maanantai 2. syyskuuta 2013

Ansiona seksuaalinen suuntautuminen

Yleisradio kartoittaa kansalaisten mielipiteitä siitä, millä tavalla (avoin) seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa ammattikelpoisuuteen. Tai ei, ei ihan niin. Heterothan eivät kiinnosta ketään. Kyselyssä udellaan, hyväksyykö vastaaja homon opettajan, homon poliisin tai – herraparatkoon – homon jääkiekkoilijan. Kyselyn absurdiu-diudiu-desta huolimatta kävin vastaamassa minäkin ne itsestäänselvyydet: ei hyvä eikä huono ja loppuun huomautin, että ammattitaito rakentuu muista seikoista eikä sukupuolinen suuntautuminen tuo siihen mitään lisää, olkoonpa se mikä hyvänsä.

* * *

Kyselyn olisi varmaan voinut ohjata neutraalimpaankin suuntaan, mutta siitä huolimatta mielestäni tulkinnat siitä, että Ylen toiminta tässä kyselyssä, niin absurdi kuin se onkin, on tarkoitushakuista tai suorastaan osoittelevaa, on vähän ehkä liioittelua. Jos nyt kartoitettava maailma onkin muuttunut inhimillisempään ja etenkin järkevämpään suuntaan, on ihan mahdollista, että se on asian vireille laittaneen toimittajan mielestä hyvä asia ja siitä revitään isot otsikot.

SEKSUAALISESTI SUUNTAUTUNUT OPE ON IHAN JEES! JÄRKI VOITTI VIIMEIN!

tai jopa

AMMATTITAITO ON OPETTAJAN TÄRKEIN OMINAISUUS!

Tai no, tähän ei ehkä sentään olla vielä valmiita.

Viiden vuoden päästä kyselyyn palataan netissä kiertävänä linkkinä ja sille naureskellaan (vielä enemmän). Voi, oltiinpa me silloin kivikaudella, 2013, jotenkin ehkä vähän söpöjäkin, kun tuolla tavalla kouhotettiin.

* * *

Kyselyn suhdanneherkin ammatti lienee opettaja. Me peruspenavaniljahetskut olemme ehkä jo viimein päässeet siitä kiusallisesta (ja kutkuttavasta) ajatuksesta, että homot ajattelisivat seksiä ihan koko ajan ja kenen tai minkä kanssa hyvänsä. Mutta silti! Omat pienet kullanmurumme, söpöpörröisten huippugeeniemme suloisat pienet pallerokokoelmat! Uskaltaako niitä lapsikultia sittenkään laskea homon huomaan?

Homoillahan ei tunnetusti ole lapsia, joten ne ovat varmaan itsekin hiukan hämmennyksissään, ja mitä siitäkin sitten tulee. Toisaalta taas on erinomaisen hyvin tiedossa, että kenelle tahansa heterolle lasten hoivaaminen on niin luontevaa, että sitä ei ole syytä kyseenalaistaa. (Äh.)

* * *

Nyt käsi sydämelle. Hyväksyisitkö sinä lapsesi opettajaksi henkilön, joka on julkisesti:
  1. hetero
  2. homo
  3. biseksuaali
  4. aseksuaali
  5. nainen
  6. mies
  7. välinpitämätön sukupuolestaan
  8. sinisilmäinen
  9. esiintynyt viikset naamassa, edes joskus
  10. yleensä totinen
  11. pullea monista kohdista
  12. pitkä, siis tosi pitkä
  13. vasenkätinen
  14. keksi itse lisää, ihan mitä vain!
* * *

Toivon kuitenkin – edelleen vaikka kysely on [niinvoihyvääpäivääettähiljaiseksivetää-adjektiivi tähän] – että nekin ihmiset, joiden mielestä tämä on ihan huttua koko hössötys, kävisivät vastaamassa. Muuten ääneen pääsee taas enimmäkseen se joukko, jonka mielestä Jeesus ja Jumala sanoivat, että kuka niistäkään tietää parempi se on vaan että perinteet ja ei meillä koskaan ennenkään kun pitää nykyään olla niitä kaikkia kauheeta kuitenkin minä niistä tiedä paitsi että ei käy. Lopputulema on sitten, että 98 % Suomen kansasta ja Päivi Räsänen ei yhtään tykkää.

torstai 8. elokuuta 2013

Masentunut ameeba

Kaverini oli linkannut otsikon kappaleen Facebookin. Nimi herätti etäisen mielenkiinnon, mutta ei niin paljon, että olisin jaksanut kuunnella saati etsiskellä sanoitusta ja edelleen merkitystä. Vaikka internetissähän on ihan kaikki.

* * *

Olen kummallisen väsähtänyt, se on selvä. En minä lie masentunut tai sellaista, etäisen välinpitämätön vain. Kelluskelen, kun en näköjään uppoa.

* * *

Onko tuo toisaalta ihme. Viime vuodet, vuodesta 2001 asti, ovat olleet lentoa. Mutta kolmannekseeltaan, tai kuka näitä laskee, kenellä ne eivät ole sitä? En minä tässä nyt mitenkään kohtuuttomilla ole ollut. Väsymystä pukkaa varmaan siksi, että yksi jakso voisi olla takana ja toinen alussa, mutta, mutta ja mutta. Leipä ei lopu juuri näihin näppeihin, mutta paljon yli sen ei jää. Eikä tarvitsekaan.

Isompia rahoja en ehkä jaksa juosta kiinni, ja vähän turhautunut olen siihen, mitä pitäisi. Ja mitä haluaisin.

* * *

Pitäisi saada lottovoitto, että voisi elää hiljaista, ekologista mutta mielekästä ja mielenkiintoista elämää. Ryhtyä hipiksi, syödä luomuruokaa, mennä joskus hitaasti matkaten Goalle ja antaa niille rahoja.

Typotan muuten jatkuvasti mielenkiintoisen mielenkiitoiseksi. Korjasin, vaikka olisi se voinut olla niinkin. Kiito ja kiinto tässä yhteydessä kummasti, vaikka vastakkaisina, menevät yhteen.

