maanantai 29. lokakuuta 2012

Se tyttö seminaarista

Minä en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä. Istuimme muutamia tunteja toisiamme vastapäätä seminaarissa, puhuimme porukassa opiskeluasioita. Hän jäi mieleeni jotenkin viehättävän viileänä tyyppinä, sellaisena fiksuna ja ystävällisenä, mutta kuitenkin hiukan etäisenä. Hän teki kandityötä musiikkikappaleiden nimistä ja kertoi, että haluaa askarrella käsin ja paperilla eikä käytellä taulukoita. Ajattelin, että siinäpä on nuori nainen, joka on tosi rok.

* * *

Äskettäin ihan sattumoisin törmäsin tietoon, että hän on kuollut. Jo seminaariaikoihin mennessä hän oli ollut vakavasti sairaana vuosia, leikelty useaan otteeseen, saanut säde- ja sytostaattihoitoja ja kärsinyt helvetillisistä kivuista.

Minä näin vain sen tavallisen, viehättävän nuoren naisen.

* * *

Aika vähän me toisinaan toisistamme tiedämme. Aina ihan läheisimmätkään eivät tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu, saati sitten työ- ja koulukaverit, naapurit, kanssamatkustajat ja ohikulkijat. Katsomme toisiamme silmiin ja puhumme niitä näitä; niiden näiden takana voi olla vaikka mitä. Silmistä ei aina näe tuskaa, vaikka sitä osaisi etsiäkin.

Se on jotenkin vähän hämmentävää samalla kun se on – no, semmoista se nyt vaan on. Semmoista niin.

* * *

Iidan elämä ja kuolema on kyynelehdittänyt aamupäivän. Tuntuu ihan kauhean surulliselta, vaikka minähän en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä.

* * *

Elämä on kovin epäreilua joskus. Niin sievä tyttö, ja ihan kauhean fiksu.

11 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

:-(

Sirokko kirjoitti...

Kyllä, joskus läheisetkin onnistuvat sairastamaan (tosi pitkään)salassa ja poistumaan vähin äänin tästä maailmasta. Ymärrettävää toki,mutta jättää silti jälkeensä aika ristiriitaisia tunteita... ihan kuin ei olisikaan tarpeeksi läheinen, vaikka jokaisen oma asiahan se on. Ihminen on kumma olento puolin jos toisinkin.

Anonyymi kirjoitti...

Oho, en ollut lukenut uusinta päivitystä tuolta :( olipa yllättävä uutinen :(

Ohari kirjoitti...

Onhan se tosiaan ihan ymmärrettävää, että ei kauheasti sairaudestaan pidä ääntä, kun kuitenkin haluaa olla maailmassa toimiessaan ensin ihminen, ei sairauden mannekiini. Semmoiseksi varmaan pienissä yhteisöissä, kuten nyt vaikkapa kurssiporukassa, helposti päätyy, huomaa ehkä, että ihmiset varovat sanojaan jne. Aikaa tai muitakaan mahdollisuuksia ei kuitenkaan ole asian käsittelyyn niin perusteellisesti, että sen saisi nostettua asialistalta (lähes) kokonaan syrjään. Iida ei kuitenkaan tietääkseni mitenkään salaillut sairauttaan, hänellä oli läheisiä tukemassa ja hän piti blogiakin, mikä on varmaan ollut huojentavaa.

Läheisten suhteen asia on vähän varmaan toisenlainen. Ehkä. Kai siinäkin haluaa suojella toisia surulta ja ahdistukselta, mutta... no, kun ne kuitenkin tulevat jossain vaiheessa. Voihan olla myös, että haluaa suojella itseään: ei halua käyttää (viimeisiä) voimiaan toisten lohdutteluun. En tiedä. Kyllä minä kuitenkin toivoisin, että tietäisin, jos läheiseni (tai vähän etäisempikin!) sairastuisi vakavasti. Jos niin käy itselle, aion, tällä tietoa ainakin, kertoa siitä läheisimmilleni. Missä se raja sitten menee? En varmaan ala joka paikassa esitellä itseni lisäksi sairauttani; toisaalta on myös tilanteita, joissa se kuuluu asiaan. Kukin toimii tietysti niin kuin parhaaksi näkee. Kauhean hyviä vaihtoehtoja tuossa tilanteessa ei ole, ja varmaan omia toimiaan on hankala oikeastaan ennakoidakin.

