keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Me senkin varkaat, kulkurit

Väestörekisterikeskus tarjoaa palvelun meille rauhattomille sieluille, joiden täytyy aika ajoin kerätä kimpsunsa ja häipyä kuudan yöhön. Siellä nyt joku jo innostui, että hurraa! viimeinkin saadaan ne mummun arabiat takaisin, ne jotka jäi sinne Urjalan Asemalle vuonna 1972. No ei. Mennyttä kalua on jälkeen jääneet arabiat ja hopealusikat, sen sijaan enon Neuvostoliiton tuliaisen kaltainen esine, blogissakin muinoin esitelty, sympaattinen joskin hiukan homeen tärvelemä Igor pelastautuu aina mukaan, jopa silloin, kun se on piilotettu jätelavan taaimmaiseen nurkkaan (mistä – pelastamisesta – voi kiittää, ja kiittää, empaattista Kuopusta). Tästä putkahti jotenkin mieleeni, että materialla täytyy olla oma tahto, muutoin ei ole selitettävissä se, miksi arvoesineet kaikkoavat välittömästä läheisyydestä kun sen sijaan kaikenlainen kitsi valtaa alaa kiihtyvällä vimmallaaaH^ahHjaha

Jaha, tämä kirjoitus alkaa taas kammeta kotitalousaskareisiin. Seuraavaksi kiivaita ryhtiliikkeitä ja paluu takaisin asiaan:

Väestörekisterikeskus ei siis toimita perille kansalaiselta muuttotohinassa tien varteen pudonneita kattiloita, mutta tarjoaa kuitenkin tietoa siitä, koska ja mistä sitä oikein tuli lähdettyä ja minne päädyttyä – omia jälkiä seuraamalla saattaa löytää ties mitä unohtuneita aarteita, esimerkiksi haikeita muistoja. Paitsi jos on vaellellut ennen vuotta 1983, jolta ajalta on tallessa vain kaksi viimeisintä osoitetta, ja satunnaisesti näköjään muutenkin. Esimerkiksi rekisterin mukaan minä en asunut äitini kanssa samaa taloutta lainkaan nuoruusvuosina, 1980-luvun puolivälin huitteilla, päivämäärien kohdalla on tyhjää. Hämmentävää. Missääs mää sitten olin? Siihen aikaan taisi olla vielä irtolaislakikin, niin että kaipa tässä on syytä olla tyytyväinen, ettei sentään tullut paiskatuksi kalterein taakse heitteillä kuljeskelusta.

Olisin kaivannut vanhempia tietoja, että olisin saanut käydä nuuskimassa niillä kulmilla, joilla kakarana kirmailin. Joskus tuntuu, että lapsuudessa on kummia aukkoja sellaisistakin asioista, jotka periaatteessa pitäisi muistaa. Ehkä muuttaminen silloin vaikutti niin, että välimuisti tyhjeni automaattisesti uusissa nurkissa, ja ainakin huonon kasvomuistini laitan surutta vaeltelun piikkiin: henkilökohtainen persoonarekisterini on täynnä ja vain varmasti pysyvät ihmiset tallennetaan, tästä syystä vain useasti tavatut kasvot jäävät mieleen. Kuvassa olevassa talossa olen ehkä asunut 1973–1975. Maisemat ovat muuttuneet kovasti eikä osoite välttämättä ole sama kuin muinoin, koska katuja on uudelleenasemoitu. Väestörekisterikeskus kuitenkin näyttää osoitteen uuden tiedon mukaan; hämmennyin yhdestä aikuisuuden osoitteesta, jota en lainkaan muistanut, mutta jonka räknäämällä lopulta yhdistin toiseen osoitteeseen. Tämä talo on siinä osoitteessa, jossa äitini mukaan olen asunut, mutta onko se enää sama paikka, onkin toinen juttu. Minä muistin talon paljon pienemmäksi ja pihan ihan erilaiseksi. Tästä seuraakin jatkokysymyksiä: Miksi ihmeessä kaikki pitää mennä mylläämään ja muuttamaan ja korjaamaan ja parantamaan välittömästi kun ihminen selkänsä kääntää? Miten niin aika ei pysähdy, kun universumin valo ja toivo, ihana minä poistun paikalta?

