keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tarinoita isästä

Kun olin pieni, isä oli kiva. Olin isän tyttö. Isä kertoi minulle, miten maailma toimii, kerran hän esimerkiksi askarteli vessapaperirullista mallin Vauxhallin nopeusmittarista ja selitti, miten on mahdollista, että sen pylvään väri vaihtuu nopeuden vaihtuessa. Sanotaan, että yksi lapsen suurista pettymyksistä on tajuta, ettei isä osaakaan ihan kaikkea. Minulle sitä pettymystä ei tullut koskaan.

* * *

Kun olin pieni, isä saattoi raivostua yhtäkkiä ja selittämättä. Silloin isä uhkasi käydä kiinni kraivelista, ja aika usein kävikin. Kerran hän, hiukan lepyttyään, pyyhki maalia tukastani ja käski kertoa ihmettelijöille, opettajalle koulussa esimerkiksi, että olin vahingossa nojannut juuri maalattuun oveen.  Kun isä oli pahantuulinen, häneltä oli vaikeaa kysyä mitään. Jos esimerkiksi halusi tietää, voiko lähteä ulos, piti kysyä monta kertaa, koska isän ynähdyksestä ei saanut selvää, tarkoittiko se kyllä vai ei. JOO JOO JOO SAATANA EKSÄÄ KUULE, oli yleensä lopulta suoraa huutoa huudettu vastaus. Minä kasvoin pelossa ja opin aika pienestä olemaan varpaillani.

* * *

Isä oli kauhean ylpeä koulumenestyksestäni, ja odotti kymppejä kokeista ja todistuksiin. Kyllä hän niitä onneksi yleensä saikin, vaikka joskus kävi niin, että ei tullutkaan kuin 9– tai, mikä kamalinta, vain 8½. Silloin isä hermostui, eikä siinä auttanut selitellä, että koe oli vaikea ja tämä oli silti luokan paras numero. Ei ole mitään syytä siinä itkeä, jos on aikaa piirrellä hevosen kuvia koepaperiin, on aikaa tarkistaa huolella. Tämmöinen ei sitten toistu.

* * *

Isä tahtoi varmasti parastani. Hövelinä miehenä hän lupasi minulle yhteistä puuhastelua, leluja, polkupyörän, hevosen, uusia hienoja vaatteita, matkoja ja vaikka mitä. Olin aika iso, ennen kuin opin suhtautumaan isän lupauksiin varauksella enkä enää pettynyt tolaltani, kun lupaukset yksi toisensa jälkeen jäivät unohduksiin. Aika usein isä kyllä sanoikin, ettei ole luvannut mitään. Olin kuvitellut kaiken, niin kuin muutkin perheemme jäsenet.

* * *

Olin 13-vuotias, kun vanhempani viimein helpotuksekseni erosivat. Isän kanssa tuli erimielisyyksiä, eron vuoksi tietysti mutta myös siksi, että olin pahimmassa murrosiässä ja aloin sanoa hänelle vastaan. Kiukkuni voitti viimein pelkoni. Lopulta isä laittoi välit kokonaan poikki. Kun osuimme vastakkain pienen kotikylämme kadulla ja tervehdin isää, hän käänsi päänsä pois. Muistan vieläkin, kuinka hirvittävästi se kirpaisi, siltikin vaikka isä oli maailman tyhmin.

* * *

Eron jälkeen isä alkoi juoda, aluksi usein, sittemmin päivittäin.

* * *

Meni vuosia, välejä paikkailtiin ja rikottiin uudestaan. Asuin isän luona parikymppisenä kaksi tukalaa kuukautta, minkä jälkeen olimme taas pitkään puhumatta. Vasta kun marssitin häneen eteensä mieluisan vävyn ja sain lapsia, välimme paranivat suorastaan hyviksi useaksi vuodeksi. Isällä on niihin aikoihin ihana, rauhallinen ja lempeä avovaimo, joka siloitteli välejämme ja huolehti parhaansa mukaan, ettei isä unohda lapsenlapsiaan.

Parhaansa mukaan ei riittänyt siihen, etteikö isä olisi tuottanut samanlaisia pettymyksiä tyttärilleni ja jopa miehelleni kuin minulle aikoinaan. Lupauksia siitä, tästä ja tuosta tuli, vaikka mitään emme koskaan pyytäneet. Yritin selittää perheelleni, että papan puheisiin ei saa uskoa, hän ei tarkoita niillä mitään. Pappa on kiva, mutta hän höpisee vähän mitä sattuu.

