keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kummallisia tilanteita

Ai että sitä tunnetta, kun huomaa jotain harvinaista, joka koskettaa itseä ja josta oikeastaan tekisi mieli sanoa ääneen, mutta toisaalta ei oikein kehtaa. Ai että!

Minun veljeni vaimo on myös sieltä kotiseudultanne Itä-Köyliön etelämutkan kylästä, jossa asuu kaksikymmentäviisi henkeä. Mahdatteko tuntea?

Ajatella! Kuopukseni tutki synnärillä ihan sama lääkäri, jonka nimen juuri mainitsitte ohimennen! Kiva ihminen kaikin puolin.

Teillä on täsmälleen samanlainen villatakki kuin minulla. Malli lienee Novita-lehdestä syksyltä 1994?

Jos nämä sattumukset osuvat nenäkkäinkeskustelussa puhuteltavan henkilön kanssa, on ihan luontevaa esittää kysymys ja ihastella sitten yksissä tuumin, että miten voikin olla. Voi tietysti olla, että keskustelukumppani ei ole ollenkaan niin fasinoitunut näistä yhteensattumista kuin itse on, mutta sen nyt ei ole niin väliä. Kaikki eivät arvosta universumin yhtenäisyyttä samalla tavalla – eikä hän kuitenkaan silti pidä kysyjää varsinaisesti kajahtaneena.

Mutta mitä tehdä, jos sattuman kantaja onkin ohikulkija, bussissa vierustoveri, kahvilan kassa? Sanoako samanlaisesta villatakista vai ei? Toisaalta olisihan se kiva, mutta olisiko se myös outoa? Kai nyt maailmassa samanlaisia villatakkeja on siinä kuin itäköyliöläisiä etelämutkan kyläläisiä kuljeksii siellä täällä ja lastenlääkärillä on moniaita potilaita ties missä.

* * *

Tämän pohdinta on vähän samaa sarjaa, kuin miettisi bussissa:
  1. Miksi en saa istua yksin, miksi pitää ängetä juuri minun viereeni, olisi tuossakin ollut tilaa.
  2. Miksi kukaan ei istu minun viereeni. Tuon paksun akkelin viereen piti tuonkin ängetä ja moni seisookin, vaikka tässä olisi ihan hyvin tilaa. Haisenkohan minä, tai näytänkö ehkä vihaiselta?
* * *

Ihmisen elämä on sarja kiusallisia tapahtumia.

* * *

Jos sama rouva vielä ikinä istuu bussissa vieressäni, otan kyllä riskin ja huomautan hänelle, että tällä on täsmälleen samanlainen vihki-kihlasormuspari kuin minulla oli ennen. Eihän sen nyt varsinaisesti uniikki ole – toki niitä on tehty useita kappaleita – mutta sen verran harvinainen kuitenkin, etten ole koskaan aiemmin nähnyt muilla.

Vai otanko riskin vai enkö ota? Joutuisin kertomaan hänelle, että se liitto ei kyllä kestänyt, mutta että hänen ei kannata vetää siitä mitään synkkiä johtopäätöksiä eikä se sormusten vika ollut vaan kasvoimme vain erillemme ja elotonta metalliahan sormus on vaikka tietysti ikuisuuden symboli ja siksi tärkeä kapine ja voi muuten olla etten hiisku ensi kerrallakaan yhtään mitään. Mitä tommosesta nyn numeroo tekeen.

* * *

Kiusallista on tarpeeksi jo ilmankin, että itse itseään ajaa sellaisiin tilanteisiin. Vai onko?

maanantai 29. lokakuuta 2012

Se tyttö seminaarista

Minä en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä. Istuimme muutamia tunteja toisiamme vastapäätä seminaarissa, puhuimme porukassa opiskeluasioita. Hän jäi mieleeni jotenkin viehättävän viileänä tyyppinä, sellaisena fiksuna ja ystävällisenä, mutta kuitenkin hiukan etäisenä. Hän teki kandityötä musiikkikappaleiden nimistä ja kertoi, että haluaa askarrella käsin ja paperilla eikä käytellä taulukoita. Ajattelin, että siinäpä on nuori nainen, joka on tosi rok.

* * *

Äskettäin ihan sattumoisin törmäsin tietoon, että hän on kuollut. Jo seminaariaikoihin mennessä hän oli ollut vakavasti sairaana vuosia, leikelty useaan otteeseen, saanut säde- ja sytostaattihoitoja ja kärsinyt helvetillisistä kivuista.

Minä näin vain sen tavallisen, viehättävän nuoren naisen.

* * *

Aika vähän me toisinaan toisistamme tiedämme. Aina ihan läheisimmätkään eivät tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu, saati sitten työ- ja koulukaverit, naapurit, kanssamatkustajat ja ohikulkijat. Katsomme toisiamme silmiin ja puhumme niitä näitä; niiden näiden takana voi olla vaikka mitä. Silmistä ei aina näe tuskaa, vaikka sitä osaisi etsiäkin.

Se on jotenkin vähän hämmentävää samalla kun se on – no, semmoista se nyt vaan on. Semmoista niin.

* * *

Iidan elämä ja kuolema on kyynelehdittänyt aamupäivän. Tuntuu ihan kauhean surulliselta, vaikka minähän en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä.

* * *

Elämä on kovin epäreilua joskus. Niin sievä tyttö, ja ihan kauhean fiksu.

torstai 18. lokakuuta 2012

Hyvä nainen

Kaksi asiaa painaa sydäntäni koskien yhteistä sukupuoltamme.

* * *

1) Vaikka olisit oppinut, että et sukupuolesi vuoksi voi tarttua porakoneeseen tai laskimeen tai ydinvoimalaan tai lakikirjaan tai kampiakseliin tai kansainväliseen kauppaan, olisi hienoa, jos et siirtäisi näitä oppeja jälkipolville.

Yliopiston kahviautomaatilla kuultua:
Ja sit sun kyllä kannattaa ottaa se mies mukaan sinne, koska miehet ymmärtää niin paljon paremmin bisnestä ja ne on parempia lukujenkin kanssa.
Nuori nainen toiselle nuorelle naiselle

Ihan totta. Olen törmännyt – ja usein – nimenomaan naisten asenteihin omiin, sukupuolesta johtuviin kykyihinsä. Ei tule edes mieleen kokeilla asioita, joiden tekemiseen jotenkin mystisesti kuvittelee tarvittavan kikkeliä. Kaikkia ei kiinnosta kampiakselit, selvä se, mutta että sukupuoli olisi se syy, joka määrittelee kiinnostuksen ja osaamisen, on ihan kukkua. Tämä kannattaa nyt viimeistään uskoa ja sisäistää.

Eri asia on tietysti se, että teeskentelee avutonta, jotta saa Miehen toimimaan. Äh. Ihan totta II. Eikö voi vain pyytää? Kuinka söpöä on olla sormi suussa, jalkaterät sisäänpäin ja lässyttää, noin niin kuin aikuisena?

Olen kuullut, että joitain miehiä viehättää avuttomuus. Jotkut naiset tykkäävät olla viehättävän avuttomia. Molemmat voittavat? Ihmettelenpä vain, kuinka avuttoman asemassa oleva voi koskaan voittaa yhtään mitään. Luulisi itsekunnioituksen menevän viimeistä ripettä myöten.

* * *

2) Auton on pysähdyttävä suojatien eteen, jos jalankulkija on astunut tai on selvästi astumassa sille.

Näppituntumatilasto kertoo, että miehet antavat jalankulkijalle tietä lähes aina ja naiset eivät juuri koskaan. Mitään lukuja tai prosentteja minulla ei ole tähän heittää, mutta silmämääräinen arvio tämä on, ja väitän, että aika osuva.

Olisipa hienoa, jos voisin väittää toisin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Automaattikorjausahdistus

Rakkaat ohjelmistovalmistajat, ohjelmoijat, suunnittelijat, kehittäjät ja te kaikki muut, jotka askartelette tietokoneohjelmien ja -ohjelmistojen parissa, lähestyn teitä taas kerran toiveikas puna kasvoillani universumin mittasuhteissa mitättömässä mutta minulle henkilökohtaisissa arkisissa toimissani tärkeässä asiassa.

Olen kuullut tuolta, että muutama muukin painii samojen työlääntymisten kanssa*.

* * *

Ei, en nyt tällä kertaa pyydä, että tallettaisitte sveitsiläiselle tililleni neljä, neljäsataa tai neljätuhatta euroa, koska nigerialainen isotätini on vakavasti sairaana, tuli hallavuosi, kato, lama ja sauna paloi ja maksan varppina ens viikolla valtavien korkojen kans. Voitte laittaa rahapussinne ja verkkopankkinne syrjään.

* * *

Oikeastaan pyydän, että tekisitte vähemmän.

* * *

Olette ystävällisesti rakennelleet erilaisiin tekstinkäsittely-, esitys-, taitto- ja taulukkolaskentaohjelmiin – varmasti muihinkin – hienoja ominaisuuksia, jotka korjaavat käyttäjän tekemiä virheitä. Siinä sivussa korjaantuu kuitenkin sellaistakin, minkä ei olisi niin väliksi.

Hienosti korvaantuu kaksi perättäistä isoa alkukirjainta yhdellä isolla ja yhdellä pienellä, kuten SM-kisat Sm-kisoiksi. Pisteen jälkeinen pieni alkukirjain vaihtuu kivasti itsekseen isoksi esim. Näin. Joissain kohteliaisuussyistä nimeltä mainitsemattomissa ohjelmissa on jopa järjettömän nerokas viivan korjaus: jos yhdyssanan määriteosa on sanaliitto tai se jätetään toiston vuoksi pois, yhdysviiva korvautuu ajatusviivalla, esimerkiksi vihaan pakkokorjauksia –asenne tai viivavirheärsytys ja –kilari.

* * *

Joskus on tilanteita, jolloin korrekteistakin automaattikorjauksista on haittaa. Esimerkiksi silloin ne ovat riesana, kun käsitellään toisten kirjoittamaa tekstiä juurikin sillä silmällä, että tutkaillaan poikkeamia standardista.

* * *

Pahoittelen, jos kuulostan hiukan ärtyneeltä. Myönnän toki, että automaattikorjauksista voi olla hyötyäkin, varmasti on. Itsekin joskus kirjoitettuani katson, montako punaista aaltoviivahäkkyrää tekstistä löytyy ja mitä ne ovat. Valitettavan usein kuitenkin kirjoitusvirheet ovat semanttisia, rektiovirheitä tai taivutusvirheitä, jotka johtuvat esimerkiksi siitä, että lauserakennetta on muutettu eikä kaikkia lauseenjäseniä ole hoksattu kääntää oikealle tolalle. Näitä ei automaattikorjaus osaa korjata eikä edes ilmaista. Teksti on aina kuitenkin luettava ihan itse, ja vielä ajatuksella. Yök.

* * *

Tiedän, että te hyvät ohjelmoijat tarkoitatte vain hyvää. Tiedän, että olette innokkaita parantamaan maailmaa ja tekemään enemmän, tarjoamaan enemmän ominaisuuksia.

Arvioinkin siis, että pyyntöni tehdä vähemmän – jättää automaattikorjaukset kokonaan pois – ei saa kannatusta. Ei se, rehellisyyden nimissä, saa ehkä kannatusta käyttäjiltäkään, ei edes minulta, vaikka juuri tällä hetkellä olisinkin valmis syöttämään automaattikorjauksen koiralle, heittämään silppuriin tai lahjoittamaan Jyrki Kataiselle, yksinoikeudella. Siksi tarjoankin kivan vaihtoehdon, joka ehkä ja toivottavasti tyydyttää sekä innokkaita ohjelmoijia että automaattikorjauksen älyttöm diktatu avustukseen ainakin silloin tällöin haluttomia kirjoittajia.

Jospa laittaisitte ohjelmistoon näkyvälle paikalle valintaruudun. Ruudun ruksittamalla kaikki, ihan kaikki, automaattiset korjaukset menisivät pois päältä.

[x] Kiitos tarjouksesta. En nyt kuitenkaan tällä kertaa halua käyttää yhtään hienoa automaattista korjaustoimintoa ja helpottaa elämääni.

* * *

Ajatella, ettei joka kerran tarvitsisi käydä valikoita läpi ja muistella, mitkä kaikki toiminnot juuri tässä ohjelmassa tällä koneella täytyy kytkeä pois päältä, ettei huolellisesti pidelty pitkähkö teksti sekoa täysin jo avausvaiheessa.

* * *

*) Painii työlääntymisten kanssa? Tosi-tv-formaattia pukkaa arjesta ihan itsekseen kuin finniä teinin nenänpielestä. Tule ja puserra!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Muistaakseni

Nappasin Tiinalta mukaani muistelumeemin. Tällaisten pohtimisen täytyy olla ihmiselle hyödyksi. Voi katsoa taakse, voi katsoa eteen, voi katsoa omaa napaansa ja arvioida, missä kohtaa nyt on. Kyllä oma sija yleensä vähän kiinnostaa, tai ainakin sen pitäisi. Huolettomuus on hienoa, mutta välinpitämättömyydelle emme liputa.

* * *

Nämä kymmenen viimeistä vuotta ovat olleet minulle melkoista haipakkaa. Ensimmäinen avioliitto päättyi, tuli opiskelu- ja työkuvioiden säätämisiä, monia muuttoja, yhteenmuuttoja ja erkaantumisia, perhe-, työ-, raha- ja rakkaushuolia. Nyt tuntuu – ja toivon – että on tyynen aika.

Tyynihän ei ole ensinkään sama kuin tylsä. Jatkuva stressi ja huoli on tylsää, vaikka tunteehan sitä elävänsä, kun sydän tykyttää, korvissa suhisee ja kaikkiaan on pakojäniksen olo. Kun on tyyntä, ei tarvitse koko ajan tarkistaa, missä kohtaa menee ja millä vauhdilla.Voi keskittyä siihen, mikä on mielekästä ja jännää.

