Rakentava ehdotus tietokoneohjelmien parantamiseksi

Hyvät ohjelmistovalmistajat, tietokonevelhot, koodarit ja nörtit! Olette helpottaneet kansalaisen arkitoimia ja ansaintia rakentamillanne mainioilla sovelluksilla niin paljon, että tunnen teitä kohtaan liikutuksen-, itkunsekaista kiitollisuutta ja tekisi mieleni kutsua teitä rakkaiksi ohjelmistovalmistajiksi, armaiksi tietokonevelhoiksi, ihaniksi koodareiksi ja suloisiksi nörteiksi. Ehkä se olisi kuitenkin, etenkin tässä yhteydessä, liian intiimiä, joten olkaa nyt ainakin tällä kertaa vielä hyviä. Fanitan teitä tuelta! (Tulihan tämä nyt selväksi?)

Saanhan esittää teille kysymyksen? Kiitos. Miksi, oi miksi, lähes kaikissa tietokoneohjelmissa OK-toimiin johtava nappi on PERUUTA-napin vieressä, aivan siinä kylki kyljessä?

Havainnollistan tätä jokapäiväistä ongelmaa hieman, jos sallitte. Kiitos. Oletetaan henkilö O. Hän on tottunut tietokoneiden käyttelijä, hallitsee päivittäin naputtelemansa, klikkailemansa ja muuten kikkailemansa sovellukset suvereenisti. Hänellä ei ole tarkakavaissuushäriötä, ei tärrääviä käsiä eikä katseen sumeutta. Oletetaan, että henkilöllä O on jokin kotieläin, esimerkiksi punaraidallinen, nätti ja hyvässä järjestyksessä kastroitu terve poikakissa, jonka nimi on – sanotaan nyt vaikka – Pertti. Eräänä kauniina päivänä kissasta irtoaa karva, joka kuin universumin säätämälle ravintoketjulle hilpeästi virnistäen pujahtaa hiireen, joka on maagisin sätein kytketty henkilön O tietokoneeseen. Hiiri on, kuten hiiret yleensäkin, varsin kompakti, ruuviton möykky, ja siten mahdoton ruumiinavata ilman tuhoisia seurauksia. Siellä on ja pysyy karva, vaikka henkilö O puhkuu ja puhkuu ja puhaltaa hiiren sisuksiin kaikista mahdollisista rakosista. (YÖK, kun tarkemmin asiaa ajattelee.) Karva asettuu mukavasti jonnekin strategisesti merkittävään kohtaan hiiressä ja saa aikaan sen, että hiirulainen alkaa, ehkä sietämättömästä kutinasta johtuen, aivan yhtäkkiä toimia superteholla, tehdä klikkauksia ja tuplaklikkauksia sinne, missä niitä ei tarvita ja missä ne ovat jopa harmittaviin tuloksiin johtavia. Kun henkilö O vie hiiren osoittimen lähelle sovelluksen utelulaatikon OK-nappia, hiiri päättääkin toimia jo PERUUTA-napin kohdalla, tai päinvastoin. Henkilöltä O menee hermo, kun tämä on toistunut n kertaa. Henkilö O päättää kirjoittaa asiasta suivaantuneen blogikirjoituksen, jota parhaillaan luette, ja tehdä rakentavan ehdotuksen:

Jos nämä kaksi nappia sijaitsisivat kuvan osoittamalla tavalla, eikö kansalaisen olisi helpompi päättä osua jopa hulluksi tulleen hiiren kanssa osua oikeaan nappiin? Eikö olisi jopa loogista, että kaksi vastakkaisiin toimiin johtavaa painalluskohtaa sijaitsisivat utelulaatikon vastakkaisissa päissä, ei vierekkäin?

