maanantai 20. elokuuta 2012

BS: Mikä hätänä

Liian harvoin tulee suositeltua blogia. Vai olenko koskaan suositellut yhtään? Ups, en ehkä.

Teenpä nyt heti suosituksen, ja toivon ettei tästä tule poikkeus. Pitää ehkä ottaa oikein käytäntö ja hihkaista heti, kun jokin blogi alkaa tuntua niinku niin tosi hyvältä.

Toisaalta. Moni, moni blogi on tässä bloggausvuosien aikana alkanut tuntua niinku niin tosi hyvältä, käynyt tutuksi ja jopa läheiseksi. Sellaisessa blogissa poikkeaminen on pitkänkin ajan jälkeen kuin kävisi kaverin luona. En minä oikein tiedä, voiko kaveria suositella.

Kyllä kai. Nyt ainakin suosittelen. Katsotaan nyt, josko tästä tulee tapa. Yleensä kyllä bloggaamisen kanssa käy niin, että mitä vakaammin suunnittelee tekemisensä, sitä huonommin tulee omia suunnitelmia seurattua.

* * *

Kirjoitan tästä lähtien usein. = Päivitän ehkä ensi vuonna joskus.
Alan ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin. = Haircuttaan niin kuin ennenkin tai kaivelen napaani jopa tarkemmin.
En välitä, mitä muut ajattelevat. = Pohdin entistä vainoharhaisemmin, kuka tätä lukee ja millä tarkoituksella.
Oikoluen huolella. Huo-lel-la. = Postaan salamannopeasti ja korjaan jälkeenpäin sata kertaa, ainakin.
Menen suoraan asiaan, napakasti. = Horisen omiani rivitolkulla, ennen kuin saan sanottua, mitä piti. Oho.

* * *

Viimeinkin siis asiaan:

Lakoniselta ilmaisultaan neroutta hipova Mikä hätänä -blogi onnistuu aina osumaan johonkin hermoon, jonka kuvailu on vähän vaikeaa. Kutitusta ja huvitusta kyllä, mutta myös myötätunnon sekaista kiusaantumista ja halua hihkaista lähes joka postaukseen: Voi ei, mulle hei on kans käynyt just noin! Vaikka ei ole, oikeasti.

Mutta olisi voinut! Ihan hyvin olisi voinut.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Merkkiuskoton

Piirtäkää ruksi seinään: kävin shoppailemassa. Aina toisinaan täytyy näköjään käydä turhautumassa, että muistaa, mistä siinä hommassa on kyse.

Tarinalla on muuten onnellinen loppu, sanottakoon se heti, mutta sitä ennen saatte sietää narinaa. Tai sitten vaan pomppaatte suoraan viimeiseen kappaleeseen; paha se on tältä puolen ruutua käydä määräilemään.

Asiaan.

* * *

Olin vailla paria mukavaa kesäpaitaa. Minulla oli noin suunnilleen mielessä, millaisia ne voisivat olla: ei pussittava selkä- eikä vatsapuoli, ei hulvaton herrajjestamallinen mutta kuitenkin reilu kaula-aukko, hihat, väriä ja ehkä jotain nättiä kirjontaa. Puuvillaa mutta ei trikoota (rakkaat terveiset Mikko Alatalolle). Tällaisia paitoja on, olen nähnyt niitä ihmisillä.

Suurin toivein marssin siis kauppaan, ja ajattelin, että koska on alennusmyyntien loppuvaihe, sieltä saattaa ja saa tarttua mukaan alaosiakin, housut tai hame.

Olen käynyt kaupassa ennenkin. Joskus epäilen tätä tietoa itse, koska siinä määrin hämmästyn joka kerran, kun pamahdan tekstiiliosastolle sanotaan nyt vaikka suurehkossa tamperelaistavaratalossa.

Eihän siellä myydä paitoja, hameita tai housuja! Siellä myydään Espiritiä, Vogliaa ja Nansoa.

* * *

Koska minua ei kiinnosta EI KIINNOSTA mikä logo vaatteeni niskalapussa on, tälläkin kertaa vähäisen pälyilyn jälkeen poistin itseni kauppaliikkeestä. Pitäkää tekstiilinne, shoppaan mieluummin vaikka UFFilla, jossa vaatteet on järjestetty järjellisesti: tyypin, värin ja koon mukaan. Jos tarvitsee tummansinisen hameen kokoa 38, sellaisen löytää ahdistumatta UFFilta, jos siellä sellainen sattuu olemaan.

Tavaratalostakin löytää toki, kun kysyy myyjältä. Moniko kysyy, paitsi äärimmäisessä hädässä? Minä ainakin tykkään itse katsella tangot ja hipelöidä kuosit, rajata hinta- ja tuotelapusta vilkaisten, otanko edes sovitukseen. Liian kallis polyesteri ei tule kyseeseen palkkapäivänäkään. Niin paljon en katselusta ja hipelöinnistä tässä yhteydessä kuitenkaan tykkää, että jaksaisin koko hehtaarihallin käydä läpi.

