tiistai 28. joulukuuta 2010

Kaikki on ihan hyvin

Puhuin rauhallisesti puhelimeen, mutta sanojani en muista. Puhelun jälkeen poltin tupakan ja join lasillisen vettä. Istuin takaisin sohvalle, ja vasta sitten silmissä pimeni. Havahduin siihen, että haukoin henkeä ja hoin itsekseni kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on ihan hyvin.

* * *

Älä nyt äiti säikähdä, mutta me ajettiin hirvikolari. Me ollaan molemmat ihan kunnossa. Ei sattunut yhtään kumpaankaan.

* * *

Pelästynyt tytärlapsi tuntee äitinsä ja oman säikähdyksensäkin keskellä piti huolen siitä, ettei äiti joudu järjettömään paniikkiin puhelimen toisessa päässä, melkein sadan kilometrin takana. Se tuntuu epäreilulta. Minä olen äiti ja minun pitäisi pitää huolta lapsistani. Vaikka sentään pysyin rauhallisena puhelimessa, apua minusta ei ollut. Istuin sohvalla kädet täristen sylissä ja tuskailin, miten paljon tyttäret ovatkaan säikähtäneet ja miten läheltä kävi, ettei sattunut pahasti. Ettei kukaan tullut vastaan, kun auto liukui vastaantulevien kaistalle ja siitä ojaan. Huokailin, että Esikoinen onneksi on rauhallinen kuski; että vauhtia onneksi oli kuitenkin vain vähän. Onneksi tyttäret olivat jo lähellä kotia, onneksi isä pääsi vastaan nopeasti.

Etten minä kuitenkin laittanut tytärlapsia junaan. Auton olisi voinut hakea joskus toiste. Kesällä, päivällä.

Ei voi varjella loputtomiin, selvähän se. Kaikkea voi maailmassa tapahtua, ja tapahtuukin.

* * *

Sitä en ymmärrä, miten ensi kerralla pystyn katselemaan, kun tyttäret lähtevät kotimatkalle ja miten pysyn järjissäni sen puolitoista tuntia, ennen kuin puhelin soi ollaan kotona, hyvin päästiin.

torstai 28. lokakuuta 2010

Täysikuuluu

Mitäs mulle, minulle rakkahin, oikein kuuluu? Katsotaanpa pitkästä aikaa.

Olin kesällä työharjoittelussa, se oli kivaa, sain tehdä vähän ekstraakin, josta sain jopa oikein rahapalkkaa, mutta josta tuskin seuraa sen enempää. Kiva kesäsuhde ja siinä se. Miksei muuten kukaan koskaan varoita ottamasta kesätyöpaikkaa? Siihen jopa kannustetaan, ja onko se moraalista, kysyn vaan.

* * *

Eipä tässä nyt oikein muuta kuulu. Paitsi aloin sivuaineena lukea tietojenkäsittelyä. Osaan tehdä java-ohjelman, joka arvuuttelee käyttäjältä lukuja ja toisen, joka osaa laskea merkkijonosta vokaalit. Luulen, että noilla ei vielä pääse ydinvoimalaa koodaamaan, mutta toisaalta tavoitteeni onkin oppia sen verran, että tajuan, mitä nörteiltä voi vaatia (nyt näyttää siltä, että ihan mitä vaan).

Gradun valmistelun harkinnan aloittelun suunnittelun pohdinta on kovassa vauhdissa. Jouluun mennessä pitäisi olla tutkimussuunnitelma valmiina ja keväällä pitäisi aloittaa itse homma. Voi morjens.

* * *

Tänään lipastolle mennessäni huomasin, että 40–50-vuotiaat miehet tunnistaa hyvin siitä, että niillä on musta nahkatakki, joka on olkapäistä leveä eikä helmassa resoria, mustat farkut, tukevat mustat kengät ja lyhyeksi leikattu hilpeästi harmaantuva tukka. Ne seisovat kadunkulmissa, puhuvat puhelimiinsa ja nostelevat ohikulkeville naisille kulmiaan puolitotisina keskeneräisen lauseen häiriintymättä. Ne vannovat bluesin ja viskin nimeen, koska se on kuulia (ja onhan se).

Tajusin myös, että ne ovat ikätovereitani, nuo ikääntyvät, raaminsa löytäneet miekkoset. Niitä on syntynyt niistä jätkistä, joiden kanssa käytiin välitunnilla tupakilla, jonka luonnollisena seurauksena istuttiin jälki-istunnossa.

Mitä sitten? En oikein tiedä, miksi tuo ajatus vaivaa. Ehkä pitäisi hankkia jakkupuku tai edes suorat housut ja kampaus. Käyttää silmälaseja ja paitapuseroita.