* * *

Jos te, hyvät ohjelmistovalmistajat jne. olette valmiit myöntämään tämän ongelman, tahdon tulla puoliväliin vastaan ja myöntää, että toisinaan jopa moitteettomasti toimivalla hiirellä saattaa tulla valittua väärä nappi. Joskus on kiire, joskus on tärisevä käsi, joskus tarkkaavaisuus herpaantuu – en ole koskaan laskenut, montako OK- (tai PERUUTA-) painallusta päivään mahtuu, mutta arvelen, että monta niitä on. Esimerkkihenkilömme O pyrkii olemaan huolellinen ja alati ajan tasalla toimissaan, mutta koska hän on vain ihminen, on hän erinäisiäkin kertoja tullut huitaiseeksi työnsä jäljet bittien hautausmaalle. Kun sinne apeasti haihtuen ikuisiksi ajoiksi häipyy esimerkiksi juuri syvätty, pörröpäinen ja rimpsuhelmainen, tummalla taustalla korituolissa istuva mallineitonen, mustalla tiellä mustilla renkailla tönöttävä uudenkarhea menopeli tai katiska*, tuntee henkilömme O suurta henkilökohtaista tuskaa ja miettii jälleen kerran, miksi, oi miksi, painoin PERUUTA-nappia vaikka piti painaa TALLENNA-nappia.

Ratkaisu tähän ongelmaan on teidän, hyvät ohjelmistovalmistajat, käsissänne. Käyttäkää koodaamisen lahjaanne viisaasti, jotta se koituisi ihmiskunnan hyväksi. Olkoon voima kanssanne!

* * *
*) Ne kansalaiset, jotka ovat edes kerran elämässään syvänneet tuollaisen kuvan, tietävät taatusti, mistä puhun. Ehkä seuraavan marinan aiheena onkin mallien pörröiset hiukset, tummat taustat, verkot ja muut hiton häkkyrät, joita ihminen joutuu leipätyökseen kuvankäsittelemään. Jo tässä voin sanoa painokaasti, että nyt mallilikat siellä kuulkaa, tukka kiinni, kädet vartalon viereen ja jalat yhteen. Virnistellä sopii miten mielitte, mutta se afro kuriin, prkl!

Lähimenneisyytemme kirjallisuuden karkea sukupuolistaminen ja etsintäkuulutus

Olen lukenut viime aikoina runsaasti suomalaista 1990-luvun proosaa, opintotarkoituksissa ja huvikseni. Sattumoisin (muka) luettavaksi on valikoitunut sellaisia teoksia, joita olen katsellut sukupuolirillein; sukupuoli on tuntunut määrittävän henkilöitä ennen muuta. Aloitin miesproosasta¹ ja havaitsin seuraavaa kirjojen henkilöistä:

Miehet:
Kipuilevat miehisyyttään ympäristön toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. (Tämän lauseen jälkeen pyyhin kylmää hikeä otsalta.) Heidän toimensa ovat säntäilyä ja ryntäilyä, useimmiten kännissä. Identiteetti on kateissa mutta onneksi kikkeli ei, tosin sitä hemputellaan joko liikaa tai liian vähän, tai ainakin sitä vatkaa väärä henkilö. Miehillä on vaikeaa. Naiset ovat hankalia. Lapset etäisiä. Työt tylsiä ja pomot myös. Alkoholista tulee huono olo ja omatunto, mutta sitä on silti kaksin käsin kitattava, tai muuten. Onneksi on kikkeli, vaikka, kuten todettu, sekin aina väärässä paikassa.

Tähän työlääntyneenä vaihdoin hetkeksi 1960- ja 1980-luvun amerikkalaiseen miesproosaan², vain havaitakseni, että sama kikkelinhemputus ja kipuilu jatkuu. Siirryin naisproosaan³:

Naiset:
Joko mankeloivat, pölyttävät ja säilövät tehden siitä valtaisan numeron tai sitten eivät ja tekevät siitä valtaisan numeron. Naisilla on tylsiä miehiä, joihin he ovat kyllästyneitä. Naisilla on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta naisilla on äitiensä kanssa. Jokaisella on (ollut) tunkeileva, etäinen, kylmä, julma, vaativa tai muuten ihan sikatyhmä äiti. Anopit ovat vielä pahempia. Naisen katkeruus kimpoilee hallitsemattomasti tielleen osuvista henkilöistä, useimmiten ne ovat sisaria tai lapsuusystäviä. Nainen haluaa jotain enemmän. Nainen syö liikaa, lihoo ja juo kuivaa viiniä, koska se ei lihota niin paljon (kuin makea, josta nainen pitäisi enemmän). Nainen ei ole sentään täysin hillitön.

