maanantai 29. lokakuuta 2012

Se tyttö seminaarista

Minä en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä. Istuimme muutamia tunteja toisiamme vastapäätä seminaarissa, puhuimme porukassa opiskeluasioita. Hän jäi mieleeni jotenkin viehättävän viileänä tyyppinä, sellaisena fiksuna ja ystävällisenä, mutta kuitenkin hiukan etäisenä. Hän teki kandityötä musiikkikappaleiden nimistä ja kertoi, että haluaa askarrella käsin ja paperilla eikä käytellä taulukoita. Ajattelin, että siinäpä on nuori nainen, joka on tosi rok.

* * *

Äskettäin ihan sattumoisin törmäsin tietoon, että hän on kuollut. Jo seminaariaikoihin mennessä hän oli ollut vakavasti sairaana vuosia, leikelty useaan otteeseen, saanut säde- ja sytostaattihoitoja ja kärsinyt helvetillisistä kivuista.

Minä näin vain sen tavallisen, viehättävän nuoren naisen.

* * *

Aika vähän me toisinaan toisistamme tiedämme. Aina ihan läheisimmätkään eivät tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu, saati sitten työ- ja koulukaverit, naapurit, kanssamatkustajat ja ohikulkijat. Katsomme toisiamme silmiin ja puhumme niitä näitä; niiden näiden takana voi olla vaikka mitä. Silmistä ei aina näe tuskaa, vaikka sitä osaisi etsiäkin.

Se on jotenkin vähän hämmentävää samalla kun se on – no, semmoista se nyt vaan on. Semmoista niin.

* * *

Iidan elämä ja kuolema on kyynelehdittänyt aamupäivän. Tuntuu ihan kauhean surulliselta, vaikka minähän en oikeastaan tuntenut sitä tyttöä.

* * *

Elämä on kovin epäreilua joskus. Niin sievä tyttö, ja ihan kauhean fiksu.

torstai 18. lokakuuta 2012

Hyvä nainen

Kaksi asiaa painaa sydäntäni koskien yhteistä sukupuoltamme.

* * *

1) Vaikka olisit oppinut, että et sukupuolesi vuoksi voi tarttua porakoneeseen tai laskimeen tai ydinvoimalaan tai lakikirjaan tai kampiakseliin tai kansainväliseen kauppaan, olisi hienoa, jos et siirtäisi näitä oppeja jälkipolville.

Yliopiston kahviautomaatilla kuultua:
Ja sit sun kyllä kannattaa ottaa se mies mukaan sinne, koska miehet ymmärtää niin paljon paremmin bisnestä ja ne on parempia lukujenkin kanssa.
Nuori nainen toiselle nuorelle naiselle

Ihan totta. Olen törmännyt – ja usein – nimenomaan naisten asenteihin omiin, sukupuolesta johtuviin kykyihinsä. Ei tule edes mieleen kokeilla asioita, joiden tekemiseen jotenkin mystisesti kuvittelee tarvittavan kikkeliä. Kaikkia ei kiinnosta kampiakselit, selvä se, mutta että sukupuoli olisi se syy, joka määrittelee kiinnostuksen ja osaamisen, on ihan kukkua. Tämä kannattaa nyt viimeistään uskoa ja sisäistää.

Eri asia on tietysti se, että teeskentelee avutonta, jotta saa Miehen toimimaan. Äh. Ihan totta II. Eikö voi vain pyytää? Kuinka söpöä on olla sormi suussa, jalkaterät sisäänpäin ja lässyttää, noin niin kuin aikuisena?

Olen kuullut, että joitain miehiä viehättää avuttomuus. Jotkut naiset tykkäävät olla viehättävän avuttomia. Molemmat voittavat? Ihmettelenpä vain, kuinka avuttoman asemassa oleva voi koskaan voittaa yhtään mitään. Luulisi itsekunnioituksen menevän viimeistä ripettä myöten.

* * *

2) Auton on pysähdyttävä suojatien eteen, jos jalankulkija on astunut tai on selvästi astumassa sille.