* * *

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Olen toisella luokalla etälukiossa. Opiskelu on huumaavan ihanaa ja pitää minut pystyssä.
2. Ensimmäinen avioliitto vetelee ihan viimeisiä kierroksiaan. Kotitielle kääntyminen on hirvittävän vaikeaa. Ajaisin ohi, ajaisin Lappiin asti ja sieltä eteenpäin, mutta tyttäret.
3. Kevät otti niin koville, että vielä syksylläkin on itkeneen olo. Elämäni hankalimpia vuosia on tämä.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Opiskelen Tampereen yliopistossa, pääaineena Suomen kirjallisuus. Aina on vähän kiire, aina pitäisi olla siellä en muista missä ja monelta.
2. Olen seurustellut Ton kanssa melkein vuoden. Näihin aikoihin alamme pohtia, että muuttaisimme virallisesti yhteen seuraavana vuonna – käytännössä olemme asuneet tiiviisti yhdessä jo vuoden alusta.
3. Tyttäret ovat teinejä, huhhuh. Ihania, nättejä ja sanavalmiita, mutta.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Opiskelen edelleen. Pääaineeksi olen vaihtanut suomen kielen; kandidaattitutkinnon saan käteeni joulukuussa.
2. Asumme Ton kanssa yhdessä synnyinkaupungissani. Olen siitä niin onnellinen, että olen tehdä paavit joka kerran, kun laskeudun pussista kotipysäkillä. Asunto ei ole kyllä kaksinen, mutta välttää. Ton poika asuu vakituisesti kanssamme, teinejä vaeltelee taloudessa muutoin ketä milloinkin.
3. Tyttäret asuvat isällään, mistä aiheutuu ongelmia. Kuopuksen kanssa välit ovat hankalat. Olen usein ahdistunut tästä asiasta.

Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Toi kosii minua tammikuussa, menemme naimisiin elokuussa.
2. Osallistun graduseminaariin.
3. Tyttäret alkavat tuntua aikuisilta, sellaisilta järkeviltä ja osaavilta.

Tähän asti tänä vuonna:
1. Koko vuosi on tuntunut menneen muutossa. Muutimme heinäkuussa! Silti! Uusi koti on ihana. Tekee mieli silitellä sitä hellästi tämän tästä, ja silittelenkin.
2. Tyttäret muuttavat kumpikin omilleen. Ne ovat aikuisia, niillä on sisustusta ja remontointia. (Pyörryn ajatuksesta. Olen myös huolestunut, tietysti.)
3. Ei se vieläkään oo valmis.

Eilen:
1. Kävin tentissä, vaikka keväällä vannoin, että viimeinen tentti on tehty. No mitä? Olen vähän riippuvainen, tentismi on sairaus jne.
2. Tein töitä rivakkaa vauhtia, koska maanantai.
3. Pötköttelimme illalla sohvalla ja katsoimme telkkaria. Ihanaa ja onnellista on kotona arkiretkottaminen.

Tänään:
1. Olen huiskinut töitä kasaan, niin kuin aina tiistaisin. Maanantai ja tiistai ovat päätyöpäiviä, muut päivät ovat opiskelu- tai lisätyöpäiviä.
2. Ruokatunnilla katsoin YLE Areenasta Mirandan ja nauroin taas itseni ihan hikiseksi. Onneksi on etätöitä. Saa huudattaa Blondietakin. (Tällä hämään nyt itseä ihan surutta: kaipailen läsnäolevia työkavereita ja tavallisia työpäiviä. Vaihtaisin ruokis-Mirandat oitis työpaikan kahvihuoneeseen, ja Miranda on sentään lempparini!)
3. Tuulee niin, että tuntuu katto lähtevän. Naapuritalon katolla sireenitötterö heiluu huolestuttavasti. Lintuja ei näy missään. Aiemmin taisi vähän ukkostaa.

Huomenna:
1. Tankkaan bussikortin.
2. Istun lipastolla ja nykerrän graduaineistoa.
3. Pysyn hyvällä tuulella, vaikka mikä ois.

Ensi vuonna:
1. Liikun vähintään yhtä ahkerasti ja etenkin hyvällä mielellä kuin tänä vuonna.
2. Olen saanut gradun valmiiksi ja voin tehdä kaikkea sitä, mitä ei voi tehdä koska gradu. Esimerkiksi voin askarrella valtavia määriä ja laatuja, voin lukea ihan mitä vaan, voin harrastaa kaikkea (sitä, mitä ennen opiskelua. Eli? Rivitanssia? Eikä, en ala.)
3. Päätän nyt, että olen säännöllisissä päivätöissä ja viihdyn hirvittävän hyvin. Muutenkin olen onnellinen, terve ja tasapainoinen. Rakkautta on ilmassa meillä edelleen kauhean paljon.

Päätöksillähän on taipumus toteutua, eikö?

BS: Blogitapaamiset

Kannattaa seurata Blogitapaamiset-blogia, niin saattaa saada tietoa bloggaajien tulevista kokoontumisista. Niihinhän kannattaa ilman muuta tulla jos:
1) on bloggaaja, tapaa siinä muita kirjoittajia, valittajia, vuodattajia, haircuttaajia, maailmanparantajia ja tyylitietoisia
2) on kommentoija, näkee millaisia taviksia oikeastaan ja sydämellisiä ihmisiä me jumalaiset näppäimistöniekat olemme, emmekä yhtään suuruudenhulluja pompöösejä pönöttäjiä, minä ainakaan
3) on lurkkija, siinä tekoparran suojissa naapuripöydässä on kauhean mukava naureskella kaikenmaailman nolifettäjille.

* * *

No ei vaiskaan. Ihan tyhmää vitsailua, myönnän. Kaikki on kivoja, jopa Matti Vanhanen nykyään, koska ei roiku enää telkkarissa kiusaksi asti.

* * *

Pikkujoulua on sommitelmissa Tampereella joulukuun alussa. Tulkaa sinne! Lukekaa Blogitapaamisia!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Reikar riisi

Viikonloppuna iltamyöhällä odotin bussia keskustassa ja tulin siinä kysäisseeksi kanssaodottelijalta, että jokohan kakskakkonen on mennyt. Käytiin noin seuraavanlainen keskustelu englannintampereeksi, suomennos omani:

– Oi voi ja sori vaan, vastasi nuori neitonen, kum mää en ny ymmärrä.
– Jaa no ei se mitään, mää sanoin, pussista mää kyselin. Että joko om menny.
– En oo ainakan huamannu, sanoi likka.
– Noo, kyllä se kohta tulee, jos on tullakseen. Orotellaan ny. Mistäs päin sää olet?
Tyttö katsahti arvioiden, sitten kumartui kohti ja kuiskasi salaliittolaisen ilmein.
– Mää oor Reikasta.
– Ai jaa! No sitä ei vissiin tee miäli kauheeseen ääneen kailottaa, ainakan näiv viikonloppuehtoona täällä keskustassa?
– No ei! Herrajjesta mitä huutoo on tullu niskaan, kun ihmiset on tälläin kuullu tai hoksannu. Ihan kaikki kuule kenitaalit on mulle laiskapaskalle lueteltu ja haistatettu ja käsketty painua sinne niin, tiäkkö.
Sanoin tietäväni ja pahoittelin maamiesteni käytöstä. Mitä varten, ihmettelin siinä itsekin.

Yhtä vähän se on minun vikani, että jotkut suomalaiset ovat huonokäytöksisiä ja tyhmiä, kuin nuoren kreikkalaisen opiskelijatyttösen vika on se, että suomalaiset poliitikot haluavat syytää pankeille rahaa.

Harmitti silti kyllä aika tavalla. Ystävällinen, ilmeisen huumorintajuinen ja fiksu nuori nainen joutuu arastelemaan oloaan vieraassa maassa, koska ihmiset eivät osaa (enää?) käyttäytyä.

* * *

Ihan yleinen asenne lienee, että kreikkalaiset nyt vaan ovat kauhean laiskoja ja niitä tässä porukalla elätetään. Minua taas hämmentää se, että pankkien ei nykyään ilmeisesti odoteta itse kantavan sijoitusriskejään. Toimiikohan sama yksilötasolla? Että jos minä nyt vaikkapa ostan hirvittävän läjän osakkeita ja teen oikein ravakasti persnettoa, niin kaipa minuakin tuetaan sitten, kaksin käsin.

Vaikka en kyllä ehkä silti kestäisi tuollaista opiskelijaneidin niskaansa saamaa kuraa, joka langennee kaupan päälle – tosin ei varmaan minulle, mutta – niin, mikä se olisikaan vastaava taho tässä vertauksessa? Kehtaisiko pahinkaan höyrypää raivota bussipysäkillä arvonsa kadottaneelle osakkeelle?

Hankalaksi menee. Koska olen rauhaa rakastava kansalainen ja haluan osakkeillekin vain kaikkein parhainta, jätän sijoitustoiminnan edelleenkin pankkien hoitoon. Nehän tuon rahaliikenteen hallitsevat. Eiku.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Näkemyksiä sukupuolikohdennetusta markkinoinnista

Aina silloin tällöin sitä törmää ihminen näihin järjettömyyksiin markkinoinnin saralla, että kauppias ottaa ja myy naisten mekkoja ja naisten rintaliivejä. Vaikkei yleisesti perusmallisia ja -kokoisia rintaliivejä tai mekkoja ole kulttuurissamme ikävä kyllä tarkoitettu miehille, kuten esimerkiksi moniaita T-paitoja, housuja ja kenkiä, onhan se kaiketi hyvä tarkentaa siinä mainostaessaan, että kenelle näitä tässä tyrkytellään toiveikkaina, että ostakaa toki.

* * *

Se on mieltäni vaan askarruttanut aina, että mitä jos karvarintainen uros kuitenkin menee mekkokauppaan, sovittaa ja löytääkin mieleisensä leningin ja pankkikortti ojossa marssii kassalle. Niin että kuinka käy? Sanooko myyjä ystävällisesti mutta jämäkästi, että kuulkaas nyt hyvä herra, te olette aivan väärää sukupuolta. Laitetaanpas nyt nätisti se mekko takaisin ja katsotaan tästä herrain vaatetta tilalle. Eikö ole kiva puku tämä tässä mitä?

Taikka jos joku perheenisä ihastuu ikihyviksi marketissa pitsirintsikoihin, sovittelee ja haltioissaan niitä kassaa kohti kuljettaa maksutarkoituksissa, niin tarraako häntä synkkäilmeinen vartija olkapäästä ja vaatii miesparkaa palauttamaan hepenet takaisin tankoon?

Perheenisä ei voi muuta kuin itku kurkussa jättää alusvaatteen kukkumaan kauppaan ja keskittää ostoksensa postimyyntiin, esimerkiksi salanimellä M. Perheenisä.

* * *

Ei varmaankaan näin ikävästi ihmisiä kohdella. Ehkä vähän kulmia kohotellaan, mutta kuitenkin myydään tuote, vaikka ostaja on ihan väärää sukupuolta ja muutenkin epäilyttävä.

* * *

Tässä jonkin aika sitten törmäsin mainokseen, jossa kaupiteltiin toppatakkeja nuorille naisille. Arvaatte varmaan kuinka kävi. Enpä uskaltanut riskeerata ensinkään ja mennä edes sovittamaan, vaikka kivoilta kuvissa näyttivätkin.

Ne olisivat kuitenkin kysyneet minulta paperit (ihan esimerkiksi kohteliaisuuttaan) ja sitten heittäneet ulos kauppaliikkeestä. Ehkä olisivat huutaneet perään SENKIN KURPPA, ettäs kehtaat yrittääkin, ja nauraneet ivallisesti.

* * *

Kerran asioin autokauppiaan kanssa; kirjoittelin hänelle myyntitekstiä. Hän heitti ilmoille kirjainyhdistelmän, jota en tunnistanut. Kysyin sitten tietysti uteliaana, että mitähän mahtaa tarkoittaa tämä salakoodi. Kauppias siihen naurahti, että kyllä ne autonostajat sen tietävät, tyttökulta.

Minä hämmästelin, että eipä taida sitten se teidän liike olla minua varten, eikä muitakaan urveloita, jotka eivät tunnista tätä tai muitakaan lyhenteitä. Kauppiashan siitä tuli vallan järkiinsä ja kiitteli oikein, että kas kun hän ei tullut itse tuollaista ajatelleeksi.

"Kyllä meillä myydään autoja mieluusti kaikille, jotka niitä meiltä ostaa haluavat."

* * *

Mutta mekot ja tissiliivit ovat tietysti ihan eri asia kuin autot. Autojen kanssa on helppoa muutenkin: punaiset naisille ja siniset ja muut tyhmän väriset miehille.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Pullat pystyyn, pullat pystyyn

Retoriikka kuuluu politiikkaan niin kuin munat taikinaan. Poliittinen kielenkäyttö on enemmän ja vähemmän sokerikuorrutettua, ja onpa siihen usein nakattu pintaa koristamaan muutama värillinen nonparellikin kansalaisen iloksi. Ei pitäisi niin vakavasti ottaa pullahöttöä; pitäisi keskittyä olennaiseen ja konkreettisiin tuloksiin, maitoon, leipään ja makkaraan.

Antaa tuulten heiluttelemien huulten välistä tulleiden itsestäänselvyyksien valahdella kuni vesipisaraiset rankasti riistettyjen hanhien seljistä.

Tämähän on tosiasia, jonka jopa minä tunnistan ja tunnustan.

* * *

Juhlapuheita ja juhlallisia arkipuheita. Hönötystä, pönötystä ja sormen heristelyä. Sitä saa mitä enemmistö tilaa, haluaa tai ei.

* * *

Kaikki tämä on tiedossa, niinpä olen vähän ihmeissäni, miksi olen nyt niin erityisen sydämistynyt presidentti Niinistön tavallisista horinoista. Leipokaa pullaa! Mikäpä siinä. Leivotaan! Pullan leipominen on aina hyvä idea. Ikkunoiden pesu saa mielen niin iloiseksi, vaikka joskus olisi vähän tylsää ensin. Nukkuminen tekee terää itse kullekin. Ihan on kelpo ohjeita ne, jos keneltä on tavan arki päässyt unohtumaan.