Lapsen mieli vaan ei usko toisesta pahaa valmiiksi, niinpä lohduttelin monta kertaa pettymystään itkeviä tyttäriäni, kun pappa ei tullutkaan vaikka lupasi. Mielessä kävi monta kertaa, että ehkä olisi parempi kaikille, jos emme olisi lainkaan tekemisissä.

* * *

Kun oma eroni oli viimein tosiasia, soitin isälle ilmoittaakseni. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Mun täytyy vähän miettiä tätä. Soitan sulle huomenna. Sitä soittoa ei koskaan tullut. Isä käänsi taas päänsä pois. Parin vuoden päästä osuimme vastakkain kapakassa. Siinä välissä olin kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan ja muuttanut. Häntä kiinnosti kuulla, mitä opiskelen. Kun kerroin, hän sai aikaiseksi raivarin: On minun vikani, että ihmiset eivät osaa enää käyttää äidinkieltään vaan niinkuttelevat eikä ole mikään ihme, että mieheni jätti minut. Varmasti kynin häneltä kaikki rahat ja tein hyvän tilin erossa. Nämä asiat jotenkin hämärästi liittyivät toisiinsa. Kohtaus päättyi siihen, että isä lähti tuohtuneena pöydästä pois. Kaverini, joka tuntee isän toista kautta, sattui istumaan seurassa ja kuuli ryöpyn. Hän oli aika hämmentynyt mukavana miehenä pitämänsä ihmisen käytöksestä ja ihmetteli, miten voi noin sujuvasti sekä siirtyä aiheesta toiseen että saada hirvittävän riidan aikaiseksi ilman mitään vastakaikua. Minä istuin nimittäin isän raivarin ajan aivan hiljaa ja otin vastaan, mitä tuli, vanhalla rutiinilla.

* * *

Kun kuulin sukulaisilta isän toisen avioliiton päättyneen, huolestuin jostain syystä aika tavalla ja soitin hänelle. Juttelimme hämmentävän leppoisasti. Isä purki sydäntään ja minä kuuntelin. Siitä alkoi viimein helppo kausi. Isä alkoi seurustella jälleen, ja pariskunta ilmoitti minullekin onnestaan alkoholinhuuruisilla puheluilla. Kun hänen naisystävänsä kuoli äkillisesti, lohduttelin ja kuuntelin. Isä soitteli aika usein, humalassa tietysti. Minä vastasin puhelimeen ja puhuimme niitä näitä, lähinnä säästä ja isän koirasta. Ajattelin, että viimein välimme ovat sellaiset, että pystyn elämään rauhaisasti isän suhteen. Hän saa hoitaa yhteydenpidon, minä kyllä vastaan ja keskustelen pinnallisesti ja myötäillen. En odota häneltä mitään, enkä edes huolehdi yhteydenpidosta. Jos hän taas kerran kääntää selkänsä, kääntäköön niin, ettei mielenrauhani enää järky.

Välit tuntuivat niin leppoisilta, että peräti pyysin isää maistraattiin paikalle, kun menin toisen kerran naimisiin. Isä harmitteli, että kaupungilla on juuri silloin kauheat ruuhkat eikä hän lähde niitä uhmaamaan. Ihan laimea pettymys läikähteli jossain, mutta arvelin, että se tuli enemmänkin tavan vuoksi kuin aiheesta. Kutsuimme läheisimmät ihmiset kahville myöhemmin, mutta isä oli silloinkin estynyt, koska koiraa ei voi jättää pariksikaan tunniksi yksin lauantaisin, eikä sitä voi ottaa mukaankaan. Ymmärtäähän tuon. Minä kutsuin isän tavan vuoksi ja hän kieltäytyi tekosyin. Rauha maassa ja ihmisten välillä hyvä tahto.

Isä laittoi toki tilille muhkean summan rahaa häälahjaksi. En osannut olla siitä mitään mieltä, en harmistunut, en kiitollinen.

* * *

Sen verran kuitenkin, päätöksestäni huolimatta, yritin pitää yhteyttä, että olisin käynyt isällä kylässä kesän lopulla, kun muutenkin pyörähdin kotikylässä, mutta isä ensin esteli tarmokkaasti ja sitten sulki puhelimen kokonaan. Koska en tiedä, missä isäni asuu, en lähtenyt satunnaisia ovikelloja soittelemaan. En osannut olla siitäkään mitään mieltä, ettei isäni halua nähdä minua. Olkoon, ajattelin, tämä säännön vahvistava poikkeus on hyvä juuri näin.