* * *

Isän muisti hajoaa päivä päivältä pienempiin. Odotellaan, mitä näytepalasta selviää: onko kurkusta löydetty kasvain hyvän- vai niin kuin lääkäri alustavasti arveli pahanlaatuinen. Mietin, pitääkö aina isän kanssa jutellessa tuottaa pettymys. Sinä olet maakunnan terveyskeskuksen vuodeosastolla, et lähibaarissa, et kotona, et töissä, et kaupungilla. Joka kerran se häkellys ja joskus päivästä riippuen järkytys, niinkö? Onko totuudessa mitään järkevää saati inhimillistä? Aika liikuttavaa on se, että isä on edelleen mielestään naimisissa äitini kanssa. Avioliitto kuitenkin kesti 13 vuotta ja avioerosta on 32 vuotta aikaa. Kolme naista käy, kulkee ja pannaan vastuuseen isän puheissa: äiti, vaimo, tytär. Mummu, äiti, minä.

* * *

Hain järjelliselle kurssille, toivottavasti pääsen. Ja toivottavasti se on hyvä kurssi, kun sinne pääsen.

(Kaikkiin hakemiinsa juttuihin pitää suhtautua toteutuneina, kunnes toisin todistetaan. Ettäs tiedätte!)

Olen minä myös CV:tä viilannut ja hakemuksia, ennen lähettämistä, terävöittänyt ja tiivistänyt.

* * *

Olen ehkä väsähtänyt ja tarmoton, mutta olen sitä tavanomaisella tarmolla kuitenkin.

* * *

Miten voi olla, sitä paitsi, niin vaikeaa hakea minut täältä kotoa töihin kertomaan ihmisille, miksi ei voi yhtiön virallisissa tiedotteissa, mainonnassa, nettisivuilla, ulkopuolelle menevissä sähköposteissa eikä mielellään ylipäätään missään, edes sisäisessä viestinnässä, sanoa: Elikkäs justiin HAKIESSAAN KURSSILLE, TOISSAPÄIVÄNÄ OHARI JUURI TYHMÄSTI EHKÄ VAAN OSOTTI, että 7-vuoden opiskelu Yliopistossa saa aikaan lähinä aivo-vaurion.

* * *

Isoissa firmoissa kaikki jätetään mainostoimiston tai -osaston hoidettavaksi. Ne keskittyvät siihen, mikä on jännää, hauskaa ja nättiä. Tuloksena tulee Minun Soneraa ja Minun Sarjatonta.

* * *

Kaikenlaista sitä miettii, kun sille päälle sattuu.

Eikä malta olla sanomatta, että kyllä tästä. Tämä. Voi tulla myös Voi Minun Tavatonta.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Isä, osa 2

Olen ollut viime viikot tilassa, eikä ole oikein helppoa alkaa sitä purkaa mistään suunnasta, niinpä sitten kirjoitan tosta vaan. Kun laverreltava kuitenkin on. Yleensä bloggaajat haluavat, että heidän tekstejään luetaan, niin minäkin. Tästä en kuitenkaan ole ihan varma. Haluan koko asian yhdessä köntissä itsestäni ulos ilman vastalauseita kesken puheen (jälkeenpäin ne ovat tervetulleita), siksi minun on pakko kirjoittaa tämä pitkä, poukkoileva ja jaaritteleva tarina.

Koskaan ei kannata pahoitella tekstiään etukäteen. Paitsi nyt. Paitsi en pahoittele, jos läheisesi on sairaalassa tai sairaana, tai itse olet, tai sinulla on kauniisti sanoen hankalia sukulaisia tai jos itse olet sellainen, tai jos saat tästä jotain muuta lohtua. Mutta kaikille muille kehotus itsesuojelullisesti poistua ja niille, jotka kaikesta huolimatta sitkeästi mukana roikkuvat, sori.

* * *

Kirjoitin aiemmin isästä. Tarina saa jatkoa aika pian, niin kuin arvelinkin. Lyhyt tiivistys: isäni, monella tavalla varsin ikävä joskin hurmaava mies jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten perusterveenä mutta pahasti alkoholisoituneena. Takana kaksi avioliittoa, lukuisia naisystäviä, kaksi lasta, joista toiseen suhteet kokonaan katkenneet yli 20 vuotta aiemmin ja toiseen tätä nykyä kohteliaat joskin etäiset välit. Minä olen se jälkimmäinen lapsista, pikkuveli ensimmäinen.

Mies, joka on elänyt työlle, ei elä ilman sitä. Jollain lailla odoteltu uutinen tuli, kun reilut kolme viikkoa sitten serkkupoika soitti, että nyt se sun isäs on viety sairaalaan. Ei oo oikein tolkuissaan. Hätäilin ensin, että onko sen kotiin kellään avainta, ettei jääkaappiin jää haisevaa. Kaikki on katottu, vakuutti serkkupoika, tolkun mies.

Minä isää sitten katsomaan kauhealla kiireellä. Kun näin sen vapisevan, vetistäväsilmäisen pitkäpartaisen erakoituneen näköisen miehen likimain tajuttomana makaamassa ensiavun sairaalasängyssä, mieleen hulahti sellainen määrä silkkaa sääliä, että hämmennyin itsekin. Tuo pieni pitkäkyntinen ukkoko on sekä ensin tehnyt elämästäni helvettiä että ollut idolini ja sen jälkeen jäänyt jonnekin kaihertamaan halveksivana hahmona, kun en ole osannut elää hänen mielensä mukaan?

Eniten mietitytti, silmiinpistävintä, hämmensi, ihmettelin, oho, miten helvetissä se on päästänyt itsensä ton näköiseksi, siisti ihminen.

* * *

Viikkoja vanha parta naamassa enkä ala varpaankynsien ikää arvioimaan edes. Kuukausia?


* * *

Päivän päästä isä oli tajuissaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mistä tämä johtui. Tiesi. Tenttasin lisää ja pyysin häntä arvioimaan, voiko sama meno jatkua. No onhan se nyt jopa mulle selvää, että jotain pitää tapahtua, räknäsi hän.