* * *

On ihan selvää, että oikeisto haluaa "tavallisten asioiden" ja hyväntekeväisyyden korjaavan yhteiskunnan vinoumia. Pyrkimyshän on siihen, että veroja kerätään mahdollisimman vähän, ihmisten tulevat toimeen omillaan tai hyväntahtoisten avustuksella (tai ovat tulematta toimeen) ja tulonsiirrot kohdennetaan mieluiten struktuurin ylläpitämiseen. Esimerkiksi teiden on oltava hyvissä kunnoissa, jotta niitä pitkin on mukava Audeilla hurauttaa kesämökeille.

Tietysti myös monenlaiset liiketointa tukevat hankkeet ovat asiallisia, sillä ne lisäävät työllisyyttä (Intiaan ja Kiinaan).

* * *

Lienee naiivia ajatella, että presidentti koskaan voisi olla koko kansan presidentti; jo tuo kolmen sanan kimppa pitää sisällään sellaisen imelyyden, että toistapa häntä muutaman kerran päivässä niin makeanhimo tyydyttyy sillä.

KKP. Joo ei minulle enää tänään yhtään tuota pullaa, sokerihumala alkaa olla sillä tasolla, että titityy vaan.

* * *

Sauli Niinistö on kokoomuspoliitikko, ja ilmeisen hyvä sellainen. Mistään asioista emme liene, minä ja hän, samaa mieltä. Tai no tuosta pullanleipomisesta tietysti olemme, ja kasvikirjojen tutkimisesta (vai oliko se Apusen vinkki; alkaa mennä tämä kaikille pelkästään ihan hyvää tarkoittava herrakerho aivan sekaisaksi minulla). Niinistön tapaa tehdä politiikkaa, eleettömästi ja jopa tylysti, omaa asiaansa ajaen, olen kuitenkin arvostanut ja hänen poliittista persoonaansa kunnioittanut. Hänessä ei ole mielestäni juurikaan ollut liirumlaarumia, ei älytöntä hehkutusta tai tympeää hurmosta.

* * *

Unohdetaanko nyt ihan yhdessä tässä se vuoden 2006 nolo Työväen presidentti -kampanja? Sauli, poika varjoisilta kujilta. Tirsk.

* * *

Kaikki yllä oleva huomioon ottaen en oikein tajua, miksi minua niin närästää.

Ehkä eniten puistattaakin se, että kun tyly talouspoliitikko ottaa lempeän maan isän hahmon ja pyrkii siinä toimessa olemaan lämmin ja välittävä koko kansan pelastaja, jälki on kauheaa.

Niinpä niin. Kampanjaa suunnitteli tosiaan Mannerheimin lastensuojeluliitto, Väestöliitto, Pelastakaa lapset ensin ja niin edelleen. Arvovaltaiset ja asioista perillä olevat tahot listasivat asioita, jotka saattavat helpottaa arkea. Presidentti kuitenkin antoi sille kasvonsa, lämpimän kätensä ja suojeluksensa.

Niinpä niin II. Presidentin toimivaltaan ei kuulu politiikka; ei hän voi mennä Kelan luukulle jakamaan rahaa syrjäytyneille.

* * *

Presidentin arvovaltaan kuuluvat hyssyttely ja tyssyttely; hän voi jakaa internetissä pullareseptejä, niin on paljon kivampi.

* * *

Niin että jospa minäkin nyt vetäisen henkeä ja lopetan tästä aiheesta närästelyn tähän, ihan omaksi parhaakseni. Jos joskus olenkin Niinistöä arvostanut, mitäpä nyt välitän, vaikka hänestä on putkahtanut internetiin huuteleva jokseenkin merkityksetön joskin hyväntahtoinen ja hiukan hölmönoloinen kaveri? En ole provosoitunut uuspatriooteista, uusnatseista, uuspunaniskoista, tai vanhoistakaan sen puoleen; en ole kilahdellut Martoille enkä Diabetesliitolle. Höpötelkööt kukin tykönään mitä höpöttelee, kyllä internetiin merkkijonoa sopii, kaikenlaista horisijaa myös, asiallista puhetta ja asiatonta sitä itteään.

Menenkö leipomaan vaikka pullaa? Joo!

* * *

Ai niin, vielä. Kunnallisvaalit ovat tulossa. Niissähän voisi sitten vaikka pohtia, että äänestäisiköhän ketä. Ehdokkaat voivat taas pohtia, kannattaako kampanjassa lähteä pullareseptilinjalle. Jos hinkuja on yhteisten asioiden hoitamiseen, ei kannata. Jos taas presidentiksi, ilman muuta kannattaa!

torstai 6. syyskuuta 2012

Kaloria, kaloria ovat helmeni minun

Suomalaiset kuulemma läskistyvät hurjaa vauhtia. Kohta emme enää mahdu lentokoneisiin, porraskäytäviin, vaatteisiimme emmekä edes nahkoihimme, jos tämä tahti jatkuu.

Syitä ja syyllisiä on marssitettu esiin ja ruoskittu tarmolla. On haukuttu kehnot vanhemmat, jotka opettavat kakaransa kamalille ruokatavoille. On kiukuteltu huonoista ruokatavoista: hotkitaan mitä sattuu, milloin sattuu. On pöyristelty sitä, että ihmiset eivät liiku, tai jos liikkuvat, liikkuvat sohvalta jääkaapille vähän turhankin usein.

On kehotettu kansaa karppaamaan, välttämään karppaamista, syömään salaattia, voita, läskiä ja tuoreita marjoja. Yhtä mieltä ollaan ainoastaan kaiketi siitä, että sokeria ja suolaa tulee välttää. Sipsejä, limpparia ja karkkia myydään kuitenkin hurjia määriä, koska ne ovat etupäässä perunaa, appelsiinia ja väriaineita.

* * *

Tuskinpa kukaan on välttynyt valistukselta. Tuskinpa on ketään, joka ei haluaisi olla hyväkuntoinen, sutjakka ja saada terveydenhoitohenkilökunnalta kiiltsuja hyvästä suorituksesta. Ei tässä ihan silkkaa ilkeyttään varmaan kukaan pullistu. Missä ihmeessä on siis vika?

* * *

Minä olen yhden merkittävän syyn keksinyt tässä uudessa kodissa asuessa, ja aion jakaa sen kanssanne.

Asumme Ton kanssa pikkuista kolmiota, alle 70 m². Meillä on kaksi (kaks, två, two, deux, 2) jääkaappia. Jääkaappi + jääkaappi. Kummallekin oma. Jos meitä olisi kolme, niin kuin voisi tietysti ajatella, koska kolmio, jääkaappeja olisi 2/3 kullekin asujalle. Aika paljon sekin on.

Paljon se on siinä laskussa, että huoneistossa on yksi vessa. Eli meidän tilanteessamme kullakin asujalla on yksi jääkaappi mutta vain puolikas vessa. Tässä talossa aika monella on sama tilanne, samoin naapuritalossa. Ilmeisesti uusiin ja remontoitaviin keittiöihin tykätään laittaa kylmätilaa, koska ihmiset syövät valtavasti eivätkä jaksa sitten jatkuvasti lyllertää kauppaan täydentämään varastojaan.

* * *

Onhan se sanomattakin selvää, että jos input on tuplat verrattuna outputiin, turpoamista tapahtuu, ja rajusti.

* * *

On myös uutisoitu, että suomalaiset tupakoivat huomattavasti vähemmän kuin ennen. Tiedetään, että tupakoinnin lopettaminen lihottaa. Siitä huolimatta sanotaan nätisti hymyten, että ei yhtään haittaa vaikka paisut, kunhan et tupakoi.

Ja sitten toisaalla taas kuitenkin lyödään diabetes-kortti pöytään ja kulmat kurttuun.

Koittakaa nyt päättää.

* * *

Joka tapauksessa ja summa summarum: Henkilökohtaiset riskini ovat tuplaantuneet:
on 1 jääkaappi / ½ vessa ja tupakoinnin lopettaminen (~ 15 kk). Onko siis ihme, että olen hiukan pyöristynyt. "Hiukan" sillä tavalla äärimmäisen vähättelevästi ja oikeastaan suorastaan valheellisesti. Myönnän. Käsistä on lähtenyt tämä elopainoni mun, huh hei!

Toistaiseksi mahdun vielä nahkoihini ja porraskäytävään, mutta vaatteiden kanssa on vähän niin ja näin. UFF on saanut merkittäviä lahjoituksia viime aikoina. Ei ole sattumaa eikä ihme, että mielessäni pyörii usein shoppailu ja siihen liittyvä ahdistus. Luultavasti avaudun aiheesta toistekin.

* * *

Onneksi kuulemma naiset ovat nätimpiä, kun ne hiukan pyöristyvät ikääntyessään.

(Viite tähän lausuntoon puuttuu, mutta onhan se nyt yleinen totuus, niin kuin hauki on kala.)

maanantai 20. elokuuta 2012

BS: Mikä hätänä

Liian harvoin tulee suositeltua blogia. Vai olenko koskaan suositellut yhtään? Ups, en ehkä.

Teenpä nyt heti suosituksen, ja toivon ettei tästä tule poikkeus. Pitää ehkä ottaa oikein käytäntö ja hihkaista heti, kun jokin blogi alkaa tuntua niinku niin tosi hyvältä.

Toisaalta. Moni, moni blogi on tässä bloggausvuosien aikana alkanut tuntua niinku niin tosi hyvältä, käynyt tutuksi ja jopa läheiseksi. Sellaisessa blogissa poikkeaminen on pitkänkin ajan jälkeen kuin kävisi kaverin luona. En minä oikein tiedä, voiko kaveria suositella.

Kyllä kai. Nyt ainakin suosittelen. Katsotaan nyt, josko tästä tulee tapa. Yleensä kyllä bloggaamisen kanssa käy niin, että mitä vakaammin suunnittelee tekemisensä, sitä huonommin tulee omia suunnitelmia seurattua.

* * *

Kirjoitan tästä lähtien usein. = Päivitän ehkä ensi vuonna joskus.
Alan ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. = Haircuttaan niin kuin ennenkin tai kaivelen napaani jopa tarkemmin.
En välitä, mitä muut ajattelevat. = Pohdin entistä vainoharhaisemmin, kuka tätä lukee ja millä tarkoituksella.
Oikoluen huolella. Huo-lel-la. = Postaan salamannopeasti ja korjaan jälkeenpäin sata kertaa, ainakin.
Menen suoraan asiaan, napakasti. = Horisen omiani rivitolkulla, ennen kuin saan sanottua, mitä piti. Oho.

* * *

Viimeinkin siis asiaan:

Lakoniselta ilmaisultaan neroutta hipova Mikä hätänä -blogi onnistuu aina osumaan johonkin hermoon, jonka kuvailu on vähän vaikeaa. Kutitusta ja huvitusta kyllä, mutta myös myötätunnon sekaista kiusaantumista ja halua hihkaista lähes joka postaukseen: Voi ei, mulle hei on kans käynyt just noin! Vaikka ei ole, oikeasti.

Mutta olisi voinut! Ihan hyvin olisi voinut.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Merkkiuskoton

Piirtäkää ruksi seinään: kävin shoppailemassa. Aina toisinaan täytyy näköjään käydä turhautumassa, että muistaa, mistä siinä hommassa on kyse.

Tarinalla on muuten onnellinen loppu, sanottakoon se heti, mutta sitä ennen saatte sietää narinaa. Tai sitten vaan pomppaatte suoraan viimeiseen kappaleeseen; paha se on tältä puolen ruutua käydä määräilemään.

Asiaan.

* * *

Olin vailla paria mukavaa kesäpaitaa. Minulla oli noin suunnilleen mielessä, millaisia ne voisivat olla: ei pussittava selkä- eikä vatsapuoli, ei hulvaton herrajjestamallinen mutta kuitenkin reilu kaula-aukko, hihat, väriä ja ehkä jotain nättiä kirjontaa. Puuvillaa mutta ei trikoota (rakkaat terveiset Mikko Alatalolle). Tällaisia paitoja on, olen nähnyt niitä ihmisillä.

Suurin toivein marssin siis kauppaan, ja ajattelin, että koska on alennusmyyntien loppuvaihe, sieltä saattaa ja saa tarttua mukaan alaosiakin, housut tai hame.

Olen käynyt kaupassa ennenkin. Joskus epäilen tätä tietoa itse, koska siinä määrin hämmästyn joka kerran, kun pamahdan tekstiiliosastolle sanotaan nyt vaikka suurehkossa tamperelaistavaratalossa.

Eihän siellä myydä paitoja, hameita tai housuja! Siellä myydään Espiritiä, Vogliaa ja Nansoa.

* * *

Koska minua ei kiinnosta EI KIINNOSTA mikä logo vaatteeni niskalapussa on, tälläkin kertaa vähäisen pälyilyn jälkeen poistin itseni kauppaliikkeestä. Pitäkää tekstiilinne, shoppaan mieluummin vaikka UFFilla, jossa vaatteet on järjestetty järjellisesti: tyypin, värin ja koon mukaan. Jos tarvitsee tummansinisen hameen kokoa 38, sellaisen löytää ahdistumatta UFFilta, jos siellä sellainen sattuu olemaan.

Tavaratalostakin löytää toki, kun kysyy myyjältä. Moniko kysyy, paitsi äärimmäisessä hädässä? Minä ainakin tykkään itse katsella tangot ja hipelöidä kuosit, rajata hinta- ja tuotelapusta vilkaisten, otanko edes sovitukseen. Liian kallis polyesteri ei tule kyseeseen palkkapäivänäkään. Niin paljon en katselusta ja hipelöinnistä tässä yhteydessä kuitenkaan tykkää, että jaksaisin koko hehtaarihallin käydä läpi.

* * *

Merkkilajittelu on ehkä juonillinen tapa saada kansalainen hiippailemaan koko osasto läpi ja siinä samalla keräilemään kassalle vietäväksi sellaistakin, mitä ei oikeastaan tullut edes ostamaan.

Konsti toimii aika huonosti, jos asiakas kääntyy kannoillaan heti alkumetreillä. Olenkohan minä ainoa, jolla palaa tästä syystä käämit kaupassa säännöllisesti? Menevätkö muut sillä ajatuksella kauppaan, että kas, olenpa ihanasti varoissani ja nyt menen kyllä sen kunniaksi ostamaan muutamat burberryt?

