keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kummallisia tilanteita

Ai että sitä tunnetta, kun huomaa jotain harvinaista, joka koskettaa itseä ja josta oikeastaan tekisi mieli sanoa ääneen, mutta toisaalta ei oikein kehtaa. Ai että!

Minun veljeni vaimo on myös sieltä kotiseudultanne Itä-Köyliön etelämutkan kylästä, jossa asuu kaksikymmentäviisi henkeä. Mahdatteko tuntea?

Ajatella! Kuopukseni tutki synnärillä ihan sama lääkäri, jonka nimen juuri mainitsitte ohimennen! Kiva ihminen kaikin puolin.

Teillä on täsmälleen samanlainen villatakki kuin minulla. Malli lienee Novita-lehdestä syksyltä 1994?

Jos nämä sattumukset osuvat nenäkkäinkeskustelussa puhuteltavan henkilön kanssa, on ihan luontevaa esittää kysymys ja ihastella sitten yksissä tuumin, että miten voikin olla. Voi tietysti olla, että keskustelukumppani ei ole ollenkaan niin fasinoitunut näistä yhteensattumista kuin itse on, mutta sen nyt ei ole niin väliä. Kaikki eivät arvosta universumin yhtenäisyyttä samalla tavalla – eikä hän kuitenkaan silti pidä kysyjää varsinaisesti kajahtaneena.

Mutta mitä tehdä, jos sattuman kantaja onkin ohikulkija, bussissa vierustoveri, kahvilan kassa? Sanoako samanlaisesta villatakista vai ei? Toisaalta olisihan se kiva, mutta olisiko se myös outoa? Kai nyt maailmassa samanlaisia villatakkeja on siinä kuin itäköyliöläisiä etelämutkan kyläläisiä kuljeksii siellä täällä ja lastenlääkärillä on moniaita potilaita ties missä.

* * *

Tämän pohdinta on vähän samaa sarjaa, kuin miettisi bussissa:
  1. Miksi en saa istua yksin, miksi pitää ängetä juuri minun viereeni, olisi tuossakin ollut tilaa.
  2. Miksi kukaan ei istu minun viereeni. Tuon paksun akkelin viereen piti tuonkin ängetä ja moni seisookin, vaikka tässä olisi ihan hyvin tilaa. Haisenkohan minä, tai näytänkö ehkä vihaiselta?
* * *

Ihmisen elämä on sarja kiusallisia tapahtumia.

* * *

Jos sama rouva vielä ikinä istuu bussissa vieressäni, otan kyllä riskin ja huomautan hänelle, että tällä on täsmälleen samanlainen vihki-kihlasormuspari kuin minulla oli ennen. Eihän sen nyt varsinaisesti uniikki ole – toki niitä on tehty useita kappaleita – mutta sen verran harvinainen kuitenkin, etten ole koskaan aiemmin nähnyt muilla.

Vai otanko riskin vai enkö ota? Joutuisin kertomaan hänelle, että se liitto ei kyllä kestänyt, mutta että hänen ei kannata vetää siitä mitään synkkiä johtopäätöksiä eikä se sormusten vika ollut vaan kasvoimme vain erillemme ja elotonta metalliahan sormus on vaikka tietysti ikuisuuden symboli ja siksi tärkeä kapine ja voi muuten olla etten hiisku ensi kerrallakaan yhtään mitään. Mitä tommosesta nyn numeroo tekeen.

* * *

Kiusallista on tarpeeksi jo ilmankin, että itse itseään ajaa sellaisiin tilanteisiin. Vai onko?