaikka Gotlannissa todellisuudessa tuskin tapahtuu kymmeniä murhia muutamassa vuodessa!

Zepa kirjoitti...

Tuohon huhuuseen en voi vastata kuin pyytämällä sua pitämään tukkaa kun puhun isolle valkoiselle - mutta kirjallisuudesta sen verran että, niin, sä varmaan tiedätkin että vältän kotimaista kirjallisuutta mahd. pitkälle, usein ja tiuhaan.

Ei mul nyt muuta.

Tiina kirjoitti...

No, kyllä mulla on ihan hyvä äiti. Tai no ominaisuutensahan nyt kullakin on, mutta ei niistä kirjaa ainakaan saisi. :D

Ohari kirjoitti...

Äitis, kauhean ikävä juttu tuo äitisi varhainen kuolema, jäin oikein sitä ajattelemaan. En tiedä lohduttaako vai päinvastoin, mutta luulen että jos taistelumoodi olisi ylipäätään ollut tulossa, se olisi hyvinkin ehtinyt. Ja ainakin katkeruus jälkeenpäin. Mullakin on ollut aina lämpimät välit anoppeihini, olen harjoitellut usean kanssa! Kivoja ihmisiä! Joskus jopa kakkosäitejä (Ooksää syönykään mitään?) Minä oon kyllä pitänyt sen varan, että niiden pojat sätitään muualle, koska vaikka olisivat kuinka tyhmiä (toisinaan), aina äidilleen kauheen armaita.

Jäin oikein miettimään, millaisen kirjan minusta saisi väsättyä. Myönnettävä on, että vaikka kotitaloushinkkuuta siinä ei juuri olisikaan, kauhea meteli sen olemattomuudesta kuitenkin. Olenhan täälläkin avautunut n kertaa imurointituskastani! Olisi myös äiti- ja mieskatkeruutta, päämäärättömyyttä ja päättämättömyyttä. Mutta kaloreiden laskemista ja lihomista siinä ei varmaan olisi! Lakonista nakkikikkarihortoilua kyllä! Pitänee löytää jostain jaritervo, joka laittaa kiehtovan elämäni paperille.

Zepa, tukkaasi toki pitelen. Mää kyllä tykkään kotimaisesta kirjallisuudesta kovasti, ja toistankin tässä vielä, että mielestäni noikin kirjat oli kaikki tosi hyviä. Ihan varauksetta voisin suositella (no ehkä Raskin kohdalla pyytäisin harkitsemaan itse). Nopolaan olen suorastaan lemmessä, niin herkullista tarinaa!

Tiina, ihanaa! Kertakaikkiaan! Kyllä kai äiti on ihmiselle kauhean tärkeä hahmo, mutta että sen piikkiin pannaan ihan kaikki elämän ongelmat, tuntuu vähän epäreilulta (näin äiti-ihmisestä ehkä etenkin). On ihan oikein oikeasti, äitioikeasti, kiva kuulla, että edes jollain on hyvä äiti(suhde).

Nyt voisi vielä ilmoittautua kikkeliongelmaton mies (oksymoron?), niin saadaan tämä pakka kasaan.

PS. Tulipa kauheesti huutomerkkejä! Toivottavasti teillä oli korvatulpat silmissä!

Ohari kirjoitti...

HA, tulipa vielä mieleeni, että muistelen Seppälän Sydänmaassa olleen kotitaloussuuntautuneen miehen, joka oli kikkelinsä suhteen (ainakin kohtalaisen) ongelmaton! On se vaan melkoinen pentele kirjoittamaan, se Seppälä. Tuommoisenkin kirjoitti ennen kuin ehdittiin edes pyytää.

Sun äitis kirjoitti...

Ohari,
mä vähän täsmennän, miksi ylipäätään harrastin niin yltiöepähienoa toimintaa kuin pojan haukkumista äidilleen.

Totuus 1
Mies (mikä tahansa mies) ottaa välillä päähän. Silloin on pakko vähän avautua, ettei oma pää prakaa.