Mörön Kiltin yön lahjat ja Tuomisen Tiikerihai kertovat (myös) lasten ongelmista. Niillä vasta vaikeaa on! Tuli mieleeni, että ehkä äidit pitäisi kieltää lailla.

* * *

Älyttömintä on, että mielestäni kaikki tässä referoimani kirjat ovat tosi hyviä! Oikein ihmetellä täytyy. Kyllähän minä tietenkin tajuan, ettei ongelmattomista ja onnellisista ihmisistä kannata kirjoittaa. Kuka hullu nyt haluaisi lukea kirjan, jossa Anja ja Launo tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin (mielellään juhannuksena eikä sada, paitsi sen verran, että voidaan todeta sateen tuovan onnea), laittavat onnensa kukkuloilla lapsia ja kotia, viettävät hääpäiviään kerta kerralta kasvavan jälkipolven hurratessa ja lopulta kuolevat iki-ikivanhoina, jos eivät nyt ihan toistensa käsivarsille, niin parin viikon välein ainakin. Tylsää. Sitä paitsi näitä juttuja saa lukea paikallislehdistä ihan tarpeeksi. "Olemme aina kunnioittaneet toisiamme, siinä on onnellisen parisuhteen ja elämän salaisuus", lausuu Launo ja Anja nyökkäilee hymyillen taust vieressä.

Ongelmia siis pitää olla, siitä olen samaa mieltä kirjailijoiden kanssa. Mutta pitääkö niiden aina olla samanlaisia ongelmia? Voitaisiinko sopia tässä ja nyt, että seuraava Finlandia-palkinto menee kirjailijalle, joka osaa uskottavasti ja koskettavasti kuvata naista, joka hinkuttaa ja hinkututtaa pimppiään jatkuvalla (tai jopa kiihtyvällä) vimmalla? Tai kotitaloussuuntautunutta tai anti-kotitaloussuuntautunutta miestä, joka pohtii alati joko mankelia tai mankelittomuutta – ja ennen kaikkea kamalaa äitiään? Nainen voisi mieluusti toikkaroida nakkikioskilla valomerkin jälkeen, tienata turpiinsa lakonisilla huomautuksillaan ja kömpiä ymmärtävän ja hellän (tai ymmärtämättömän ja epähellän) miehen hoivattavaksi. Mies voisi loputtomiin vaivata päätään ollako vai eikö olla single ja laittaako lapsia, laskeskella kaloreita vyötäröään mittaillen ja ennen kaikkea kipuilla (vaihteeksi) mankelin äärellä pölyrättiä lohduttomasti nihkeissä näpeissään puristaen.

Mitä? Kyllä Finladia-palkinto on ennenkin fantasiakirjallisuudelle annettu.

* * *

Ehkä minä nyt otan ja myönnän, että eniten vaivaa ajatus, jos tuo kirjallisuudesta saamani sukupuolikuva onkin todellisuutta vastaava. Onhan siellä ruudun toisella puolella edes yksi mies, jolla on ongelmaton ja sopivan läheinen suhde kikkeliinsä? Onhan siellä edes yksi nainen, jolla on hyvä äiti? Haloo? Huhuu? Kukaan?

* * *

¹) Esimerkiksi: Tervo: Minun sukuni tarina, Hotakainen: Klassikko, Westö: Lang, Seppälä: Supermarket. Okei, näistä joku taitaa olla myöhemmin kirjoitettu kuin 1990-luvulla, mutta samapa tuo.
²) Roth: Portnoyn tauti ja Anatomian oppitunti.
³) Esimerkiksi: Mörö: Kiltin yön lahjat, Tuominen: Tiikerihai, Nopola: suunnaton nippu kirjoja, Rask: Ei millään pahalla ja Jos rehellisiä ollaan.