maanantai 22. elokuuta 2011

Passit ja tiketit

Passikuvassa käyminen on hirvittävän tuskallista. Siinä yrittää hyvinkin eloisa naisihminen pitää ilmettä peruslukemilla niin, että naamaan sattuu. Kun lopulta piina on ohi ja tulokset lasketaan vapiseviin käsiin, vasta alkaa todella sattua. Ei voi olla todellista, että ihana meikäläinen onkin oikeasti maaninen, pistäväsilmäinen terroristi. Semmoisen kuvan minä itsestäni passikuvaamosta sain, ja jos joku tulee väittämään, että oikeasti näytän passikuvaltani, alan itkeä, hikotella ja pyörryn.

Keväällä tiesin, että silloin hankittava passi ei ole voimassa kauaa, joten laitatin sen hirvityskuvan sitten kuitenkin passiin, vaikka voitte uskoa, että vistotti. Passi kävi Virossa kukkamarkkinoilla ja sen jälkeen siitä tuli virkaheitto; uusi passi on jo tilattu. Sen verran olin turhamainen, että kävin uudestaan passikuvaamossa, ja tällä kertaa eri kuvaamossa. Kiva tyttö siellä oli lohdullinen ja otti oikein hyvän kuvan. Naamalleen ei kauheasti mahda mitään, mutta että edes tunnistaa itsensä kuvasta ja vieläpä passikuvasta, on jollain lailla onnellisen jälleennäkemisen kaltainen tunne.

* * *

Jo ensi viikolla tuliterä passi kelvollisine kuvineen pääsee tositoimiin, kun lähdemme Ton kanssa hartaasti odotettuun parin viikon reissuun. Matkakuumetta alkaa olla melko tavalla, ja kaikki asiat punnitaan oleviksi ennen tai jälkeen reissun. Sitten kun ollaan tultu reissusta. Pitäis ehtiä vielä ennen reissua tehdä sitä ja tätä. Reissu!

* * *

Joku siellä ehkä jo arvasikin: naimisiin on mennä pujahdettu ja sukunimi vaihdettu. Sitä varten tarvitsen uuden passin. Ja reissu on tietysti häämatka. Nyt hihityttää kuin pikkulikkaa – jotenkin älytöntä kyllä. Hihi.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Välttelyä, rakas Watson

Voisi kuvitella, että jos aine ei voi hävitä, ei sitä myöskään voi tyhjästä syntyä. Pah. Mitkään luonnonlait eivät päde ihmisessä näköjään, vai miten muuten on selitettävissä, että vaivaiset puoli kiloa salmiakkia muuttuu vuorokaudessa kahdeksi kiloksi valkoisen naisen lihaa?

Kyllä niin ärsyttää!

* * *

Aina varoitellaan ihmistä sortumasta huumaaviin aineisiin ja muihin päihteisiin, kuten urheiluun. Muistetaanko koskaan varoitella kansalaista kieltäymyksistä? No ei! Siihen päinvastoin kannustetaan. Milloin pitäisi vältellä natriumglutamaattia, milloin hiilihydraatteja, milloin auringonvaloa, milloin mitäkin! Jumankekka. Kun kerran välttelyn aloittaa, vältettävien lista vaan kasvaa ja kasvaa.

Olen vältellyt tupakkaa nyt reilut neljä viikkoa. Apuna on ollut lääke, mutta silti välillä on kiukuttanut niin, että on tehnyt mieli lyödä kirveellä jalkaan. Omaan. Lohduttelin kuitenkin itseäni, että kunhan tämän välttelyn olen saanut siihen pisteeseen, ettei kauheasti tarvitse enää vältellä vaan tupakka välttyyntyy itsekseen, saan elellä pientä ja kivaa eloani suhteellisen rauhassa.

* * *

Nyt pitää sitten ilmeisesti alkaa vältellä salmiakkia. On vähän semmoinen olo, että nyt minua on kuulkaa jollain tavalla petetty.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuulkaas te nyt apinat

Aamuyöstä herään siihen, että lokit kirkuvat naapuritalon katolla kuin maaninen apinalauma, joka neuvottelee, kuka saa viimeisen banaanin. Mielessäni hamuan rynnäkkökonetuliasepistoolia, sinkoa ja ritsaa, mutta päädyn lopulta työntämään pääni syvemmälle tyynyyn ja kiroamaan hartaasti. Helvetin siivekkäät.

* * *

En ole koskaan jaksanut peitellä sitä, että en pidä linnuista. Kun Harry Potter -elokuvassa tällipaju täräyttää tintistä höyhenet ilmoille, minulta pääsee aina tahaton tirskahdus. Nyt aion avautua tästä lintuasiasta perusteellisesti ja vakuuttaa muillekin, että linnut ovat suoraan saatanasta.

