maanantai 6. kesäkuuta 2011

Lyhyt kuvaus kulttuurievoluution aiheuttamista hankaluuksista erään kotitalouden näkökulmasta

Kuvitelkaa päissänne: Ohari, minä, hinkkaa pimeässä eteisessä silitysrautaa yli tukalain kangasmyttyjen. Turhautuu, turhautuu ja ylikuumentuneissa aivoissaan miettii ihmisen kaikinpuolista järjettömyyttä, jonka evoluutiota alkaa räknätä itsekseen. Se menee näin¹:

* * *

Lähtökohtaisesti ihminen ei ole fiksu otus, järkeä sillä ei ole ollut alun alkujaankaan. Ensin se majailee tasangoilla, sateen sattuessa ties missä kivenkolossa ja on hyvin tyytyväinen oloonsa. Jostain se saa kuitenkin päähänsä, että oisko sittenkin semmoinen maja mukava. Saattaisihan se olla kivampi paistella lättyjä sisätiloissa sapelihammashaikaroiden ja muiden mammuttien ulottumattomissa.

Tuumasta toimeen, ihminen ottaa, keksii vasaran ja rakentaa majan. Voi että on kiva olla sisällä, kun taivaasta pukkaa vaakaräntää. Siellä se ihminen lämmittelee uunin loisteessa ja on kovin tunnelmallinen. Kunnes tulee sähkölasku. Herramunjee, hihkaisee ihminen, kauhea lasku! Nyt loppui uunin posottaminen ja valoa on saatava jostain muusta kuin Upon luukusta. Ihminen keksii siinä hätäpäissään sahan ja leikkaa seinään reiän. Siinäpä meillä on ikkuna, jonka läpi tulee ulkoa ilmaista valoa, iloitsee ihminen. Koska ihmisen keskittymiskyky on hillerin luokkaa, ei se valosta sokaistuneena enää murehdi kasvaneita lämmityskuluja. Jos kaukainen muisto sähkölaskusta häilähtääkin ihmisen tietoisuuden rajoilla, kuittaa se kevyen harmistuksen toteamalla, että sähkölasku nyt nousee aina ja terveisiä vaan yhtiölle.

Ai että olisi mukava kirjoittaa tähän the end tai ja niin he elivät onnellisina lajinsa sukupuuttoon kuolemiseen saakka. Ei käy ihmisen kanssa mikään näin yksinkertaisesti. Sekö olisi tyytynyt ikkunaan? Ha! Sillä on seinässä reikä, josta tulee kivasti valoa ja näkee vähän uloskin, asiat ovat hyvin, joten ihminen etenee omalla logiikallaan ja alkaa peitellä juuri keksimäänsä ikkunaa JOS MINKÄKINLAISILLA RÄTEILLÄ!

Tähän toimeen ei edes käy – niin kuin voisi äkkiä kuvitella – käytöstä poistetut tekstiilit. Ehei, ihminen mittaa, sävyttää, rypyttää ja hypistelee tekstiilin kuosia. Justiin tähän seinän reikään on saatava uutta ja nättiä ja mieluummin vielä useamman kerran vuodessa. Kriisi syvenee.

Samaan aikaan toisaalla ihminen havainnoi, että meillähän on hittolainen nurkissa öljylähteitä riesaksi asti, että eikö kuulkaa kaverit kehrätä öljystä lankaa, josta valmistamme näppärine kätösinemme mitä innovatiivisempia tekstiileitä. Näin saavat alkunsa polyesteri, -amidi ja akryyli ja ties mitkä nerokkaat kankaat, joissa on kylmällä kylmä ja kuumalla kuuma, mutta aina tasaisesti hiki.

