torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuulkaas te nyt apinat

Aamuyöstä herään siihen, että lokit kirkuvat naapuritalon katolla kuin maaninen apinalauma, joka neuvottelee, kuka saa viimeisen banaanin. Mielessäni hamuan rynnäkkökonetuliasepistoolia, sinkoa ja ritsaa, mutta päädyn lopulta työntämään pääni syvemmälle tyynyyn ja kiroamaan hartaasti. Helvetin siivekkäät.

* * *

En ole koskaan jaksanut peitellä sitä, että en pidä linnuista. Kun Harry Potter -elokuvassa tällipaju täräyttää tintistä höyhenet ilmoille, minulta pääsee aina tahaton tirskahdus. Nyt aion avautua tästä lintuasiasta perusteellisesti ja vakuuttaa muillekin, että linnut ovat suoraan saatanasta.

Linnuilla on rumat koukkuisat jalat, joissa ei ole lihaa vaan kurtistunutta kalmanharmaata nahkaa ja terävät kynnet. Niillä ne tarttuvat puiden oksiin niin, ettei tasapainolla ole siinä enää mitään sanomista. Sanotaan, että jos jokin syö paljon, se syö kuin hevonen. Ha! Hevoset ovat näpertelijöitä lintujen rinnalla, mitä syömiseen tulee. Kaikkihan ovat viimeistään Psykon luonnontieteilijä Batesilta oppineet, että pikkulintu syö kaksi kertaa oman painonsa päivässä. Kaksi kertaa! Ja millaista ruokaa! Roskia, raatoja, toukkia, matoja, mönkiäisiä. Yök! Myönnän kyllä, että ne syövät myös hyttysiä ja kirvoja ja siten ovat ihmisen kannalta kivojakin, mutta toisaalta, ainahan meillä on Off ja Raid. Jotkut linnut syövät myös marjoja pensaista. Kiva. Kun ne ovat porukassa popsineet poskiinsa kansalaisten hellimät mansikat ja viinimarjat, siirtyvät ne viimeistään talviaikaan syömään käyneitä marjoja pihlajista ja aronioista. Sitten ne lentelevät kännissä mihin sattuu, räyhäävät, riehuvat ja kakkailevat joka paikkaan.

Muutenkin ne kakkailevat joka paikkaan. Siitä vaan lentäessään tykittävät valkoista kuraa niskaan aivan, siis aivan, surutta. Kakan sekaan ne ovat piilottaneet salmonellayllätyksiä. Lentäminen sinänsä on luonnollisesti täysin luonnoton toiminta kaikille muille paitsi perhosille.

Linnuilla on toljottavan pistävät silmät, joiden katse ei pelkästään poraudu vaan syväkairautuu kohteeseensa. Linnut siirtelevät katsettaan hermostuttavasti. Sinne, tänne, tuonne, sinne, TÄNNE. Höyhenet ovat kummallinen sekoitus luuta ja karvaa; höyhenistön epämääräisessä kasaumassa, pistävien silmien, kahisevien siipien ja koukkuisain jalkain ympärillä kuhisee tuhansittain, miljoonittain kirppuja, siitä olen varma.

Lintujen laumailu on ehkä hermostuttavinta linnuissa. Ne kirkuvat toisilleen ja vaikka eivät kiru, osaavat silti vaihtaa yhtaikaa suuntaa ja koukkaista yhtenä ryöppynä pahaa aavistamattoman Tippi Hedrenin kimppuun.

Otetaanpa lopuksi esille lintujen yksilökehitys. Tietysti kaikki, mikä tulee munasta, on lähtökohtaisesti epäilyttävää. Huomattavinta kuitenkin on, että tarkastellaanpa mitä hyvänsä luomakunnan öttiäistä, vaikka kuinka rumaa ja vastenmielistä, ja katsotaan sen jälkeläistä ennen teini-ikää, havaitaan, että se on liikuttava ja suloinen. Paitsi linnunpoika, joka on pelkkää läpikuultavan kalvasta nahkaa, mulkosilmiä ja järjettömän, tolkuttoman suurta avonaista nokkaa. Huhhuh. Jos jostain, niin sokeasta äidinrakkaudesta, täytyy linnuille antaa tunnustusta.