Linnuilla on rumat koukkuisat jalat, joissa ei ole lihaa vaan kurtistunutta kalmanharmaata nahkaa ja terävät kynnet. Niillä ne tarttuvat puiden oksiin niin, ettei tasapainolla ole siinä enää mitään sanomista. Sanotaan, että jos jokin syö paljon, se syö kuin hevonen. Ha! Hevoset ovat näpertelijöitä lintujen rinnalla, mitä syömiseen tulee. Kaikkihan ovat viimeistään Psykon luonnontieteilijä Batesilta oppineet, että pikkulintu syö kaksi kertaa oman painonsa päivässä. Kaksi kertaa! Ja millaista ruokaa! Roskia, raatoja, toukkia, matoja, mönkiäisiä. Yök! Myönnän kyllä, että ne syövät myös hyttysiä ja kirvoja ja siten ovat ihmisen kannalta kivojakin, mutta toisaalta, ainahan meillä on Off ja Raid. Jotkut linnut syövät myös marjoja pensaista. Kiva. Kun ne ovat porukassa popsineet poskiinsa kansalaisten hellimät mansikat ja viinimarjat, siirtyvät ne viimeistään talviaikaan syömään käyneitä marjoja pihlajista ja aronioista. Sitten ne lentelevät kännissä mihin sattuu, räyhäävät, riehuvat ja kakkailevat joka paikkaan.

Muutenkin ne kakkailevat joka paikkaan. Siitä vaan lentäessään tykittävät valkoista kuraa niskaan aivan, siis aivan, surutta. Kakan sekaan ne ovat piilottaneet salmonellayllätyksiä. Lentäminen sinänsä on luonnollisesti täysin luonnoton toiminta kaikille muille paitsi perhosille.

Linnuilla on toljottavan pistävät silmät, joiden katse ei pelkästään poraudu vaan syväkairautuu kohteeseensa. Linnut siirtelevät katsettaan hermostuttavasti. Sinne, tänne, tuonne, sinne, TÄNNE. Höyhenet ovat kummallinen sekoitus luuta ja karvaa; höyhenistön epämääräisessä kasaumassa, pistävien silmien, kahisevien siipien ja koukkuisain jalkain ympärillä kuhisee tuhansittain, miljoonittain kirppuja, siitä olen varma.

Lintujen laumailu on ehkä hermostuttavinta linnuissa. Ne kirkuvat toisilleen ja vaikka eivät kiru, osaavat silti vaihtaa yhtaikaa suuntaa ja koukkaista yhtenä ryöppynä pahaa aavistamattoman Tippi Hedrenin kimppuun.

Otetaanpa lopuksi esille lintujen yksilökehitys. Tietysti kaikki, mikä tulee munasta, on lähtökohtaisesti epäilyttävää. Huomattavinta kuitenkin on, että tarkastellaanpa mitä hyvänsä luomakunnan öttiäistä, vaikka kuinka rumaa ja vastenmielistä, ja katsotaan sen jälkeläistä ennen teini-ikää, havaitaan, että se on liikuttava ja suloinen. Paitsi linnunpoika, joka on pelkkää läpikuultavan kalvasta nahkaa, mulkosilmiä ja järjettömän, tolkuttoman suurta avonaista nokkaa. Huhhuh. Jos jostain, niin sokeasta äidinrakkaudesta, täytyy linnuille antaa tunnustusta.

* * *

Miettikääpä siis hyvät kädelliset lajitoverit näitä esiinnostamiani seikkoja seuraavan kerran, kun kutsutte rakkaitanne puluiksi, tipuiksi, tirppanoiksi tai kanasiksenne.

* * *

Tahdon vielä painottaa, että pingviinejä ei missään nimessä tässä eikä muissakaan yhteyksissä tule sekoittaa lintujen luokkaan. Pingviinit ovat eläinmaailman suloja ja sulottaria, samoin kuin kirahvit.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Juhannusutelu

Suomen suvi on sitten ihmeellisen ihana! Kaiken lumikinoksen, loskan ja kakkan alta se jaksaa joka vuosi työntyä uhmakkaasti rehevän vihreänä eikä tässä vielä kaikki. Kesän edetessä silmille pukkaa jos jonkinlaista väri-iloittelua ja moninaista muotoilua niin, että aivan paratiisiin tuntee ihminen päässeensä, kun kesäisessä maisemassa käyskentelee. Mielenkiintoisia, ennestään tuntemattomia flora- ja faunalajeja kohdatessaan hamuaa hän mieluusti luontokirjaa käsiinsä ja tulee tietämään, mikä on vuohennokan ja känsätuhkelon ero sekä kuinka erottaa (paitsi rautakangella) toisistaan lummenälvikäs ja hoikkakukkajäärä.

Tätä luonnon runsautta ja monimuotoisuutta kun ajattelee pieni ihmissuvun edustaja, tuntee hän tarvetta huokaista syvään ja kunnioittavasti ja ehkä jopa ääni väristen lausua jotain herkkää.