Näppituntumatilasto kertoo, että miehet antavat jalankulkijalle tietä lähes aina ja naiset eivät juuri koskaan. Mitään lukuja tai prosentteja minulla ei ole tähän heittää, mutta silmämääräinen arvio tämä on, ja väitän, että aika osuva.

Olisipa hienoa, jos voisin väittää toisin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Automaattikorjausahdistus

Rakkaat ohjelmistovalmistajat, ohjelmoijat, suunnittelijat, kehittäjät ja te kaikki muut, jotka askartelette tietokoneohjelmien ja -ohjelmistojen parissa, lähestyn teitä taas kerran toiveikas puna kasvoillani universumin mittasuhteissa mitättömässä mutta minulle henkilökohtaisissa arkisissa toimissani tärkeässä asiassa.

Olen kuullut tuolta, että muutama muukin painii samojen työlääntymisten kanssa*.

* * *

Ei, en nyt tällä kertaa pyydä, että tallettaisitte sveitsiläiselle tililleni neljä, neljäsataa tai neljätuhatta euroa, koska nigerialainen isotätini on vakavasti sairaana, tuli hallavuosi, kato, lama ja sauna paloi ja maksan varppina ens viikolla valtavien korkojen kans. Voitte laittaa rahapussinne ja verkkopankkinne syrjään.

* * *

Oikeastaan pyydän, että tekisitte vähemmän.

* * *

Olette ystävällisesti rakennelleet erilaisiin tekstinkäsittely-, esitys-, taitto- ja taulukkolaskentaohjelmiin – varmasti muihinkin – hienoja ominaisuuksia, jotka korjaavat käyttäjän tekemiä virheitä. Siinä sivussa korjaantuu kuitenkin sellaistakin, minkä ei olisi niin väliksi.

Hienosti korvaantuu kaksi perättäistä isoa alkukirjainta yhdellä isolla ja yhdellä pienellä, kuten SM-kisat Sm-kisoiksi. Pisteen jälkeinen pieni alkukirjain vaihtuu kivasti itsekseen isoksi esim. Näin. Joissain kohteliaisuussyistä nimeltä mainitsemattomissa ohjelmissa on jopa järjettömän nerokas viivan korjaus: jos yhdyssanan määriteosa on sanaliitto tai se jätetään toiston vuoksi pois, yhdysviiva korvautuu ajatusviivalla, esimerkiksi vihaan pakkokorjauksia –asenne tai viivavirheärsytys ja –kilari.

* * *

Joskus on tilanteita, jolloin korrekteistakin automaattikorjauksista on haittaa. Esimerkiksi silloin ne ovat riesana, kun käsitellään toisten kirjoittamaa tekstiä juurikin sillä silmällä, että tutkaillaan poikkeamia standardista.

* * *

Pahoittelen, jos kuulostan hiukan ärtyneeltä. Myönnän toki, että automaattikorjauksista voi olla hyötyäkin, varmasti on. Itsekin joskus kirjoitettuani katson, montako punaista aaltoviivahäkkyrää tekstistä löytyy ja mitä ne ovat. Valitettavan usein kuitenkin kirjoitusvirheet ovat semanttisia, rektiovirheitä tai taivutusvirheitä, jotka johtuvat esimerkiksi siitä, että lauserakennetta on muutettu eikä kaikkia lauseenjäseniä ole hoksattu kääntää oikealle tolalle. Näitä ei automaattikorjaus osaa korjata eikä edes ilmaista. Teksti on aina kuitenkin luettava ihan itse, ja vielä ajatuksella. Yök.

* * *

Tiedän, että te hyvät ohjelmoijat tarkoitatte vain hyvää. Tiedän, että olette innokkaita parantamaan maailmaa ja tekemään enemmän, tarjoamaan enemmän ominaisuuksia.