* * *

Miettikääpä siis hyvät kädelliset lajitoverit näitä esiinnostamiani seikkoja seuraavan kerran, kun kutsutte rakkaitanne puluiksi, tipuiksi, tirppanoiksi tai kanasiksenne.

* * *

Tahdon vielä painottaa, että pingviinejä ei missään nimessä tässä eikä muissakaan yhteyksissä tule sekoittaa lintujen luokkaan. Pingviinit ovat eläinmaailman suloja ja sulottaria, samoin kuin kirahvit.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Juhannusutelu

Suomen suvi on sitten ihmeellisen ihana! Kaiken lumikinoksen, loskan ja kakkan alta se jaksaa joka vuosi työntyä uhmakkaasti rehevän vihreänä eikä tässä vielä kaikki. Kesän edetessä silmille pukkaa jos jonkinlaista väri-iloittelua ja moninaista muotoilua niin, että aivan paratiisiin tuntee ihminen päässeensä, kun kesäisessä maisemassa käyskentelee. Mielenkiintoisia, ennestään tuntemattomia flora- ja faunalajeja kohdatessaan hamuaa hän mieluusti luontokirjaa käsiinsä ja tulee tietämään, mikä on vuohennokan ja känsätuhkelon ero sekä kuinka erottaa (paitsi rautakangella) toisistaan lummenälvikäs ja hoikkakukkajäärä.

Tätä luonnon runsautta ja monimuotoisuutta kun ajattelee pieni ihmissuvun edustaja, tuntee hän tarvetta huokaista syvään ja kunnioittavasti ja ehkä jopa ääni väristen lausua jotain herkkää.

* * *

No voihan perkele, mikä se tämä tötterö sitten on, ihmettelen minä. Näitä pesii/kasvaa/oleilee (!?) ainakin Sydän-Hämeen mailla tienpenkoilla, hiekkaisessa, savisessa, kivisessä, multaisessa ja asfalttisessa maaperässä, auringossa, puolivarjossa ja varjossa. Korkeus täysikasvuisena on noin metri, yksi havaittava jalka, kukinto tai pää on musta, muovimainen ja joskus siinä on hohteleva täplä, joka muistuttaa hiukan susieläimen tassunpainallusta talvisella hangella.

Jokin luonnonoikku tämän on oltava, sillä mitään järjellistä ihmisen käyttöön sopivaa tarkoitusta en tälle – miksi tätä nyt luonnehtisin – asialle keksinyt. Sinne sataa ja tuulee sisään. Se ei viittilöi mihinkään. Se seistä tököttää miten kuten suorassa, milloin ei seistä tökötä vinossa. Erikoinen kapine.

Auttakaa nyt ihmiset siellä ja kertokaa: Mikä on tämä – asia, ja mikä sen käyttötarkoitus on?

* * *

Epätietoisena lähden nyt tekemään vanhaa kunnon juhannustaikaa, joka menee näin:

Jos menee johki mökille tai rantaan juhannuksena, voi nähdä puolisonsa alasti.

Hyvää juhannusta kullekin!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Me senkin varkaat, kulkurit

Väestörekisterikeskus tarjoaa palvelun meille rauhattomille sieluille, joiden täytyy aika ajoin kerätä kimpsunsa ja häipyä kuudan yöhön. Siellä nyt joku jo innostui, että hurraa! viimeinkin saadaan ne mummun arabiat takaisin, ne jotka jäi sinne Urjalan Asemalle vuonna 1972. No ei. Mennyttä kalua on jälkeen jääneet arabiat ja hopealusikat, sen sijaan enon Neuvostoliiton tuliaisen kaltainen esine, blogissakin muinoin esitelty, sympaattinen joskin hiukan homeen tärvelemä Igor pelastautuu aina mukaan, jopa silloin, kun se on piilotettu jätelavan taaimmaiseen nurkkaan (mistä – pelastamisesta – voi kiittää, ja kiittää, empaattista Kuopusta). Tästä putkahti jotenkin mieleeni, että materialla täytyy olla oma tahto, muutoin ei ole selitettävissä se, miksi arvoesineet kaikkoavat välittömästä läheisyydestä kun sen sijaan kaikenlainen kitsi valtaa alaa kiihtyvällä vimmallaaaH^ahHjaha

Jaha, tämä kirjoitus alkaa taas kammeta kotitalousaskareisiin. Seuraavaksi kiivaita ryhtiliikkeitä ja paluu takaisin asiaan:

Väestörekisterikeskus ei siis toimita perille kansalaiselta muuttotohinassa tien varteen pudonneita kattiloita, mutta tarjoaa kuitenkin tietoa siitä, koska ja mistä sitä oikein tuli lähdettyä ja minne päädyttyä – omia jälkiä seuraamalla saattaa löytää ties mitä unohtuneita aarteita, esimerkiksi haikeita muistoja. Paitsi jos on vaellellut ennen vuotta 1983, jolta ajalta on tallessa vain kaksi viimeisintä osoitetta, ja satunnaisesti näköjään muutenkin. Esimerkiksi rekisterin mukaan minä en asunut äitini kanssa samaa taloutta lainkaan nuoruusvuosina, 1980-luvun puolivälin huitteilla, päivämäärien kohdalla on tyhjää. Hämmentävää. Missääs mää sitten olin? Siihen aikaan taisi olla vielä irtolaislakikin, niin että kaipa tässä on syytä olla tyytyväinen, ettei sentään tullut paiskatuksi kalterein taakse heitteillä kuljeskelusta.

Olisin kaivannut vanhempia tietoja, että olisin saanut käydä nuuskimassa niillä kulmilla, joilla kakarana kirmailin. Joskus tuntuu, että lapsuudessa on kummia aukkoja sellaisistakin asioista, jotka periaatteessa pitäisi muistaa. Ehkä muuttaminen silloin vaikutti niin, että välimuisti tyhjeni automaattisesti uusissa nurkissa, ja ainakin huonon kasvomuistini laitan surutta vaeltelun piikkiin: henkilökohtainen persoonarekisterini on täynnä ja vain varmasti pysyvät ihmiset tallennetaan, tästä syystä vain useasti tavatut kasvot jäävät mieleen. Kuvassa olevassa talossa olen ehkä asunut 1973–1975. Maisemat ovat muuttuneet kovasti eikä osoite välttämättä ole sama kuin muinoin, koska katuja on uudelleenasemoitu. Väestörekisterikeskus kuitenkin näyttää osoitteen uuden tiedon mukaan; hämmennyin yhdestä aikuisuuden osoitteesta, jota en lainkaan muistanut, mutta jonka räknäämällä lopulta yhdistin toiseen osoitteeseen. Tämä talo on siinä osoitteessa, jossa äitini mukaan olen asunut, mutta onko se enää sama paikka, onkin toinen juttu. Minä muistin talon paljon pienemmäksi ja pihan ihan erilaiseksi. Tästä seuraakin jatkokysymyksiä: Miksi ihmeessä kaikki pitää mennä mylläämään ja muuttamaan ja korjaamaan ja parantamaan välittömästi kun ihminen selkänsä kääntää? Miten niin aika ei pysähdy, kun universumin valo ja toivo, ihana minä poistun paikalta?

Rekisterissä näkyy 17 muuttoa ja kun näihin ynnää aiemmat, olen vaihtanut osoitetta 21 kertaa. Edessä on vielä varmasti* ainakin kaksi muuttoa, mahdollisesti niitä on useampiakin. Tätä pohtiessa alkaa ajatus taas askarrella kotitalouden parissa, lievästi mutta enenevästi ahdistuen.

* * *

Tätä kirjoitusta varten yritin kirjautua palveluun n kertaa tuloksetta. Väestörekisterikeskuksessa oli tietoliikennehäiriö eikä tietoja näytetty kuin nimen ja syntymäajan verran, mikä on toki ylenpalttisen ystävällistä mutta vähän turhaa: ne ovat toistaiseksi pysyneet mielessä. Kun yritin kirjautua uudestaan, pankkipalvelutunnuksia ei tarvittu ja palvelu siirtyi suoraan henkilö-sivulle. Jos te siellä posket punoittain yritätte tonkia itsistänne salaisia tietoja ja joudutte samaan luuppiin, tyhjentäkää toki selaimenne välimuisti ennen kuin kirjaudutte uudestaan – ja muistakaa, että kunnon salainen agentti ei koskaan anna periksi.