Jotta asiat menisivät oikein kimurantin kitkeriksi, ihminen kekkaa lisämausteeksi designin. Se tarkoittaa käytännössä niin rumia tekstiilejä, ja usein muitakin tuotteita, kuin teollisesti on mahdollista tuottaa. Tässä vaiheessa ihminen alkaa taas pohtia ikkunoita ja luonnollisena jatkumona kehittelee designverhot. Aikaansaannostaan ihminen sitten epätietoisena tuijottelee, että oho ja nuoko nyt pitäisi sovitella ikkuna-aukkoon. Ihmettelee siinä monttu auki peräti, että kaipa ne sitten ovat niin hienot kuin väitetään, mutta täytyykö niistä ihan totta maksaa puolen kuun palkka.

Designeri, yleensä joku kummallisen näköinen lajitoveri, hymyää maireasti ja kertoo ihmiselle, mitä kaikkea sanomaa tekstiiliin onkaan tällätty ja muistaa huomauttaa vielä, että kysehän on laadusta. Ja jo vain siihen sanaan ihminen takertuu. Laatua mulle ja sassiin!

Ihmiskulttuurissa on yhteisesti sovittu, että laatua on luonnonkuidut, muun muassa puuvilla sekä pellava, ja kaikki keinokuidut on hevosten heimosta tai ehkä suoraan saatanasta. Yhteisesti mutta hiljaisesti on myös sovittu, ettei kukaan enää muista kuka ja miksi keinokuidut keksittiin. Hyvä puolihan niissä on se, että ne eivät kulu käyttämälläkään, eivät haalistu eivätkä ryttyile vaikka niiden päällä istuisi norsu monta vuotta, mutta kun ne eivät ole laatua.

Ihmisen päässä naksahtaa aina laatu-sanan kohdalla. Vallan vimmattu naksunta alkaa, kun ihminen mittailee keväisin ikkunoitaan ja pohtii, että kaipa tuohon jotkut verhot voisi hankkia noiden tonttu- (joulu), tipu- (pääsiäinen) ja serpentiini- (vappu) kankaiden jälkeen, semmoiset oikein hienot ja asialliset. Vaikka ihmisparka onnistuukin jotenkin vielä verhonhankintatoimessaan väistelemään designerien seireenikutsut ja kaartamaan Tiinatantun kaukaa, ei se ole täysin turvassa laadulta siltikään.

Halppisverhojen tuottajatkin ovat hoksanneet, että oikeastaan pannaankin tuo nurkissa kuleksiva pakka puuvillaa verhoiksi ja kaupitellaan ihmislajille. Ja ihminen ostaa seuraten ikiaikaista logiikkaansa: puuvilla ei pidä väriään auringonpaisteessa, ei laskeudu nätisti eikä siliä jumalauta katujyrälläkään – joten se on itsestäänselvä verhomateriaali ja pannaan saman tien kymmenen metriä, anopille kanssa.

* * *

Kauniina kesäisenä päivänä ihminen hankaa kangasta kuumalla raudalla hämärässä eteisessä. Hämärässä siksi, että rypyt näkyvät hyvin. Siinä sumupullosta vettä kankaan pintaan mättäessään ja tuhannetta kertaa rautaa puuvillavekin yli kuljettaessaan hän tulee miettineeksi, että mikähän helvetin hullutus se tämmöinenkin on. Mistä ihmeen syystä ei voida kaikkia verhoja valmistaa polyesteristä ja eikö siihenkään saada mitään lakia rustattua? Onhan se kiva, että agentit verhoissa lymytessään eivät kovasti hikoa, mutta noin muuten olisi kyllä kätevää, jos verhot olisivat jotain vähän helpommin työstettävää kangasta kuin tämäkin tässä. Mitä varten minä tässä ylipäätään peittelen noita klaseja, kun ne on juuri pestytkin?²

Mitä enemmän ihminen, tässä tapauksessa Ohari, näitä asioita miettii ja mitä kauemmin hän turhaan kangasta yrittää sileäksi hinkuttaa, sitä enemmän häntä alkaa siepata ja otsasuonissaan tykyttää. Tekisi mielensä heittää parvekkeelta alas koko tukala kangasnippu ja silitysrauta ja -lautakin perään.