Äärimmäisen väsyneen ihmisen kanssa juttelu on helppoa. Siinä kartoitetaan maallikon tasolla perusvointi (oletko pysynyt tajuissasi) ja vähän ehkä säätä, sairaalan ääniä kommentoidaan ja ruokaa tietysti. Lyhyesti, jo 15 minuutin juttelu on pitkä. Aika pian huomasin, että isä on muualla. Jutut olivat hämmentäviä. Usutin sosiaalihoitajan haastattelemaan isää, kun tilanne oli vielä kesken. Hän sai selville, että isällä ja minulla on oikein läheiset välit, alkoholiongelmaa ei ole ja isä ei suinkaan asu yksin vaan naisystävän kanssa. Naisystävän tuntomerkit täsmäsivät henkilöön, joka jäi isän elämästä 15 vuotta aiemmin ja jonka jälkeen isällä on ollut muutamakin muu naisystävä ja yksi avioliittokin. Sairaanhoitaja selvitti paria päivää myöhemmin, että kyseessä on nyt ilmeisesti alkoholismin (nyökkäsin, juu) aiheuttama b-vitamiinin puutos ja sen seurauksena edelleen aivoissa tapahtuneet, valitettavasti, peruuttamattomat muutokset. Fyysinen kunto rakentuu pikkuhiljaa kelvolliseksi, mutta todennäköisesti ikinä tuo ukko, älykäs isäni, ei tule entiselleen.

* * *

Mutta voi toipua jopa asumaan yksikseen ja etenkin voi elää vielä ihan onnellisena, vaikka ei ihan kaikkea kaikin ajoin muistaisikaan! Voi hyvinkin olla mahdollista se! Voi toivoa!

* * *

Aika pian kävi siis ilmi, että isä on fyysisesti jokseenkin kelvollisessa kunnossa. Ruokaa ja varovaista liikuntaa ja mies on tolpillaan ehkä aika piankin. Muistin kanssa sitten ihmetellään jatkossa, kun kukaan ei oikein voi tietää, miten on. Kuntoutusta nyt vaan. Lähdimme matkalle Budapestiin. Mietin ehkä viisi sekuntia, voinko lähteä, sitten järjen ääni voitti. Isä ei ole kuolemanvaarassa eikä hänellä edes ole sellaista hätää, johon voisin vaikuttaa, olen jatkuvasti puhelimen ääressä, minulla on velvollisuuksia muitakin ihmisiä kohtaan, haluan lomalle ja niin edelleen.

Loman aikana isä siirrettiin maakuntaan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Soittelin päivittäin terveyskeskukseen tai lähellä asuvalle ja huolehtivalle sedälle. Hänen tyttärensä, serkkulikkakin, soitteli ja tilannetta päiviteltiin moneen suuntaan. Tilanne oli ja on edelleen hankala, muttei isän voinnin kannalta suinkaan, siinä sentään on melko selvät sävelet.

Isällä on riitaisa sisarusparvi (jos olen pysynyt kärryillä, heitä on vielä kahdeksan, nuorinkin yli 60-vuotias), joka erilaisin kokoonpanoin käy vierailulla vuodeosastolla tämän tästä, kuulustelee hoitajia ja rähisee keskenään, ja siinä meillä onkin käsissä melkoinen soppa. Diagnooseja ja hoitosuunnitelmia on sekä tehty yksin ja rajoitetulla porukalla että käyty sisällissotia niiden paremmuudesta. Minä käyn myös isää katsomassa. Otin isän auton käyttöön, että pääsen kulkemaan suuntaan liki 70 km:n matkan vähintään joka toinen päivä. Koska ymmärrän, että joskus alkoholismista toipuvan hoidossa voi olla tarpeen rauhoittava lääke, sisar(ukset yksi tai useampi, en osaa sanoa konsensuksen määrää ja se varmaan vaihteleekin päivittäin) ovat laskeneet, että haluan isälleni syötettävän diapamia, että voin ajaa hänen autollaan. Minusta tämä on jotenkin hämmentävä syy-seuraussuhde, mutta mitäpä humanisti logiikasta ymmärtäisi. Olisin myös voinut estää koko tapauksen puuttumalla isän alkoholismiin (mieluusti ilmeisesti jo 13-vuotiaana), mutta koska olen narsisti, en ole niin tehnyt, vaikka isäni on tehnyt kaikkensa eteeni. Täti huusi suoraa huutoa hoitokansliassa, kuinka sydämettömänä jätin isäni huomiotta vuosi sitten vaikka hän pyysi, ja keskityin omaan naimisen kohmotukseeni. Olin ällikällä lyöty (en muista, että vuosi sitten olisi ollut jotain poikkeuksellisen ihanaa naimisen kohmotusta, vaikka ainahan sitä meillä, anteeksi vaan), mutta hoitaja ei onneksi ollut. Hän totesi, tätini huutaen lähdettyä ja minun sitä pahoiteltuani, että tämmöistä täällä joskus on, me hoitajat ollaan totuttu riitaisiin sukuihin, kunhan nyt itse vaan jaksat. Ilmassa väreili sankkaa myötätuntoa taholleni.

Tätini kirjoitti aiheesta sitten minulle oikein kirjeen. Minusta ja, mitä todellisuudesta yhtään ymmärrän, objektiivisesti katsoen kirjeessä kuvatut asiat ovat satuilua, höpöhöpöä tai ääriymmärtäväisesti nähtynä toiveajattelua. Sisältö on noin lyhyesti se, että isä on ylimaallinen enkeli, joka on elättänyt itsensä pienestä pojasta ja perheensä ja moneen kertaan maksanut itserakentamansa omakotitalon ja tehnyt työtä valtavasti aina. Minä olen kiittämätön itseeni ja aina vain itseeni käpertynyt narsisti, joka jätti isäparan aivan heitteille, syöttää sille diapamia jotta saa hänen autonsa perseen alle ja matkallekin lähtee, vaikka vain harva voisi lähteä, kun oma isä heiluu elämän ja kuoleman rajoilla. Kortti reissusta isälle oli ehkä hänen mielestään kamalinta, kun mitään yhteyksiä en ole hänen määräyksiensä mukaan pitänyt, varsinkaan mitään kortteja silloin vuosi sitten lähettänyt. Saattoi sen kortin kohdalla nyrjäyttää sekin, että itse olit sen vielä sairaalaan vienyt, tuossa tilassa olevalle ihmiselle. Osoitin korttiriepaleen kyllä suoraan vuodeosastolle, mutta se ei taida tilannetta korjata. Paha moka. Sellainen ajatus, että olisin ihan vaan halunnut ilahduttaa isää, ei tule kyseeseen.

