tiistai 28. joulukuuta 2010

Kaikki on ihan hyvin

Puhuin rauhallisesti puhelimeen, mutta sanojani en muista. Puhelun jälkeen poltin tupakan ja join lasillisen vettä. Istuin takaisin sohvalle, ja vasta sitten silmissä pimeni. Havahduin siihen, että haukoin henkeä ja hoin itsekseni kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on ihan hyvin.

* * *

Älä nyt äiti säikähdä, mutta me ajettiin hirvikolari. Me ollaan molemmat ihan kunnossa. Ei sattunut yhtään kumpaankaan.

* * *

Pelästynyt tytärlapsi tuntee äitinsä ja oman säikähdyksensäkin keskellä piti huolen siitä, ettei äiti joudu järjettömään paniikkiin puhelimen toisessa päässä, melkein sadan kilometrin takana. Se tuntuu epäreilulta. Minä olen äiti ja minun pitäisi pitää huolta lapsistani. Vaikka sentään pysyin rauhallisena puhelimessa, apua minusta ei ollut. Istuin sohvalla kädet täristen sylissä ja tuskailin, miten paljon tyttäret ovatkaan säikähtäneet ja miten läheltä kävi, ettei sattunut pahasti. Ettei kukaan tullut vastaan, kun auto liukui vastaantulevien kaistalle ja siitä ojaan. Huokailin, että Esikoinen onneksi on rauhallinen kuski; että vauhtia onneksi oli kuitenkin vain vähän. Onneksi tyttäret olivat jo lähellä kotia, onneksi isä pääsi vastaan nopeasti.

Etten minä kuitenkin laittanut tytärlapsia junaan. Auton olisi voinut hakea joskus toiste. Kesällä, päivällä.

Ei voi varjella loputtomiin, selvähän se. Kaikkea voi maailmassa tapahtua, ja tapahtuukin.

* * *

Sitä en ymmärrä, miten ensi kerralla pystyn katselemaan, kun tyttäret lähtevät kotimatkalle ja miten pysyn järjissäni sen puolitoista tuntia, ennen kuin puhelin soi ollaan kotona, hyvin päästiin.