* * *

Kaiken tempoilun jälkeen on viime vuosina todella tuntunut siltä, että en sure enää välejämme jatkuvasti. Olen tyytynyt tähän tilanteeseen ja ihan hyvillä mielin sen suhteen. Isä nyt on mikä on. Enää en muistele jatkuvasti hänen tempauksiaan; en mieti, mikä häntä riivaa ja liikuttaa; en yritä hahmottaa, mitä minun olisi pitänyt tehdä asian suhteen. Mielestäni olen aika mukavasti vapautunut katkeruudesta, mitä nyt joskus harvoin vähän ja etupäässä salaa sureksin asioiden tolaa. Sillä tavalla haikean hillitysti.

Veljeni on ratkaissut koko asian toisin. Hän ei ole ollut isän kanssa tekemisissä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Isä ei ole edes nähnyt pojanpoikiaan. Käsittääkseni veljeni on oikein tyytyväinen tilanteeseen, ja hyvä niin.

* * *

Isä jäi eläkkeelle viime syksynä. Arvioin, että juominen lähtee käsistä lopullisesti, kun hänellä ei ole enää työtä pitämässä edes jonkinlaista kuosia elämässä. Soittelut vähenivät eläkkeellejäännin jälkeen, enkä ole kuullut isästä vuoteen. Luulisin, että isän päivät kuluvat tasaisessa humalassa samoja rutiineja toistellen.

* * *

Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna puhelin soi. Tätini tiedusteli, olenko isäni kanssa paljon tekemisissä. Kun vastasin ettenpä juurikaan, ei ole isästä kuulunut aikoihin mitään, täti kehotti huolehtimaan isästä. Isä on kuulemma hirvittävän masentunut eläkkeellejäännin jälkeen, kun elämää pönkittämässä ei ole enää työtä, joka isälle olikin kaikki kaikessa. Hän arveli, että kun isä on niin paljon itsekseen, hän vatvoo tekemiään virheitä mielessään, ne korostuvat ja hän masentuu entisestään. Tädin mukaan läheiset ihmiset, kuten minä, voisivat sanoa isälle, että yrittäisi muuttaa elämänsä vähän mukavammaksi.

Kerroin tädille, etten ole isälle läheinen ihminen. Ilmoitin, että jos isä soittaa, vastaan kyllä puhelimeen ja juttelen leppoisasti, ja että minun mielestäni se on – kaikki entinen huomioon ottaen – paljon ja äärimmäisen ystävällisesti tehty. Millään tavalla en voi enkä halua puuttua isän elämään.

* * *

Sain kuulla olevani kylmäsydäminen ja julma ihminen, joka ei ymmärrä mistään mitään. Lopetin puhelun toteamalla, että näin varmasti onkin ja että asiasta on nyt keskusteltu tarpeeksi ja se tuli selväksi.

* * *

Vaikka olin vakaasti päättänyt, että isä tai isään liittyvät asiat eivät enää venettäni keikuta, meni silti pari päivää itkeskellessä.

* * *

Silti en soita hänelle. En.

12 kommenttia:

Oma tila ja ajatuksia kirjoitti...

Olipas tutun tuntuista vuodatusta. Ne "isät"... huokaus.

Ohari kirjoitti...

Niinpä. Ja vuodatusta nimenomaan :-) Vaikka kuinka yrittäisin kuvailla, millaista isän kanssa on ollut, päädyn selittämään yksittäisiä tapahtumia toinen toisensa perään, niin kuin niillä olisi jokin merkitys. Mutta sen jatkuvan pelon, pettämisen ja pettymisen, riitelyn, selänkäännön, suutumisen ja ymmärtämisen, hurmaamisen ja sovittelun selittäminen muuttuu väkisinkin sekaviksi pyörteiksi, joissa tapahtumilla tuntuu kuitenkin olevan joku merkitys, tai tolkku, tai ainakin konkretia.

Järki sanoo, että isä on paha ihminen, josta kannattaa pysyä erossa. Tunne sanoo, että hän on silti isäni, sai minut ihan liian nuorena, on elänyt itsekin hyvin hankalan lapsuuden ja että pitäisi vaan ymmärtää. Järki sanoo siihen samat sanat kuin isäni yleensä aina kaikkeen: "Älä nyt niin helvetin hulluja puhu, kouluja käynyt ihminen." Itse hän on vastuussa omasta käytöksestään, eikä hänen kanssaan ole koskaan toisen posken kääntö riittänyt.