* * *

Hämmästytän itseäni sillä, että tekisi kovasti mieleni käydä tädin sydämistyneen kirjeen asiat läpi ja todistaa ne vääriksi. Miksi ihmeessä minä tekisin niin? Kuinka suurta tyydytystä voi saada siitä, että kertoo seitsenkymppiselle ihmiselle, ettei hänen pikkuveljensä suinkaan elättänyt perhettään, elatusmaksut jäivät ulosottoon ja sosiaalitoimisto otti kopin, eikä hän maksanut sitä omakotitaloakaan (jota hän ei tosiaankaan rakentanut yksin ja omin käsin) moneen kertaan vaan teki oikeuskuprun ja huijasi sen puolisoltaan, joka oli siinä vaiheessa niin voipunut, ettei jaksanut tapella, tästä kuuluisasta omakotitalosta ei enää ole muuten jälkeäkään, ja niin edelleen, ja niin edelleen? Lähisukulainen lohdutti minua sanomalla, että "Son mielisairas, sen jutuista tartte välittää", kaverini arveli tädin olevan vain ilkeän ja saavan tällä tavalla sisältöä elämäänsä. Minä en tiedä, mikä häntä liikuttaa. Isän sisarista juuri tämä täti oli minulle läheinen ja tärkeä, kun olin pieni, ja isompikin. Nytkin hän auttoi ensin työntämällä isän ambulanssiin ja sen jälkeen tyhjentämällä jääkaapin. Auttamisyrityksenä voinee pitää sitäkin, että kun isä oli ollut viikon sairaalassa, tätikulta soitti minulle (vastasin Budapestissa) ja huusi korvat umpeen kuinka helvetin tyhmä olen, etten ole tajunnut hoitaa isän raha-asioita. Tosin katkaisin puhelun kesken huudon, koska minusta ei ole helvetin tyhmää olettaa, ettei viikossa tai kahdessakaan mikään raha-asia suistu raiteiltaan mutta helvetin tyhmää on kuunnella asiatonta raivoamista kenenkään taholta.

Näytä näin huolellisten raivareiden jälkeen tädille sitten korttia isän keittiössä, siinä kahvinkeittimen vieressä. Lähetin sen isälle aika tasan vuosi sitten ja kerroin, että muutettu ollaan. Voisin kertoa tietysti myös, että maistraattiin pyydettiin ja meille erityiskahville (silloin kaksi vuotta sitten, kun oli sitä virallista naimisen kohkaamista), pyydettiin moneen kertaan myös tyttärentyttären lakkiaisiin, on pyydetty kylään monesti. Soiteltu ei enää ole niin kovin usein tosin, kun ensimmäisen avioliiton päättymisen jälkeisiin (2003) puheluihin eikä tekstareihin ole tullut vastauksia, mutta toisaalta onpahan aina isältä päin tuleviin puheluihin vastattu.

* * *

Aika jännä on, että minulla on tarve todistella, että välitetty on ja yhteyttä on yritetty pitää kynsin hampain. Onkin tietysti jonkin verran, mutta kyllähän minä tosiasiassa isän olen aika lailla rauhaan jättänyt viime vuosina. Isä ei kuitenkaan ole ollut mikään kotiinsa dementoitunut yksinäinen vanhus vaan työssä käyvä ja sekalaisen seurapiirinsä kanssa hurvitteleva aikuinen mies, joka on sekä jyrkästi paheksunut lastensa tekemiset että kääntänyt heille selkänsä monen monituista kertaa ja tehnyt selväksi, ettei välitä yhteydenpidosta (paitsi mitä joskus tönkkökännissä on ollut kiva puhelimitse sönköttää).

* * *

Ja silti minä käyn, kun itseni takia pakko on käydä, isää katsomassa. Leikkasin hänen siivottoman partansa ja pyysin lääkäriltä todistuksen, että saan valvoa hänen etujaan. Veljellä ei ole mitään sitä vastaan, että niin teen, mutta hän kehotti miettimään, onko järkee pistää itteensä siihen.

Vastasin, että oon mää sitä miettinyt, mutta kun en osaa olla pistämättäkään.

* * *

Isän kunto on viimeisen muutaman päivän aikana mennyt aika tavalla alaspäin. Fysiikka toiminee noin suunnilleen tai ehkä paremmin kuin aiemmin, mutta suusta tulee ihan silkkaa dadaa. Toisiinsa, toimiinsa ja paikkohin liittymättömät ihmiset ja tilanteet seikkailevat siinä teollisuus- taikka tuotantolaitoksessa, jossa isä arvelee olevansa. Samasta rakennuksesta hän poistuu toisinaan naapurikaupungin rannalle juttelemaan paikallissanomalehden toimittajan kanssa, hoitelee parit asiat, käy kotona melkeinpä päivittäin kastelemassa kukat ja laittamassa lattiakaivoihin vettä. Ihmisten nimet löytyvät pöydällä lojuvasta lehdestä, päivämäärät ja paikat samoin.

On yllättäen aika raskasta jutella sellaisen ihmisen kanssa, jonka todellisuus on toinen kuin oma ja vielä sillä tavalla, ettei sitä voi tavoittaa. On hämmentävää olla tyytyväinen aikuisen miehen potkuhousuista; eipä kisko katetria enää niin helposti irti ja saa ties mitä tulehduksia siitä sitten. Niin.