* * *

Merkkilajittelu on ehkä juonillinen tapa saada kansalainen hiippailemaan koko osasto läpi ja siinä samalla keräilemään kassalle vietäväksi sellaistakin, mitä ei oikeastaan tullut edes ostamaan.

Konsti toimii aika huonosti, jos asiakas kääntyy kannoillaan heti alkumetreillä. Olenkohan minä ainoa, jolla palaa tästä syystä käämit kaupassa säännöllisesti? Menevätkö muut sillä ajatuksella kauppaan, että kas, olenpa ihanasti varoissani ja nyt menen kyllä sen kunniaksi ostamaan muutamat burberryt?

Tavarataloilla ja suurilla ketjuilla on mahdollisuus pitää tyrkyllä komeita valikoimia. Minusta on vähän sääli, että niiden esilletuontitapa tyrmää, ainakin minut, niin täysin, että hienojen valikoimien houkutus jää aina häviölle matsatessaan turhaumaheparin kanssa.

* * *

Marisen nyt samalla myös siitä, että liian usein ylipäätään tavarataloon päästäkseen on kahlattava us-ko-mat-to-man paksun, yököttävän hajuvesipilven läpi. Hyi! Mikä järki on laittaa hajustamo heti ulko-oven eteen?

Kun taistelee hirvittävän lemun läpi itsensä sekasotkuun, tietää taas pahassa maailmassa käyneensä, eikä ihan hetkeen tavarataloon hairahdu. (Onneksi ne pysyvät pystyssä hienosti ilman panostani, niin eipä tarvitse tätä isommin harmitella.)

* * *

Tällä kertaa tavaratalossa otsaani iskeytynyt turhauma alkoi yllättävän nopeasti osoittaa kutistumisen ja rypistymisen merkkejä, niinpä uhkarohkeasti poikkesin vielä pienehköön vaate- ja sisustusliikkeeseen. Se olikin kiva! Tavarat toki ovat sielläkin hujan hajan, mutta koska lattiapinta-ala on kohtuullinen, aika hyvin sieltä osuu silmään kaikenlaista nättiä ja kivaa. Kotiin palatessani minulla oli kassissa: mekko, villatakki, tunika, hame, kaksi tuikkukippoa ja maksetuista ostoksista kuitti, jossa luki 41,10 €.

Ei ollut paria kivaa kesäpaitaa, mutta olipa kuitenkin tyytyväinen olo. Kerrankin shoppausreissun jälkeen kuljettelin mukanani muutakin kuin keskivahvaa raivaria.

(En ala nyt miettiä mainintaa enempää sitä, että houkkuunnuin ostamaan kaikkea muuta kuin mitä piti, vaikka ihan tässä samaisessa tekstissä arvostelen tavaratalon ilmiselvää pyrkimystä juuri tähän. Mitä ärsyttivät minut, ryökäleet.)

perjantai 17. elokuuta 2012

Pidetään ikävää

On ihan tavallista ja hyväksyttävää valittaa television uusinnoista. Se on vähän kuin valittaisi tästä kesästä tai maanantaiaamuista yleensä: kaikki ovat samaa mieltä. Sieltähän ne ovat ja mistä tässä oikein maksetaan.

* * *

Kun kirjoitan tätä, taustalla elämöi Ally McBeal. Herrajjesta. Kimitystä, hölötystä, oikein kälätysysärimeininkiä. Jakkupukujen ja kampauksien ryöppy. Nyt juuri ne ovat porukalla unisex-vessassa (ihan pyörryttää ajatuskin) eikä kukaan koskaan muista, että siellä eriöissä kaikki kuulevat ihan kaiken. Voi ei.

Sitä hiusten hulmuttelua, kompastelua, jännittävää erikoisuutta, kuten puheongelmia, aistiharhoja... Oh. Nyt marssii ruutuun Portia deRossi (vaimikäsenytoli).

Jos tämä paketti tarjoiltaisiin tuoreena meille nyt, pitäisimme sitä luultavasti kömpelönä. Jutut ehkä ovatkin vielä käyviä, mutta tuo ulospano. Huh. Olimmeko 1990-luvulla tosiaan noin hiton tekonäppäriä ja mukaomituisenhauskoja?

Puistattaa.

* * *

Muistelen pitäneeni Allysta silloin joskus, ainakin hetken.

* * *

Se hyvä puoli näköjään uusinnoilla on, että ne asettavat meidät jollekin aikaperspektiiville. Kun katsoo uusintaa telkkarista, on vähän kuin selaisi valokuva-albumia: tuollaisia olimme tuolloin, nyt olemme näin. Jotkut asiat muuttuvat, jotkut pysyvät. Tärkeitä ovat tietysti pysyvät, mutta ehkä joitain muuttuneitakin voisi joskus muistaa. Kivoja lauluja, vitsejä, tapaa olla.

* * *

Väitän, olkoonpa kuinka yltiöpositiivista hyvänsä, että toistuvissa maanantaissakin on jotain hyvää. Alkava viikko, arki ja rutiinit, joita ilman lepo ei olisi lepoa. Kylminä kesinä tulee kaivattua lämmintä, aurinkoista kesää, ja kun se yleensä heti seuraavana vuonna tulee, otetaan se suurella ilolla vastaan.