* * *

No voihan perkele, mikä se tämä tötterö sitten on, ihmettelen minä. Näitä pesii/kasvaa/oleilee (!?) ainakin Sydän-Hämeen mailla tienpenkoilla, hiekkaisessa, savisessa, kivisessä, multaisessa ja asfalttisessa maaperässä, auringossa, puolivarjossa ja varjossa. Korkeus täysikasvuisena on noin metri, yksi havaittava jalka, kukinto tai pää on musta, muovimainen ja joskus siinä on hohteleva täplä, joka muistuttaa hiukan susieläimen tassunpainallusta talvisella hangella.

Jokin luonnonoikku tämän on oltava, sillä mitään järjellistä ihmisen käyttöön sopivaa tarkoitusta en tälle – miksi tätä nyt luonnehtisin – asialle keksinyt. Sinne sataa ja tuulee sisään. Se ei viittilöi mihinkään. Se seistä tököttää miten kuten suorassa, milloin ei seistä tökötä vinossa. Erikoinen kapine.

Auttakaa nyt ihmiset siellä ja kertokaa: Mikä on tämä – asia, ja mikä sen käyttötarkoitus on?

* * *

Epätietoisena lähden nyt tekemään vanhaa kunnon juhannustaikaa, joka menee näin:

Jos menee johki mökille tai rantaan juhannuksena, voi nähdä puolisonsa alasti.

Hyvää juhannusta kullekin!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Me senkin varkaat, kulkurit

Väestörekisterikeskus tarjoaa palvelun meille rauhattomille sieluille, joiden täytyy aika ajoin kerätä kimpsunsa ja häipyä kuudan yöhön. Siellä nyt joku jo innostui, että hurraa! viimeinkin saadaan ne mummun arabiat takaisin, ne jotka jäi sinne Urjalan Asemalle vuonna 1972. No ei. Mennyttä kalua on jälkeen jääneet arabiat ja hopealusikat, sen sijaan enon Neuvostoliiton tuliaisen kaltainen esine, blogissakin muinoin esitelty, sympaattinen joskin hiukan homeen tärvelemä Igor pelastautuu aina mukaan, jopa silloin, kun se on piilotettu jätelavan taaimmaiseen nurkkaan (mistä – pelastamisesta – voi kiittää, ja kiittää, empaattista Kuopusta). Tästä putkahti jotenkin mieleeni, että materialla täytyy olla oma tahto, muutoin ei ole selitettävissä se, miksi arvoesineet kaikkoavat välittömästä läheisyydestä kun sen sijaan kaikenlainen kitsi valtaa alaa kiihtyvällä vimmallaaaH^ahHjaha

Jaha, tämä kirjoitus alkaa taas kammeta kotitalousaskareisiin. Seuraavaksi kiivaita ryhtiliikkeitä ja paluu takaisin asiaan:

Väestörekisterikeskus ei siis toimita perille kansalaiselta muuttotohinassa tien varteen pudonneita kattiloita, mutta tarjoaa kuitenkin tietoa siitä, koska ja mistä sitä oikein tuli lähdettyä ja minne päädyttyä – omia jälkiä seuraamalla saattaa löytää ties mitä unohtuneita aarteita, esimerkiksi haikeita muistoja. Paitsi jos on vaellellut ennen vuotta 1983, jolta ajalta on tallessa vain kaksi viimeisintä osoitetta, ja satunnaisesti näköjään muutenkin. Esimerkiksi rekisterin mukaan minä en asunut äitini kanssa samaa taloutta lainkaan nuoruusvuosina, 1980-luvun puolivälin huitteilla, päivämäärien kohdalla on tyhjää. Hämmentävää. Missääs mää sitten olin? Siihen aikaan taisi olla vielä irtolaislakikin, niin että kaipa tässä on syytä olla tyytyväinen, ettei sentään tullut paiskatuksi kalterein taakse heitteillä kuljeskelusta.

Olisin kaivannut vanhempia tietoja, että olisin saanut käydä nuuskimassa niillä kulmilla, joilla kakarana kirmailin. Joskus tuntuu, että lapsuudessa on kummia aukkoja sellaisistakin asioista, jotka periaatteessa pitäisi muistaa. Ehkä muuttaminen silloin vaikutti niin, että välimuisti tyhjeni automaattisesti uusissa nurkissa, ja ainakin huonon kasvomuistini laitan surutta vaeltelun piikkiin: henkilökohtainen persoonarekisterini on täynnä ja vain varmasti pysyvät ihmiset tallennetaan, tästä syystä vain useasti tavatut kasvot jäävät mieleen. Kuvassa olevassa talossa olen ehkä asunut 1973–1975. Maisemat ovat muuttuneet kovasti eikä osoite välttämättä ole sama kuin muinoin, koska katuja on uudelleenasemoitu. Väestörekisterikeskus kuitenkin näyttää osoitteen uuden tiedon mukaan; hämmennyin yhdestä aikuisuuden osoitteesta, jota en lainkaan muistanut, mutta jonka räknäämällä lopulta yhdistin toiseen osoitteeseen. Tämä talo on siinä osoitteessa, jossa äitini mukaan olen asunut, mutta onko se enää sama paikka, onkin toinen juttu. Minä muistin talon paljon pienemmäksi ja pihan ihan erilaiseksi. Tästä seuraakin jatkokysymyksiä: Miksi ihmeessä kaikki pitää mennä mylläämään ja muuttamaan ja korjaamaan ja parantamaan välittömästi kun ihminen selkänsä kääntää? Miten niin aika ei pysähdy, kun universumin valo ja toivo, ihana minä poistun paikalta?