Isä ei ole kuolemassa eikä hänellä varmaankaan ole mitään varsinaista suurta hätää noin subjektiivisesti, hänen itsensä näkökulmasta ajatellen. En oikeastaan ymmärrä itseäni: miksi lähtiessä autossa itken pitkään ja haikeasti, niin kuin hän olisi menetetty.

Miten sellaisen menettää, jota ei oikeastaan ole ollutkaan? Enhän minä kuitenkin, kaikesta huolimatta ja itseltäni salaa ole mennyt toivomaan, että joskus vielä

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Työtä tehdään jotta

Onko työstressiä, työperäistä uupumusta, böönauttia? Onko kauheasti töitä? Ja pomo, työkaverit tai asiakkaat huutaa? Mihinkään ei ehdi ja vapaa-aikanakin työ pyörii mielessä? Sillä lailla oikein hirveen paljon hermostuttaa, että tulee a) kiukuteltua, b) kännättyä ja c) sunnuntai-iltana jo otettua närästyslääkettä ja kuitenkin, kun hoitotoimenpiteistä huolimatta ahdistaa liikaa, tulee d) juksattua työterveyshuoltoa, että on paha flunssa, ripuli tai pistämätön selkäkipu? Kaupan päälle huono omatunto.

Aika monella elämä pyörii työn ympärillä tauotta, ja sen huomaavat muutkin vaikka eivät välittäisi huomata. Työstä on tehty elämää suurempi asia työntekijälle, on pantu painetta suoritusportaalle.

Painetaan töitä sama maku suussa kuin 1900-luvun alussa mutta eri ruoskin ruoskittuna. Ennen nälkä, nyt omistusasunto, Volvo, etelänmatka.

* * *

Jotta asiaan saataisiin mittasuhde, perspektiivi tai suoraan sanoen tolkku, suoritin hiukan kalkulointeja.

Keksitään tarkoitusta varten henkilö, niin kuin meillä täällä partsilla on ollut tapana. On niin mukava puhua ihan konkreettisesta kaverista. Hän olkoon Kerttu, säännöllisissä päivätöissä oleva mies tai nainen. Hän aloittaa työuransa 20-vuotiaana ja siitä lähtien tekee vuosittain töitä:
– 242 päivänä noin 8 tuntia eli
– joka vuosi 1936 tuntia.
Lähde: vero.fi ja esim. matkakulut.

Tämän verottajan kivasti meille valmiiksi laskeman vuosittaisen työpäivämäärän mukaan vastaavasti vapaa-aikaa vuodessa kertyy:
– 123 kokonaan työstä vapaata päivää ja
– 242 osittain työstä vapaata päivää eli
– yhteensä 6824 tuntia vapaata. Hurraa!

Ihminen tietysti nukkua porskuttaa, että hän jaksaa painaa töitä ja vapaa-aikaa. Uneen menee ihannetapauksessa 2920 tuntia vuodessa, joten ihmiselle jää vuosittain 3904 tuntia vapaa-aikaa vietettäväksi hereillä. Hereillä vietetyn vapaa-ajan ja työn suhde on vuositasolla noin 2:1 ja työpäivinäkin vielä 1:1, eli työpäivinäkin Kerttu-kultamme on hereillä ollessaan yhtä paljon vapaalla kuin työssä.

VUODEN AIKANA
työtä = punainen
unta = violetti
vapaa-aikaa = vihreä
Ihan hyvin sitä vapaata siis loppujen lopuksi on, vaikka Kerttu saattaakin valittaa, että on aina töissä. Ohessa on oikein kuva, joka havainnollistaa, että vapaalla on ihminen aika paljonkin lopulta. Kannattaa uskoa sitä*.

Jos taas henkilömme tekee ylitöitä ja siksi ahdistuu, on tilanne vähän hankala. Hankkiiko tällainen ihminen päänsärkynsä lyömällä vasaralla päähän? Joutuuko rahapulaan heittäessään palkkapussinsa järveen? Siltä varalta, että joku ei vielä tiedä, paljastan aika yllättävän seikan: ylitöitä ei ole pakko tehdä. Jos tuntuu siltä, että työnantaja jatkuvasti tarvitsee ylimääräistä työpanosta, töitä on liikaa suhteessa työväkeen. Ratkaisu ei ole – vaikka kuka vakuuttavasti väittäisi – se, että työntekijä raataa kynnet verillä ja aivot höyryten.

* * *

Kerttu aloitti siis työuransa 20-vuotiaana ja koska hän on varsin mallikansalainen, hän jatkaa työskentelyä, kunnes täyttää 65 vuotta. Kaikkiaan töitä tuli paiskittua 45 vuotta. Koska olemme optimisteja ja varsin luottavaisia lääketieteen suhteen, arvelemme, että hänen elinikäodotuksensa on sama kuin vuonna 2000 syntyneen pojan ja tytön elinikäodotuksen keskiarvo eli 77,5 vuotta. Elämästään Kerttu työskentelee 45 vuotta ja työelämän ulkopuolella hän on 32,5 vuotta.

Työelämä joutuu pärjäämään Kertun elinvuosista peräti 32,5 vuotta ilman hänen panostaan, ja se pysyy tolpillaan silti. Hämmentävää mutta totta on, että mallikansalaisemme Kerttu ei suinkaan ole korvaamaton. Jos hänellä on hiukankin järkeä päässään, hän on tästä seikasta pelkästään tyytyväinen – samoin on hänen työnantajansa, mikäli siellä puolella on asiaa tultu pohtineeksi.

* * *


Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemaa stressiä vaan nostaa esille, että elämässä on muutakin kuin työ, ja sitä muutakin on aika paljon. On aika kohtuuton tilanne, jos työ jauhaa koko käytettävissä olevan vapaa-ajan kiukunsekaiseksi väsymykseksi. Jos taas vapaa-aikaa jatkuvasti on vähemmän kuin tässä esitetty määrä, asialle kannattaa tehdä jotain.