Arvioinkin siis, että pyyntöni tehdä vähemmän – jättää automaattikorjaukset kokonaan pois – ei saa kannatusta. Ei se, rehellisyyden nimissä, saa ehkä kannatusta käyttäjiltäkään, ei edes minulta, vaikka juuri tällä hetkellä olisinkin valmis syöttämään automaattikorjauksen koiralle, heittämään silppuriin tai lahjoittamaan Jyrki Kataiselle, yksinoikeudella. Siksi tarjoankin kivan vaihtoehdon, joka ehkä ja toivottavasti tyydyttää sekä innokkaita ohjelmoijia että automaattikorjauksen älyttöm diktatu avustukseen ainakin silloin tällöin haluttomia kirjoittajia.

Jospa laittaisitte ohjelmistoon näkyvälle paikalle valintaruudun. Ruudun ruksittamalla kaikki, ihan kaikki, automaattiset korjaukset menisivät pois päältä.

[x] Kiitos tarjouksesta. En nyt kuitenkaan tällä kertaa halua käyttää yhtään hienoa automaattista korjaustoimintoa ja helpottaa elämääni.

* * *

Ajatella, ettei joka kerran tarvitsisi käydä valikoita läpi ja muistella, mitkä kaikki toiminnot juuri tässä ohjelmassa tällä koneella täytyy kytkeä pois päältä, ettei huolellisesti pidelty pitkähkö teksti sekoa täysin jo avausvaiheessa.

* * *

*) Painii työlääntymisten kanssa? Tosi-tv-formaattia pukkaa arjesta ihan itsekseen kuin finniä teinin nenänpielestä. Tule ja puserra!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Muistaakseni

Nappasin Tiinalta mukaani muistelumeemin. Tällaisten pohtimisen täytyy olla ihmiselle hyödyksi. Voi katsoa taakse, voi katsoa eteen, voi katsoa omaa napaansa ja arvioida, missä kohtaa nyt on. Kyllä oma sija yleensä vähän kiinnostaa, tai ainakin sen pitäisi. Huolettomuus on hienoa, mutta välinpitämättömyydelle emme liputa.

* * *

Nämä kymmenen viimeistä vuotta ovat olleet minulle melkoista haipakkaa. Ensimmäinen avioliitto päättyi, tuli opiskelu- ja työkuvioiden säätämisiä, monia muuttoja, yhteenmuuttoja ja erkaantumisia, perhe-, työ-, raha- ja rakkaushuolia. Nyt tuntuu – ja toivon – että on tyynen aika.

Tyynihän ei ole ensinkään sama kuin tylsä. Jatkuva stressi ja huoli on tylsää, vaikka tunteehan sitä elävänsä, kun sydän tykyttää, korvissa suhisee ja kaikkiaan on pakojäniksen olo. Kun on tyyntä, ei tarvitse koko ajan tarkistaa, missä kohtaa menee ja millä vauhdilla.Voi keskittyä siihen, mikä on mielekästä ja jännää.

* * *

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2002:
1. Olen toisella luokalla etälukiossa. Opiskelu on huumaavan ihanaa ja pitää minut pystyssä.
2. Ensimmäinen avioliitto vetelee ihan viimeisiä kierroksiaan. Kotitielle kääntyminen on hirvittävän vaikeaa. Ajaisin ohi, ajaisin Lappiin asti ja sieltä eteenpäin, mutta tyttäret.
3. Kevät otti niin koville, että vielä syksylläkin on itkeneen olo. Elämäni hankalimpia vuosia on tämä.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2007:
1. Opiskelen Tampereen yliopistossa, pääaineena Suomen kirjallisuus. Aina on vähän kiire, aina pitäisi olla siellä en muista missä ja monelta.
2. Olen seurustellut Ton kanssa melkein vuoden. Näihin aikoihin alamme pohtia, että muuttaisimme virallisesti yhteen seuraavana vuonna – käytännössä olemme asuneet tiiviisti yhdessä jo vuoden alusta.
3. Tyttäret ovat teinejä, huhhuh. Ihania, nättejä ja sanavalmiita, mutta.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2009:
1. Opiskelen edelleen. Pääaineeksi olen vaihtanut suomen kielen; kandidaattitutkinnon saan käteeni joulukuussa.
2. Asumme Ton kanssa yhdessä synnyinkaupungissani. Olen siitä niin onnellinen, että olen tehdä paavit joka kerran, kun laskeudun pussista kotipysäkillä. Asunto ei ole kyllä kaksinen, mutta välttää. Ton poika asuu vakituisesti kanssamme, teinejä vaeltelee taloudessa muutoin ketä milloinkin.
3. Tyttäret asuvat isällään, mistä aiheutuu ongelmia. Kuopuksen kanssa välit ovat hankalat. Olen usein ahdistunut tästä asiasta.