On nämä hämmentäviä asioita. Siksi niistä on varmaan hyvä puhua.

Sun äitis kirjoitti...

Sinä siis olit tavannut Iidan, minulle hän oli vain blogituttu. Uutinen veti viikonloppuni haikeaksi. En ollenkaan osannut varautua, kun kevään raskaiden hoitojen jälkeen kaikki tuntui olevan paremmin. Tuntuu sitäpaitsi pöhköltä kirjoittaa vain blogituttu! Vaikken koskaan tavannut Iidaa enkä edes kommentoinut blogissaan, tuntui kuin olisin ihan oikeasti tuntenut hänet!

Ohari kirjoitti...

Äitis, tapasin joo Iidan muutamia kertoja opiskeluporukassa, ja hän jäi kyllä erityisesti mieleen siitä joukosta, jäi tietysti muitakin. Tässä juuri nähdään, että "vain" nettiystävä on vähän kestämätön luonnehdinta: sinä tunsit Iidan, mutta minä, joka tapasin häntä live-elämässä, en tiennyt hölkäsen pölähtävää hänen elämästään. Siinäpä vähän mietittävää niille, jotka vielä ovat sitä mieltä, että netti näivettää sosiaalisen elämän ja yhteisöllisyyden. (Ei kai sellaisia enää ole?)

Celia kirjoitti...

Olen silmäillyt Iidan blogia joskus kauan sitten ja pian sen jälkeen, kun luin blogiuutinen hänen kuolemastaan. En tuntenut hänen tarinaansa läheisesti, mutta tieto kuolemasta teki minuun vaikutuksen.

Vieraammille sairaudesta kertomatta jättämisen ymmärrän. Siinä tosiaankin voi käydä niin, että ihmistä ei nähtäisi sairaudelta. En esimerkiksi ole kertonut masennuksestani muille kuin läheisilleni, koska olen ihmisenä paljon muutakin kuin masentunut. Olen myös halunnut suojella itseäni muilta ihmisiltä.

Läheisille kertomatta jättäminen onkin sitten toinen juttu. Vaikenemalla omasta sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan sairas epää jäljelle jäävältä omaiselta hyvästien jättämisen mahdollisuuden.

Olen joitakin kertoja joutunut tilanteeseen, jossa olen salannut läheiseni vakavan sairauden hänen pyynnöstään muilta läheisiltä, kunnes hän on ollut valmis kertomaan siitä itse. Salaaminen on tuntunut minusta miltei yhtä raskaalta kuin tieto sairaudesta.

Celia kirjoitti...

Äh. Po. blogiuutisen.

Ohari kirjoitti...

Celia, kaipa siinä voi tarvita tosiaan aikaa, että itse sopeutuu ajatukseen ensin. Raskaita asioita, ja kaikki vaihtoehdot ovat vähän niin ja näin, puolensa ja puolensa, toisaalta ja toisaalta. Loppujen lopuksi täytyy varmaan ajatella niin, että kaikki toimivat kuitenkin parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuulostaa kauhean lattealta, ja sitä se varmaan onkin, mutta. Lattea on joskus ihan hyvä sekin.

Sun äitis kirjoitti...

Piti vain tulla mainitsemaan, että on pelkästään iPadin ja paksujen sormieni vika, että tälle merkinnälle tuli yksi Ei tykkää -ääni. Tarkoitukseni oli klikata auki kommentit ja katsoa, mitä siellä on juteltu sitten viime käyntini, mutta osuinkin Ei tykkäämiseen. Ihan vastaavasta syystä olen usein tullut suositelleeksi Google +:ssa jos mitä kirjoituksia!

- töppäsormi Sä

Ohari kirjoitti...

SÄ, tiedän tunteen. Tuolla FB:ssä on tullut pariin(kin, köh) kertaan huidottua tykkään-entykkää-tykkään-jne sekä nakkisormien että hitaan päivittymisen vuoksi. Olen vähän miettinyt, että ehkä nuo tykkäämis-napit voi ottaa poiskin. Kirjoittelen joka tapauksessa, mitä kirjoittelen – eli mitäs se mulle oikeastaan kuuluu, tykkättekö vai ette :-) (No okei, kiinnostaahan se silti tietysti.) Olin vaan niin ihastunut, kun oli mahdollisuus tälläillä tuommoisia lisätoimintoja, että piti tietysti kokeilla.