keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kummallisia tilanteita

Ai että sitä tunnetta, kun huomaa jotain harvinaista, joka koskettaa itseä ja josta oikeastaan tekisi mieli sanoa ääneen, mutta toisaalta ei oikein kehtaa. Ai että!

Minun veljeni vaimo on myös sieltä kotiseudultanne Itä-Köyliön etelämutkan kylästä, jossa asuu kaksikymmentäviisi henkeä. Mahdatteko tuntea?

Ajatella! Kuopukseni tutki synnärillä ihan sama lääkäri, jonka nimen juuri mainitsitte ohimennen! Kiva ihminen kaikin puolin.

Teillä on täsmälleen samanlainen villatakki kuin minulla. Malli lienee Novita-lehdestä syksyltä 1994?

Jos nämä sattumukset osuvat nenäkkäinkeskustelussa puhuteltavan henkilön kanssa, on ihan luontevaa esittää kysymys ja ihastella sitten yksissä tuumin, että miten voikin olla. Voi tietysti olla, että keskustelukumppani ei ole ollenkaan niin fasinoitunut näistä yhteensattumista kuin itse on, mutta sen nyt ei ole niin väliä. Kaikki eivät arvosta universumin yhtenäisyyttä samalla tavalla – eikä hän kuitenkaan silti pidä kysyjää varsinaisesti kajahtaneena.

Mutta mitä tehdä, jos sattuman kantaja onkin ohikulkija, bussissa vierustoveri, kahvilan kassa? Sanoako samanlaisesta villatakista vai ei? Toisaalta olisihan se kiva, mutta olisiko se myös outoa? Kai nyt maailmassa samanlaisia villatakkeja on siinä kuin itäköyliöläisiä etelämutkan kyläläisiä kuljeksii siellä täällä ja lastenlääkärillä on moniaita potilaita ties missä.

* * *

Tämän pohdinta on vähän samaa sarjaa, kuin miettisi bussissa:
  1. Miksi en saa istua yksin, miksi pitää ängetä juuri minun viereeni, olisi tuossakin ollut tilaa.
  2. Miksi kukaan ei istu minun viereeni. Tuon paksun akkelin viereen piti tuonkin ängetä ja moni seisookin, vaikka tässä olisi ihan hyvin tilaa. Haisenkohan minä, tai näytänkö ehkä vihaiselta?
* * *

Ihmisen elämä on sarja kiusallisia tapahtumia.

* * *

Jos sama rouva vielä ikinä istuu bussissa vieressäni, otan kyllä riskin ja huomautan hänelle, että tällä on täsmälleen samanlainen vihki-kihlasormuspari kuin minulla oli ennen. Eihän sen nyt varsinaisesti uniikki ole – toki niitä on tehty useita kappaleita – mutta sen verran harvinainen kuitenkin, etten ole koskaan aiemmin nähnyt muilla.

Vai otanko riskin vai enkö ota? Joutuisin kertomaan hänelle, että se liitto ei kyllä kestänyt, mutta että hänen ei kannata vetää siitä mitään synkkiä johtopäätöksiä eikä se sormusten vika ollut vaan kasvoimme vain erillemme ja elotonta metalliahan sormus on vaikka tietysti ikuisuuden symboli ja siksi tärkeä kapine ja voi muuten olla etten hiisku ensi kerrallakaan yhtään mitään. Mitä tommosesta nyn numeroo tekeen.

* * *

Kiusallista on tarpeeksi jo ilmankin, että itse itseään ajaa sellaisiin tilanteisiin. Vai onko?

8 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Eihän sitä ikinä tiedä ennen kuin avaa suunsa. Voihan se toinen olla psykomurhaaja, mut voi se olla ihan tavallinen mukava ihminenkin.

Ohari kirjoitti...

No sehän justiin on, kun ei tiedä. Pitäisi ehkä lanseerata rintanappi, jonka käyttäjä vakuuttaisi esimerkiksi:
***********
Minulle voi jutella: olen ihan tavallinen mukava ihminen, enkä luultavasti pidä sinua omituisena. Juttelun jälkeen en jahtaa sinua kirves kourassa, FB-kutsuin tai hellyydenosoituksin. Ainakaan tuttavuutemme ensimmäisenä puolena vuotena.
***********

Tavallaan tähän liittyy muuten hiukan sellainenkin ahdistus, että minä tiedän tuosta toisesta jotain, mutta hän ei tiedä mitään minusta. Eli tuokaan rouva ei nyt yhtään tiedä kulkevansa vasemmassa nimettömässään samanlaiset sormukset kuin joskus oli minulla, joka olen hänen kanssaan toisinaan samalla bussilla kulkeva noin ikätoveri. Mikä minä olen päättämään, tarvitseeko hänen sitä tietääkään?