Vuosi sitten, vuonna 2011:
1. Toi kosii minua tammikuussa, menemme naimisiin elokuussa.
2. Osallistun graduseminaariin.
3. Tyttäret alkavat tuntua aikuisilta, sellaisilta järkeviltä ja osaavilta.

Tähän asti tänä vuonna:
1. Koko vuosi on tuntunut menneen muutossa. Muutimme heinäkuussa! Silti! Uusi koti on ihana. Tekee mieli silitellä sitä hellästi tämän tästä, ja silittelenkin.
2. Tyttäret muuttavat kumpikin omilleen. Ne ovat aikuisia, niillä on sisustusta ja remontointia. (Pyörryn ajatuksesta. Olen myös huolestunut, tietysti.)
3. Ei se vieläkään oo valmis.

Eilen:
1. Kävin tentissä, vaikka keväällä vannoin, että viimeinen tentti on tehty. No mitä? Olen vähän riippuvainen, tentismi on sairaus jne.
2. Tein töitä rivakkaa vauhtia, koska maanantai.
3. Pötköttelimme illalla sohvalla ja katsoimme telkkaria. Ihanaa ja onnellista on kotona arkiretkottaminen.

Tänään:
1. Olen huiskinut töitä kasaan, niin kuin aina tiistaisin. Maanantai ja tiistai ovat päätyöpäiviä, muut päivät ovat opiskelu- tai lisätyöpäiviä.
2. Ruokatunnilla katsoin YLE Areenasta Mirandan ja nauroin taas itseni ihan hikiseksi. Onneksi on etätöitä. Saa huudattaa Blondietakin. (Tällä hämään nyt itseä ihan surutta: kaipailen läsnäolevia työkavereita ja tavallisia työpäiviä. Vaihtaisin ruokis-Mirandat oitis työpaikan kahvihuoneeseen, ja Miranda on sentään lempparini!)
3. Tuulee niin, että tuntuu katto lähtevän. Naapuritalon katolla sireenitötterö heiluu huolestuttavasti. Lintuja ei näy missään. Aiemmin taisi vähän ukkostaa.

Huomenna:
1. Tankkaan bussikortin.
2. Istun lipastolla ja nykerrän graduaineistoa.
3. Pysyn hyvällä tuulella, vaikka mikä ois.

Ensi vuonna:
1. Liikun vähintään yhtä ahkerasti ja etenkin hyvällä mielellä kuin tänä vuonna.
2. Olen saanut gradun valmiiksi ja voin tehdä kaikkea sitä, mitä ei voi tehdä koska gradu. Esimerkiksi voin askarrella valtavia määriä ja laatuja, voin lukea ihan mitä vaan, voin harrastaa kaikkea (sitä, mitä ennen opiskelua. Eli? Rivitanssia? Eikä, en ala.)
3. Päätän nyt, että olen säännöllisissä päivätöissä ja viihdyn hirvittävän hyvin. Muutenkin olen onnellinen, terve ja tasapainoinen. Rakkautta on ilmassa meillä edelleen kauhean paljon.

Päätöksillähän on taipumus toteutua, eikö?