Tätä täytyy vielä miettiä.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Kauheeta hassausta

Yhtenä ehtoona oltiin Ton kanssa joogaamassa¹ parvekkeella, niin eikö kesken siinä rennon sisäänhengityksen (vasemman siaraimen kautta) pamahtanu kauhee mattinäsä päälle. Tiätte sen Kummelin kaverin, joka osaa niin näppärästi tiivistää olennaisen siitä, mikä millonkin tässä mailmassa mättää? Kattokaa ny vaikka Juutuubista², jos ei oo tuttu, on sillä meinaan niin asiallista asiaa. Nim mihinkäs mää jäinkään? Juu! Kattelin siitä parvekkeelta meirän pihaan, kello oli siinä puali yks yällä ja jumalauta valoo on kun ... no missä ny on paljov valoo. On tolppaa, on seinälamppua, on jos vaikka mitä he-le-vetin tuikkua valasemassa tianoota JUMALAUTA KESKELLÄ YÄTÄ!

Jos teille ny millonkaan tulee miäleen, että tahrotte kiikutella pihakeinussa ja tehrä ristikkoo keskellä yätä kahrenkytä asteen pakkasessa, tervetuloo meirän pihaan. Tai menkää mihkä hyvänsä tamperelaisen asumalähiön kerrostalopihaan. Kyllä näkee! Keskikaupungilla ov varmaan viä valosampaa. Ja mää pahaa pelkään, että muissa kaupungeissa oj justiin sama peli. Onko tässä ny mitään järkee, kysyv vaan!

* * *

Emmää ny sillä, että se valo mua mitenkä häikäsis. Ja onhan täällä Suamessa tiätty pitkä pimee talvi, kaipaa sitä ihminen valoo. Mutta kun kello on sev verta, että väki on pötköttäny jo monta tuntia, ykskään elävä sialu ei liiku (paitti rusakot) pihoissa, niin mitä vasten niitä valoja poltetaan? Huvikseev vai? Vai onko se valojen säätö muka niv vaikeeta, että kun on tämmönen runsasluminen talvi ja vähempikiv valo riittäis, sitä ei vaan saara räppästyä piänemmälle?

Panin sitten seuraavana päivänä kauppareissulla oikein merkille, miten paljon tossa on noita valoja matkavvarrella. On katulamppua ja on pihatolppaa, väliim pilkottaa seinälamput. Mää arvioin, että jos pualet sammuttais, näkis ihan tarpeeks ja viä ylikin. Mum miälestäni riittäs vallan hyvin, että näkis mihkä menee eikä joka kohran tarttis pihalla olla lukuvalastu – lukekoon kukin tykönänsä kotonansa.

Jos valoista vaam pualat palais, tiätäis se, mää luulen, melkosta säästöö sekä taloyhtiöille että kaupungille. Meillä ainakin nousi vuakra vähän kauheesti tänäkiv vuanna, ja se tuntuu kyllä epäreilulta justiin sillon, kun tota yällistä pihavalastusta kattelee. Eikä se yksittäisen ihmisen kulueräkääv viä niin kamalasti korvenna kun se, että yrinvoimalaa pykätään pystyyn toinen toisensa jälkeen ja sähkönkulutusta vaal lisätään!

* * *

Tässä ny, kun oon saanu itteni taas kiihrytettyä vimmaan, ihmettelen kovaan ääneen myäs sitä, että minkä vuaksi moottoriteillä palaa nin jär-je-tön määrä katulamppuja. Taaskim mää arvioin, että jos pualet pantais päältä pois, riittäis se oikein hyvin näyttään kuskeille, että tossa on Toijjalan risteys, jos sinne tahrot, paas kääntyen. Autoissa ov valot, ainakin niissä joilla laillisesti saa ajella, niin että kyllä niillä valoilla pärjää sev verta, että näkee mihkä menee sitten tarkemmin.

* * *

Minen oo tiätenkään mikään valaistusinsinööri. Kai mun tarttee vaan luattaa siihen, että ne osaa hommansa. Mutta saam mää silti ihmetellä! Kun ei oo jumalauta mitäär rotia.

* * *
¹) No niin, joku siä jo arvaskin, että tupakilla oltiin.
²) Toi vireo om muuten juuri meirän nurkilta.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Pre-työharjoittelupaikkahakemusperäinen ahdistus

Päivänä muutamana istahdin koneen äärelle hirmuisessa taistelutahdossa. Naksuttelin sormet vetreiksi ja ojentelin ranteiden kulmat optimaalisiksi. Piti kirjoittaa työharjoittelupaikkahakemus. Tarkkaa kohdetta ei ollut tiedossa, mutta mielikuvittelin hyvin tarkkaan, miten hakemukseni kanssa kävisi. Olin nimittäin päättänyt, että siitä tulee hyvä, tosi hyvä. Ylivertainen. Ohittamaton. Niin hyvä, että kun pönäkkä liituraitapukuinen sikaria pureskeleva toimitusjohtaja nappaisi hakemukseni ohi kulkiessaan henkilöstöpäällikön työpöydän kulmalta, alkaisi julmettu huuto: "JUMALAUTA! Mistä teille maksetaan palkkaa? Miksei tätä ihmistä ole rekrytoitu meille jo ajat sitten? Nyt käytte heti hakemassa sen kotoa meille töihin! Lupaatte sille palkkaa niin paljon kuin se suinkin haluaa, lounas-, liikunta-, työterveys-, auto-, puhelin- ja asuntoedut myös! Vähintään! Niin kuin olisi jo! Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana, ettei mikään muu firma ehdi napata sitä! VAUHTIA!"