Ihminen ei kuulemma kestä jatkuvaa onnea. Pitää olla vastoinkäymisiä tai vähintään tylsää joskus, että jaksaa tanssia ruusuilla.

* * *

Niin että kiitos vaan uusinnoista, maanantaista, kylmästä kesästä ja Hannu Karposta. Talkkunasta ja viilistä kiitämme myös, tillilihalle hymyämme lempeästi.*

* * *

Ja jos jokin asia tuntuu aina vaan sitkeästi tuntien mataessa, päivien kuluessa, vuosien vieriessä osuvalta, tuoreelta ja omalta, helmeltä kämmenellä, meillä on käsissämme klassikko. Sellaisen hioutuminen vaatii aikaa ja ... aikaa. Monta toistoa tylsässä ympäristössä. Ei olisi helmiäkään ilman loputonta harmaata hiekkaa.

* * *

Tämä pyörä on keksitty monta kertaa. Silti, minusta se kannattaa keksiä kerta väliajoin uudelleen. Uusintana itsellekin.

* * *

*) Kukin kiittää tykönään tietysti sitä, mihin uskoo. Minä kiitän: aurinkoa, maapalloa, ilmakehää, hiilen kiertokulkua, ihmiskuntaa, kulttuuria, äitiä, isää, koko perhettä, ystäviä, tukijoukkoja, tuottajaa... ups. Lähtikö taas käsistä?

perjantai 10. elokuuta 2012

Iroleita

Meillä luovuttiin autosta viime vuoden lopulla. Auto oli oikutellut jo hyvän tovin, ja viimein se teki lopullisen tenän. Korjaus olisi maksanut kaksi kertaa enemmän kuin auto, joten päätös oli helppo. Luiskaan vaan! Kaupungissa kahden aikuisen taloudessa ei autoa tarvitse; hyvin olemme pärjänneet ilmankin. Bussit kulkee ja pyöräily on kivaa. Milloin auto on ollut ihan välttämätön, sen on saanut kivasti lainaksi. Eipä tarvinnut enää tänä vuonna tapella kesärenkaiden ja katsastuksien ja autoverojen ja ikkunanraaputtamisien ja vaikka minkä kanssa. Ai että miten huoleton onkin hevoseton mies!

* * *

Noin, tästä sain oivallisen hevosensillan viimein päästä aiheeseen, joka on uudet idolini, nimittäin amsterdamilaisnaiset.

* * *

Viimesyksyisellä häämatkallamme hortoilimme siellä täällä Euroopassa ja kävimme muun muassa Amsterdamissa. Sympaattinen kukantuoksuinen kaupunki on se kaikkiaankin, mutta erityisen onnistuneet siellä ovat liikennejärjestelyt. Lähtökohta kaikelle liikkumiselle tuntuu nimittäin olevan jalankulku ja pyöräily seikka, joka on täällä ehkä vähän vaikea hahmottaa, kun kaikki uusikin liikenne suunnitellaan auton kiilto silmissä.

Amsterdamissa pyöräteitä on ihan joka paikassa, niille ja niiltä siirtyminen on vaivatonta. Autoliikenne väistää jalankulkijaa ja pyöräilijää automaattisesti. Ehkä hämmentävintä on liikkujien käyttäytyminen liikennevaloissa. Liikenne sujuu rivakasti siihen asti, kun punainen syttyy, jonka jälkeen se pysähtyy. Ei siis hiljennellä, hissutella, venytä ja vanuta vaan STOP. Kun vihreä syttyy, pedaali pohjaan tai pyörimään ja taas mennään eikä meinata.

En tiedä, voiko sanaa sujuva toistella liikaa, kun on Amsterdamin liikenteestä puhe.

Pyörien määrä ja laatu huimaa. On ihan kaikenlaisia menopelejä: hienoja, huonoja, yksi-, kaksi- ja useampipyöräisiä, uusia, vanhoja, kirjavia... Siellä ihan kaikki pyöräilevät, ja pyöräksi näyttää kelpaavan mikä tahansa, missä on no, pyörät.

* * *

Erityisesti minussa herätti ihastusta keski-ikäiset ja -luokkaiset amsterdamilaisnaiset. He kiitävät viileästi jakkupuku päällä, olkalaukku olalla, avokkaat jalassa, kampaus päässä ja kynnet huolellisesti lakattuina tuulen nopeudella polkupyörällä pitkin katuja. Varmaan he menevät töihin, ehkä kouluun, konttoriin, museoon tai markettiin.

Jännittävää! Nämä rouvat sotkevat munamankelilla toimiinsa yhtä suvereenisti kuin heidän suomalainen sukupuoli-, ikä- ja yhteiskuntaluokkasisarensa polkee Ford Mondeolla omiin menoihinsa. Kun täällä pyöräillään, laitetaan liikuntavaatteet päälle ja hikoillaan; siellä liikutaan paikasta A paikkaan B, C, D ja E.

Paitsi että Suomessakin jo selvästi vanhusluokkaan kuuluvat rouvat viilettävät vielä tiukin ilmein leninki päällä bingo- ja kauppareissunsa polkupyörällä. Missä vaiheessa nuorempi polvi lipesi ruodusta? Arvioin, että kamalalla 1990-luvulla, jolloin kaikki muukin meni mönkään.