Tavarataloilla ja suurilla ketjuilla on mahdollisuus pitää tyrkyllä komeita valikoimia. Minusta on vähän sääli, että niiden esilletuontitapa tyrmää, ainakin minut, niin täysin, että hienojen valikoimien houkutus jää aina häviölle matsatessaan turhaumaheparin kanssa.

* * *

Marisen nyt samalla myös siitä, että liian usein ylipäätään tavarataloon päästäkseen on kahlattava us-ko-mat-to-man paksun, yököttävän hajuvesipilven läpi. Hyi! Mikä järki on laittaa hajustamo heti ulko-oven eteen?

Kun taistelee hirvittävän lemun läpi itsensä sekasotkuun, tietää taas pahassa maailmassa käyneensä, eikä ihan hetkeen tavarataloon hairahdu. (Onneksi ne pysyvät pystyssä hienosti ilman panostani, niin eipä tarvitse tätä isommin harmitella.)

* * *

Tällä kertaa tavaratalossa otsaani iskeytynyt turhauma alkoi yllättävän nopeasti osoittaa kutistumisen ja rypistymisen merkkejä, niinpä uhkarohkeasti poikkesin vielä pienehköön vaate- ja sisustusliikkeeseen. Se olikin kiva! Tavarat toki ovat sielläkin hujan hajan, mutta koska lattiapinta-ala on kohtuullinen, aika hyvin sieltä osuu silmään kaikenlaista nättiä ja kivaa. Kotiin palatessani minulla oli kassissa: mekko, villatakki, tunika, hame, kaksi tuikkukippoa ja maksetuista ostoksista kuitti, jossa luki 41,10 €.

Ei ollut paria kivaa kesäpaitaa, mutta olipa kuitenkin tyytyväinen olo. Kerrankin shoppausreissun jälkeen kuljettelin mukanani muutakin kuin keskivahvaa raivaria.

(En ala nyt miettiä mainintaa enempää sitä, että houkkuunnuin ostamaan kaikkea muuta kuin mitä piti, vaikka ihan tässä samaisessa tekstissä arvostelen tavaratalon ilmiselvää pyrkimystä juuri tähän. Mitä ärsyttivät minut, ryökäleet.)

perjantai 17. elokuuta 2012

Pidetään ikävää

On ihan tavallista ja hyväksyttävää valittaa television uusinnoista. Se on vähän kuin valittaisi tästä kesästä tai maanantaiaamuista yleensä: kaikki ovat samaa mieltä. Sieltähän ne ovat ja mistä tässä oikein maksetaan.

* * *

Kun kirjoitan tätä, taustalla elämöi Ally McBeal. Herrajjesta. Kimitystä, hölötystä, oikein kälätysysärimeininkiä. Jakkupukujen ja kampauksien ryöppy. Nyt juuri ne ovat porukalla unisex-vessassa (ihan pyörryttää ajatuskin) eikä kukaan koskaan muista, että siellä eriöissä kaikki kuulevat ihan kaiken. Voi ei.

Sitä hiusten hulmuttelua, kompastelua, jännittävää erikoisuutta, kuten puheongelmia, aistiharhoja... Oh. Nyt marssii ruutuun Portia deRossi (vaimikäsenytoli).

Jos tämä paketti tarjoiltaisiin tuoreena meille nyt, pitäisimme sitä luultavasti kömpelönä. Jutut ehkä ovatkin vielä käyviä, mutta tuo ulospano. Huh. Olimmeko 1990-luvulla tosiaan noin hiton tekonäppäriä ja mukaomituisenhauskoja?

Puistattaa.

* * *

Muistelen pitäneeni Allysta silloin joskus, ainakin hetken.

* * *

Se hyvä puoli näköjään uusinnoilla on, että ne asettavat meidät jollekin aikaperspektiiville. Kun katsoo uusintaa telkkarista, on vähän kuin selaisi valokuva-albumia: tuollaisia olimme tuolloin, nyt olemme näin. Jotkut asiat muuttuvat, jotkut pysyvät. Tärkeitä ovat tietysti pysyvät, mutta ehkä joitain muuttuneitakin voisi joskus muistaa. Kivoja lauluja, vitsejä, tapaa olla.

* * *

Väitän, olkoonpa kuinka yltiöpositiivista hyvänsä, että toistuvissa maanantaissakin on jotain hyvää. Alkava viikko, arki ja rutiinit, joita ilman lepo ei olisi lepoa. Kylminä kesinä tulee kaivattua lämmintä, aurinkoista kesää, ja kun se yleensä heti seuraavana vuonna tulee, otetaan se suurella ilolla vastaan.

Ihminen ei kuulemma kestä jatkuvaa onnea. Pitää olla vastoinkäymisiä tai vähintään tylsää joskus, että jaksaa tanssia ruusuilla.

* * *

Niin että kiitos vaan uusinnoista, maanantaista, kylmästä kesästä ja Hannu Karposta. Talkkunasta ja viilistä kiitämme myös, tillilihalle hymyämme lempeästi.*

* * *

Ja jos jokin asia tuntuu aina vaan sitkeästi tuntien mataessa, päivien kuluessa, vuosien vieriessä osuvalta, tuoreelta ja omalta, helmeltä kämmenellä, meillä on käsissämme klassikko. Sellaisen hioutuminen vaatii aikaa ja ... aikaa. Monta toistoa tylsässä ympäristössä. Ei olisi helmiäkään ilman loputonta harmaata hiekkaa.

* * *

Tämä pyörä on keksitty monta kertaa. Silti, minusta se kannattaa keksiä kerta väliajoin uudelleen. Uusintana itsellekin.

* * *

*) Kukin kiittää tykönään tietysti sitä, mihin uskoo. Minä kiitän: aurinkoa, maapalloa, ilmakehää, hiilen kiertokulkua, ihmiskuntaa, kulttuuria, äitiä, isää, koko perhettä, ystäviä, tukijoukkoja, tuottajaa... ups. Lähtikö taas käsistä?

perjantai 10. elokuuta 2012

Iroleita

Meillä luovuttiin autosta viime vuoden lopulla. Auto oli oikutellut jo hyvän tovin, ja viimein se teki lopullisen tenän. Korjaus olisi maksanut kaksi kertaa enemmän kuin auto, joten päätös oli helppo. Luiskaan vaan! Kaupungissa kahden aikuisen taloudessa ei autoa tarvitse; hyvin olemme pärjänneet ilmankin. Bussit kulkee ja pyöräily on kivaa. Milloin auto on ollut ihan välttämätön, sen on saanut kivasti lainaksi. Eipä tarvinnut enää tänä vuonna tapella kesärenkaiden ja katsastuksien ja autoverojen ja ikkunanraaputtamisien ja vaikka minkä kanssa. Ai että miten huoleton onkin hevoseton mies!

* * *

Noin, tästä sain oivallisen hevosensillan viimein päästä aiheeseen, joka on uudet idolini, nimittäin amsterdamilaisnaiset.

* * *

Viimesyksyisellä häämatkallamme hortoilimme siellä täällä Euroopassa ja kävimme muun muassa Amsterdamissa. Sympaattinen kukantuoksuinen kaupunki on se kaikkiaankin, mutta erityisen onnistuneet siellä ovat liikennejärjestelyt. Lähtökohta kaikelle liikkumiselle tuntuu nimittäin olevan jalankulku ja pyöräily seikka, joka on täällä ehkä vähän vaikea hahmottaa, kun kaikki uusikin liikenne suunnitellaan auton kiilto silmissä.

Amsterdamissa pyöräteitä on ihan joka paikassa, niille ja niiltä siirtyminen on vaivatonta. Autoliikenne väistää jalankulkijaa ja pyöräilijää automaattisesti. Ehkä hämmentävintä on liikkujien käyttäytyminen liikennevaloissa. Liikenne sujuu rivakasti siihen asti, kun punainen syttyy, jonka jälkeen se pysähtyy. Ei siis hiljennellä, hissutella, venytä ja vanuta vaan STOP. Kun vihreä syttyy, pedaali pohjaan tai pyörimään ja taas mennään eikä meinata.

En tiedä, voiko sanaa sujuva toistella liikaa, kun on Amsterdamin liikenteestä puhe.

Pyörien määrä ja laatu huimaa. On ihan kaikenlaisia menopelejä: hienoja, huonoja, yksi-, kaksi- ja useampipyöräisiä, uusia, vanhoja, kirjavia... Siellä ihan kaikki pyöräilevät, ja pyöräksi näyttää kelpaavan mikä tahansa, missä on no, pyörät.

* * *

Erityisesti minussa herätti ihastusta keski-ikäiset ja -luokkaiset amsterdamilaisnaiset. He kiitävät viileästi jakkupuku päällä, olkalaukku olalla, avokkaat jalassa, kampaus päässä ja kynnet huolellisesti lakattuina tuulen nopeudella polkupyörällä pitkin katuja. Varmaan he menevät töihin, ehkä kouluun, konttoriin, museoon tai markettiin.

Jännittävää! Nämä rouvat sotkevat munamankelilla toimiinsa yhtä suvereenisti kuin heidän suomalainen sukupuoli-, ikä- ja yhteiskuntaluokkasisarensa polkee Ford Mondeolla omiin menoihinsa. Kun täällä pyöräillään, laitetaan liikuntavaatteet päälle ja hikoillaan; siellä liikutaan paikasta A paikkaan B, C, D ja E.

Paitsi että Suomessakin jo selvästi vanhusluokkaan kuuluvat rouvat viilettävät vielä tiukin ilmein leninki päällä bingo- ja kauppareissunsa polkupyörällä. Missä vaiheessa nuorempi polvi lipesi ruodusta? Arvioin, että kamalalla 1990-luvulla, jolloin kaikki muukin meni mönkään.

* * *

Hassua kyllä, minulla ei ole mielikuvaa siitä, näinkö yhtään kuvailemieni amsterdamilaisnaisten tapaisia miehiä. Ehkä siellä liituraitaurokset painelevat salkku heiluen toimiinsa fillarilla, mutta minulla ei ole mielikuvaa siitä. Pahoittelut amsterdamilaismiehille siitä, etten huomioinut heitä!

* * *

Päätin Amsterdamissa, että otan paikallisilta rouvilta mallia. Kypärää käytän, vaikka kampaus, koska olen surkea nössö, mutta muuten valitsen vaatteet tapahtuman enkä liikuntavälineen mukaan.

Eli käytännössä ne ovat samat farkut kuin aina, mutta noin periaatteessa voisi olla vaikka iltapuku. Periaatteessa olen siis tyylikäs ja vähäeleinen pyöräilijä, vaikka ehkä käytännössä hengästynyt, punakka ja hikinen lähiötäti. Periaate ratkaisee kuitenkin näissä hommissa, ettäs tiedätte.

torstai 9. elokuuta 2012

Partsikyttääjä

Törmäsin muutama päivä sitten blogiin, jossa 12-vuotias tyttö kertoi elämästään. Tekstiä väritti tietysti valtaisa kirjo erilaisia hymiöitä ja sydämiä sekä söpöjä teiniposeerauksia™. Tosi rajut kirosanat siellä täällä painottivat tärkeitä juttuja ja toivat tekstiin rytmiä. Mielestäni tyttö hallitsi teinikielen rekisterin suorastaan loistavasti. Neitonen oli selvästi tunnistettavissa kuvista, hän myös kertoi nimensä ja asuinpaikkansa. Muutama kaverikin siellä näkyi kommentoivan juttuja.

Jutut käsittelivät päivittäisiä tekemisiä: nukkumisia, ihastumisia, kaverisuhteita, sellaista normaalia, mikä kuuluu elämään sillä hämärällä rajalla, kun ei oikeastaan ole enää ihan lapsi mutta ei ehkä vielä täysi teinikään. Sillä kohdalla, hämärästi muistaakseni, isojen maailmasta näkyi väläyksiä ja se oli huikaisevan jännittävää. Siellä oli rintsikoita, huulikiiltoa ja tupakkaa, söpöjä jätkiä, kiroilua ja kimallusta.

* * *

Hempeästi huvittuneena lueskelin tyttösen juttuja, kunnes hätkähdin ja hämmennyin. Siellä kaiken muun arkisen höpöttelyn seassa hän iloisesti kertoi shoppausreissustaan, joka oli mennyt tosi hyvin, koska hän ei ollut tarvinnut rahaa lainkaan. Tavaraa oli silti tarttunut mukaan ihan kivasti; tyttö oli yksinkertaisesti jättänyt maksupuolen hoitamatta eli varastanut. Ihan kevyesti nuori neiti ei rikollisen polkunsa alkuaskeleita kuitenkaan ottanut, sillä hän pohti, millaista olisi ollut jäädä kiinni ytimekkäästi toteamalla OMG.

* * *

Ilmeisesti nuoret näpistelevät aika paljon. Tapahtui sitä ennenkin, ja on minulla siitä omakohtaisia kokemuksiakin. Osasin aika hyvin eläytyä tytön toteamukseen OMG. Minä tajusin jo lapsena ja kerrasta olevani sillä tavalla yltiörehellistä sorttia, että varastelu ei vaan käy laatuun, ei sittenkään, vaikka siitä ei mitenkään voisikaan jäädä kiinni.

Olisin siis tietysti voinut jättää asian sikseenkin ja toivoa, että tyttö sai elämäänsä tarpeeksi jännitystä ja oppi minun laillani kerrasta. Ensin ajattelinkin tehdä niin. Asia kuitenkin jäi vaivaamaan ja kieppui mielessä muutaman päivän. Mitä jos tyttö ei opikaan? Mitä jos hän jatkaa varastelua? Herääkö hänen omatuntonsa koskaan itsekseen, vai pitäisikö sitä herätellä? Siirtyykö hän näpistelyistä autovarkauksien kautta laajamittaisiin talouspetoksiin? Mikä vastuu minulla on puuttua vieraan lapsen asioihin; mikä oikeus minulla on olla puuttumatta niihin? Kyselin FB:ssä kavereilta mielipiteitä siitä, mitä pitäisi tehdä.