Totuus 2
Omille sukulaisille ei kannata miehestä valittaa, kun ne vaan sanoo, että mitäs mä sanoin!

Tästä seurasi, että anopille oli hyvä rutista. Säilyi valitukset sisäpiirissä.

Ohari kirjoitti...

Äitis, juu, tuo on hyvin ymmärrettävää, etenkin jos anopilla on varma tieto siitä, että kyllä toi miniä kumminkin pojasta tykkää. Anoppi on usein tosiaan paljon parempi vaihtoehto tässä hommassa kuin oma äiti!

Minä lienen solvanut liian vähän miehiäni ylipäätään mihinkään suuntaan ja siksi varmaan erkaantunut niistä lopulta. Joskus vähän ihan parhaille kavereille ja senkin lopulta puolustellen, ja ilmanko olen erojeni jälkeen kuullut "eipä olisi uskonut".

Mitä tästä opimme? Solvatkaa naiset miehiänne, niin niistä ei ehkä tarvitse välttämättä erota.

Satu kirjoitti...

Nii. Minäkin olen miesteni tekemät pienet, tai joskus harvoin keskisuuret, virheet pitänyt visusti omana tietonani (ja näyttänyt ulkopuolisille erotilanteissa tarinan suurimmalta ellen ainoalta konnalta siitä riippumatta olinko sitä vai en). Mutta vaikka tämä ongelmien sisällä pitäminen on hyvinkin saattanut nävertää sielua enemmän kuin jokin muu käsittelytapa olisi tehnyt, en vain kuollaksenikaan osaisi edes haluta suhtautua muulla tapaa. Jääräpää jästipäisyyteen asti.

P.S. Mullakin on ihana äiti, jonka lähes ainoa vika on ylihuolehtivuus, ja senkin kanssa on oppinut hyvin elämään (ainakin nyttemmin...)

Kriisi kirjoitti...

Tää on niitä syitä miksi suosin kotimaista blogistaniaa ja kartan suomalaista kirjallisuutta.

Ohari kirjoitti...

Satu, kyllä minusta(kin?) voi luottaa siihen, että täysipäiset ihmiset tajuavat, ettei asiat juuri koskaan ole mustavalkoisia, vaikkei niistä koko ajan olisi suunapäänä huutamassakaan, ja että harvempi meistä ihmissuhteissaan sentään aivan randomina singahtelee – muiden tajuamisella ei ole niin väliäkään :-) Kurjaltahan tietysti kuulostaa erotuskassa (joka iskee myös tarinan konnalle yleensä), että kuinka sinä niin hyvän ihmisen hylkäsit (ja kun ei mihinkään tyydytä jne. jne.) Ulkopuolelta on usein kauhean helppo huudella "totuuksia".

Tällä ikää ja tästä näkökulmasta ylihuolehtiva äiti kuulostaa ihanalta!

Kriisi, ounou! Ja muutkin: älkää vältelkö suomalaista kirjallisuutta, se on hyvää! On se! Voi perhana, mitä menin tekemään tässä nyt! Esimerkiksi juuri tuo Tervon Minun sukuni tarina on hääkeeellyttävä! Lukekaa se! HUS! Ja Nopolan arkea sulostuttava vaikutus on merkittävä: sen ansiosta meillä on naurettu jopa aamuisin.

DorianK kirjoitti...

Noista mielikuvitusolennoista meinasin todeta, että kyllä jossain varmaan on sellainen nainen, jolla on (ihan) hyvä äiti. Ja taisikin jo sellainen ilmoittautua. Muuten ei pahemmin kannata hengitystään pidätellä.

Ohari kirjoitti...

Dorian, ah tuo ihanainen ihan-sana :-) Mutta joo-o. Kaipa on pikkuhiljaa uskottava, että se on tosiaan ongelmallinen kapine. Tätä ajatusta mielessä hellien voineekin hämmästellä, että vaikka siitä toki kohkataan, ihmeen vähän sitten lopultakin.