* * *

Hassua kyllä, minulla ei ole mielikuvaa siitä, näinkö yhtään kuvailemieni amsterdamilaisnaisten tapaisia miehiä. Ehkä siellä liituraitaurokset painelevat salkku heiluen toimiinsa fillarilla, mutta minulla ei ole mielikuvaa siitä. Pahoittelut amsterdamilaismiehille siitä, etten huomioinut heitä!

* * *

Päätin Amsterdamissa, että otan paikallisilta rouvilta mallia. Kypärää käytän, vaikka kampaus, koska olen surkea nössö, mutta muuten valitsen vaatteet tapahtuman enkä liikuntavälineen mukaan.

Eli käytännössä ne ovat samat farkut kuin aina, mutta noin periaatteessa voisi olla vaikka iltapuku. Periaatteessa olen siis tyylikäs ja vähäeleinen pyöräilijä, vaikka ehkä käytännössä hengästynyt, punakka ja hikinen lähiötäti. Periaate ratkaisee kuitenkin näissä hommissa, ettäs tiedätte.

torstai 9. elokuuta 2012

Partsikyttääjä

Törmäsin muutama päivä sitten blogiin, jossa 12-vuotias tyttö kertoi elämästään. Tekstiä väritti tietysti valtaisa kirjo erilaisia hymiöitä ja sydämiä sekä söpöjä teiniposeerauksia™. Tosi rajut kirosanat siellä täällä painottivat tärkeitä juttuja ja toivat tekstiin rytmiä. Mielestäni tyttö hallitsi teinikielen rekisterin suorastaan loistavasti. Neitonen oli selvästi tunnistettavissa kuvista, hän myös kertoi nimensä ja asuinpaikkansa. Muutama kaverikin siellä näkyi kommentoivan juttuja.

Jutut käsittelivät päivittäisiä tekemisiä: nukkumisia, ihastumisia, kaverisuhteita, sellaista normaalia, mikä kuuluu elämään sillä hämärällä rajalla, kun ei oikeastaan ole enää ihan lapsi mutta ei ehkä vielä täysi teinikään. Sillä kohdalla, hämärästi muistaakseni, isojen maailmasta näkyi väläyksiä ja se oli huikaisevan jännittävää. Siellä oli rintsikoita, huulikiiltoa ja tupakkaa, söpöjä jätkiä, kiroilua ja kimallusta.

* * *

Hempeästi huvittuneena lueskelin tyttösen juttuja, kunnes hätkähdin ja hämmennyin. Siellä kaiken muun arkisen höpöttelyn seassa hän iloisesti kertoi shoppausreissustaan, joka oli mennyt tosi hyvin, koska hän ei ollut tarvinnut rahaa lainkaan. Tavaraa oli silti tarttunut mukaan ihan kivasti; tyttö oli yksinkertaisesti jättänyt maksupuolen hoitamatta eli varastanut. Ihan kevyesti nuori neiti ei rikollisen polkunsa alkuaskeleita kuitenkaan ottanut, sillä hän pohti, millaista olisi ollut jäädä kiinni ytimekkäästi toteamalla OMG.

* * *

Ilmeisesti nuoret näpistelevät aika paljon. Tapahtui sitä ennenkin, ja on minulla siitä omakohtaisia kokemuksiakin. Osasin aika hyvin eläytyä tytön toteamukseen OMG. Minä tajusin jo lapsena ja kerrasta olevani sillä tavalla yltiörehellistä sorttia, että varastelu ei vaan käy laatuun, ei sittenkään, vaikka siitä ei mitenkään voisikaan jäädä kiinni.

Olisin siis tietysti voinut jättää asian sikseenkin ja toivoa, että tyttö sai elämäänsä tarpeeksi jännitystä ja oppi minun laillani kerrasta. Ensin ajattelinkin tehdä niin. Asia kuitenkin jäi vaivaamaan ja kieppui mielessä muutaman päivän. Mitä jos tyttö ei opikaan? Mitä jos hän jatkaa varastelua? Herääkö hänen omatuntonsa koskaan itsekseen, vai pitäisikö sitä herätellä? Siirtyykö hän näpistelyistä autovarkauksien kautta laajamittaisiin talouspetoksiin? Mikä vastuu minulla on puuttua vieraan lapsen asioihin; mikä oikeus minulla on olla puuttumatta niihin? Kyselin FB:ssä kavereilta mielipiteitä siitä, mitä pitäisi tehdä.

Nettipoliisia tarjottiin avuksi, mikä varmaan olisi ollutkin ihan hyvä kanava, paitsi että Nettipoliisia näyttää kiinnostavan enemmänkin nettirikokset, huumausaineet ja yleinen turvallisuus. Tuntui hiukan ylimitoitetulta reaktiolta ilmoittaa pikkutytön näpistely vaikkapa yleistä turvallisuutta vaarantavaksi rikokseksi, niinpä selvitin tytön asuinpaikkakunnan lastensuojelun sähköpostiosoitteen ja meilasin sinne. Lyhyesti selitin olevani ohikulkija, joka bongasi sattumoisin blogin, jonka linkin liitin meiliin.