Nettipoliisia tarjottiin avuksi, mikä varmaan olisi ollutkin ihan hyvä kanava, paitsi että Nettipoliisia näyttää kiinnostavan enemmänkin nettirikokset, huumausaineet ja yleinen turvallisuus. Tuntui hiukan ylimitoitetulta reaktiolta ilmoittaa pikkutytön näpistely vaikkapa yleistä turvallisuutta vaarantavaksi rikokseksi, niinpä selvitin tytön asuinpaikkakunnan lastensuojelun sähköpostiosoitteen ja meilasin sinne. Lyhyesti selitin olevani ohikulkija, joka bongasi sattumoisin blogin, jonka linkin liitin meiliin.

* * *

Vastaus tuli nopeasti iltapäivällä: Kiitos ilmoituksesta, joka käsitellään nimettömänä. On hyvä puuttua näihin asioihin mahdollisimman pian.

Seuraavana aamuna blogi oli poistettu.

* * *

Kaikki pitäisi olla nyt tietysti hyvin ja minulla levollinen mieli. Tyttö ohjataan lempeästi mutta määrätietoisesti oikealle polulle ja hänestä kasvaa vakaa yhteiskuntamme tukipilari. Tai ainakaan häntä ei aleta kiusata kaveripiirissä teinipissisjutuista*.

Mielessä pyörii sekavia ajatuksia siitä, teinkö oikein. Mitä jos tytöllä onkin kamalat, ylireagoivat vanhemmat, jotka saavat raivareita, väkivaltaisia kohtauksia, pakottavat tytön asumaan kaappiin, sulkevat hänet maailmasta ja ties mitä? Olenko tuhonnut vai pelastanut yhden sievän nuoren tyttösen elämän?

Liioittelenkohan nyt ehkä ihan hitusen tapahtumia ja osuuttani niihin?

* * *

Ja jälleen kerran ihmettelen, miksi vanhemmat eivät valvo lastensa nettiliikennettä. Tottakai ne riiviöt valvonnasta huolimatta ehtivät tehdä summapahat, mutta tuokin oli jo niin pitkään jatkunutta kirjoittelua, että olisi pitänyt huomata.

Hetkinen! Vedänkin ihan viimeiset sanani takaisin. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla ja se on aidattu ohikulkijoiden olisi pitänyt -huomautuksilla. Anteeksi.

* * *

Lopputulemana siis: Kytätään omia ja toistemme lapsia. Kytätään toisiamme. Omia tekemisiäänkin on syytä edes joskus kytätä ja etenkin pohtia niiden syitä ja seurauksia.

* * *

*) Maailma on muuttunut. Jos joku olisi 1980-luvulla laverrellut tuolla tavalla julkisesti, hänet olisi pilkattu hengiltä.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tarinoita isästä

Kun olin pieni, isä oli kiva. Olin isän tyttö. Isä kertoi minulle, miten maailma toimii, kerran hän esimerkiksi askarteli vessapaperirullista mallin Vauxhallin nopeusmittarista ja selitti, miten on mahdollista, että sen pylvään väri vaihtuu nopeuden vaihtuessa. Sanotaan, että yksi lapsen suurista pettymyksistä on tajuta, ettei isä osaakaan ihan kaikkea. Minulle sitä pettymystä ei tullut koskaan.

* * *

Kun olin pieni, isä saattoi raivostua yhtäkkiä ja selittämättä. Silloin isä uhkasi käydä kiinni kraivelista, ja aika usein kävikin. Kerran hän, hiukan lepyttyään, pyyhki maalia tukastani ja käski kertoa ihmettelijöille, opettajalle koulussa esimerkiksi, että olin vahingossa nojannut juuri maalattuun oveen.  Kun isä oli pahantuulinen, häneltä oli vaikeaa kysyä mitään. Jos esimerkiksi halusi tietää, voiko lähteä ulos, piti kysyä monta kertaa, koska isän ynähdyksestä ei saanut selvää, tarkoittiko se kyllä vai ei. JOO JOO JOO SAATANA EKSÄÄ KUULE, oli yleensä lopulta suoraa huutoa huudettu vastaus. Minä kasvoin pelossa ja opin aika pienestä olemaan varpaillani.

* * *

Isä oli kauhean ylpeä koulumenestyksestäni, ja odotti kymppejä kokeista ja todistuksiin. Kyllä hän niitä onneksi yleensä saikin, vaikka joskus kävi niin, että ei tullutkaan kuin 9– tai, mikä kamalinta, vain 8½. Silloin isä hermostui, eikä siinä auttanut selitellä, että koe oli vaikea ja tämä oli silti luokan paras numero. Ei ole mitään syytä siinä itkeä, jos on aikaa piirrellä hevosen kuvia koepaperiin, on aikaa tarkistaa huolella. Tämmöinen ei sitten toistu.

* * *

Isä tahtoi varmasti parastani. Hövelinä miehenä hän lupasi minulle yhteistä puuhastelua, leluja, polkupyörän, hevosen, uusia hienoja vaatteita, matkoja ja vaikka mitä. Olin aika iso, ennen kuin opin suhtautumaan isän lupauksiin varauksella enkä enää pettynyt tolaltani, kun lupaukset yksi toisensa jälkeen jäivät unohduksiin. Aika usein isä kyllä sanoikin, ettei ole luvannut mitään. Olin kuvitellut kaiken, niin kuin muutkin perheemme jäsenet.

* * *

Olin 13-vuotias, kun vanhempani viimein helpotuksekseni erosivat. Isän kanssa tuli erimielisyyksiä, eron vuoksi tietysti mutta myös siksi, että olin pahimmassa murrosiässä ja aloin sanoa hänelle vastaan. Kiukkuni voitti viimein pelkoni. Lopulta isä laittoi välit kokonaan poikki. Kun osuimme vastakkain pienen kotikylämme kadulla ja tervehdin isää, hän käänsi päänsä pois. Muistan vieläkin, kuinka hirvittävästi se kirpaisi, siltikin vaikka isä oli maailman tyhmin.

* * *

Eron jälkeen isä alkoi juoda, aluksi usein, sittemmin päivittäin.

* * *

Meni vuosia, välejä paikkailtiin ja rikottiin uudestaan. Asuin isän luona parikymppisenä kaksi tukalaa kuukautta, minkä jälkeen olimme taas pitkään puhumatta. Vasta kun marssitin häneen eteensä mieluisan vävyn ja sain lapsia, välimme paranivat suorastaan hyviksi useaksi vuodeksi. Isällä on niihin aikoihin ihana, rauhallinen ja lempeä avovaimo, joka siloitteli välejämme ja huolehti parhaansa mukaan, ettei isä unohda lapsenlapsiaan.

Parhaansa mukaan ei riittänyt siihen, etteikö isä olisi tuottanut samanlaisia pettymyksiä tyttärilleni ja jopa miehelleni kuin minulle aikoinaan. Lupauksia siitä, tästä ja tuosta tuli, vaikka mitään emme koskaan pyytäneet. Yritin selittää perheelleni, että papan puheisiin ei saa uskoa, hän ei tarkoita niillä mitään. Pappa on kiva, mutta hän höpisee vähän mitä sattuu.

Lapsen mieli vaan ei usko toisesta pahaa valmiiksi, niinpä lohduttelin monta kertaa pettymystään itkeviä tyttäriäni, kun pappa ei tullutkaan vaikka lupasi. Mielessä kävi monta kertaa, että ehkä olisi parempi kaikille, jos emme olisi lainkaan tekemisissä.

* * *

Kun oma eroni oli viimein tosiasia, soitin isälle ilmoittaakseni. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Mun täytyy vähän miettiä tätä. Soitan sulle huomenna. Sitä soittoa ei koskaan tullut. Isä käänsi taas päänsä pois. Parin vuoden päästä osuimme vastakkain kapakassa. Siinä välissä olin kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan ja muuttanut. Häntä kiinnosti kuulla, mitä opiskelen. Kun kerroin, hän sai aikaiseksi raivarin: On minun vikani, että ihmiset eivät osaa enää käyttää äidinkieltään vaan niinkuttelevat eikä ole mikään ihme, että mieheni jätti minut. Varmasti kynin häneltä kaikki rahat ja tein hyvän tilin erossa. Nämä asiat jotenkin hämärästi liittyivät toisiinsa. Kohtaus päättyi siihen, että isä lähti tuohtuneena pöydästä pois. Kaverini, joka tuntee isän toista kautta, sattui istumaan seurassa ja kuuli ryöpyn. Hän oli aika hämmentynyt mukavana miehenä pitämänsä ihmisen käytöksestä ja ihmetteli, miten voi noin sujuvasti sekä siirtyä aiheesta toiseen että saada hirvittävän riidan aikaiseksi ilman mitään vastakaikua. Minä istuin nimittäin isän raivarin ajan aivan hiljaa ja otin vastaan, mitä tuli, vanhalla rutiinilla.

* * *

Kun kuulin sukulaisilta isän toisen avioliiton päättyneen, huolestuin jostain syystä aika tavalla ja soitin hänelle. Juttelimme hämmentävän leppoisasti. Isä purki sydäntään ja minä kuuntelin. Siitä alkoi viimein helppo kausi. Isä alkoi seurustella jälleen, ja pariskunta ilmoitti minullekin onnestaan alkoholinhuuruisilla puheluilla. Kun hänen naisystävänsä kuoli äkillisesti, lohduttelin ja kuuntelin. Isä soitteli aika usein, humalassa tietysti. Minä vastasin puhelimeen ja puhuimme niitä näitä, lähinnä säästä ja isän koirasta. Ajattelin, että viimein välimme ovat sellaiset, että pystyn elämään rauhaisasti isän suhteen. Hän saa hoitaa yhteydenpidon, minä kyllä vastaan ja keskustelen pinnallisesti ja myötäillen. En odota häneltä mitään, enkä edes huolehdi yhteydenpidosta. Jos hän taas kerran kääntää selkänsä, kääntäköön niin, ettei mielenrauhani enää järky.

Välit tuntuivat niin leppoisilta, että peräti pyysin isää maistraattiin paikalle, kun menin toisen kerran naimisiin. Isä harmitteli, että kaupungilla on juuri silloin kauheat ruuhkat eikä hän lähde niitä uhmaamaan. Ihan laimea pettymys läikähteli jossain, mutta arvelin, että se tuli enemmänkin tavan vuoksi kuin aiheesta. Kutsuimme läheisimmät ihmiset kahville myöhemmin, mutta isä oli silloinkin estynyt, koska koiraa ei voi jättää pariksikaan tunniksi yksin lauantaisin, eikä sitä voi ottaa mukaankaan. Ymmärtäähän tuon. Minä kutsuin isän tavan vuoksi ja hän kieltäytyi tekosyin. Rauha maassa ja ihmisten välillä hyvä tahto.

Isä laittoi toki tilille muhkean summan rahaa häälahjaksi. En osannut olla siitä mitään mieltä, en harmistunut, en kiitollinen.

* * *

Sen verran kuitenkin, päätöksestäni huolimatta, yritin pitää yhteyttä, että olisin käynyt isällä kylässä kesän lopulla, kun muutenkin pyörähdin kotikylässä, mutta isä ensin esteli tarmokkaasti ja sitten sulki puhelimen kokonaan. Koska en tiedä, missä isäni asuu, en lähtenyt satunnaisia ovikelloja soittelemaan. En osannut olla siitäkään mitään mieltä, ettei isäni halua nähdä minua. Olkoon, ajattelin, tämä säännön vahvistava poikkeus on hyvä juuri näin.

* * *

Kaiken tempoilun jälkeen on viime vuosina todella tuntunut siltä, että en sure enää välejämme jatkuvasti. Olen tyytynyt tähän tilanteeseen ja ihan hyvillä mielin sen suhteen. Isä nyt on mikä on. Enää en muistele jatkuvasti hänen tempauksiaan; en mieti, mikä häntä riivaa ja liikuttaa; en yritä hahmottaa, mitä minun olisi pitänyt tehdä asian suhteen. Mielestäni olen aika mukavasti vapautunut katkeruudesta, mitä nyt joskus harvoin vähän ja etupäässä salaa sureksin asioiden tolaa. Sillä tavalla haikean hillitysti.

Veljeni on ratkaissut koko asian toisin. Hän ei ole ollut isän kanssa tekemisissä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Isä ei ole edes nähnyt pojanpoikiaan. Käsittääkseni veljeni on oikein tyytyväinen tilanteeseen, ja hyvä niin.

* * *

Isä jäi eläkkeelle viime syksynä. Arvioin, että juominen lähtee käsistä lopullisesti, kun hänellä ei ole enää työtä pitämässä edes jonkinlaista kuosia elämässä. Soittelut vähenivät eläkkeellejäännin jälkeen, enkä ole kuullut isästä vuoteen. Luulisin, että isän päivät kuluvat tasaisessa humalassa samoja rutiineja toistellen.

* * *

Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna puhelin soi. Tätini tiedusteli, olenko isäni kanssa paljon tekemisissä. Kun vastasin ettenpä juurikaan, ei ole isästä kuulunut aikoihin mitään, täti kehotti huolehtimaan isästä. Isä on kuulemma hirvittävän masentunut eläkkeellejäännin jälkeen, kun elämää pönkittämässä ei ole enää työtä, joka isälle olikin kaikki kaikessa. Hän arveli, että kun isä on niin paljon itsekseen, hän vatvoo tekemiään virheitä mielessään, ne korostuvat ja hän masentuu entisestään. Tädin mukaan läheiset ihmiset, kuten minä, voisivat sanoa isälle, että yrittäisi muuttaa elämänsä vähän mukavammaksi.

Kerroin tädille, etten ole isälle läheinen ihminen. Ilmoitin, että jos isä soittaa, vastaan kyllä puhelimeen ja juttelen leppoisasti, ja että minun mielestäni se on – kaikki entinen huomioon ottaen – paljon ja äärimmäisen ystävällisesti tehty. Millään tavalla en voi enkä halua puuttua isän elämään.

* * *

Sain kuulla olevani kylmäsydäminen ja julma ihminen, joka ei ymmärrä mistään mitään. Lopetin puhelun toteamalla, että näin varmasti onkin ja että asiasta on nyt keskusteltu tarpeeksi ja se tuli selväksi.

* * *

Vaikka olin vakaasti päättänyt, että isä tai isään liittyvät asiat eivät enää venettäni keikuta, meni silti pari päivää itkeskellessä.