Rekisterissä näkyy 17 muuttoa ja kun näihin ynnää aiemmat, olen vaihtanut osoitetta 21 kertaa. Edessä on vielä varmasti* ainakin kaksi muuttoa, mahdollisesti niitä on useampiakin. Tätä pohtiessa alkaa ajatus taas askarrella kotitalouden parissa, lievästi mutta enenevästi ahdistuen.

* * *

Tätä kirjoitusta varten yritin kirjautua palveluun n kertaa tuloksetta. Väestörekisterikeskuksessa oli tietoliikennehäiriö eikä tietoja näytetty kuin nimen ja syntymäajan verran, mikä on toki ylenpalttisen ystävällistä mutta vähän turhaa: ne ovat toistaiseksi pysyneet mielessä. Kun yritin kirjautua uudestaan, pankkipalvelutunnuksia ei tarvittu ja palvelu siirtyi suoraan henkilö-sivulle. Jos te siellä posket punoittain yritätte tonkia itsistänne salaisia tietoja ja joudutte samaan luuppiin, tyhjentäkää toki selaimenne välimuisti ennen kuin kirjaudutte uudestaan – ja muistakaa, että kunnon salainen agentti ei koskaan anna periksi.

* * *

*) Paitsi jos heitän veivini yllättäen ja suorilta jaloilta, mitä en ole suunnitellut tekeväni.

4 kommenttia:

/mek kirjoitti...

Asuin pienenä (joo, minäkin olen ollut hetken aikaa pieni ja hiljainen), Tienristeyksessä jota kaupungiksikin sanottiin. Kotipihasta kun lähti polkemaan aikaisin aamusella niin joskus illan hämärtyessä pääsi tammipuiden katveeseen eväitä popsimaan ja sitten kiiruusti takaisin, että pääsi vielä omaan sänkyyn ennen kuin kummitukset iski.

Matkalla oli jotain 68 kilsaa alfalttitietä jota erityisesti pelättiin. Ja mitäs nyt kun kävin viime kesänä katsomassa! Olivat varastaneet tuosta tiestä noin 67.7 kilsaa ja siirtäneet tammipuut ihan kodin viereen. Paisti että entisen tammilehdon paikalle oli rakennettu ostoskeskus. Eikä tästä nyt ole kuin hetki kun sieltä pois muutettiin!

Ohari kirjoitti...

No niin, justiinsa tätä meinaan: että tolla tavalla mennään tärvelemään ihmisen muistot. Nykyään ei ole mitään häpyä kenelläkään tässä asiassa kyllä. Ihan hyviä taloja puretaan esim. jonkin mitättömän pienen homevaurion vuoksi, teitä vedellään miten kuten suoriksi ja ihan joka paikkaan, katuvaloja asennellaan jne. jne. loputtomiin. Minusta voisivat ihan hyvin jatkaa 70-luvun elämää tuolla muualla, paitsi ihan tässä kotinurkilla nyt ei välttämättä tarvitse palata soratieaikoihin, ei haittaa oikeasti yhtään, että lähi-R-kioskista saa keskikaljaa ja että langattomaan agenttipuhelimeen saa tässä meillä ihan kivasti yhteyden.

Sun äitis kirjoitti...

Pitihän siellä sitten uteliaisuuttaan käydä kurkkimassa. Se selitys "ennen vuotta 1983 muutteluista on vain kaksi viimeisintä osoitetta" meni kyllä multa ihan ohi, että mitä se oikein tarkoitti. Minulta olivat nimittäin hukanneet vuosilta 1985-1986, yhden erityisen hulppean asumuksen Saimaan rannalta, mutta muistaneet sitä edeltäviltä vuosilta pari osoitetta ihan oikein, ja lopulta päätyneet hukkaamaan koko 70-luvun henkilöhistoriani sijoittamalla minut noiksi vuoksiksi lapsuudenkotiini, jolla muka oli tiennimi ja numero, vaikkei tasan ollut kuin kylän tarkkuudella oleva osoite. Eli siis merkitykselliseksi tuo rekisteri alkaa muuttua vasta PA:n tavoin vuonna 1983 syntyneillä isoveljen syntymästä saakka valvomilla.

Ohari kirjoitti...

Näin se taitaa, Äites, juurikin mennä. Me vanhemmat olemmet aivan tuuliajoilla liehuskelleet, ja kaikki jäljetkin lie kadonneet. Ehkä se on hyväkin, mitäpä tässä tikkuja silmiinsä haikailemaan.