* * *

Vastaus tuli nopeasti iltapäivällä: Kiitos ilmoituksesta, joka käsitellään nimettömänä. On hyvä puuttua näihin asioihin mahdollisimman pian.

Seuraavana aamuna blogi oli poistettu.

* * *

Kaikki pitäisi olla nyt tietysti hyvin ja minulla levollinen mieli. Tyttö ohjataan lempeästi mutta määrätietoisesti oikealle polulle ja hänestä kasvaa vakaa yhteiskuntamme tukipilari. Tai ainakaan häntä ei aleta kiusata kaveripiirissä teinipissisjutuista*.

Mielessä pyörii sekavia ajatuksia siitä, teinkö oikein. Mitä jos tytöllä onkin kamalat, ylireagoivat vanhemmat, jotka saavat raivareita, väkivaltaisia kohtauksia, pakottavat tytön asumaan kaappiin, sulkevat hänet maailmasta ja ties mitä? Olenko tuhonnut vai pelastanut yhden sievän nuoren tyttösen elämän?

Liioittelenkohan nyt ehkä ihan hitusen tapahtumia ja osuuttani niihin?

* * *

Ja jälleen kerran ihmettelen, miksi vanhemmat eivät valvo lastensa nettiliikennettä. Tottakai ne riiviöt valvonnasta huolimatta ehtivät tehdä summapahat, mutta tuokin oli jo niin pitkään jatkunutta kirjoittelua, että olisi pitänyt huomata.

Hetkinen! Vedänkin ihan viimeiset sanani takaisin. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla ja se on aidattu ohikulkijoiden olisi pitänyt -huomautuksilla. Anteeksi.

* * *

Lopputulemana siis: Kytätään omia ja toistemme lapsia. Kytätään toisiamme. Omia tekemisiäänkin on syytä edes joskus kytätä ja etenkin pohtia niiden syitä ja seurauksia.

* * *

*) Maailma on muuttunut. Jos joku olisi 1980-luvulla laverrellut tuolla tavalla julkisesti, hänet olisi pilkattu hengiltä.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Tarinoita isästä

Kun olin pieni, isä oli kiva. Olin isän tyttö. Isä kertoi minulle, miten maailma toimii, kerran hän esimerkiksi askarteli vessapaperirullista mallin Vauxhallin nopeusmittarista ja selitti, miten on mahdollista, että sen pylvään väri vaihtuu nopeuden vaihtuessa. Sanotaan, että yksi lapsen suurista pettymyksistä on tajuta, ettei isä osaakaan ihan kaikkea. Minulle sitä pettymystä ei tullut koskaan.

* * *

Kun olin pieni, isä saattoi raivostua yhtäkkiä ja selittämättä. Silloin isä uhkasi käydä kiinni kraivelista, ja aika usein kävikin. Kerran hän, hiukan lepyttyään, pyyhki maalia tukastani ja käski kertoa ihmettelijöille, opettajalle koulussa esimerkiksi, että olin vahingossa nojannut juuri maalattuun oveen.  Kun isä oli pahantuulinen, häneltä oli vaikeaa kysyä mitään. Jos esimerkiksi halusi tietää, voiko lähteä ulos, piti kysyä monta kertaa, koska isän ynähdyksestä ei saanut selvää, tarkoittiko se kyllä vai ei. JOO JOO JOO SAATANA EKSÄÄ KUULE, oli yleensä lopulta suoraa huutoa huudettu vastaus. Minä kasvoin pelossa ja opin aika pienestä olemaan varpaillani.

* * *

Isä oli kauhean ylpeä koulumenestyksestäni, ja odotti kymppejä kokeista ja todistuksiin. Kyllä hän niitä onneksi yleensä saikin, vaikka joskus kävi niin, että ei tullutkaan kuin 9– tai, mikä kamalinta, vain 8½. Silloin isä hermostui, eikä siinä auttanut selitellä, että koe oli vaikea ja tämä oli silti luokan paras numero. Ei ole mitään syytä siinä itkeä, jos on aikaa piirrellä hevosen kuvia koepaperiin, on aikaa tarkistaa huolella. Tämmöinen ei sitten toistu.

* * *

Isä tahtoi varmasti parastani. Hövelinä miehenä hän lupasi minulle yhteistä puuhastelua, leluja, polkupyörän, hevosen, uusia hienoja vaatteita, matkoja ja vaikka mitä. Olin aika iso, ennen kuin opin suhtautumaan isän lupauksiin varauksella enkä enää pettynyt tolaltani, kun lupaukset yksi toisensa jälkeen jäivät unohduksiin. Aika usein isä kyllä sanoikin, ettei ole luvannut mitään. Olin kuvitellut kaiken, niin kuin muutkin perheemme jäsenet.

* * *

Olin 13-vuotias, kun vanhempani viimein helpotuksekseni erosivat. Isän kanssa tuli erimielisyyksiä, eron vuoksi tietysti mutta myös siksi, että olin pahimmassa murrosiässä ja aloin sanoa hänelle vastaan. Kiukkuni voitti viimein pelkoni. Lopulta isä laittoi välit kokonaan poikki. Kun osuimme vastakkain pienen kotikylämme kadulla ja tervehdin isää, hän käänsi päänsä pois. Muistan vieläkin, kuinka hirvittävästi se kirpaisi, siltikin vaikka isä oli maailman tyhmin.