* * *

Silti en soita hänelle. En.

perjantai 3. elokuuta 2012

Natina Ratinasta

Arvatkaapa mikä se tämä on! Ei ole esilimaöttiäisen dna-ketju. Ei ole uusi seurapeli. Ei ole design-kupin kylki, eikä lakanan kuosi.

Tämä on pieni osa suurtapahtuman kartasta ja kuvaa bajamajojen elikkäs kakkapömpeleiden sijoittelua, ylhäältäpäin luonnollisesti, kuten kartoilla on tapana. Vessojen ovet ovat toisiaan vastakkain rimpsun keskellä.

Tähän veskirimpsuun jonotetaan molemmista suunnista, veskipömpeleiden välissä on kauhea tungos eikä kukaan oikein tiedä, kenen vuoro on. Keskimmäiset vessat ovat usein kokonaan käyttämättä, kun taas reunoilla riidellään tomerasti siitä, kenen vuoro on pissata housuun. Aivan nerokas ratkaisu, raati kiittää! Näin on taas kansalta kilautettu hermot pintaan ja leppoisa sopu saatettu vakavaan kriisiin.

* * *

Kuinka urpo pitää olla, että pääsee (joutuu?) sommittelemaan tapahtumapaikkojen pohjaratkaisuja? Riittääkö, jos älykkyysosamäärä jää kengännumeron alle vai pitääkö olla aivokuollut?

* * *

Perkele.

* * *

Miten maailmassa massatapahtumissa ei koskaan ole 1) tarpeeksi kaljanmyyjiä, 2) tarpeeksi tilaa liikkua, 3) tarpeeksi ulos- ja sisäänkäyntejä eikä 4) tarpeeksi vessoja mutta sen sijaan on 5) tarpeeksi ja vähän päälle pahantuulisia järjestysmieskyttiä, jotka vaeltavat kansan seassa yrmyn näköisenä mulkoilemassa jokaista kuin potentiaalista pahantekijää. Että miten?

* * *

Ärsytyksen sana myös siitä, että aina varoitellaan ja uhkaillaan tallentamasta tapahtumaa mitenkään. Miksi? Ymmärrän kyllä, että paikalle ei ole suotavaa raahata televisiokameroita, mutta ihan tosi, kuinka suuret taloudelliset tappiot tosiaan tulee esiintyjälle tai järjestäjälle siitä, että joku tallentaa käsivaraisesti pienehköllä laitteella yleisön seassa ja julkaisee tämän tallenteen sitten esimerkiksi Juutuubissa? Senkö vuoksi jätämme sitten viralliset keikkatallenteet hankkimatta ja basistin lapset näkevät nälkää?

Äkkiä luulisi, että parempaa markkinointia ei olekaan, mutta minkäs minä näistä ymmärrän.

* * *

Tämä ärsytykset tarttuivat Ratinasta Red Hot Chili Peppersin keikalta, mutta on sovellettavissa arvatenkin mihin tahansa tapahtumaan, jossa enemmän kuin bussilastillinen ihmistä kokoontuu, ja usein niihinkin.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Tänään osittain kotona

Elossa ollaan, meinaan että muutosta ollaan selvitty. Tietenkin vielä on purkamattomia laatikoita – ei tässä nyt mitään himohuushollaajia sentään olla – ja kirjahylly pitäisi hankkia ja yksi keittiön kaappi ja lääkekaappi ja saunajakkara ja kuntoloma pitäisi pittää, mutta noin muuten ollaan suhteellisen tolkuissamme. Työhuone on kaaos, mutta sitä se on aina, oli muutto eli ei.

Inhottavaa hommaa on muuttaminen, vaikka olisi kuinka kokemustakin. Älkää siihen vapaaehtoisesti ryhtykö, hyvät ihmiset, sen neuvon minä annan ilmaiseksi teille.

* * *

Näkymä Oharin työhuoneesta 1.8.2012 klo 12.26
Paitsi jos saatte vaihdettua ikkunasta näkyvän ränsistyneen lähiöseinän esimerkiksi tällaiseen näköalaan.

Ergonomiaan perehtyneet tahot kehottavat näyttöpäätteeseen sidottuja ihmisraunioita aina silloin tällöin katsomaan kaipaavasti kaukaisuuteen, koska rasittuneet silmät ilahtuvat siitä hirvittävästi. Henkilökohtaisessa kaukaisuudessani näkyy Hervannan vesitorni, jota tuleekin tuijoteltua ihan vapaaehtoisesti. Jännittävää on myös nähdä lentävä lintu ylä- ja selkäpuolelta (joskaan en heistä isommin muuten tykkää, mutta lentäjinä ovat toki ihan ässiä, se on myönnettävä) (etenkin varikset ja tiirat, pingviineillä on taas sitten muita apuja).

* * *

Meillä on lasitettu parveke, jossa on leppoisaa oleilla esimerkiksi saunaviilentelyjä. Liikenteen ääni kuuluu hiukan, sillä tavalla rauhoittavan traveliaanisesti, mutta yksikään keskenkasvuinen ei kilju, karju, kiru tai muutenkaan rääy sen välittömässä läheisyydessä. Sinne ei myöskään sada tupakantumppeja eikä räkää.

* * *

Ukkonen näyttää hienolta näistä korkeuksista!

* * *

Koska aina pitää löytää Onnelasta jokin nihkeä nurkka (muuten seuraa x, y ja ö), kerron, että naapuri on ilmeisesti päättänyt rakentaa itäsiiven. Tai sitten rei'ittää seinään muutamia ilma-aukkoja. Tai voihan olla, että hän rakentaa olo- ja muihin huoneihinsa kiipeilytelineitä. En minä oikein osaa edes kuvitella, mihin ihminen tarvitsee niin moniaita seinä-, katto- tai lattiareikiä kuin poran äänistä päätellen niitä voi arvioida syntyneen. Kun nyt ei rei'ittäisi itäseinää niin, että luhistuu koko rakennus.

* * *

Tänä iltana lähdemme täältä ihanasta periferiastamme tuonne keskustaan tuijottamaan Red Hot Chili Peppersiä, jonka laulajan ääntä olen vasta viime vuosina oppinut sietämään. Sadetta on luvattu niskaan kaatamalla. Sieltäpä on ehtoolla sitten aevan ihaanaa tulla uuteen kotsaan läpimärkänä ja korvat soiden.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Kuin silloin ennen, silloin ennen

Meillähän on tämä muutto. Sen vuoksi mylläsin jopa työpöydän papereita. Niitä on paljon, ja jotkut niistä ovat näköjään aika vanhoja. Jollain tavalla tämä, jonka aion nyt jakaa kanssanne, liikutti minua. Laskeskelin tekstistä, että se on joulukuulta 1995, eli melkein 17 vuoden takaa.

En mitenkään osaa nyt hahmottaa, mihin tarkoitukseen olen tekstin kirjoittanut, 27-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä. Tekstistä, numeroinnista ja jäsentelystäkin hahmottuu, että olen vastannut kysymyksiin. Kuka kysyi ja miksi? Ei minkäänlaista mielikuvaa. Seuraava litterointi on täsmällinen, lisättyä toisen rivin huomatusta lukuunottamatta; välimerkkejä en ole lisännyt tai pois ottanut, kaikki on niin kuin käsin kirjoitetussa, ja käsialani on silloin edes ollut näköjään yksiselitteinen.

* * *

OHI AMMUTTU
(27-vuotiaana, 17 vuotta sitten)


1. Olen naimisissa. Minulla on kaksi pientä lasta, molemmat tyttöjä. Vanhempi Esikoinen on 2 vuotta ja 9 kk ja nuorempi Kuopus on 1 vuoden ja 5 kk. Lisäksi perheeseemme kuuluu koira, karkeakarvainen saksanseisojanarttu, Oho nimeltään. Asumme Kotikylän Asuma-alueella omakotitalossa, joka toistaiseksi vielä on pankin omistama! Mieheni Puoliso on Naapurikunnan Hommissa töissä. Hän on Naapurikunnasta kotoisin, minä taas en juuri mistään! Olen syntynyt Tampereella ja asunut sen jälkeen monilla paikkakunnilla.
2. Olen (toivoakseni) melko tavallisen näköinen. Minulla on "maantien" väriset puolipitkät hiukset ja vihertävän harmaat silmät. Olen 167 cm pitkä ja hoikka. Pukeudun tavanomaisesti, usein huolimattomasti! Ulkonäköä pitäisi kyllä hoitaa paremmin, mutta aina se ei jaksa kiinnostaa. Useimpina päivinä riittää, että on edes suhteellisen siisti.
3. Luonnekysymys onkin vaikea. Itsellä on usein eri käsitys kuin läheisillä. Taidan olla luonteeltani melko ailahteleva. Olen äkkipikainen, mutta toisaalta "räjähdyksen" jälkeen asia saa minun puolestani olla. Olen huumorintajuinen tietyissä rajoissa. Vanhat kliseet eivät kyllä naurata, enkä edes vaivaudu teeskentelemään jos en näe asiassa mitään huvittavaa. Usein minua naurattaa ns. "musta huumori" eli mitä karmeampi vitsi, sen varmemmin minua naurattaa. Joissain asioissa olen myös pikkutarkka, joskin lasten syntymän jälkeen on ollut pakko antaa periksi monissa sellaisissa asioissa jotka ennen ärsyttivät silmittömästi.
 4. Olen käynyt peruskoulun. Sen jälkeen olin autonasentaja-linjalla ammattikoulussa vajaan vuoden, lopetin koulun ja menin kauppaan töihin. Sitten menin tekstinvalmistaja-linjalle ammattikouluun, sitä kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen pääsin töihin Valkeakosken Sanomiin, jossa suoritin oppisopimuksella painopinnanvalmistajan ammatin. Tämä ammatti on tavallaan lisää tekstinvalmistukseen, eli alan vaihtoa ei tullut. Valkeakosken Sanomissa olin 2 vuotta ja sieltä menin Suomen Teippituotteeseen Tampereelle töihin. Siellä olin 3 kk ja sen jälkeen tulin Entiseenpainoon asemoijaksi. Siellä ehdin olla melkein viisi vuotta ja viime kesänä jäin työttömäksi. Nyt olen ATK-peruskurssilla ja maanantaina siirryn asiakaspalvelu ja markkinointi kurssille, eli lukuhaluja riittää!
5. Harrastukset on lasten syntymän jälkeen jääneet todella vähiin. Luen paljon, mutta en osaa sitä oikein ajatella harrastukseksi, se on enemmänkin elinehto. Käsitöitäkin teen, mutta ne kuuluvat mielestäni enemmänkin kodin ja lastenhoitoon. Haluaisin harrastaa enemmän liikuntaa ja kirjoittaminen (mikä tahansa) olisi mielenkiintoista, aloitus vaan on niin hankalaa! Kun lapset kasvavat vähän isommiksi jää varmaankin aikaa harrastaa enemmän.
6. Tulevaisuudelta odotan töitä, töitä ja töitä! Opiskelu tällä hetkellä on kyllä todella mielekästä, toivon, että pääsisin myös käyttämään taitojani työelämässä. Tavallaan tuntuu, että elämä muuten on jotenkin niin mallillaan, ettei osaa paljoa tällä hetkellä odottaa, olla vaan ja seurata kuinka lapset kasvaa ja miehen kanssa vanhetaan!

* * *

Voi sentään.

Ensinnä tietysti, näin kielinylkyttäjänä¹ tekee mieli sanoa, että oikeastaan aika kivaa ja kelpoisaa tekstiä amatsulikalta. Lukeneisuus on ehkä auttanut, koska silloin ei juurikaan ammattikoulussa äidinkieltä opetettu. Silti ihan, no, mmh, kaikkea-on-nähty-jopa-korkeasti-koulutetuilta-ihmisiltä-eli-onhan-tämä-nyt-siihen-nähden-OIKEESTI-hiton-hyvä-teksti, mutta tietysti nyt, kun olen vähän enemmän opiskellut, niin vähän nolottaa. Oikeastaan aika vähän ja nyt mennäänkin siitä yli hupsis.²

Hiukan hämmentää se, että olen sivuuttanut ammattikoulun noin vähällä. Opetus kirjapainoalalla oli ainakin silloin hyvinkin ammattiylpeää ja työhön tähtäävää. Ja minä olin sentään sen ziljoonan stipendin typykkä, josta opettaja, vanha hiton rakastettava jäärä, sanoi, että: "Tuommoisia ei ole täällä ennen ollut, eikä tule olemaan." Meni sanomaan samat vielä ensimmäisessä vakituisessa täyspäiväisessä työpaikassani. Olin siis alani nuori, nouseva stara silloin (jos kehtaisin, panisin tähän hymiön). Hämmentää myös se, että olen sivuuttanut kokonaan sen tosiasian, että olen elättänyt itseni täysin 17-vuotiaasta. Olin opiskeluajan töissä huomattavia määriä paikallisessa sanomalehdessä. Vasta tässä muutossa heitin roskiin hapertuneet, silloiselta työnantajalta joululahjaksi saadut Finlaysonin valmistamat pussilakanat, 2 kpl.

Elämän pitäisi olla aika lyhyt ja tiivis paketti tuohon aikaan, silti kertomuksessa on, etenkin työjaksossa, sitten, sen jälkeen, sitten, ja niin edelleen. Itsestäni tuntuu, että olen ollut pitkiäkin jaksoja töissä, joiden jälkeen minua on soiteltu takaisin lisäpalkkavikityksin, ja sitten tuli jakso, että oli todella pelko pudota koko alan työmarkkinoilta kokonaan. Tästä kirjapainon drastisesta murroksesta on kirjoittanut hienosti JukeBlogin Jari [linkki]. Kun aikalaisena yritin kuvailla työvoimatoimistoon, miten työt on menneet lopullisesti, jos nyt ei pääse opiskelemaan atk:ta, heitä huvitti. "Ei se nyt sentään noin dramaattista ole", sanoivat. Jälkeenpäin on vähän tutkiskeltu, että aika dramaattista oli. Työpaikkoja katosi, ja katosi kokonaisia ammattialoja. Olen roikkunut mukana, mistä olen onnellinen.