Rekisterissä näkyy 17 muuttoa ja kun näihin ynnää aiemmat, olen vaihtanut osoitetta 21 kertaa. Edessä on vielä varmasti* ainakin kaksi muuttoa, mahdollisesti niitä on useampiakin. Tätä pohtiessa alkaa ajatus taas askarrella kotitalouden parissa, lievästi mutta enenevästi ahdistuen.

* * *

Tätä kirjoitusta varten yritin kirjautua palveluun n kertaa tuloksetta. Väestörekisterikeskuksessa oli tietoliikennehäiriö eikä tietoja näytetty kuin nimen ja syntymäajan verran, mikä on toki ylenpalttisen ystävällistä mutta vähän turhaa: ne ovat toistaiseksi pysyneet mielessä. Kun yritin kirjautua uudestaan, pankkipalvelutunnuksia ei tarvittu ja palvelu siirtyi suoraan henkilö-sivulle. Jos te siellä posket punoittain yritätte tonkia itsistänne salaisia tietoja ja joudutte samaan luuppiin, tyhjentäkää toki selaimenne välimuisti ennen kuin kirjaudutte uudestaan – ja muistakaa, että kunnon salainen agentti ei koskaan anna periksi.

* * *

*) Paitsi jos heitän veivini yllättäen ja suorilta jaloilta, mitä en ole suunnitellut tekeväni.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Lyhyt kuvaus kulttuurievoluution aiheuttamista hankaluuksista erään kotitalouden näkökulmasta

Kuvitelkaa päissänne: Ohari, minä, hinkkaa pimeässä eteisessä silitysrautaa yli tukalain kangasmyttyjen. Turhautuu, turhautuu ja ylikuumentuneissa aivoissaan miettii ihmisen kaikinpuolista järjettömyyttä, jonka evoluutiota alkaa räknätä itsekseen. Se menee näin¹:

* * *

Lähtökohtaisesti ihminen ei ole fiksu otus, järkeä sillä ei ole ollut alun alkujaankaan. Ensin se majailee tasangoilla, sateen sattuessa ties missä kivenkolossa ja on hyvin tyytyväinen oloonsa. Jostain se saa kuitenkin päähänsä, että oisko sittenkin semmoinen maja mukava. Saattaisihan se olla kivampi paistella lättyjä sisätiloissa sapelihammashaikaroiden ja muiden mammuttien ulottumattomissa.

Tuumasta toimeen, ihminen ottaa, keksii vasaran ja rakentaa majan. Voi että on kiva olla sisällä, kun taivaasta pukkaa vaakaräntää. Siellä se ihminen lämmittelee uunin loisteessa ja on kovin tunnelmallinen. Kunnes tulee sähkölasku. Herramunjee, hihkaisee ihminen, kauhea lasku! Nyt loppui uunin posottaminen ja valoa on saatava jostain muusta kuin Upon luukusta. Ihminen keksii siinä hätäpäissään sahan ja leikkaa seinään reiän. Siinäpä meillä on ikkuna, jonka läpi tulee ulkoa ilmaista valoa, iloitsee ihminen. Koska ihmisen keskittymiskyky on hillerin luokkaa, ei se valosta sokaistuneena enää murehdi kasvaneita lämmityskuluja. Jos kaukainen muisto sähkölaskusta häilähtääkin ihmisen tietoisuuden rajoilla, kuittaa se kevyen harmistuksen toteamalla, että sähkölasku nyt nousee aina ja terveisiä vaan yhtiölle.

Ai että olisi mukava kirjoittaa tähän the end tai ja niin he elivät onnellisina lajinsa sukupuuttoon kuolemiseen saakka. Ei käy ihmisen kanssa mikään näin yksinkertaisesti. Sekö olisi tyytynyt ikkunaan? Ha! Sillä on seinässä reikä, josta tulee kivasti valoa ja näkee vähän uloskin, asiat ovat hyvin, joten ihminen etenee omalla logiikallaan ja alkaa peitellä juuri keksimäänsä ikkunaa JOS MINKÄKINLAISILLA RÄTEILLÄ!

Tähän toimeen ei edes käy – niin kuin voisi äkkiä kuvitella – käytöstä poistetut tekstiilit. Ehei, ihminen mittaa, sävyttää, rypyttää ja hypistelee tekstiilin kuosia. Justiin tähän seinän reikään on saatava uutta ja nättiä ja mieluummin vielä useamman kerran vuodessa. Kriisi syvenee.

Samaan aikaan toisaalla ihminen havainnoi, että meillähän on hittolainen nurkissa öljylähteitä riesaksi asti, että eikö kuulkaa kaverit kehrätä öljystä lankaa, josta valmistamme näppärine kätösinemme mitä innovatiivisempia tekstiileitä. Näin saavat alkunsa polyesteri, -amidi ja akryyli ja ties mitkä nerokkaat kankaat, joissa on kylmällä kylmä ja kuumalla kuuma, mutta aina tasaisesti hiki.