Ei kyllä tunnu nyt yhtään epäomituiselta. Phhf.

Tiina kirjoitti...

Hoh, tästä tuli mieleen yksi hiljan tapahtunut erikoinen juttelutilanne kuntosalin pukuhuoneessa, mutta taidanpa melkein blogata siitä. Jahka jaksan/ehdin/jotain muuta mitä.

Jotenkin myös vanhat traumat purkautui noista miksi mun viereen piti istua/miksei kukaan istu mun viereen. Kerran nimittäin joku keski-ikäinen tahi vanhempi rouva istui bussissa viereeni ehkä yhdeksi pysäkinväliksi, jonka jälkeen vaihtoi paikkaa jonkun toisen viereen ja selitti tälle uudelle vierustoverille vaihtaneensa paikkaa, koska "tuossa oli niin ahdasta". Joo, onhan ahterini leveä kuin ladon ovi, mutta haloo...
Noin yleisesti ottaen on ihan kiva jos joku alkaa jutella, mutta ihan kaikkea ei tarvitsisi sanoa ääneen. Varsinkaan kovaan ääneen.

Ohari kirjoitti...

Tiina, bloggausta odotellessa :-) Aika hämmentävä kommentti rouvalta, sitä paitsi, vallankin & koska olen istunut vieressäsi bussissa eikä siinä ollut millään tavalla erityisen ahdasta. Mitä tuommoiseen edes sanoo? (Noin) huonokäytöksiset aikuiset ovat jotenkin pysäyttäviä. Monttu loksahtaa auki ja siinä ollaan. Loukattuina ja huuli pyöreinä. Pöh.

Pitäisi ehkä opetella joitain värikkäitä solvauksia tuollaisen varalle. Muuten, lempparisarjani Downton Abbeyn vanha lady (Maggie Smith) on ihan letkauttelun mestari, hänen suorituksiaan ei voi kuin ihailla. Ehkä niiden katsomisesta voisi oppia peräti.

Celia kirjoitti...

Jostakin syystä kaupan kassalla saatan hämmentyä ja sekoilen jäsenkortin ja pankkikortin kanssa. Siinä sitten yritän lepytellä kassaa juttelemalla oman hämmennykseni auki. Yleensä olen saanut myönteisen vastaanoton, kuinkas muuten.

Talviuimareiden kesken on tullut myös juteltua niitä näitä nökkösiä. Olen osallistunut keskusteluihin, joissa on käyty hyvinkin henkilökohtaisia asioita enkä vielä tänäkään päivänä tiedä keskustelukumppaneiden nimeä eivätkä he minun, kai. Tosin yleensä tuollaisissa suljetuissa piireissä uudet tulijat tunnistetaan kovinkin helposti, joten mistäpä minä tiedän, mitä kaikkea minustakin tiedetään. ;)

Busseissa en yleensä halua jutella muiden kanssa. Piiloudunkin kännykän korvanappien taakse ja huudatan radiota häivyttääkseni muiden ihmisten läsnäolon.

Ohari kirjoitti...

Taisin vähän huonosti panna esille sen tilanteen, jossa tuo outous tuntuu. Tokihan minäkin juttelen kaupan kassoille ummet lammet, saatan jutella bussipysäkillä, yleisen saunan lauteilla, odotushuoneessa, kahvilassa, ihan missä vaan, missä luontevasti juttu lähtee käyntiin. Vähintään vastaan aina, saatanpa kevyin perustein itsekin aloittaa puheen. Tarkoitin lähinnä sellaisia tilanteita, joissa juttua ei muuten syntyisi, tai ei ainakaan siitä erityisaiheesta, joka mieltä polttelee.

Tänään taas kotimatkalla se sormusrouva tuli samalla bussilla. Hän istui ja minä seisoin, välissämme oli yksi henkilö. Seuraavalla kerralla varmaan on sanottava niistä sormuksista, koska varmaan tuijotan jotenkin painokkaasti hänen käsiään. Ehkä hän tuijottelee rystysiään ja pohtii iltaisin tykönään, "Mikä ihme näissä käsissä on, että niitä pitää kytätä muuten ihan normaalin oloisen naisihmisen?"

Olen minä ihan normaalin oloinen, uskokaa huviksenne, vaikka pään sisällä onkin joskus kaaos tai hämmennys.

Tiina kirjoitti...

Selkeästi sullakin blogiummettaa nyt, joten haastoin sut kertomaan vähintään kymmenen hyvää mieltä tuovaa asiaa. Tarkka tehtävänanto löytyy täältä.

Ohari kirjoitti...

Kiitos Tiina haasteesta! Mää yritän ponnistella. Voi olla että piankin, kun nyt kerran ylipäätään sain taas blogin auki nenän eteen.