Enkä silti alkanut vihata ATK:ta muutenkaan, rakastuin siihen penteleeseen tietenkin. Minä olin tarpeeksi kahjo vuonna 1998 ostakseni osamaksulla Hobby Hallista tietokoneen, jossa oli kaupan päälle internet. Panin sen seinään ja oohahahahahaaaa tässä ollaan. Muun muassa sen vuoksi aloin toteuttaa niitä haaveita, joita kirjoituksessa jo hahmottelen. Opiskelua seurasi, seurasi myös kavereita internetin kautta, kiinnostusta, yllytystä, kannustusta ja vaikka mitä.

Esimerkiksi kirjoitelen aina joskus Oharin partsia, ja se on kai kirjoittamista (mitä tahansa).

* * *

Seuraava laatikosta käsiin osunut paperi oli nimeltään Sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Emme vanhenneet miehen kanssa. Tämä on keinuttanut laivaa kovastikin, mutta se on sitten taas toisen pohdinnan aihe, jossittelu ja kaikki muu siihen liittyvä. Nyt on pakko sanoa, tuota tekstiä vasten: sääli. Minä taisin olla valtavan onnellinen.

Voi sentään.

* * *

Tästä tuli kauhean pitkä postaus jo ilmankin. Silti, kun löysin paperinipun levyjen sanoituksista (älkää kysykö, älkää), ja viimeisenä oli tämä ja koska vähän niin kuin osui, niin menköön kasan päälle:

Foo Fighters:



* * *


¹) Niin, minullahan on kielikonsultointiopinnot takana, saanen siis tituleerata itseäni kielikonsultiksi. Jotkut kavereista tykkäävät sanoa kieli-insultiksi, eivätkä he luultavasti ole kauhean kaukana arviostaan, koska mm. arvostan sitä, että ruma sana sanotaan niinku se on. Pilkunnntutkijaksi minulla on kai aika löysä ote mitä tulee vaikkapa yhdyssanoihin tai pilkkuihin ihan muodon vuoksi. Nippeleitä ja nappeleita tärkeämpänä pidän jäsentyneisyyttä ja siitä seuraavaa ymmärrettävyyttä tekstissä. Ja huom! Tämän blogin kieleen ei kannata vedota, jos hankala tilanne tulee. Tää om mur rest. Niinku loma taijotai.

²) No ei nyt sentään niin helposti. Ne "hipsut" pois joka ikisen koneesta. Heti! Hus. Anomusten ja selitysten jälkeen käytätte heitä, myös viittomalla. Opetelkaa kirjoittamaan ja puhumaan ilman hipsuja. NIITÄ EI KÄYTETÄ. Kuten mikä tahansa pinkki on uusi musta, on myös EI HIPSUJA -sääntö uusi JA-SANAN JÄLKEEN EI PILKKUA -säännölle. (Eli joskus harvoin voi käyttää, jos ihan varmaksi tietää mitä tekee. MUUTEN EI HIPSUJA TAI OHARI TULEE JA PUREE PÄÄN IRTI!!!!11) (EIKÄ MONIA HUUTOMERKKEJÄ! IKINÄ!!! YMMÄRRÄTTEKÖ?) Huutomerkkejä kannattaa kanssa säästellä muutenkin. Vaikka ne on kyllä nättejä. Kattokaa nyt tätäkin tässä! (mutta ei monta peräkkäin, yksi vain, joskus)

ETTEKÄ SITTEN KÄPSITÄ.

Ettekä käytä Comic Sansia.

torstai 14. kesäkuuta 2012

HurrRaa!

Hihkunnalle herkimmät negaatiot siellä ruudun toisella puolella katsokoot syrjään, nurkkaan tai kattoon, nyt seuraa hehkutusta ja huutomerkkejä oikein tuelta:

Ihanaa, kun on kesä! Nyt on! Ulkona tuoksui – tai haisi hyvältä, kuten meillä Tampereella ruukataan sanoo – sireenit ja koiranputket ja vaikka mitkä! Lupiinit kukkivat jo komeasti! No niin, onhan niistä melkoinen riesa, mutta hienoja ovat silti, ihania suorastaan. Suvituuli puhalteli nätisti, pyörä kulki hienosti ja mekko hulmusi tuulessa, kun hyvällä tuulella ja kauhean virkeänä porhalsin lääkäriin aamulla.

Lääkäri oli kiva! Ihanaa olla aikuinen, kun lääkärit uskovat selvää puhetta! Sain nätisti pyytämällä pikkuvaivoihini ne reseptit, jotka tarvitsen. Lisäksi sain mukavuutta taholleni ja kehoituksen tulla uudestaan, jos mitä ikinä riesaa pukkaa. Lääkäri oli noin ikäiseni mies ja arvelen, että olisiko hän vähän yrittänyt jopa flirtata. Sillä lailla medikaalisesti, nätisti ja tunkeilematta. Tai sitten hän oli vaan mukavuuskiva! (Okei, se on todennäköisempi selitys.) Molempi parempi! Huutomerkki!

Takaisin tullessani ajoin ohi juuri tänä aamuna avatun lähi-Lidlin. Se on ollut remontissa viikkotolkulla, ja ilmeisen paljon sen aukeamista on odotettu, sillä parkkipaikka oli ääriään myöten täynnä. Kaupasta valui ulos tyytyväisen näköistä porukkaa, ja sisään lappoi kansaa lisää ja lisää. Menenpä minäkin tänään saksalaiseen kauppaliikkeeseen ja ostan mehulimpparia! Vaahtobanaaneita! Aah!

Haluan vielä mainita, että paluumatkalla vastaani käveli Frank Sinatran näköinen valkotukkainen mies hampaat irvessä.

* * *

HurrRaa!

Viittaan tietenkin Putouksen Leena Hefner omaa sukua Herppeenluoma -hahmoon. Siinäpä hurmaava ja ponteva naisihminen. Samaistun häneen oikein mielelläni. Ja ja ja ja erityisesti tänään jotenkin niin kovin luontevasti.

HURRRAA!

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Huhuu, se on liha joka puhuu

Minulla on identiteettikriisi. Olen alkanut seurata jalkapalloa.

Olen aloittanut tämän kirjoituksen viisi tuhatta kertaa, kun en ole osannut oikein mitenkään pukea sanoiksi, että näin on käynyt. Nyt se on sanottu. Urheilua on tullut katsottua. Mutta minulla on hyvä syy!

* * *

Puolisoni ei juurikaan seuraa urheilua eikä meillä eletä urheilulähetysten mukaan, mutta jalkapallosta Toi tykkää. Siinäkin tykkäämisessä on kuitenkin järki Ton päässä ja jos mitä tärkeää ilmaantuu, jalkapallo jää toiseksi.

Toistaiseksi ei ole tarvinnut neuvotella siitä, mikä on tärkeää.

Tolla on vanha kaveriporukka, joka lyö vetoa pienistä summista arvokisojen aikaan. Ajattelin tänä vuonna, että koska Toi tykkää katsoa jalkapalloa, ja minusta se on varsin kohtuullista tykkäämistä, jota haluan tukea, ja koska tavallaan on ihan mukava notkuskella siinä ohessa (kaljaa! popkornia!), ja koska on ollut tapana, että kaveriporukan vaimot ja lapsetkin saavat osallistua vedonlyöntiin, niin minäkin sitten otin osaa, ihan kannatuksen vuoksi. Ja vähän jännityksen.

Selityshengästys. Eli nyt olen siis sekä sortunut katsomaan jalkapalloa että lyönyt siitä vetoa. Tai toisinpäin.

* * *

Enhän minä itse pelistä paljon tajua, ja aika usein käy niin, että huomaan ajatelleeni omiani sujuvasti minuuttitolkulla, vaikka ukkelit juoksevat kentällä minkä kintuistaan pääsevät ja niitä pitäisi tuijottaa keskittyneesti. Lopputuloksen nyt näkee internetistä tai (köh) puhelimeen lataamastani EURO2012-sovelluksesta.

Kun seurataan urheilua, seurataan sitten huolella. Tai no, ainakin ollaan kiinnostuneita, miten pelissä kävi.

* * *

Lisäksi seuraan Fred the Ferretin ennustuksia Facebookissa. Olen myös tehnyt LO:n laskentataulukon siitä, miten pelien pitäisi kulkea, että minulle ropisisi hirvittävästi pisteitä ja voittaisin vedonlyönnin. Jos Venäjä ei enää kisko pisteitä ja toisaalta Puola ryhd

* * *

Tavallaan tämä on kyllä aika huolestuttavaa. Minun täytyy ehkä pitää varani, etten ala kiinnostua vielä itse pelistäkin, tai sitten ollaan liemessä. Alan huligaaniksi ja panen ihan ranttaliksi näiden jalkapallohommien kanssa.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Kevyt ja raikas kuin lehmän henkäys

Maailmassa meni varmaan liian hyvin meijeriteollisuuden pahojen miesten mielestä, ja siksi ne löivät ilkeät päänsä yhteen ja kehittivät kevytjuuston.

Kevytjuusto, oi kevytjuusto. Mitäköhän sinusta keksaisisin positiivista sanottavaa? Mahdollisesti kelpaat akvaarion lasien tiivisteeksi tai syylärisementiksi. Tai ehkä huonekalujen alle, pehmustetassuiksi. Onkohan kukaan koskaan älynnyt kokeilla lyijykynäjälkien kummausta kevytjuustolla?

Etten olisi liian jyrkkä kannanotoissani, en sano, että kevytjuustosta ei ole mihinkään. Sanon vain, että kevytjuustosta ei ole juustoksi. 

Se ei maistu juustolta, ei haise juustolta eikä tunnu juustolta. Se ei siis ole juustoa.

* * *

Edessäni tönöttää vielä noin 150 grammaa kymmenprosenttista Eldorado-merkkistä salaattijuustoa kuutioituna, purkissa. 50 grammaa järsin urheasti pitkin hampain ja huomautin itselleni, että ei tämä nyt niin kauheaa ole. Kyllä se kuule on, oli vastaus. (Juttelen aika usein itselleni. Joskus jopa vastailen.) Siinä on suolaa niin paljon, että arvatenkin sydän- ja verisuonitautien liitossa haukotaan henkeä pelkästä ajatuksesta. Jos kykenisin syömään koko loppumäärän, en jäätyisi varmaan ikinä. Houkutteleva ajatus. Toisaalta vielä houkuttelevampi ajatus on muovata juustokuutioista pahaa meijerimiestä imitoiva nukke ja työntää siihen hammastikkuja.

* * *
Niin että miksi minä sitten ostin tuota paholaisen juustoa, kun se nyt kerran on niin surkea esitys elintarvikkeeksi? Kiitos kysymästä. VAHINGOSSA! Eihän se rasvaprosentti lue purkinkyljessä kuin kissankorkuisena, eikä edes eri värillä kuin muu teksti. Sen pitäisi olla kamelinkorkuista tekstiä, kirkuvan punaisella keltaista taustaa vasten ja mielellään vielä vilkkua. 10 %

* * *

Kaupassa pitäisi olla erityinen hylly kevytjuustoille. Ai siellä on jo? No siellä pitäisi olla erityinen takahuone kevytjuustoille. Jos sieltäkin vielä harhautuu ihminen nappaamaan nihkeisiin näppeihinsä kevytjuuston, kassan pitäisi varoittaa, kassakoneen pitäisi varoittaa ja pankin pitäisi välittömästi ostotapahtuman jälkeen kuolettaa pankkikortti ja julistaa henkilö oikeustoim

Tai ehkä pitäisi vaan itse olla vähän tarkempi. Ainakaan vuoteen en taas tämän tuohtumuksen jälkeen vahingossakaan tartu kevytjuustoon. Tämä on lupaus.

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Muutosta elämään

Kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen keskiviikkona ja kuukauden päästä muutamme. Tuohon lähelle, uuteen taloon, ylimpään eli kahdeksanteen kerrokseen. Oma sauna. Lasitettu parveke. Uusi hella! Kukaan ei ole ryönännyt eikä rapsutellut nurkkia rikki. Lattia on neitseellinen! Sieltä korkealta on näköaloja, ja asunto on kovin valoisa.

Nyt, täällä vanhassa kodissa, kun taivas meni pilveen, keskellä päivää täytyy joka huoneessa olla valot päällä. Yöllä, kun pitäisi olla pimeää, parvekkeen kohdalla oleva kellanvihreä jumalattoman kokoinen ufovalo valaisee koko huoneiston kosmisella yrjönvärisellä valolla. Kohta ei enää! Ah, Eldorado!

Kuukausi vielä. Neljä viikkoa, kun ollaan tarkkoja.

* * *

Tulenko minä tässä hulluksi? Ihan varmaan. Pitelemistä on Tossakin. Eilen shoppasimme siivousvälineitä ja -aineita vimmalla. Arvioimme, mikä aine on tosi, tosi tehokasta ja olimme harvinaisen yhtä mieltä siitä, että ainoastaan Sini-tuotteilla siivous sujuu. Aamulla uusi lattianpesin odotti keskellä keittiönpöytää, ja saa odotella siinä vielä huomiseen, jolloin alkaa tarmokas hinkutus tässä vanhassa huushollissa.

Kaverini sanoi, että muuttosiivous on ihan helppoa ja nopeaa: kun kaikki tavarat on viety, on tilaa siivota rivakasti. Minä sanon, että se on yksi helvetti. Semmoinenkin tervanjuonti on edessä, koska uudessa kodissa odottaisi laatikoita järjesteltäväksi (kiva homma), mutta vanhassa kodissa pitää vaan jynssätä lattiakaivoja (tyhmä homma). Kaverini on muuttanut ehkä kerran elämässään, no korkeintaan viisi ja nekin naisavusteisesti*, minä olen muuttanut yli kaksikymmentä kertaa – eli minä tiedän ja kaveri ei tiedä kuinka nämä muuttoasiat oikein ovat.

Olenkin päättänyt, että tällä kertaa a) siivoamme ajoissa ja b) siivoamme yhdessä. Minä en ala  marttyroimaan yksin muuton jälkeen moppien kera. Ei käy. Sädekehä ei sovi silmieni väriin.

Tavoite on seuraava: kun kaikki paikat on huolellisesti siivottu ennen muuttoa, muuton jälkeen voimme käydä vain pikaisesti moppaamassa lattiat ja saamme häipyä Eldoradoon. Avata ehkä kuoharipullon ja käydä räknäilemään, mihinkähän kaappiin laitetaan nämä kristalliset liköörilasit, joita käytetään noin kolme kertaa vuodessa, entä tämä mummun perintövaasi ja onko ihan pakko säilyttää kaikki nuo tikkakisatuopit.