Jotta asiat menisivät oikein kimurantin kitkeriksi, ihminen kekkaa lisämausteeksi designin. Se tarkoittaa käytännössä niin rumia tekstiilejä, ja usein muitakin tuotteita, kuin teollisesti on mahdollista tuottaa. Tässä vaiheessa ihminen alkaa taas pohtia ikkunoita ja luonnollisena jatkumona kehittelee designverhot. Aikaansaannostaan ihminen sitten epätietoisena tuijottelee, että oho ja nuoko nyt pitäisi sovitella ikkuna-aukkoon. Ihmettelee siinä monttu auki peräti, että kaipa ne sitten ovat niin hienot kuin väitetään, mutta täytyykö niistä ihan totta maksaa puolen kuun palkka.

Designeri, yleensä joku kummallisen näköinen lajitoveri, hymyää maireasti ja kertoo ihmiselle, mitä kaikkea sanomaa tekstiiliin onkaan tällätty ja muistaa huomauttaa vielä, että kysehän on laadusta. Ja jo vain siihen sanaan ihminen takertuu. Laatua mulle ja sassiin!

Ihmiskulttuurissa on yhteisesti sovittu, että laatua on luonnonkuidut, muun muassa puuvilla sekä pellava, ja kaikki keinokuidut on hevosten heimosta tai ehkä suoraan saatanasta. Yhteisesti mutta hiljaisesti on myös sovittu, ettei kukaan enää muista kuka ja miksi keinokuidut keksittiin. Hyvä puolihan niissä on se, että ne eivät kulu käyttämälläkään, eivät haalistu eivätkä ryttyile vaikka niiden päällä istuisi norsu monta vuotta, mutta kun ne eivät ole laatua.

Ihmisen päässä naksahtaa aina laatu-sanan kohdalla. Vallan vimmattu naksunta alkaa, kun ihminen mittailee keväisin ikkunoitaan ja pohtii, että kaipa tuohon jotkut verhot voisi hankkia noiden tonttu- (joulu), tipu- (pääsiäinen) ja serpentiini- (vappu) kankaiden jälkeen, semmoiset oikein hienot ja asialliset. Vaikka ihmisparka onnistuukin jotenkin vielä verhonhankintatoimessaan väistelemään designerien seireenikutsut ja kaartamaan Tiinatantun kaukaa, ei se ole täysin turvassa laadulta siltikään.

Halppisverhojen tuottajatkin ovat hoksanneet, että oikeastaan pannaankin tuo nurkissa kuleksiva pakka puuvillaa verhoiksi ja kaupitellaan ihmislajille. Ja ihminen ostaa seuraten ikiaikaista logiikkaansa: puuvilla ei pidä väriään auringonpaisteessa, ei laskeudu nätisti eikä siliä jumalauta katujyrälläkään – joten se on itsestäänselvä verhomateriaali ja pannaan saman tien kymmenen metriä, anopille kanssa.

* * *

Kauniina kesäisenä päivänä ihminen hankaa kangasta kuumalla raudalla hämärässä eteisessä. Hämärässä siksi, että rypyt näkyvät hyvin. Siinä sumupullosta vettä kankaan pintaan mättäessään ja tuhannetta kertaa rautaa puuvillavekin yli kuljettaessaan hän tulee miettineeksi, että mikähän helvetin hullutus se tämmöinenkin on. Mistä ihmeen syystä ei voida kaikkia verhoja valmistaa polyesteristä ja eikö siihenkään saada mitään lakia rustattua? Onhan se kiva, että agentit verhoissa lymytessään eivät kovasti hikoa, mutta noin muuten olisi kyllä kätevää, jos verhot olisivat jotain vähän helpommin työstettävää kangasta kuin tämäkin tässä. Mitä varten minä tässä ylipäätään peittelen noita klaseja, kun ne on juuri pestytkin?²

Mitä enemmän ihminen, tässä tapauksessa Ohari, näitä asioita miettii ja mitä kauemmin hän turhaan kangasta yrittää sileäksi hinkuttaa, sitä enemmän häntä alkaa siepata ja otsasuonissaan tykyttää. Tekisi mielensä heittää parvekkeelta alas koko tukala kangasnippu ja silitysrauta ja -lautakin perään.

Ei tee niin hän vaan hinkkaa verhot kuntoon ja tällää ikkunaan. Lopputulokseen tyytyväisenä hän vielä käyttää ajatuksissaan pikaisesti mietteen: näitten verhohommien kanssa kun painii ja niillä päätään vaivaa, ei ehdi muuhun pahantekoon ihminen. Joku hyöty on siis tästäkin kulttuurievoluution kukkasesta.

Valtioiden päämiehet ja -naiset saisivat lahjoitella toisilleen pääsääntöisesti taikka ihan vaikka vallan verhokankaita.