* * *

Eron jälkeen isä alkoi juoda, aluksi usein, sittemmin päivittäin.

* * *

Meni vuosia, välejä paikkailtiin ja rikottiin uudestaan. Asuin isän luona parikymppisenä kaksi tukalaa kuukautta, minkä jälkeen olimme taas pitkään puhumatta. Vasta kun marssitin häneen eteensä mieluisan vävyn ja sain lapsia, välimme paranivat suorastaan hyviksi useaksi vuodeksi. Isällä on niihin aikoihin ihana, rauhallinen ja lempeä avovaimo, joka siloitteli välejämme ja huolehti parhaansa mukaan, ettei isä unohda lapsenlapsiaan.

Parhaansa mukaan ei riittänyt siihen, etteikö isä olisi tuottanut samanlaisia pettymyksiä tyttärilleni ja jopa miehelleni kuin minulle aikoinaan. Lupauksia siitä, tästä ja tuosta tuli, vaikka mitään emme koskaan pyytäneet. Yritin selittää perheelleni, että papan puheisiin ei saa uskoa, hän ei tarkoita niillä mitään. Pappa on kiva, mutta hän höpisee vähän mitä sattuu.

Lapsen mieli vaan ei usko toisesta pahaa valmiiksi, niinpä lohduttelin monta kertaa pettymystään itkeviä tyttäriäni, kun pappa ei tullutkaan vaikka lupasi. Mielessä kävi monta kertaa, että ehkä olisi parempi kaikille, jos emme olisi lainkaan tekemisissä.

* * *

Kun oma eroni oli viimein tosiasia, soitin isälle ilmoittaakseni. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Mun täytyy vähän miettiä tätä. Soitan sulle huomenna. Sitä soittoa ei koskaan tullut. Isä käänsi taas päänsä pois. Parin vuoden päästä osuimme vastakkain kapakassa. Siinä välissä olin kirjoittanut ylioppilaaksi, päässyt opiskelemaan ja muuttanut. Häntä kiinnosti kuulla, mitä opiskelen. Kun kerroin, hän sai aikaiseksi raivarin: On minun vikani, että ihmiset eivät osaa enää käyttää äidinkieltään vaan niinkuttelevat eikä ole mikään ihme, että mieheni jätti minut. Varmasti kynin häneltä kaikki rahat ja tein hyvän tilin erossa. Nämä asiat jotenkin hämärästi liittyivät toisiinsa. Kohtaus päättyi siihen, että isä lähti tuohtuneena pöydästä pois. Kaverini, joka tuntee isän toista kautta, sattui istumaan seurassa ja kuuli ryöpyn. Hän oli aika hämmentynyt mukavana miehenä pitämänsä ihmisen käytöksestä ja ihmetteli, miten voi noin sujuvasti sekä siirtyä aiheesta toiseen että saada hirvittävän riidan aikaiseksi ilman mitään vastakaikua. Minä istuin nimittäin isän raivarin ajan aivan hiljaa ja otin vastaan, mitä tuli, vanhalla rutiinilla.

* * *

Kun kuulin sukulaisilta isän toisen avioliiton päättyneen, huolestuin jostain syystä aika tavalla ja soitin hänelle. Juttelimme hämmentävän leppoisasti. Isä purki sydäntään ja minä kuuntelin. Siitä alkoi viimein helppo kausi. Isä alkoi seurustella jälleen, ja pariskunta ilmoitti minullekin onnestaan alkoholinhuuruisilla puheluilla. Kun hänen naisystävänsä kuoli äkillisesti, lohduttelin ja kuuntelin. Isä soitteli aika usein, humalassa tietysti. Minä vastasin puhelimeen ja puhuimme niitä näitä, lähinnä säästä ja isän koirasta. Ajattelin, että viimein välimme ovat sellaiset, että pystyn elämään rauhaisasti isän suhteen. Hän saa hoitaa yhteydenpidon, minä kyllä vastaan ja keskustelen pinnallisesti ja myötäillen. En odota häneltä mitään, enkä edes huolehdi yhteydenpidosta. Jos hän taas kerran kääntää selkänsä, kääntäköön niin, ettei mielenrauhani enää järky.

Välit tuntuivat niin leppoisilta, että peräti pyysin isää maistraattiin paikalle, kun menin toisen kerran naimisiin. Isä harmitteli, että kaupungilla on juuri silloin kauheat ruuhkat eikä hän lähde niitä uhmaamaan. Ihan laimea pettymys läikähteli jossain, mutta arvelin, että se tuli enemmänkin tavan vuoksi kuin aiheesta. Kutsuimme läheisimmät ihmiset kahville myöhemmin, mutta isä oli silloinkin estynyt, koska koiraa ei voi jättää pariksikaan tunniksi yksin lauantaisin, eikä sitä voi ottaa mukaankaan. Ymmärtäähän tuon. Minä kutsuin isän tavan vuoksi ja hän kieltäytyi tekosyin. Rauha maassa ja ihmisten välillä hyvä tahto.

