Kun kukaan ei ymmärrä

Olen viime viikoina hinkannut esseetä. Kiillottanut, tuunannut ja puunannut oikein urakalla. Voi että siitä tuli hieno! Hieno ja fiksu! Olin oikein tyytyväinen lähettäessäni sen opettajalle.

Sain viimein palautetta. "Esseessä oli vähän ongelmia. Tule keskustelemaan, jos tahdot." Tekisi mieleni huutaa kuin Rauno Repomies:

JUMALAUTA! EI OLE ONGELMIA MINUN ESSEESSÄ! HIENO ESSEE ON SE! KIVASTI ASIOISTA KERTOO, ASIOITA VIISAASTI POHDISKELEE! HIENO ESSEE! MINUN KIVA ESSEE ON SE! JUMALAUTA!

Ja huudankin. Hetkinen.

Toinen hetkinen, paikkaan vielä katosta irronneet rappaukset ja lahjon naapurit tyytyväisiksi.

JUMALAUTA!

Okei, otan myös lääkkeen.

* * *

Joudun odottamaan peräti ensi keskiviikkoon, ennen kuin kuulen, mitä ongelmia (muka minun kivassa) esseessä on. Nyt on Oharin hermot koetuksella, ja sitä varten alankin pohtia vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita*.

Voisin vetäistä pään täyteen, mutta: meillä on meneillään etninen puhdistus, jonka jälkeen taloudessa ei majaile enää yhtään punanenää eikä tihrusilmää. Sitä paitsi viikon känni voi käydä hermoille sekin, ehkä jopa omille. Voisin teeskennellä välinpitämätöntä, mutta: käsien tärinä ja hallitsematon karjahtelu
JUMALAUTA!
kyllä hiukan rikkoo tyynen olemukseni kuvajaista. Voisin parkua silmät päästäni, mutta: se nyt on kuitenkin vain essee, yksi pieni (no, aika suuri, ylisuuri) essee ja jos kyynelehtimään alkaa kokonaiseksi viikoksi, siitä vasta tihrut silmät saa, ja punaisen nenänkin ehkä.

Niinpä kaivelen sen ympäristöä vähiten kuormittavan keinon: otan väärinymmäretyn neron asenteen. Yrmyilen ja hymähtelen ja nakkelen niskojani – mökötyksen väliin kiljahtelen kiivaana otsa rypyssä (tiedätte kyllä mitä) niin, ettei totuus pääse vahingossakaan unohtumaan keneltäkään. Minkäs sille voi, kun kukaan ei ymmärrä.

Niin että, ystävät kalliit ja vähän edukkaammatkin, älkää nyt vaan alkako ymmärtää minua. Menee aivan riekaleiksi koko hatarasti kokoon karsittu hätätilanerous.

* * *

*) Jouduin kirjoittamaan tuon sanan ~10 kertaa, enkä vieläkään ole ihan varma, onko se oikein. Jotain kertoo hermoista se.

Terveisiä Absurdiasta!

Palauduin juuri kotiin kaupungista bussilla. Viereen pyrähti parvi noin tokaluokkalaisia uimahallireissulta. Jouduin kuulemaan seuraavan keskustelun:

– Kyllä mää tiedän, mikä ois hyvä. Joku semmoinen värillinen.
– Niin, mustassa näkyy kaikki lika.
– Hahaaa! Toi* sano, että mustassa näkyy lika!
– No näkyy siinä! Pöly ja kaikki töhnä!
– Niin. Toisaalta valkoisessa näkyy kaikki kura ja ruokatahrat.
– No minkä värisen jääkaapin sää haluaisit sitten?
– Joku vaikka punainen ois hyvä. Siinä ei näkyis niin kaikki.

Tajuuttekste jätkät, jääkaapin?! Marttaliikkeellä on vankempi jalansija nuorison keskuudessa kuin ikinä osasin kuvitella. Mitä seuraavaksi? Minkälaiset olisivat hyvät kesäverhot? Toisaalta värilliset olisivat kivat, mutta ne haalistuvat auringossa? Valkoisissa näkyy pikkukärpäset, ja onhan ne vähän tylsät? Mikä imuri on paras? Kumpaa pesuainetta käytätte mieluummin, Tolua vai Ajaxia? Kannattaako matot hakata vai vain tuulettaa imuroinnin jälkeen?

Apua! Mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan! Kun pikkupoikaset – kyllä, poikia olivat nämä pikkumartat – neuvottelevat kotitaloudellisista ongelmista, mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Jos siivous on päivän nouseva trendi, ainakin minä alan syrjäytyä kiihtyvällä vauhdilla.

Seuraavaksi ehkä terveisiä marginaalista. Sieltä villanorsujen ja ketsuppiläikkien varjoisalta savannilta, missä pyykkivuoret siintyvät jylhinä kalkkitahraisia kaakeleita vasten ja tuuli pyörittelee kissanhiekkakiemuroita karvaiselle matolle.

* * *

Nuorisoa pitää varjella. "Ei moppi tapa ja moppiämpäriin ei huku" on vaarallista propagandaa näinä aikoina. Tarkkailkaa lapsianne!

* * *
*) Nimi ehkä muutettu. Järkytyin niin, että en tullut painaneeksi vieressä istuvan herran nimeä mieleeni. Miele on muuten ehkä tunnetuin imurimerkki. Eikö tässäkin ole kuulkaa hieman salaliiton makua, kysyn edelleen!

Mutta helppoa ei ole kellään

Oharin tiedegornerista morjens!

Olemme empiirissä tutkimuksissamme tulleet siihen tulokseen, että ne naiset, joille on tarpeen huomautella pömpöttävästä vatsasta tai hyllyvästä persuksesta, kärsivät tavallista vakavammasta huumorintajun puutteesta. Lisäksi syndroomaan näyttää liittyvän seksuaalisen halun muutoksia (heikkenevään suuntaan) ja jopa valonarkuutta.

Suosittelemmekin, että huumorintajuiset miehet valitsisivat partnereikseen vain hyvin treenattuja, kiinteälihaisia kaunottaria ja aina tarpeen vaatiessa – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään – päivittäisivät puoliso-osaston välttääkseen tarpeettomia inhimillisiä kärsimyksiä.

Huumorintajuttomien pönöttäjien esteettisten huomioiden aiheuttamista seuraamuksista ei ole juurikaan raportoitu, joten ilmeisesti heidän puolisonsa ovat sangen tyytyväisiä tutiseviin jenkkakahvoihinsa.