* * *

*) Paitsi jos heitän veivini yllättäen ja suorilta jaloilta, mitä en ole suunnitellut tekeväni.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Lyhyt kuvaus kulttuurievoluution aiheuttamista hankaluuksista erään kotitalouden näkökulmasta

Kuvitelkaa päissänne: Ohari, minä, hinkkaa pimeässä eteisessä silitysrautaa yli tukalain kangasmyttyjen. Turhautuu, turhautuu ja ylikuumentuneissa aivoissaan miettii ihmisen kaikinpuolista järjettömyyttä, jonka evoluutiota alkaa räknätä itsekseen. Se menee näin¹:

* * *

Lähtökohtaisesti ihminen ei ole fiksu otus, järkeä sillä ei ole ollut alun alkujaankaan. Ensin se majailee tasangoilla, sateen sattuessa ties missä kivenkolossa ja on hyvin tyytyväinen oloonsa. Jostain se saa kuitenkin päähänsä, että oisko sittenkin semmoinen maja mukava. Saattaisihan se olla kivampi paistella lättyjä sisätiloissa sapelihammashaikaroiden ja muiden mammuttien ulottumattomissa.

Tuumasta toimeen, ihminen ottaa, keksii vasaran ja rakentaa majan. Voi että on kiva olla sisällä, kun taivaasta pukkaa vaakaräntää. Siellä se ihminen lämmittelee uunin loisteessa ja on kovin tunnelmallinen. Kunnes tulee sähkölasku. Herramunjee, hihkaisee ihminen, kauhea lasku! Nyt loppui uunin posottaminen ja valoa on saatava jostain muusta kuin Upon luukusta. Ihminen keksii siinä hätäpäissään sahan ja leikkaa seinään reiän. Siinäpä meillä on ikkuna, jonka läpi tulee ulkoa ilmaista valoa, iloitsee ihminen. Koska ihmisen keskittymiskyky on hillerin luokkaa, ei se valosta sokaistuneena enää murehdi kasvaneita lämmityskuluja. Jos kaukainen muisto sähkölaskusta häilähtääkin ihmisen tietoisuuden rajoilla, kuittaa se kevyen harmistuksen toteamalla, että sähkölasku nyt nousee aina ja terveisiä vaan yhtiölle.

Ai että olisi mukava kirjoittaa tähän the end tai ja niin he elivät onnellisina lajinsa sukupuuttoon kuolemiseen saakka. Ei käy ihmisen kanssa mikään näin yksinkertaisesti. Sekö olisi tyytynyt ikkunaan? Ha! Sillä on seinässä reikä, josta tulee kivasti valoa ja näkee vähän uloskin, asiat ovat hyvin, joten ihminen etenee omalla logiikallaan ja alkaa peitellä juuri keksimäänsä ikkunaa JOS MINKÄKINLAISILLA RÄTEILLÄ!

Tähän toimeen ei edes käy – niin kuin voisi äkkiä kuvitella – käytöstä poistetut tekstiilit. Ehei, ihminen mittaa, sävyttää, rypyttää ja hypistelee tekstiilin kuosia. Justiin tähän seinän reikään on saatava uutta ja nättiä ja mieluummin vielä useamman kerran vuodessa. Kriisi syvenee.

Samaan aikaan toisaalla ihminen havainnoi, että meillähän on hittolainen nurkissa öljylähteitä riesaksi asti, että eikö kuulkaa kaverit kehrätä öljystä lankaa, josta valmistamme näppärine kätösinemme mitä innovatiivisempia tekstiileitä. Näin saavat alkunsa polyesteri, -amidi ja akryyli ja ties mitkä nerokkaat kankaat, joissa on kylmällä kylmä ja kuumalla kuuma, mutta aina tasaisesti hiki.

Jotta asiat menisivät oikein kimurantin kitkeriksi, ihminen kekkaa lisämausteeksi designin. Se tarkoittaa käytännössä niin rumia tekstiilejä, ja usein muitakin tuotteita, kuin teollisesti on mahdollista tuottaa. Tässä vaiheessa ihminen alkaa taas pohtia ikkunoita ja luonnollisena jatkumona kehittelee designverhot. Aikaansaannostaan ihminen sitten epätietoisena tuijottelee, että oho ja nuoko nyt pitäisi sovitella ikkuna-aukkoon. Ihmettelee siinä monttu auki peräti, että kaipa ne sitten ovat niin hienot kuin väitetään, mutta täytyykö niistä ihan totta maksaa puolen kuun palkka.