Ja tässä taas nähdään, lapasesta lähtee aina, kun hänestä on puhe :-)

Tiina kirjoitti...

Mä mietin, että voiko näistä tämmöisistä syyttää sota-ajan traumoja. Ei sillä, että sinun isäsi olisi sodassa ollut, mutta hänen isänsä. Jotenkin itse vanhempia sukupolvia katsellessa tulee mieleen, että kauhean lukkiutuneita ja tunnevaurioituneita tuntuvat monet olevan.

Ohari kirjoitti...

Voisi varmaan. Tosin hänenkään isänsä ei ollut sodassa, makasi sairaana kotona ja kuoli, kun isä oli aika pieni, mutta tottakai tämmöiset vaikuttaa, siis isättömyys ja sodan jälkeinen äärimmäisen niukka aika. Minä kyllä tavallaan ymmärrän ainakin osittain, miksi isästä on tullut sellainen kuin on. Mutta toisaalta, kun samanlaisesta taustasta on lähtenyt myös mukavia, lempeitä ja rehellisiä ihmisiä, panee miettimään, miksi justiinsa tämän miehen, isäni, kohdalla meni näin vinoon.

On tehnyt joskus mieleni arvioida, että isä on jonkin sortin -paatti, joko psyko tai sosio, siinä määrin ainakin pintapuolinen kuvaus vastaa (esim. Wikipedia, psykopaatti: pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute). Hän osaa kyllä manipuloida ihan loistavasti ympäristönsä puolelleen, vaikka tekisi mitä. Minäkin menin ennen ihan täysillä siihen retkuun ("nyt tällä kertaa hän on varmasti muuttunut"), kunnes oivalsin, että paras tapa suojata itseä on pysytellä leppoisasti mahdollisimman etäällä. Nyttemmin en jaksa niinkään analysoida, millainen hän on. Olkoon semmoinen kun on, kunhan on sitä etupäässä omissa oloissaan.

Celia kirjoitti...

Isäsi vaikuttaa tunne-elämältään kovin tasapainottomalta. On kummallista, ettei tätisi tunne veljeään niin paljon, että vaati sinua nostamaan hänet jaloilleen.

Minä ratkaisin oman isäsuhteeni katkaisemalla välit siinä vaiheessa, kun vanhempani erosivat. Isä ei ole nähnyt lapsiani eivätkä lapseni isää. Kerroin lapsilleni heidän minulta tätä kysyttyään, millaisesta miehestä on kysymys ja ilmeisesti he ymmärsivät, miksi emme mene hänen luokseen kylään. Heillä on kuitenkin oma pappa ja äitini puoliso toisena.

Kukaan muukaan sukulaisistani - ne jotka hänet tuntevat - ei ihmettele ratkaisuani. Siitä olen hyvilläni, ettei minun tarvitse puolustautua ratkaisuni vuoksi.

Ohari kirjoitti...

Hämmästelin tosiaan tädilleni, että miten hän ei tunne yhtään veljeään. Toisaalta se ei ole ihme: hän on isääni jonkun verran vanhempi, eivät siis ole juuri asuneet koskaan yhdessä (ja tuskin isäni nyt pikkupoikana kovin hankala ihminen oli) eikä tietenkään ole viettänyt tämän kanssa kuin korkeintaan joitain tunteja kerrallaan. Isä osaa hurmata, pienissä toveissa. Mummuni, jonka kultapoika isä aina oli, joutui asumaan isän luona muutaman viikon parisenkymmentä vuotta sitten, ja hänkin vasta sitten käänsi kelkkansa lempilapsensa suhteen, aika järkyttyneenä siitä ilkeydestä ja tiuskimisesta, joka alkoi jo parin päivän päästä.

Huomaan muuten toistelevani "leppoista" ihan niin kuin minulla olisi tarve todistella, että ei hetkauta, ei hetkauta, ei hetkauta... Tosiasia tietysti on, että tätini soitto sai minut tolaltani. Olen hänelle vihainen, että pitikin mennä rääpimään asiaa, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä mitään. Ja kuitenkin tuntuu, että olisin halunnut hänen ymmärtävän, miksi toimin näin. Onko minulla sittenkin huono omatunto? Varmaan, mutta olkoon nyt.

Ärsyttävää tietysti on se, että vuosien kiltteilyn jälkeen, kun viimein on antanut periksi, saa kuulla olevansa se tarinan paha ihminen. Ja että toiselle pitäisi antaa loputon mahdollisuus perseillä miten tahtoo, ja aina unohtaa ja antaa anteeksi, loputtomiin.