Isä laittoi toki tilille muhkean summan rahaa häälahjaksi. En osannut olla siitä mitään mieltä, en harmistunut, en kiitollinen.

* * *

Sen verran kuitenkin, päätöksestäni huolimatta, yritin pitää yhteyttä, että olisin käynyt isällä kylässä kesän lopulla, kun muutenkin pyörähdin kotikylässä, mutta isä ensin esteli tarmokkaasti ja sitten sulki puhelimen kokonaan. Koska en tiedä, missä isäni asuu, en lähtenyt satunnaisia ovikelloja soittelemaan. En osannut olla siitäkään mitään mieltä, ettei isäni halua nähdä minua. Olkoon, ajattelin, tämä säännön vahvistava poikkeus on hyvä juuri näin.

* * *

Kaiken tempoilun jälkeen on viime vuosina todella tuntunut siltä, että en sure enää välejämme jatkuvasti. Olen tyytynyt tähän tilanteeseen ja ihan hyvillä mielin sen suhteen. Isä nyt on mikä on. Enää en muistele jatkuvasti hänen tempauksiaan; en mieti, mikä häntä riivaa ja liikuttaa; en yritä hahmottaa, mitä minun olisi pitänyt tehdä asian suhteen. Mielestäni olen aika mukavasti vapautunut katkeruudesta, mitä nyt joskus harvoin vähän ja etupäässä salaa sureksin asioiden tolaa. Sillä tavalla haikean hillitysti.

Veljeni on ratkaissut koko asian toisin. Hän ei ole ollut isän kanssa tekemisissä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Isä ei ole edes nähnyt pojanpoikiaan. Käsittääkseni veljeni on oikein tyytyväinen tilanteeseen, ja hyvä niin.

* * *

Isä jäi eläkkeelle viime syksynä. Arvioin, että juominen lähtee käsistä lopullisesti, kun hänellä ei ole enää työtä pitämässä edes jonkinlaista kuosia elämässä. Soittelut vähenivät eläkkeellejäännin jälkeen, enkä ole kuullut isästä vuoteen. Luulisin, että isän päivät kuluvat tasaisessa humalassa samoja rutiineja toistellen.

* * *

Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna puhelin soi. Tätini tiedusteli, olenko isäni kanssa paljon tekemisissä. Kun vastasin ettenpä juurikaan, ei ole isästä kuulunut aikoihin mitään, täti kehotti huolehtimaan isästä. Isä on kuulemma hirvittävän masentunut eläkkeellejäännin jälkeen, kun elämää pönkittämässä ei ole enää työtä, joka isälle olikin kaikki kaikessa. Hän arveli, että kun isä on niin paljon itsekseen, hän vatvoo tekemiään virheitä mielessään, ne korostuvat ja hän masentuu entisestään. Tädin mukaan läheiset ihmiset, kuten minä, voisivat sanoa isälle, että yrittäisi muuttaa elämänsä vähän mukavammaksi.

Kerroin tädille, etten ole isälle läheinen ihminen. Ilmoitin, että jos isä soittaa, vastaan kyllä puhelimeen ja juttelen leppoisasti, ja että minun mielestäni se on – kaikki entinen huomioon ottaen – paljon ja äärimmäisen ystävällisesti tehty. Millään tavalla en voi enkä halua puuttua isän elämään.

* * *

Sain kuulla olevani kylmäsydäminen ja julma ihminen, joka ei ymmärrä mistään mitään. Lopetin puhelun toteamalla, että näin varmasti onkin ja että asiasta on nyt keskusteltu tarpeeksi ja se tuli selväksi.

* * *

Vaikka olin vakaasti päättänyt, että isä tai isään liittyvät asiat eivät enää venettäni keikuta, meni silti pari päivää itkeskellessä.

* * *

Silti en soita hänelle. En.

perjantai 3. elokuuta 2012

Natina Ratinasta

Arvatkaapa mikä se tämä on! Ei ole esilimaöttiäisen dna-ketju. Ei ole uusi seurapeli. Ei ole design-kupin kylki, eikä lakanan kuosi.

Tämä on pieni osa suurtapahtuman kartasta ja kuvaa bajamajojen elikkäs kakkapömpeleiden sijoittelua, ylhäältäpäin luonnollisesti, kuten kartoilla on tapana. Vessojen ovet ovat toisiaan vastakkain rimpsun keskellä.

Tähän veskirimpsuun jonotetaan molemmista suunnista, veskipömpeleiden välissä on kauhea tungos eikä kukaan oikein tiedä, kenen vuoro on. Keskimmäiset vessat ovat usein kokonaan käyttämättä, kun taas reunoilla riidellään tomerasti siitä, kenen vuoro on pissata housuun. Aivan nerokas ratkaisu, raati kiittää! Näin on taas kansalta kilautettu hermot pintaan ja leppoisa sopu saatettu vakavaan kriisiin.