Kertakaikkiaan. Tästä se ura urkenisi.

* * *

Muutaman tunnin kuluttua olin harkiten hionut tekstin huippuunsa. Ensimmäisessä kappaleessa, joka oli noin kolmannes sivusta, todistin hyvin pätevästi, että Olen 41-vuotias nainen, mutta eihän se haittaa yhtään. Seuraavassa selvitin, miksi olen alkanut opiskella tässä iässä, ja todistin hyvin pätevästi, että motivaatio on erityisen kova 41-vuotiaana, mutta sehän ei haittaa yhtään. Lopetin hakemuksen toteamalla, että olen 41-vuot sujuvasanainen, mutta haittaahan se ei yhtään.

* * *

Olen vasta nyt suostunut miettimään, miten tätä vähäistä mutta merkittävää ikääni pitäisi työmarkkinoilla käsitellä. Internetin mukaan (ja sehän tietää kaiken) ikä kannattaa mainita, toisaalta sitä ei kannata mainita. Ongelmallista on myös se, että vaikka työkokemukseni on mittava, se on eri alalta kuin mihin nyt pitäisi suuntautua. Tokihan olen tekstejä rääpinyt työksenikin jo vuosia, mutta se ei näy papereissa eikä papereiden takana.

Että kun Ne pyytävät näyttöjä, raahaanko tuon vanhan rotiskon kellarista* ja rysäytän pöytään: "Siinä on näyttö, ja lisää löytyy kyllä"? Kerjäänkö armoa? Purskahdanko säälittävään itkuun? Pyllistänkö ja poistunko viistosti hymyillen auringonlaskuun?

Jännittää vielä itseänikin, millaiseen ratkaisuun päädyn.

* * *
*) Vai vietiinkö sekin jo kierrätykseen? Voihan hitto. Ei ole näyttöä.

torstai 21. tammikuuta 2010

Täällä taas

Pitäisi kirjoittaa luovan kirjoittamisen kurssin ohjaajalle (ihana Taija Tuominen*) poissaolon korvaava teksti siitä, mikä on omakohtainen kokemukseni siitä, miksei kirjoitus kulje. Jo tuosta lauseesta näkee, että ruosteessa olen. Sanat tulevat ulos vaikeasti ja asettuvat lauseiksi kömpelösti. Kirjoittaminen on tukalaa eikä tekstiä synny, vaikka päässä on ajatuksia niin, että en tiedä, mihin ne kaikki laittaisin.

Olenko muka väsynyt sanoihin, kyllästynyt kirjaimiin? Siitä ei mitenkään voi olla kyse. Olenko jumiintunut siihen ajatukseen, että tekstin pitää aina olla äärimmäiseen täydellisyyteen asti hinkattua; jos ei ole aikaa kirjoittaa kunnollista tekstiä, en kirjoita ollenkaan? Luultavasti. Tuntuuko minusta siltä, että minulla ei ole mitään järjellistä asia kenellekään? Ihan varmasti!

Oi järjettömyyden määrää. Minähän olen nauttinut valtavasti blogiin kirjoittamisesta silloinkin, kun asiani on ollut lähinnä diipadaapaa ja teksti mitä sattuu. Erityisen onnellinen olen ollut, kun olen saanut kirjoituksiini kommentteja ja on syntynyt keskustelua. Siitä huolimatta olen päivittänyt viimeksi elokuussa. Voi sentään.

Sain suunnattoman ilahduttavaa lukijapostia ennen joulua. Siinä toivottiin päivitystä. Mieli meni mykkyrään: jossain on joku, joka ei tunne minua mutta kaipailee sanojani. Itsekin kaipailen niitä, kovasti!

* * *

Tämän hataran tekstin tarkoitus on poistaa sitä jumia, mikä pitkästä kirjoittamistauosta on jäänyt päälle. Ehkä tämä tästä lähtee käyntiin taas, kun tarmokkaasti naputan, vaikkei teksti olisi pilkulleen viimeisteltyä eikä ajatus ihan aina kaikkein kirkkaimmillaan. Tämän höperöhkön päiväkirjan pitämisestä, erityisesti sen lukijoiden palautteesta, olen saanut niin paljon iloa, etten ole valmis siitä luopumaan. Ettäs tiedätte. Ettäs tiedän itsekin.

* * *

Sain lopulta syksyllä ne vihonviimeiset kandipaperit. Opintoja ja töitä on riittämiin ja vähän kaupan päälle. Aika riittää ja ei riittää vaihtelevasti. Siitä huolimatta yritän raivata enemmän tilaa kirjoittamiselle, koska siitä hyötyy koko Ohari. Oma napa on siis tässäkin lähinnä, anteeksi nyt vaan [tähän tulisi hymiö, jos sellaista kehtaisin käyttää].

* * *

*) Mm. romaani Tiikerihai, helevetin hyvä kirja.