Ei tee niin hän vaan hinkkaa verhot kuntoon ja tällää ikkunaan. Lopputulokseen tyytyväisenä hän vielä käyttää ajatuksissaan pikaisesti mietteen: näitten verhohommien kanssa kun painii ja niillä päätään vaivaa, ei ehdi muuhun pahantekoon ihminen. Joku hyöty on siis tästäkin kulttuurievoluution kukkasesta.

Valtioiden päämiehet ja -naiset saisivat lahjoitella toisilleen pääsääntöisesti taikka ihan vaikka vallan verhokankaita.

* * *
¹) Voi olla, että tapahtumien järjestys saattoi olla hiukan toinenkin, tästä kiistellään historiankirjoituksissa, mutta lopputulema on kuitenkin sama.
²) Koska Ohari on ihmislajin edustaja, eipä juolahda hänelle mieleenkään kyseenalaistaa verhojen sileysvaatimusta. Ehei, jos verhot tällätään ikkunaan, ne on oltava sileät piste fi

8 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

En tiedä minkä evoluution tulosta minä olen, mutta en koskaan silitä verhoja. Olen sitä mieltä, että siliäähän ne siellä roikkuessaan. Ajan myötä.

Itse asiassa... Ostin itselleni silitysraudan joskus 11 vuotta sitten kotoa pois muuttaessani, mutta en ole kertaakaan käyttänyt sitä. Kröh. Ryppyisissä vaatteissa kulkeminen vaan on niin paljon vaivattomampaa. ;)

/mek kirjoitti...

Pesee ikkunoita? Mutta silloinhan noi lumispraylla tehdyt joulupukin kuvat häviäisi ja kohta kun on taas jouluaattokin!

Zepa kirjoitti...

Tiina sanoi ihan oikein. NE SUORISTUU ROIKKUESSAAN! Hähähä! Oot raatanut ihan turhaan!Mutta kasvaahan siinä hauis kun rautaa lykkää, ei siin mitn.

Ohari kirjoitti...

Tiina ja Zepa, te ette tiedä, mistä puhutte, joten annan teille armollisesti anteeksi. Mulla on tuossa selkäni takana juurikin keltaiset sinikukalliset verhot, oikein kivat ja kevyet puuvillaiset. Ja aivan saatanallisilla rypyillä sekä oikea että vasen kappale, vaikka heitä hinkutin hyvän tovin ja hetken jo kuvittelin, että no nyt. Hämäystä. Nuo verhot ainakin – ja kokemusta on muistakin pirullisista yksilöistä – teeskentelevät sileitä ja rypistyvät roikkuessaan.

Meksu, senkin pikkumartta.

Josta tulikin mieleeni, että kummasti tuntuu tämä blogi pyörivän nyt huushollin ympärillä. Pitänee huolestua välittömästi sen jälkeen, kun olen viikannut pyykit kaappiin. Haluaisin avautua mm. aiheesta Vaatekaapit, aikamme sielunviholliset, mutten ny rupee siihen ollenkaan.

Kesäminkki kirjoitti...

minulla on aina ollut vain puiset kaihtimet. pysyvät mukavasti suorina ihan silittämättäkin ja niiden taakse vasta vaikea onkin agenttia sijoittaa.

Ohari kirjoitti...

Kesäminkki, hoo! Toihan on kyllä oivallisen viileä ratkaisu ryttyilypulmiin. Vaihtaisin heti meidän kaikki verhot puukaihtimiin, mutta hiukan mietityttää se, että miten ne saa tungettua pesukoneeseen siinä vaiheessa, kun pölyyntyvät (eli meillä n. kahdessa päivässä).

Lilith kirjoitti...

Saako selvinpäin kuvitella vai juodaanko kännit ihan tätä varten?

Ohari kirjoitti...

Lilith, näkisin tämän niin, että ilman muuta pitää juoda kännit, paitsi jos henkilön uskonnollinen tai muu vakaumus kieltää kännien juomisen, sitten ei tarvitse.