Kaad dämit, että kilauttaa kiukun pintaan taas tämä :-)
(ehkä se on hyvä)

Polga kirjoitti...

Niin ja äidit! Minä voisin vuodattaa ns. äidistäni, joka kirosi minut eroni takia (vaikka vanhempani erosivat, mutta se onkin Ihan Eri Asia, koska minä olin silloin jo aikuinen...).

Kirous siis on voimassa ja toimii, vain jesse voi sen purkaa. Daami on päätynyt siis lapsenuskoonsa takaisin.

En soita. En. En todellakaan. Mieluummin kärsin tästä kirouksesta!

Anonyymi kirjoitti...

Sain kylmiä väreitä tätä lukiessani... minulla on isääsi muistuttava mies, ja poikani on ihmeissään odottanut koiraa jonka isänsä lupasi (LUPASI, sanoi "lupaan että hankitaan koira kun kesäloma alkaa") ja siitä kesälomasta on neljä vuotta... ja tämä on nyt vain yksi esimerkki monista. Jos joku mainitsee sen koiran, syntyy raivokohtaus, koska hän ei ymmärrä "miksi te puhutte jostain koirasta kun tähän taloon ei koira mahdu". Poikakin on jo isompi ja näyttää oppineen että isän lupaukset eivät olekaan niitä oikeita lupauksia jotka pidetään.

Zepa kirjoitti...

Oman mielenterveytensä takia kannattaa kyl pysytellä erossa psyko/sosiopaateista, olipa ne omaa perhettä tai keitä vaan. Itsepuolustuksen tiliin menee se. Nimimerkillä kokemusta on.

Ohari kirjoitti...

Usein syytellään, että nykyään vanhukset jätetään yksin. Tuli Polgan kommentista mieleen hämmästellä, monessakohan tapauksessa on kyse siitä, että vanhus on ollut lapsilleen niin kamala, että siitä eroon pääseminen on ollut välttämätöntä, tai moniko vanhus on itse hylännyt lapsensa, joita sitten taas myöhemmässä vaippaiässä kaivataan takaisin kovaäänisesti. Veikkaan, että heti sodan jälkeen semmoisia vanhempia on ollut melkoinen määrä, ja osa niiden lapsista kantaa vielä samaa taakkaa.

Anonyymille empatiat! Köökkipsykolookin ammattitaidolla täältä huutelen, että on hyvä, mitä aiemmin lapsi tajuaa toisen vanhemmista olevan turhanhöpöttelijä ja ennen kaikkea tajuaa, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia. Maailmassa on myös asioita, jotka menevät juuri niin kuin on sovittu. Siinä jää tietysti toiselle vanhemmalle, eli sinulle, aikamoinen taakka pitää erityishuolta siitä, että edes omat lupauksesi pitävät, ja milloin eivät, siihen on selvä hyvä syy. Väitän, että osa siitä kyynisyydestä, jota olen aikuisena yrittänyt karistaa niskoistani, johtuu nimenomaan jatkuvista lapsuuden pettymyksistä.

Tässä tekisikin mieleni hiukan kevythaistatella niille viisaille, jotka jauhavat loputtomiin mantraa "Vanhemman tehtävä on tuottaa pettymyksiä lapsilleen." Okei, asiassa on tietysti totuuden häiväkin eivätkä he ehkä ihan juuri tällaista tarkoita, mutta ärsyttää se silti hiukan, tästä näkökulmasta.

Zepa, näinpä. Täti kyllä törkkäisi sanomalla, että "Kaikki me teemme virheitä. Sinäkin olet tehnyt virheitä lastesi kanssa." Minkä tietysti myönsinkin reippaasti. Lapseni ovat tosiaan suuttuneet minulle monta kertaa, mutta se on johtunut siitä, että välitän, ei siitä että en välitä.

Jenni Kyllönen-Peltoniemi kirjoitti...

Omapa on menetyksensä.

"Usein syytellään, että nykyään vanhukset jätetään yksin. Tuli Polgan kommentista mieleen hämmästellä, monessakohan tapauksessa on kyse siitä, että vanhus on ollut lapsilleen niin kamala, että siitä eroon pääseminen on ollut välttämätöntä, tai moniko vanhus on itse hylännyt lapsensa, joita sitten taas myöhemmässä vaippaiässä kaivataan takaisin kovaäänisesti." Aamen.

Voimaa.

Ohari kirjoitti...

Kiits, Jenni. Pysyttelen edelleen reippaasti etäällä :-)