tiistai 26. tammikuuta 2010

Pre-työharjoittelupaikkahakemusperäinen ahdistus

Päivänä muutamana istahdin koneen äärelle hirmuisessa taistelutahdossa. Naksuttelin sormet vetreiksi ja ojentelin ranteiden kulmat optimaalisiksi. Piti kirjoittaa työharjoittelupaikkahakemus. Tarkkaa kohdetta ei ollut tiedossa, mutta mielikuvittelin hyvin tarkkaan, miten hakemukseni kanssa kävisi. Olin nimittäin päättänyt, että siitä tulee hyvä, tosi hyvä. Ylivertainen. Ohittamaton. Niin hyvä, että kun pönäkkä liituraitapukuinen sikaria pureskeleva toimitusjohtaja nappaisi hakemukseni ohi kulkiessaan henkilöstöpäällikön työpöydän kulmalta, alkaisi julmettu huuto: "JUMALAUTA! Mistä teille maksetaan palkkaa? Miksei tätä ihmistä ole rekrytoitu meille jo ajat sitten? Nyt käytte heti hakemassa sen kotoa meille töihin! Lupaatte sille palkkaa niin paljon kuin se suinkin haluaa, lounas-, liikunta-, työterveys-, auto-, puhelin- ja asuntoedut myös! Vähintään! Niin kuin olisi jo! Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana, ettei mikään muu firma ehdi napata sitä! VAUHTIA!"

Kertakaikkiaan. Tästä se ura urkenisi.

* * *

Muutaman tunnin kuluttua olin harkiten hionut tekstin huippuunsa. Ensimmäisessä kappaleessa, joka oli noin kolmannes sivusta, todistin hyvin pätevästi, että Olen 41-vuotias nainen, mutta eihän se haittaa yhtään. Seuraavassa selvitin, miksi olen alkanut opiskella tässä iässä, ja todistin hyvin pätevästi, että motivaatio on erityisen kova 41-vuotiaana, mutta sehän ei haittaa yhtään. Lopetin hakemuksen toteamalla, että olen 41-vuot sujuvasanainen, mutta haittaahan se ei yhtään.

* * *

Olen vasta nyt suostunut miettimään, miten tätä vähäistä mutta merkittävää ikääni pitäisi työmarkkinoilla käsitellä. Internetin mukaan (ja sehän tietää kaiken) ikä kannattaa mainita, toisaalta sitä ei kannata mainita. Ongelmallista on myös se, että vaikka työkokemukseni on mittava, se on eri alalta kuin mihin nyt pitäisi suuntautua. Tokihan olen tekstejä rääpinyt työksenikin jo vuosia, mutta se ei näy papereissa eikä papereiden takana.

Että kun Ne pyytävät näyttöjä, raahaanko tuon vanhan rotiskon kellarista* ja rysäytän pöytään: "Siinä on näyttö, ja lisää löytyy kyllä"? Kerjäänkö armoa? Purskahdanko säälittävään itkuun? Pyllistänkö ja poistunko viistosti hymyillen auringonlaskuun?

Jännittää vielä itseänikin, millaiseen ratkaisuun päädyn.

* * *
*) Vai vietiinkö sekin jo kierrätykseen? Voihan hitto. Ei ole näyttöä.

torstai 21. tammikuuta 2010

Täällä taas

Pitäisi kirjoittaa luovan kirjoittamisen kurssin ohjaajalle (ihana Taija Tuominen*) poissaolon korvaava teksti siitä, mikä on omakohtainen kokemukseni siitä, miksei kirjoitus kulje. Jo tuosta lauseesta näkee, että ruosteessa olen. Sanat tulevat ulos vaikeasti ja asettuvat lauseiksi kömpelösti. Kirjoittaminen on tukalaa eikä tekstiä synny, vaikka päässä on ajatuksia niin, että en tiedä, mihin ne kaikki laittaisin.

Olenko muka väsynyt sanoihin, kyllästynyt kirjaimiin? Siitä ei mitenkään voi olla kyse. Olenko jumiintunut siihen ajatukseen, että tekstin pitää aina olla äärimmäiseen täydellisyyteen asti hinkattua; jos ei ole aikaa kirjoittaa kunnollista tekstiä, en kirjoita ollenkaan? Luultavasti. Tuntuuko minusta siltä, että minulla ei ole mitään järjellistä asia kenellekään? Ihan varmasti!

Oi järjettömyyden määrää. Minähän olen nauttinut valtavasti blogiin kirjoittamisesta silloinkin, kun asiani on ollut lähinnä diipadaapaa ja teksti mitä sattuu. Erityisen onnellinen olen ollut, kun olen saanut kirjoituksiini kommentteja ja on syntynyt keskustelua. Siitä huolimatta olen päivittänyt viimeksi elokuussa. Voi sentään.

Sain suunnattoman ilahduttavaa lukijapostia ennen joulua. Siinä toivottiin päivitystä. Mieli meni mykkyrään: jossain on joku, joka ei tunne minua mutta kaipailee sanojani. Itsekin kaipailen niitä, kovasti!

* * *

Tämän hataran tekstin tarkoitus on poistaa sitä jumia, mikä pitkästä kirjoittamistauosta on jäänyt päälle. Ehkä tämä tästä lähtee käyntiin taas, kun tarmokkaasti naputan, vaikkei teksti olisi pilkulleen viimeisteltyä eikä ajatus ihan aina kaikkein kirkkaimmillaan. Tämän höperöhkön päiväkirjan pitämisestä, erityisesti sen lukijoiden palautteesta, olen saanut niin paljon iloa, etten ole valmis siitä luopumaan. Ettäs tiedätte. Ettäs tiedän itsekin.

* * *

Sain lopulta syksyllä ne vihonviimeiset kandipaperit. Opintoja ja töitä on riittämiin ja vähän kaupan päälle. Aika riittää ja ei riittää vaihtelevasti. Siitä huolimatta yritän raivata enemmän tilaa kirjoittamiselle, koska siitä hyötyy koko Ohari. Oma napa on siis tässäkin lähinnä, anteeksi nyt vaan [tähän tulisi hymiö, jos sellaista kehtaisin käyttää].

* * *

*) Mm. romaani Tiikerihai, helevetin hyvä kirja.