Ensi kerralla, kun oikein työasiat kaihertaa, voi miettiä näitä lukuja mielessään. Kannattaako työikäisen antaa konkreettisen 22 prosentin siivun, työssäoloajan, vallata koko elämiseen käytettävissä olevan ajan? Vai arvellako sittenkin, että tämä on vain työelämää, ei sen enempää? Parhaimmillaan työ on mukavaa ja antaa sisältöä sekä mielelle että rahapussille. Jos työ ei olekaan kaikkein kivointa, voi varmaan lohduttautua sillä, että ei sitä nyt lopulta niin paljon päivässä saati vuodessa saati koko elämässä ole, että ihan kahjoksi kannattaa sen vuoksi heittäytyä – ja siinä vaiheessa kannattaa muistaa myös, että tämähän on sitä rahantekohommaa vain. Mukavampiakin asioita elämään mahtuu vaikka kuinka.


* * *

Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole luettavissa, edes rivien välissä, kehotusta tehdä mitä työtä tahansa, melkeinpä päinvastoin. Tämä koskee niitä ihmisiä, jotka tyypillisesti jauhavat, että "Onhan mulla ihan kiva työ, mutta kun mutta kun sitä on niin paljon ja stressaa ja kauheeta kun ei jaksais", jne. loputtomiin, mutta jos työpaikka vaihtuu, sama valitus jatkuu. Kyse ei olekaan työstä vaan elämänasenteesta: työ nostetaan ajatuksissa ykköseksi, vaikka sen paikka on muualla.

On olemassa paljonkin liian raskaita ja sekä yksilölle että ylipäätään ihmiselle sopimattomia töitä. Sellaisista kannattaa hankkiutua eroon, sanoo sitten oleskeluyhteiskuntateoreetikot mitä hyvänsä. Hehän voivat ilmeisen mieluusti ja mallikelpoisesti tehdä ne työt, joissa on sellainen vika, etteivät ne kenellekään kelpaa.

* * *

Esimerkiksi tällaisista töistä otettakoon – ei ensinkään se kuuluisa ja parjattu siivoaminen, mikä kelpaisi minulle kyllä, jospa vain ammattiosasin – puhelinprostituoidun pesti. Entinen työnantajani suositteli sitä lämpimästi minulle, kun jäin työttömäksi. Jutteluahan se vain on, ja siitä saa hyvät rahat. Hänen ilmeensä oli syvästi järkyttynyt, kun kysyin, miten hän suhtautuisi, jos hänen soittoonsa vastaisi tunnistettavasti tytär tai vaimo. Mutta hyvänen aika! Eivät he tee sellaista – ja ilmassa leijuivat ne lukuisat syyt (yhteiskuntaluokka, sopivuus, kunnon ihmiset, ei meille käy noin).

* * *

Koska meillä Oharin partsilla ajatellaan asioita laajasti, niin varaudummepa myös sivulta sohaisuun siitä, että noin paljon sitä vaan lorvaillaan, ja palkka juoksee. Palkka ei juokse vapaa-ajalta. Loma- ja sairausajan palkka kuuluvat jo sovittuun palkkaan. Palkanmaksajan palkka tosin juoksee loma-ajallakin. Niin että suut suppuun nyt siellä kapitaalin puolella: teitä on kyllä ajateltu tässä. Painavasti. Perkele.

* * *

Erityisen painokkaasti haluan huomauttaa, että esi-isämme ja -äitimme ovat panneet kovan kovaa vastaan, jotta me saamme nauttia nykyisistä kohtuullisista työoloista. Suositan lämpimästi, että sovituista työpäivien pituuksista ja määristä pidetään kiinni! Suositan, että me työväki arvotamme elämämme myös muulla kuin työnteolla, vaikka kivat puolensa on siinäkin. On toinen asia pohtia, miksi joku omistaa ja toinen kartuttaa hänen omaisuuttaan. Maailma muuttuu hitaasti, ja muutosta on hyvä pitää yllä vähintään niin ettei anna valjastaa itseään pelkästään toisten materian tavoitteluun. Hyvä on huomata sekin, että vaikka materiasta saa turvaa, onnea siitä ei irtoa.

* * *

*) Toivoakseni kalkulointini ovat menneet edes lähelle oikein, olenhan humanisti, joka ei tunnetusti osaa laskea. Kaikki luvut ovat tietysti aivan summittaisia, koska mallihenkilömmekin Kerttu on hyvin summittainen ja sumea hahmo. Toissapäivänä olin näkevinäni aurinkoa vasten kelvolliset viiksenalut ihan siinä huolellisen rajauksen yllä.

torstai 23. toukokuuta 2013

Erkin pikakivääri

Tiedättekö, mikä on melkein yhtä ihanaa kuin lähteä matkalle? Se on etukäteiskouhottaa matkasta, joka on tulossa.

Näin siis meillä, jotka matkustelemme vapaaehtoisesti; ne, jotka joutuvat rehaamaan ympäri maailman leivän perässä, eivät varmaan ole yhtä innoissaan lähtemisen ajatuksesta.

* * *

Meillä on lentoliput Budapestiin ja takaisin heinäkuussa. Siellä on juuri silloin kuulemma tukahduttavan kuumaa, mutta toisaalta myös kaveri, joka tarjoaa meille kotimajoitusta ainakin osaksi aikaa. Olen ottanut selville jo, että siellä on ihania ränskiä jazzklubeja, lumoava öinen kaupunki, hyvää ja edukasta viiniä, funiculaire ja pimeitä takseja. Kaikessa on paprikaa.

Kylpylöitäkin on, mutta eivät ne kiinnosta, paprikalla eivätkä ilman.

* * *

Jos en keksi näiksi muutamiksi viikoiksi muuta kouhottamista, saatan innostua vielä kylpylöistäkin.

* * *

Viimeksi olimme reissussa kohta kaksi vuotta sitten, kun pyörähdimme häämatkalle. Kouhotin minä sitäkin etukäteen posket punoittaen, ja hyvin meni se matka, muun muassa juuri siksi.