Designeri, yleensä joku kummallisen näköinen lajitoveri, hymyää maireasti ja kertoo ihmiselle, mitä kaikkea sanomaa tekstiiliin onkaan tällätty ja muistaa huomauttaa vielä, että kysehän on laadusta. Ja jo vain siihen sanaan ihminen takertuu. Laatua mulle ja sassiin!

Ihmiskulttuurissa on yhteisesti sovittu, että laatua on luonnonkuidut, muun muassa puuvilla sekä pellava, ja kaikki keinokuidut on hevosten heimosta tai ehkä suoraan saatanasta. Yhteisesti mutta hiljaisesti on myös sovittu, ettei kukaan enää muista kuka ja miksi keinokuidut keksittiin. Hyvä puolihan niissä on se, että ne eivät kulu käyttämälläkään, eivät haalistu eivätkä ryttyile vaikka niiden päällä istuisi norsu monta vuotta, mutta kun ne eivät ole laatua.

Ihmisen päässä naksahtaa aina laatu-sanan kohdalla. Vallan vimmattu naksunta alkaa, kun ihminen mittailee keväisin ikkunoitaan ja pohtii, että kaipa tuohon jotkut verhot voisi hankkia noiden tonttu- (joulu), tipu- (pääsiäinen) ja serpentiini- (vappu) kankaiden jälkeen, semmoiset oikein hienot ja asialliset. Vaikka ihmisparka onnistuukin jotenkin vielä verhonhankintatoimessaan väistelemään designerien seireenikutsut ja kaartamaan Tiinatantun kaukaa, ei se ole täysin turvassa laadulta siltikään.

Halppisverhojen tuottajatkin ovat hoksanneet, että oikeastaan pannaankin tuo nurkissa kuleksiva pakka puuvillaa verhoiksi ja kaupitellaan ihmislajille. Ja ihminen ostaa seuraten ikiaikaista logiikkaansa: puuvilla ei pidä väriään auringonpaisteessa, ei laskeudu nätisti eikä siliä jumalauta katujyrälläkään – joten se on itsestäänselvä verhomateriaali ja pannaan saman tien kymmenen metriä, anopille kanssa.

* * *

Kauniina kesäisenä päivänä ihminen hankaa kangasta kuumalla raudalla hämärässä eteisessä. Hämärässä siksi, että rypyt näkyvät hyvin. Siinä sumupullosta vettä kankaan pintaan mättäessään ja tuhannetta kertaa rautaa puuvillavekin yli kuljettaessaan hän tulee miettineeksi, että mikähän helvetin hullutus se tämmöinenkin on. Mistä ihmeen syystä ei voida kaikkia verhoja valmistaa polyesteristä ja eikö siihenkään saada mitään lakia rustattua? Onhan se kiva, että agentit verhoissa lymytessään eivät kovasti hikoa, mutta noin muuten olisi kyllä kätevää, jos verhot olisivat jotain vähän helpommin työstettävää kangasta kuin tämäkin tässä. Mitä varten minä tässä ylipäätään peittelen noita klaseja, kun ne on juuri pestytkin?²

Mitä enemmän ihminen, tässä tapauksessa Ohari, näitä asioita miettii ja mitä kauemmin hän turhaan kangasta yrittää sileäksi hinkuttaa, sitä enemmän häntä alkaa siepata ja otsasuonissaan tykyttää. Tekisi mielensä heittää parvekkeelta alas koko tukala kangasnippu ja silitysrauta ja -lautakin perään.

Ei tee niin hän vaan hinkkaa verhot kuntoon ja tällää ikkunaan. Lopputulokseen tyytyväisenä hän vielä käyttää ajatuksissaan pikaisesti mietteen: näitten verhohommien kanssa kun painii ja niillä päätään vaivaa, ei ehdi muuhun pahantekoon ihminen. Joku hyöty on siis tästäkin kulttuurievoluution kukkasesta.

Valtioiden päämiehet ja -naiset saisivat lahjoitella toisilleen pääsääntöisesti taikka ihan vaikka vallan verhokankaita.

* * *
¹) Voi olla, että tapahtumien järjestys saattoi olla hiukan toinenkin, tästä kiistellään historiankirjoituksissa, mutta lopputulema on kuitenkin sama.
²) Koska Ohari on ihmislajin edustaja, eipä juolahda hänelle mieleenkään kyseenalaistaa verhojen sileysvaatimusta. Ehei, jos verhot tällätään ikkunaan, ne on oltava sileät piste fi