* * *
¹) Voi olla, että tapahtumien järjestys saattoi olla hiukan toinenkin, tästä kiistellään historiankirjoituksissa, mutta lopputulema on kuitenkin sama.
²) Koska Ohari on ihmislajin edustaja, eipä juolahda hänelle mieleenkään kyseenalaistaa verhojen sileysvaatimusta. Ehei, jos verhot tällätään ikkunaan, ne on oltava sileät piste fi

torstai 26. toukokuuta 2011

Avaan parvekkeeni sulle

Koska nyt ollaan Oharin partsilla, ajattelin pitää pienen esittelykierroksen täällä. Hämäristä ja muutenkin epäselvistä oloista johtuvia huonoja kuvia pahoittelen kevyesti. Nokian N72-puhelin on aika heikko esitys kameraksi eikä Samsung N210 -miniläppäri, niin armas kuin se muuten onkin, ole oikein kuvankäsittelyssä kätevimmillään. Sen verran se tuli vastaan, että pajupuuta ei tarvitse katsoa pää 90 asteen kulmassa. Minusta sekin on jo kovin reilua.

Tässä oikealla näemme viime viikolla Virosta muuttaneen fru Keijunmekon. Oikeastaan niitä on siinä kolme, ne oli istutettu pyöreään ruukkuun ja voi veljet että likat olivatkin solmineet siinä itsensä ja toisensa itsiinsä ja toisiinsa tiukkoihin ja monimutkaisiin solmuihin. Nyt ne ovat, moninaisten istutus- ja selvittelytöiden jälkeen, vähän mökötteleväisen nuukahtaneen oloisia, mutta veikkaan, etteivät ne kauan jaksa nyhjöttää. (Tai muuten.) (Komposti kutsuu.)

Vasemmalla sojottaa tämän vuoden uutuusinnovaationi: pajupuu. Keväällä hain ojanpenkalta muutamia vesoja, jotka sidoin hienolla hamppunarulla yhteen pieneksi puuksi. Tämän isohkon vihdan tai varpuvispilän tai harvahkon luudan törkkäsin märkään multaan ja sanoin sille, että nyt juurru kiltisti. (Tai muuten.) (Komposti kutsuu.) Pajuhan juurtuu helposti ja tyrkkää lehteä vielä halkoasteella, ajattelin. Ha. Lehdet ovat ruipelot ja ryttyisät vaikka multa on erinomaisen muhevaa ja märkää. Tänään sentään huomasin, että on siellä juuria jonkin verran, ja koska hamppunaru tuskin juurtuu, pajun ne ovat. Tästä innostuneena tälläsin pajun juurelle lisää multaa, nuukahtaneen orvokkiparan ja viskelin heidän peräänsä vielä persiljan ja basillikan siemeniä. Jotka jäivät sen verran pintaan (multa loppui enkä jaksanut kairata reikiä siemenille, niitä oli monta ja hämäräkin laskeutui), että joudun luultavasti seisomaan muutamia päiviä parvekkeella linnunpelättinä.

Viimein saavumme parvekkeeni (hetkinen, kompassia etsitään parhaillaan) länsi-luodenurkkaan tai sinnepäin, jossa majailevat silmäteräni, emigrantit Valge Daam (vas.) ja Rouge Cardinale, jotka myös ovat Virosta lähtöisin, hyvistä suvuista kuulemma molemmat. He ovat kärhöt, joihin on pantu suuret toiveet ja joille en tohdi esittää uhkavaateita edes! Nimien perusteella arvioin, että Valge on tyttö ja Rouge poika; Rougen sukunimestä päättelen, että hartaassa seurassa ollaan eikä vispilänkauppaa nähdä heidän välillään saati pienten kärhöjen teputusta kuulla. Tai ehkä he ovatkin salaisa ja hekumaisen eroottinen lemmenpari, jota koko uskonnollinen maailma vainoaa. Mmm, Okalinnut... Niin! Heidän edessään aurinkoa tavoittelee melkein purkkiinsa menehtynyt ruohosipulin riekale. Ajattelin, että jospa se siitä vielä kuitenkin, kun sitä juurta näyttää riittävän ja hengenmies seistä tönöttää takana. Sen ympärille kylvin, vähän niin kuin lisäyllykkeeksi, ruohosipulia.

* * *

Alkukesä menee kytätessä yöpakkasia ja loppukesä vihannespunkkeja. Syksyllä päätän luultavasti perinteisesti, että saatana minähän en tähän hommaan enää rupee, ens vuonna on muoviruusuja ja -muratteja, korkeintaan yksi elävä orvokki.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Rakkaalla lapsella

Kummallisia sanoja voi putkahtaa ihmisten tietoisuuteen ihan ties mistä. Minua on viime päivinä hämmentänyt kovasti tämä jesari. Aamupaperi uutisoi jesarista parissakin lehdessä peräti etusivulla sen verran, että piti oikein katsoa, mistä on kyse. Menopaussin Meakin puhuu jesarista!