BS: Blogitapaamiset

Kannattaa seurata Blogitapaamiset-blogia, niin saattaa saada tietoa bloggaajien tulevista kokoontumisista. Niihinhän kannattaa ilman muuta tulla jos:
1) on bloggaaja, tapaa siinä muita kirjoittajia, valittajia, vuodattajia, haircuttaajia, maailmanparantajia ja tyylitietoisia
2) on kommentoija, näkee millaisia taviksia oikeastaan ja sydämellisiä ihmisiä me jumalaiset näppäimistöniekat olemme, emmekä yhtään suuruudenhulluja pompöösejä pönöttäjiä, minä ainakaan
3) on lurkkija, siinä tekoparran suojissa naapuripöydässä on kauhean mukava naureskella kaikenmaailman nolifettäjille.

* * *

No ei vaiskaan. Ihan tyhmää vitsailua, myönnän. Kaikki on kivoja, jopa Matti Vanhanen nykyään, koska ei roiku enää telkkarissa kiusaksi asti.

* * *

Pikkujoulua on sommitelmissa Tampereella joulukuun alussa. Tulkaa sinne! Lukekaa Blogitapaamisia!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Reikar riisi

Viikonloppuna iltamyöhällä odotin bussia keskustassa ja tulin siinä kysäisseeksi kanssaodottelijalta, että jokohan kakskakkonen on mennyt. Käytiin noin seuraavanlainen keskustelu englannintampereeksi, suomennos omani:

– Oi voi ja sori vaan, vastasi nuori neitonen, kum mää en ny ymmärrä.
– Jaa no ei se mitään, mää sanoin, pussista mää kyselin. Että joko om menny.
– En oo ainakan huamannu, sanoi likka.
– Noo, kyllä se kohta tulee, jos on tullakseen. Orotellaan ny. Mistäs päin sää olet?
Tyttö katsahti arvioiden, sitten kumartui kohti ja kuiskasi salaliittolaisen ilmein.
– Mää oor Reikasta.
– Ai jaa! No sitä ei vissiin tee miäli kauheeseen ääneen kailottaa, ainakan näiv viikonloppuehtoona täällä keskustassa?
– No ei! Herrajjesta mitä huutoo on tullu niskaan, kun ihmiset on tälläin kuullu tai hoksannu. Ihan kaikki kuule kenitaalit on mulle laiskapaskalle lueteltu ja haistatettu ja käsketty painua sinne niin, tiäkkö.
Sanoin tietäväni ja pahoittelin maamiesteni käytöstä. Mitä varten, ihmettelin siinä itsekin.

Yhtä vähän se on minun vikani, että jotkut suomalaiset ovat huonokäytöksisiä ja tyhmiä, kuin nuoren kreikkalaisen opiskelijatyttösen vika on se, että suomalaiset poliitikot haluavat syytää pankeille rahaa.

Harmitti silti kyllä aika tavalla. Ystävällinen, ilmeisen huumorintajuinen ja fiksu nuori nainen joutuu arastelemaan oloaan vieraassa maassa, koska ihmiset eivät osaa (enää?) käyttäytyä.

* * *

Ihan yleinen asenne lienee, että kreikkalaiset nyt vaan ovat kauhean laiskoja ja niitä tässä porukalla elätetään. Minua taas hämmentää se, että pankkien ei nykyään ilmeisesti odoteta itse kantavan sijoitusriskejään. Toimiikohan sama yksilötasolla? Että jos minä nyt vaikkapa ostan hirvittävän läjän osakkeita ja teen oikein ravakasti persnettoa, niin kaipa minuakin tuetaan sitten, kaksin käsin.

Vaikka en kyllä ehkä silti kestäisi tuollaista opiskelijaneidin niskaansa saamaa kuraa, joka langennee kaupan päälle – tosin ei varmaan minulle, mutta – niin, mikä se olisikaan vastaava taho tässä vertauksessa? Kehtaisiko pahinkaan höyrypää raivota bussipysäkillä arvonsa kadottaneelle osakkeelle?

Hankalaksi menee. Koska olen rauhaa rakastava kansalainen ja haluan osakkeillekin vain kaikkein parhainta, jätän sijoitustoiminnan edelleenkin pankkien hoitoon. Nehän tuon rahaliikenteen hallitsevat. Eiku.