tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kasvi- ja geenipoliittinen mietintö

Arvatkaa mitä! Ette arvaa kuitenkaan, niin kerron: olen hengissä ja hyvissä voimissa. Tämä ei ole siis haamukirjoitus. Tämän ei-haamukirjoituksen yllättävän ja raflaavan aloituksen taustaoletuksena on tietenkin omahyväinen ajatus siitä, että joku ehkä siellä ruudun toisella puolella on kaivannut minua. (Ja jos kukaan ei myönnä, alan porata ja sitten ei ole kivaa & punaiset silmät, räkää nenästä ja vaikka mitä, ettäs tiedätte!)

Kevät meni suoraan sanottuna käsille – tai reisille, miten vaan. Kandityö jäi palauttamatta. Jos alan asiaa ajatella ja selvittää oikein perusteellisesti, ahdistun ja alan porata ja ks. yllä. Ajattelen tuota joskus toiste, tuskin teen siitä konsaan tämän enempää selkoa ja siirryn nyt siis hopsloikkaa mukavampiin asioihin.

* * *

Sain eilen reilun kaksi vuotta vanhaan blogikirjoitukseen kerta kaikkiaan hurmaavan kommentin, jonka lukijain aikaa säästääkseni sitatoin tähän kokonaisuudessaan:

Hei, kyllä kuule Lehdokkia kannattaa etsiä ja niitä ihan oikeasti on olemassa. Meidän mökkitontilla Korpilahdella niitä on ainakin 9 kpl. Just Juhannuksen aikaan ne tuoksuu huumaavasti illalla. Naapurin rouva ne keksi, kun tuli meille saunomaan ja mentiin jäähylle, niin hän sanoi, että sulla on kyllä jossain täällä lehdokkeja. Tuoksu paljasti ja niin lähdimme löytöretkelle. Olen ihastunut niihin. Toivon, että sinua vielä onnistaa.

Ja arvatkaa taas mitä! Ette vieläkään arvaa, niin kerron: monivuotinen tuskainen harhailuni kannatti ja kohtasin viime perjantaina, siis 26.6.2009 noin kello 20.59.15, elämäni ensimmäisen lehdokin ja sen monta, monta kaveria! Uskoni lehdokkeihin on palautunut! Onnellisuudella ei ole äärtä eikä määrää! Kuten kommentoija myös minä olen aivan korviani myöten lemmessä niihin! Huutomerkki! Ne eivät ole niin ihania kuin kuvittelin vaan vielä ihanampia! Kauniita! Tuoksuvia! Herkkiä! Ihania!

* * *

Olen aina ollut vähän pöhkönä kasveihin. En oikein osaa selittää, mikä kasvimaailmassa niin kovasti kiehtoo, siksi tarjoan selitykseksi geenejä: mummu oli kukkahörhöilijä, äiti vimmailee kasveista ja myös Kuopus on osoittanut sellaisia merkkejä, että kasvit kiinnostavat. Ilmeisesti siis X-kromosomiin sitoutuu* flora-alleeleja, joiden vuoksi vaikkapa poimulehden mesipisara tai nurmitädykkeen sini saa aikaan päässä kemiallisen reaktion, joka taas saa aikaan euforian.

Tästäpä pääsemme siihen lopputulemaan, että geeniperimäni vuoksi olen itse aivan avuton vastustamaan floran kutsua ja siksi täysin holtitta painelen pusikoissa milloin minkäkin viekoittelevan kasvin perässä. Vaikka euforian saamiseksi ehkä onkin siirryttävä koko ajan kovempiin aineisiin, on tässä se hieno puoli, että joka kesän tulo on ihme uusi. Keväällä leskenlehti ilahduttaa, voikukasta jo suorastaan hurmioituu ja ensimmäiset sinivuokot nostavat päähän melkoisen kukkahumalan. Vaikka olen siis ilmeisesti lehdokin kohdalla siirtynyt jyrkimpään mahdolliseen päihdykkeeseen, on sama riemu edessä ensi vuonna – ja tämän loppuvuoden nautin lieventäviä. Maariankämmekkä! Tui tui! Täältä tullaan!

* * *

Geeniselityksessä on yksi pieni mutta. Olen niin kiivaasti vimmaillut lehdokkia ympäriinsä, että nyt näyttää siltä, että oma puolen sukua ja Ton puolen sukua ovat myös hurahtaneet lehdokkiajatuksiin. Että kysynkin nyt, jos siellä on joku kätevä biologi esimerkiksi tätä tekstiä tutkailemassa: Voivatko geenit siirtyä ihmisestä toiseen ilmateitse esimerkiksi puheen tai ajatuksen voimalla? Voiko ihminen saada geenitartunnan ja yhtäkkiä alkaa haaveilla esimerkiksi lehdokin kohtaamisesta? Olenko vastuussa tästä lähipiirin yhtäkkisestä lehdokki-innostuksesta?

(Ja kysyn vielä, varmuuden vuoksi joskin jo pettymykseen varautuen: voisiko ihmiseen siirtää ehkä jostain imurointivimmageenin?)

* * *
*) Tai miten ne geenit nyt menevätkään. Liimautuvat? Niittautuvat? Heittäytyvät kimppaan? Ja kai miehilläkin voi olla flora-alleeleja, en minä sillä, meidän suvussa ne vaan näyttävät periytyvän naislinjaa, kun taas mieslinjassa periytyy nipotusta ja alkoholismia.