Kyseessä on ilmastointiteippi, ettäs tiedätte nyt tekin, jotka ette aiemmin tienneet ja olette ehkä salaa miettineet, että mikä ihmeen jesari.

En minä kyllä nyt käsitä, että mistä tuommoinen jesari on alkunsa saanut. Ilmastointiteippi, roudarinteippi, marsuteippi, jeesuste^

No niin, aijaa ja höh.

Silti. Jesari. Kyllä siinä on hyvän tuotteen imago ihan pilalla tuommoisen nimen kanssa.

(Nippusiteet jätätte sitten rauhaan sanavääntelyiltä, kuulitteko!)

tiistai 24. toukokuuta 2011

Kiirettä pukkaa

Arvatkaa mitä! Havahduin siihen tosiasiaan, että vanhempi tytär on kirjoittanut itsensä ylioppilaaksi ja nuorempi täyttää kohta 18 vuotta. Eli sehän on sitten täysi-ikäinen! Koska nuorempi on täysi-ikäinen, on vanhempi väistämättä vielä täysi-ikäisempi. Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään? Vastahan ne pissailivat housuihinsa ja rääkkäsivät barbeja.

* * *

Molemmilla naikkosilla on poikaystävät. Epäilen, että ehkä ne jopa tekevät sitä – enkä puhu nyt pussaamisesta – niiden kölvien kanssa. Luultavasti ainakin vanhempi, koska se jopa asuu miehen kanssa. Nuoren miehen, mutta miehen yhtä kaikki! Niillä on pesukonekin siellä asunnossa, ja huonekasveja. Elättelen toivetta siitä, että edes nuorempi on säilyttänyt suloisen, lapsellisen viattomuutensa, mutta arvatenkin ihan turhaan semmoisia haudon. Varmaan on pesukonetta näpelöinyt jo hänkin ja pidellyt huonekasveja.

Tämä lasteni intiimiasioiden pohdinta yrittää pehmittää sitä ajatusta, että kohta ne varmaan ilmoittavat, että ovat paksuina, niiden tyttärillä alkoivat kuukautiset, niiden tyttärillä on miehet ja lapsiakin (ainakin tulossa), niillä on menopaussi, niiden tyttärillä on menopaussi, ne jäävät eläkkeelle ja ties mitä muuta hullutusta!

* * *

Eikä siinä mitään, vaikka vähän äkkiähän tämä tuli. Olisivat nyt vähän voineet tästä varoittaa, olisin ehtinyt aikuistua ajoissa. Nyt tässä alkaa tulla ehkä vähän kiire.

torstai 27. tammikuuta 2011

Tänään askarrellaan julkkis

Iloista päivää Oharin askartelukornerista, pikku mussukat! Tänään askarrellaan yhdessä julkkis ja lopuksi lauletaan kiva julkkislaulu! Pyydä äidiltä, isältä tai edunvalvojalta suojaksi esiliina, sillä tämä on hiukan sottaista puuhaa. Suojaa myös askartelutilasi. Siihen sopii hyvin sanomalehti, eikä haittaa vaikka se olisi tämänpäiväinenkin, koska siinä on niin tylsiä uutisia kuitenkin, etteivät ne ketään kiinnosta.

Ollaanko siellä valmiina? Hyvä! No niin.

Otetaan heikkolahjainen ja kaltoinkohdellen pehmitetty ihminen tai sen tapainen. Se voi olla mies tai nainen, mielellään ulkonäöltään vielä näin alkuvalmistusvaiheessa miellyttävä. Värillä ei ole väliä, pääasia että materiaalilla ei ole kovin jämäkkä itsetunto ja se on siksi helposti imartelulla taivuteltavissa haluttuun muotoon. Kannattaa valita mahdollisimman syrjitty, päähänpotkittu ja siksi huomionkipeä aines, jotta julkkista ei tarvitse kovin paljon enää valmistusvaiheessa vaivata. Oikein kiva on, jos löydät materiaaliksi kaksi yksilöä! Näin niistä on seuraa toinen toisilleen ja jos oikein hyvä tuuri käy, ne yllyttävät toisiaan huimiin temppuihin ja sinulle jää enemmän aikaa pitää hauskaa niiden kustannuksella.

Ollaanko siellä vielä mukana? Hyvä! Sitten jatketaan.