* * *

Olen kaivellut itsestäni sisäisen natsin ulkopuolelle, kirjoittanut listan tehtävistä töistä, tulostuttanut ja luettanut sen Tolla ja laittanut yliviivattavaksi jääkaapin oveen. Tällä kertaa muuttosiivous sujuu kuin tanssi, tai MUUTEN.

* * *

Keksin otsikon vuonna Oasis tai Blur naapurin yrityksen muuttokuorma-autojen kylkeen sloganiksi. Aika heikko esitys, vaikka itse sanonkin.

* * *

*) naisavusteinen muutto = miehet karvaisine rintoineen kantavat kirjahyllyt ja pesukoneet, jonka jälkeen ne rojahtavat jonnekin juomaan kaljaa; naiset juoksevat pussien, kassien ja rättien kanssa edestakaisin yötämyösin ja hankaavat rystyset verillä uusia ja vanhoja koteja kuriin ja järjestykseen

maanantai 21. toukokuuta 2012

Nyppiä vähän sieltä täältä

Yleensä tykkään maanantaista. Tiedän, että se on ärsyttävää, sillä maanantaitahan kuuluu inhota. Minusta on jotenkin vaan mukavaa, että on tavallista arkea ja töitä. Semmoista normaalia, istua koneen ääressä, hakata näppistä ja soittaa Dead Kennedysiä. Ehkä maanantaitykkäys on oma alitajuisen hiljainen kostoni ihmiskunnalle: mitäs itse tykkäätte keväästä. Sanoohan sen nyt järkikin, että maailman inhottavin vuodenaika on se. Vähän muka aurinko välillä pilkottaa noin teoriassa, mutta käytännössä tulee vaan sitä vaakaräntää, ja sitä tulee paljon. Polviin asti yleensä tai enemmän. Onneksi kevät on ohi taas tältä vuodelta. Joskin täytyy myöntää, että vuosi vuodelta se näyttää sujuvan helpommin. Ehkä en ole menetetty tapaus. Ehkä opin vielä inhoamaan maanantaita ja tykkäämään keväästä. Ei kannata kuitenkaan pidätellä henkeä sitä odotellessa.

Maanantai ja kevät. Yleensäkin ajat ovat vähän semmoisia, hankalia. En minä nyt esimerkiksi oikein tajua, että mitä hienoa siinä perjantaissa on. Tai lauantaissa! IHANAA KOHTA ON PERJANTAI, ENÄÄ 1 PÄIVÄ! Tai OLISIPA JO LAUANTAI! Niin että mitä sitten? Siinä meni taas kallisarvoisesta elämästä monta päivää yhtä tai kahta päivää odotellessa.

Jos minulta kysytään, aika saisi kulua merkittävästi hitaammin, kuin mitä se nyt kuluu. Minuutissa saisi ihan mielellään olla vaikka tuplasekunnit ja viikossa parikin maanantaita.

Tiistaista tosin ei ole niin väliksi.

* * *

Yleensä ja yleensä tykkään. Nyt on jotenkin nihkeää. Töitä on aika vähän, ja nekin vähät ovat enemmänkin rääpimistä kuin oikein vääntöä. Ulkona olisi hieno ilma, koska siellä on nyt kesä, mutta kun niitä töitä nyt kuitenkin on, vaikka vähän. Graduakin voisi sorkkia vähän, mutta kun niitä töitä nyt kuitenkin on. Että aloita nyt siinä sitten yhtä hommaa ja kohta vaihda toiseen. Emminä rupee semmoiseen. Vähän sitä, vähän tätä.

Kaapissa on tyypillinen ruokavaje viikonlopun jäljiltä. Pitäisi hakea kaupasta jotain syötävää, mutta kun.

* * *

Nahjustuttaa.

* * *

Niin paljon, etten jaksa edes sitä Kennedysiä laittaa soimaan. Siinä vimmassa tuppaa aina menemään ihan hyvät nahjustelut pilalle.

perjantai 18. toukokuuta 2012

Jäi Mombasaaan

Mitä ajattelisitte, jos koiraa ulkoiluttaessanne kohtaisitte naisen, joka ulkoiluttaa simpukoita polkupyörän etukorissa ja virnistelee mielipuolisen onnellisena? Tuntisitteko yhteenkuuluvuutta? Tässä me lemmikinomistajat ulkoilemme, satoi tai paistoi. Säikähtäisittekö ehkä? Pelko pois, Rosemaryt, jos näin on käynyt, olette todennäköisesti nähnyt minut ja uudet, joskin lyhytikäisiksi jäävät, lemmikkini.

* * *

Melko jalattomaksi elukaksi simpukka on vähän työläs metsästettävä. Pitää polkea sateessa ja tuulessa ainakin kahteen kauppaliikkeeseen, ennen kuin tärppää. Mutta kun niin käy, on se kaiken vaivan arvoista. Siinä onnellisena ihminen voi sulkea silmänsä jopa siltä, että ehkä ne ovatkin israelilaisia lapsityövoimalla troolattuja nilviäisiä, joita kukaan eetillinen hahmo ei keitä saati syö. (Eivät ne ole, sanon ennen kuin siellä kukaan ehtii ahdistua aivan.) Nyt ne pötköttelevät tuolla jääkaapissa jäävuoteella ja varmaan supattelevat toisilleen simpukkajuttuja.

Vähän kun tässä niitä lisää inhimillistän, jää reppanat syömättä. Eikä jää! Ei armoa simpukoille meillä.

* * *

Ostin myös kolme litraa valkoviiniä. Sitä menee kokkauksessa niin paljon. Vähän voimme siitä hörppiäkin toisaalta. Illalla kylään tulee maailman kivoin Jarkko oikein pääkaupungista, ja sehän on juurikin hyvä syy ensin juottaa uudet lemmikit hirvittäviin juovuksiin ja sitten keitellä kerman ja sipulin kanssa, asetella lautaselle nätisti ja vedellä ns. kitusiin kuleksimasta, sen vähän mitä ne nyt kuleksivat.

* * *

Hirvittävä pamaus kuului juuri; katosta rappaukset putoilivat. Dieettini se vain suivaantuneena poistui paikalta, ja joutaa mennäkin. Huomenna on uusi päivä!

tiistai 15. toukokuuta 2012

Kahden päivän asu nyt yhdellä bloggauksella

Oharin fäshönkornerista taas, päivää. Tuolla intternetissä yllytettiin kuvailemaan blogissa, mitä on tänään yllä. Eipä siinä mitään, olinkin vähän aihetta jo vailla, kuvaillaan siis toki.

Ja-ah, jos hoidetaan nämä näsäviisastelut ensin alta pois: katto on yllä, katon yllä on naapurin lattia, jonka yllä on kanta-astuja. Hyvää jumpsista tömpsistä vaan teillekin! Kattojen, lattioiden, kanta-astujien ja kattojen yllä on taivas, joka on tänään pukeutunut pumpulipilviin ja rääkyviin lintuihin. (Linnuista, ks. alempaa.)

Nuin. Ja sitten asiaan.

* * *

Kanta-astujasta tuli mieleeni, että jos on kantakirja-esimerkiksi-sonni, niin onko se kanta-astuja? Käsittääkseni ei, koska sillä on sorkka eikä kantaa. Jännittäviä ovat nämä astutushommat sikäli.

* * *

Tänään pukeuduin kukkamekkoon, jonka pohja on musta ja jossa on violetin-vaaleanpunaisia vihreällä koristeltuja kukkia. Sen materiaali on ohutta puuvillaa. Miehustassa (Eli tissien kohdalla! Miten tissien kohta voi olla miehusta? Miten niin se ei ole naisusta?) on kumpparirypytys ja selässä kulkee nyöri ristiin rastiin. Mekkoon saa näin hiukan kurvia niin halutessaan. Minä olen halunnut. En sitten vaan huomannut höllätä kurveja* ajoissa, ja siksi selässä on repeämä, jonka olen toki parsinut. Hihoissa, jotka ovat sitä typerää 3/4-mittaa, on myös kumpparikiristys. Siitä jää tylsät jäljet käsivarsiin.

Mekon päälle olen kiskaissut kukkien punaväriä toistavan villatakin, joka oikeastaan on violetti, mutta sopii silti värinsä puolesta oikein hyvin. Sain sen kuopukselta joululahjaksi vain vähän käytettynä (ja pestynä). Se on kiva, mutta ehkä vähän tiukka, eli täytyy pitää napit auki. Jalassa on edelleen samaa violettia toistavat legginsit, joista Toi huomautti: "Herrajjesta että sun kinttus on karmeen väriset!"

Jalassa on myös mustat sukat ja mustat alushousut. Tissiliivitkin on tietysti, ne ovat huonon väriset, eikä niistä sen enempää.

Tänään olen värien puolesta varsin tyylikäs – paitsi niiden tissiliivien tietysti, onneksi ne eivät näy – mutta vaatekappaleiden mallissa on hiukan toivomisen varaa. Mekko on kuitenkin mukava istumatyöläiselle, ja koska askartelen kotona eikä kissa ole kovin esteettisesti suuntautunut, kukaan ei oikeastaan välitä. Meillä on aina casual-arki, ja väliin pyhäkin.

* * *

Tämä on kahden päivän asu sen vuoksi, että samat rytkyt oli yllä eilenkin. Näissä töissä ei varsinaisesti hikoile, muuten kuin ehkä sisäisesti. Huomenna sitten jotain muuta huippumuotia. Ehkä verkkarit! Itseäkin vähän jännittää nyt. Tämä muotibloggaaminen onkin oikeastaan aika kivaa. (Ja kiinnostaa kiviäkin.)

* * *

*) Mekon tai itseni, kuinka kukin tykkää ymmärtää. Toinen meistä on hiukan liikaa toiseen, joka on vähän liian vähän, siihen toiseen.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Vielä lukee se raukka, ja vielä, ja vielä

Perjantaina on tällä tietoa viimeinen tentti. Viimeinen tentti siis a) ennen pro gradun kypsyyskoetta ja b) jos en saa päähäni vielä ja vielä ja vielä ja vielä opiskella jotain lisää.*

Arvioin, että ainakin kolmen sortin reaktioita siellä ruudun toisella puolella syntyi tuosta. Tällä puolella ruutua ainakin niin kävi.

1. Eikö se nyt vieläkään ole valmistunut? Mitä?! ENKÖ MINÄ TOSIAAN VIELÄKÄÄN OLE VALMISTUNUT?! En näköjään. Ihan kauheeta. No, syventävät opinnot on tätä viimeistä tenttiä (ja kypsyyskoetta) vaille valmiit; opintopisteiden pitäisi muuten riittää Grande Finaleen. Maistereille ei anneta mitään kivoja hattuja, joten kovin motivoivaa sellaiseksi valmistuminen ei ole. Maistereita putkahtelee sitä paitsi muutenkin plop-plop-plop enemmän kuin jalkasieniä kevätsateessa, joten [tähän synkkää jurotusta tovi].

2. Graduko siellä sitten on valmiina tai likimain valmiina? No ei ole. Vähän olen sitä reunasta rispannut, siinä se. Kevät on mennyt syventäviä tenttiessä ja töitä tehdessä ja keksiessä kaikenlaisia selityksiä sille, miksi gradu vaan retkottaa tajuttomana kaikista elvytysyrityksistä huolimatta. (Okei, taas lasken lööperiä. En ole edes yrittänyt elvyttää sitä. Olkoon nyt tajuttomana hetkosen vielä, ettei käy tuossa nillittämään, kun pitäisi lukea ja muutakin tässä on vähän.)

3. EI KAI SE HULLU NYT ENÄÄ ALA MITÄÄN OPISKELLA?! No en kai mää hullu nyt enää ala mitään opiskella? Eikö tämä nyt jo riitä, hyvänen aika? Vuonna 2001, kun kummipoikani syntyi, aloitin etälukion. Lukion jälkeen oli vajaa vuosi välissä – vajaa siksi, että pääsykokeisiin lukeminenkin lasketaan opiskeluksi – ja sitä vekoa sitten on pänttäämistä taas piisannut. Eli tekeekö se nyt sitten syksyllä 11 vuotta? Kyllä tekee. Luulisi, että tuolla lukemisella ihminen olisi tähtitieteiden, sisäelinten ja kansainvälisen vapaavaihtotalouskaupan tohtori. Ei ole. Eikä ole vielä edes maisteri. Syytän yhteiskuntaa, Nestléä ja auringonpilkkuja tästä. Kaikki on maailmassa ihan rempallaan, keskity tässä nyt sitten opiskeluun! Mutta kummilapsesta on kasvanut komea poika. Se jalkapalloilee ja urheilee muutenkin ja on kiva.

* * *

Heikosti, mutta että jotain ees, minä en sentään jyskytä arkun kanteen vaan tässä nyt sitten kirjoitan hätsynpikaa kuulumisia ja yritän samalla sysiä itseäni tenttitekstien pariin. ISK:sta pitäisi jaksaa kursorisesti kahlata parisataa sivua (no en varmaan jaksa, sävellän, tärkein on kuitenkin jo luettu) ja yhdestä gradusta (ihmiset tekevät sellaisia toistensa kiusaksi! minua ei voida ainakaan tästä syytellä) lueksia toiset parisataa. Jo tehtyjä muistiinpanoja olisi varmaan hyvä kerrata, ettei sitten taas tentissä tarvitse saada katumuksensekaista hermoromahdusta.

* * *

Että ihan tätä tavallista kuuluu vaan taas tänne. Toivoakseni jossain vaiheessa alkaa kuulua myös epätavallista, mikä tarkoittaisi sitä, että opinnot viimeinkin raahautuisivat kohti synkkää loppuaan.

* * *

*) Kartsein skenaario on sellainen, että olen laskenut opintopisteet jotenkin erityisen sekavasti väärin ja tutkinnosta puuttuu vielä pari approa, eli tällä tahdilla opiskelevalta noin vuosi. Raah! Niin ei saa käydä tai muuten joku kärsii. Eli minä.