Minusta on mukavaa ottaa etukäteen selville esimerkiksi kaupungin summittainen kartta, julkinen liikenne, pääkadut, joitain nähtävyyksiä, museoita ja suosittuja ravintoloita. Sitten, kun on siellä, ei tarvitse ihmetellä, että mihkäs nymmentäis, vaan jää aikaa toljotella ympärilleen suu auki.

* * *

Monta kertaa on jäänyt menemättä sinne, minne piti, ihan vaan siksi, että lomalla on erityisen kivaa lorvailla ja sanoa, että paskat me lähdetä tuonne helteeseen jonottamaan, nyt istutaankin varjoon ja otetaan kaljat. Ne nähtävyydet näkee sitten kotona vaikka Google Mapsista. Ollaan nyt kivasti, kun on matka ja loma ja kaikki.

* * *

Onhan se nyt kuitenkin ihan eri asia istua Budapestissa varjossa kaljalla kuin vaikka omalla partsilla, sanoohan sen järkikin.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Mommie, dearest

Terveisiä kirjastosta! Olen palauttamassa lähdekirjallisuutta, ja vaikka usein olen sekaisin kuin jokin asia, joka on sekaisin, ja pihalla kuin jokin asia, joka on pihalla, harvoin olen ihan näin ristiriitaisin tuntein liikkeellä.

* * *

Gradu on painossa. Haluaisin kuvitella, että siellä painokoneet jyskyttävät, painaja pyyhkii hikeä otsaltaan ja heiluttelee toisessa kädessään suurta avainta, kun minä ryntään poplari liehuen paikalle

PAINOKONEET SEIS!

mutta ymmärrän toki, miten älytön kuvitelma se on. Gradua tuskin painetaan -- eiköhän se vain tulosteta on demand -- eikä minulla ole poplariakaan. Pitkä harmaa villatakin roikko on vain, se sama, jota etsittiin pari kesää sitten ympäri Tamperetta ja joka löytyi lopulta Konttorista. Eikä minulla ole oikeastaan mitään syytä keskeyttää painamista.

Nyt se on tehty.

* * *

Nyt se on tehty ja kypsyyskoe on sovittu perjantaiksi. Hieno systeemi on kypsyyskoe: oma gradu pitää tenttiä, mikä on pelkästään järkevää. Minä ainakin olin kirjoitusprosessin ajan niin känn sekai ÄH. Hyvä se on, että katsotaan, onko tuo ollut edes tajuissaan kirjoittaessaan. Tai paikalla.

Olin muuten sekä että, tajuissani ja paikalla, mutta mitä minä siihen kirjoitin? Yli sata sivua ja liitteet, mitä?

* * *

Aloitin opiskelun 2001 menemällä etälukioon, kun ahisti. Opiskelu oli ihanaa ja auttoi ahistukseen. Etälukion jälkeen vetkuttelin vuoden pääsykoekirjan kanssa, ja ahisti. Pääsin yliopistoon, oli kiire mutta ei ahistanut. Nyt taas voi alkaa ahistaa, vaikka olen juurta jaksain selittänyt itselleni, että nyt voin tehdä ihan mitä vain. Ihan!

Olen jättänyt ihan mitä vain! -kannustukseksi selaimen välilehdelle auki nypläysyhdistyksen sivun -- ja nyt jos siellä joku tirskuu, niin hyytyköön hänen hymynsä välittömästi. Minussa asuu pikkuinen nyplääjämummu, eikä edes niin kovin pikkuinen ja piilossa sisällä vaan retkottelee ihan rehvakkaasti tuossa pintapuolella. Jos nyplääjämummu ei opiskele, voi hän hurahtaa nypläykseen! Minä alan nyplätä. Ja opiskella ranskaa. Ja kuntoilla, lukea kaikkea kivaa, kaunistua ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Ihan mitä vain!

Jo on ihme, jos ei taas kohta ahista.

* * *

Olen viihtynyt Alma materin helmoissa hyvin, liian hyvin. Minä jään kaipaamaan sitä niin kuin hankalaa ja vaativaa vanhempaa kaivataan: vähän hapuilevana ja hortoilevana, periaatteessa helpottuneena, että ote viimein kirposi, mutta käytännössä varmaan vain kaipaan.

* * *

Kaikki tämä sillä edellytyksellä, että gradu tulee hyväksytyksi ja pääsen kypsyyskokeestakin läpi. Kaikkihan voi vielä mennä ihan mönkään ja hups olen taas äiskän hoivissa.

* * *

Palautin kyllä ne kirjat jo.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Oletko sinä nuhteeton vanhempi?

Matti Apunen, tuo viisaiden ajatusten ilmeisen ehtymätön lähde, esitti kolumnissaan Helsingin Sanomissa 19.3., että ihmiset saisivat itse huolehtia lapsistaan loma-ajat sen sijaan, että jättävät jälkikasvunsa yhteiskunnan vastuulle ja hilppaisevat etelään allasbileisiin. Apunen kyllä ystävällisesti huomautti, että valtaosa vanhemmista on nuhteettomia, eikä heidän tarvitse loukkaantua. Implisiittisesti ilmaan jäi kuitenkin leijumaan rikinkatku: MUTTA TE RUOJAT, JOTKA ETTE OLE, NÄRKÄSTYKÄÄ, JA NÄRKÄSTYKÄÄ SYVÄSTI.

Asiahan ei minulle enää kuulu, koska omat lapseni ovat jo aikuistuneet, mutta se ei tietenkään estä minua ilmaisemasta asiantuntevaa kantaani, aivan kuin se ei estänyt Apustakaan. Oman punaposkisen touhotuksensa voi aina kätevästi kietoa yhteiskunnasta huolestumisen lämpimään vällyyn.

Pari seikkaa tässä nimittäin nyt minua kaihertaa, ja aion jakaa ne kanssanne, vaikka en ole närkästynyt, loukkaantunut, vihainen tai muutenkaan minkään erityisen tunteen vallassa.* Apusen sanomisiin on oikeastaan turha takertua, ne kun kaikella ystävyydellä arvioiden ovat mitä ovat, mutta koska ne ovat herättäneet keskustelua, söhäisenpä minäkin.