Ihan ensiksi kaadetaan julkkikseen viinaa. Sitä voi lorahtaa ihan reilustikin, ja oikeastaan mitä enemmän saat julkkista uitettua alkoholissa, sen parempi. Alkuun kannattaa käyttää laadukkaita aineita ja jättää perusviinakset (Kossu, Lasol) valmistuksen loppuvaiheeseen, jossa ne uppoavat valmiiksi kyllästettyyn julkkikseen oikein mukavasti. Kun julkkis on sopimattomasti alkoholin vaikutuksen alaisena, se kannattaa pukea. Tässä vaiheessa julkkikselta pitäisi olla itsesuojeluvaisto irtisanoutunut ja se pitäisi olla suhteellisen helppo pujotella vaikkapa kivasti liian pieneen paljettimekkoon tai kokovartalonahkahaalariin. Valitsetpa julkkiksen päällykseksi mitä tahansa, mielellään jätä kuitenkin julkkis rinnan ja pepun kohdalta paljaaksi, että se saa vapaasti hengittää. Sitten ollaankin julkkiksen kuoren viimeistelyvaiheessa. Suditaan julkkiksen naamaan oikein, oikein reilusti väriaineita. Äidin tai isän tai edunvalvojan meikkipussista löytyy varmasti monenlaista mukavaa! Eikä yhtään haittaa, vaikka menisi vähän ohi, ja mitä kirjavampaa jälkeä syntyy, sitä iloisempi tulos. Hiuksia on kiva lisätä, samoin kynsiä. Kaikenlainen kimallus on plussaa!

Kun julkkis on muokattu sopivaksi, se viedään telkkariin. Muista kertoa äidille, isälle tai edunvalvojalle, minne olet menossa. Ota heijastin mukaan ja muista katsoa katua ylittäessäsi molempiin suuntiin. Älä puhu vieraille sedille äläkä ainakaan ota niiltä nameja. No niin! Sitten mennään!

Jos alkuvalmistelut on tehty huolella, jatko onkin aika helppoa. Julkkis on yleensä nopea oppimaan kaikenlaisia temppuja ja ilahduttaa jo ensimmäisinä päivinä kovasti. Telkkari on oikein kiva paikka leikittää julkkista, siitä se tykkää, etenkin jos muistat kastella sitä säännöllisesti alkoholilla. Telkkariohjelmalla ei oikeastaan ole väliä, mutta eniten julkkiksesta on iloa sinulle ja kavereillesi, jos se esiintyy puheohjelmassa, jonka aihepiiristä sillä ei ole mitään tietoa tai on korkeintaan lapsellisia uskomuksia. Oikein hyvä on myös ohjelma, jossa julkkis yllytetään syömään matoja, lausumaan runoja tai piereskelemään. Tärkeintä on, että julkkis on oikein hassusti pöhkö, niin muilla on sitten vastaavasti fiksusti hauskaa.

Nytpä me ollaankin päästy jo julkkiksen askartelussa tosi pitkälle! Eikö ole kivaa? Jatketaanko? Jee! Hiphei! Lisää kivaa seuraa, kun julkkikselle opetetaan uusia temppuja.

Tässä vaiheessa julkkis voi olla hiukan ränsistynyt, ja silloin sitä täytyy paikata. Vie julkkis plastikkakirurgille ja laitata sille oikein, oikein isot, isot tissit. Miesjulkkiksellekin voi laitattaa, jos se ei ihan kauheasti rimpuile vastaan. Muistathan, että rimpuiluun auttaa usein alkoholi ja imartelu? Julkkiksen naamaakin voi kiristellä huoletta ja värjätä vähän lisää. Noin.

Kun julkkis on paikkailtu, sen voi viedä kaupungille. Kuljeta julkkis niin keskustaan kuin suinkin. Jos löydät yökerhon, jonka edessä on pitkä jono, on se oikein sopiva paikka jättää julkkis leikkimään. Opeta ensin julkkis sanomaan "Ettekö the thidä kukminää olen?" ja työnnä se sitten jonon ohi ovelle. Tämä on varmaankin ehkä mukavin vaihe julkkiksen askartelussa! Ota kamera esiin ja kuvaa, kun julkkis konttaa ovelta. Video on oikein kiva! Jos julkkis ei tässä vaiheessa oksenna, olet käyttänyt vähän liian vähän alkoholia, mutta sitä voi onneksi lisätä julkkikseen mielin määrin milloin tahansa. Kun olet tehnyt pohjustustyön huolella, voit tässä vaiheessa käyttää julkkikseen mitä hyvänsä etanolipohjaista ainetta.

Kun olet saanut tarpeeksi kuvamateriaalia, voit jättää julkkisen hortoilemaan kaupunkiin. Joku, joka ei ole itse jaksanut askarrella omaa julkkista, ottaa sen kyllä hoiviinsa ja leikkii sillä vielä pitkään. Loppuaskarteluvaiheessa sitten tarvitsee enää kaupitella kuvat jollekin kivalle kuvalehdelle hyvään hintaan, ja näin olet askarrellut ihan itse oman pikku julkkiksen.

Kuvista saamillasi rahoilla voitkin ostaa tarvikkeet uuteen julkkikseen ja tehdä niitä vaikka kokonaisen heimon! Tämä on kiva harrastus ja sen kautta voi löytää uusia kavereita.

***

Ohhoijaa. Ohari-täti onkin nyt niin väsynyt, että lauletaan kivat julkkislaulut joskus toiste. Ensi kerralla askartelukornerissa valmistetaan paavi. Sitä varten kannattaa etukäteen pyytää apua äidiltä, isältä tai edunvalvojalta ja varata pattereita ja pahvilaatikko. Iloisiin näkemisiin, pikku kullanmurut, Ohari-täti lähtee nyt pas^