* * *

Kuinka urpo pitää olla, että pääsee (joutuu?) sommittelemaan tapahtumapaikkojen pohjaratkaisuja? Riittääkö, jos älykkyysosamäärä jää kengännumeron alle vai pitääkö olla aivokuollut?

* * *

Perkele.

* * *

Miten maailmassa massatapahtumissa ei koskaan ole 1) tarpeeksi kaljanmyyjiä, 2) tarpeeksi tilaa liikkua, 3) tarpeeksi ulos- ja sisäänkäyntejä eikä 4) tarpeeksi vessoja mutta sen sijaan on 5) tarpeeksi ja vähän päälle pahantuulisia järjestysmieskyttiä, jotka vaeltavat kansan seassa yrmyn näköisenä mulkoilemassa jokaista kuin potentiaalista pahantekijää. Että miten?

* * *

Ärsytyksen sana myös siitä, että aina varoitellaan ja uhkaillaan tallentamasta tapahtumaa mitenkään. Miksi? Ymmärrän kyllä, että paikalle ei ole suotavaa raahata televisiokameroita, mutta ihan tosi, kuinka suuret taloudelliset tappiot tosiaan tulee esiintyjälle tai järjestäjälle siitä, että joku tallentaa käsivaraisesti pienehköllä laitteella yleisön seassa ja julkaisee tämän tallenteen sitten esimerkiksi Juutuubissa? Senkö vuoksi jätämme sitten viralliset keikkatallenteet hankkimatta ja basistin lapset näkevät nälkää?

Äkkiä luulisi, että parempaa markkinointia ei olekaan, mutta minkäs minä näistä ymmärrän.

* * *

Tämä ärsytykset tarttuivat Ratinasta Red Hot Chili Peppersin keikalta, mutta on sovellettavissa arvatenkin mihin tahansa tapahtumaan, jossa enemmän kuin bussilastillinen ihmistä kokoontuu, ja usein niihinkin.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Tänään osittain kotona

Elossa ollaan, meinaan että muutosta ollaan selvitty. Tietenkin vielä on purkamattomia laatikoita – ei tässä nyt mitään himohuushollaajia sentään olla – ja kirjahylly pitäisi hankkia ja yksi keittiön kaappi ja lääkekaappi ja saunajakkara ja kuntoloma pitäisi pittää, mutta noin muuten ollaan suhteellisen tolkuissamme. Työhuone on kaaos, mutta sitä se on aina, oli muutto eli ei.

Inhottavaa hommaa on muuttaminen, vaikka olisi kuinka kokemustakin. Älkää siihen vapaaehtoisesti ryhtykö, hyvät ihmiset, sen neuvon minä annan ilmaiseksi teille.

* * *

Näkymä Oharin työhuoneesta 1.8.2012 klo 12.26
Paitsi jos saatte vaihdettua ikkunasta näkyvän ränsistyneen lähiöseinän esimerkiksi tällaiseen näköalaan.

Ergonomiaan perehtyneet tahot kehottavat näyttöpäätteeseen sidottuja ihmisraunioita aina silloin tällöin katsomaan kaipaavasti kaukaisuuteen, koska rasittuneet silmät ilahtuvat siitä hirvittävästi. Henkilökohtaisessa kaukaisuudessani näkyy Hervannan vesitorni, jota tuleekin tuijoteltua ihan vapaaehtoisesti. Jännittävää on myös nähdä lentävä lintu ylä- ja selkäpuolelta (joskaan en heistä isommin muuten tykkää, mutta lentäjinä ovat toki ihan ässiä, se on myönnettävä) (etenkin varikset ja tiirat, pingviineillä on taas sitten muita apuja).

* * *

Meillä on lasitettu parveke, jossa on leppoisaa oleilla esimerkiksi saunaviilentelyjä. Liikenteen ääni kuuluu hiukan, sillä tavalla rauhoittavan traveliaanisesti, mutta yksikään keskenkasvuinen ei kilju, karju, kiru tai muutenkaan rääy sen välittömässä läheisyydessä. Sinne ei myöskään sada tupakantumppeja eikä räkää.

* * *

Ukkonen näyttää hienolta näistä korkeuksista!

* * *

Koska aina pitää löytää Onnelasta jokin nihkeä nurkka (muuten seuraa x, y ja ö), kerron, että naapuri on ilmeisesti päättänyt rakentaa itäsiiven. Tai sitten rei'ittää seinään muutamia ilma-aukkoja. Tai voihan olla, että hän rakentaa olo- ja muihin huoneihinsa kiipeilytelineitä. En minä oikein osaa edes kuvitella, mihin ihminen tarvitsee niin moniaita seinä-, katto- tai lattiareikiä kuin poran äänistä päätellen niitä voi arvioida syntyneen. Kun nyt ei rei'ittäisi itäseinää niin, että luhistuu koko rakennus.

* * *

Tänä iltana lähdemme täältä ihanasta periferiastamme tuonne keskustaan tuijottamaan Red Hot Chili Peppersiä, jonka laulajan ääntä olen vasta viime vuosina oppinut sietämään. Sadetta on luvattu niskaan kaatamalla. Sieltäpä on ehtoolla sitten aevan ihaanaa tulla uuteen kotsaan läpimärkänä ja korvat soiden.