* * *

Apunen päättelee, että yllättävän monet vanhemmat suhtautuvat lapseensa kuin häiriötekijään, mitä on aika vaikea sulattaa. Jutussa toki tarjotaan perusteluja väitteelle, mutta kuten ilmi kävi, ne ovat perusteettomia tilastollisesti (Lohja vastaa Apusen väitteeseen: ’Yksikään Lohjan päivähoitolapsi ei ollut viime vuonna ilman lomaa’) ja laadullisestikin hiukan epäilen Apusen sanoja. Jos itse on kokenut lapsensa häiriöksi, ei se välttämättä tarkoita, että muutkin, yllättävän monet, vanhemmat kokisivat samoin. Tavallisten ihmisten oikeassa todellisuudessa voi olla kyse jostain muusta kuin mukavuudenhalusta tai vanhempien riehakkaista allasbileistä, vaikka Apunen kätevästi heittääkin sellaiset aktiviteetit syyksi päivähoidontarpeeseen, työnteon lisäksi.

* * *

Oletetaan nyt kuitenkin perhe, jossa vanhemmat eivät halua viettää aikaa lapsensa kanssa vaan nakkaavat  tämän päivähoitoon lomillakin, matkalla allaskemuihin. Oletetaan lisää, että subjektiivinen päivähoito-oikeus poistetaan ja vanhemmat pakotetaan hoitamaan lastaan vastoin tahtoaan. Kuinka käy?

Päivähoidon tehtävä ei tietenkään ole ottaa koppia niistä lapsista, jotka ovat lastensuojelun tarpeessa, mutta ehdotan kuitenkin, että tätä sumaa aletaan purkaa jostain muusta päästä kuin pakottamalla lapset päivähoidosta kotiin. On aika ilmiselvää, että perheissä tilanne pitäisi olla sellainen, että vanhemmat jaksavat ja haluavat viettää aikaa lastensa kanssa. Jaksamista ja haluamista ei saada aikaiseksi komentamalla, määräämällä saati pakottamalla. Vaikka olisihan se tietenkin kauhean näppärää niin.

Kun nyt kerran alettiin ajatella lapsia, tehdäänpä se sitten kunnolla.

* * *

Kerronpa, yhdeksi esimerkiksi vaihtelevista päivähoitotarpeista, siitä ajasta, kun omat lapseni olivat päiväkodissa, vaikka itse pötköttelin kotona sohvalla, söin suklaata ja luin rakkausromaaneja.

Tyttäret olivat kolmen vuoden molemmin puolin, kun tein pätkätöitä. Työkutsu saattoi tulla edellisiltana, työjakso saattoi kestää parista päivästä viikkoon. Työttömiä päiviä oli välissä joskus enemmän, joskus vähemmän. Joka päivä kuitenkin retuutin pienet lapset hoitoon, koska arvioin vaihtoehdon olevan vielä rankempi: yhtenä päivänä mentäisiin yhteen paikkaan hoitoon, toisena päivänä mentäisiin toiseen. Hoitopaikka, kaverit, hoitajat ja rutiinit vaihtuisivat ehkä joskus, ehkä joka kerran. Päivähoitopaikkaahan ei voi varata, jos sitä ei käytä, ja vastaan on otettava se paikka, mikä sattuu olemaan vapaana. Näin ainakin ennen oli, ja tuskin päivähoitopaikkoja vajaateholla käytetään nytkään. Aikuinen kokee melkoisena stressinä työpaikan vaihdoksen, mutta näiden pienten ipanoiden olisi ehkä sitten pitänyt sopeutua vauhdikkaasti vaihteleviin tilanteeseen suit sait.

Tietenkin, jos ajatellaan päivähoitoa lastensäilytyspaikkana, niin kaipa lastakin voi ajatella säilytettävänä esineenä, jonka voi nakata mihin hyvänsä lokeroon päiväksi. Käytännössä se vaan ei mene niin; jokainen lastansa hoitanut vanhempi tietää, että päivärutiinit ja tutut ihmiset ovat pienelle lapselle maailman tärkeimmät asiat. Jos lapsen säännöllinen päivärutiini jatkuvasti rikotaan, ei siitä hyvä heilu.

Ai niin, ne lomat. Minulla ei tietenkään ollut lomaa, kun ei ollut säännöllistä työtäkään. Lasten isällä oli lomaa, ja silloin lapset olivatkin kotona. Jos yksinhuoltaja on pätkätöissä, perheessä ei ole lomaa. Jos kahden huoltajan perheessä molemmat vanhemmat ovat pätkätöissä, ei perheessä ole lomaa. Häkellyttävä ajatus tässä allasbilehuumassa mietittäväksi.

* * *

Ihannetapauksissa toki nainen pullauttaa lapsen itsestään ulos ilman yhteiskunnan apua, arkiaskareidensa välissä. Purtuaan napanuoran poikki hän menee säännöllisiin päivätöihin, joissa työskentelee kello 8.15–16.00 joka päivä eläkkeensä alkamiseen asti. Paitsi lomilla hän ei työskentele, vaan viettää laatuaikaa 1,7 lapsensa kanssa. Perheen toinen vanhempi, sellainen tietysti ihannetapauksessa oletetaan olevaksi, on kaiken aikaa vakituisessa työsuhteessa.

(Ai niin, ne lomat, nuo laiskottelijoiden ja vellipyllyjen lojumahetket! Siinä olisi taas kirveelläkeskustelun paikka. Ei ennen vaan mitään lomia ollut! Eikä lomarahoja! Eikä mitään! Onnellisia oltiin ennen.)

Yllättävän monen arkitodellisuus poikkeaa tästä aika tavalla.

* * *

Helsingin Sanomat esitti toisenkinlaisen näkemyksen päivähoitokysymykseen 20.3. Hyvä niin. Siinäkin tosin haastateltava arvelee, että kyllä varmaan päivähoitoa väärinkäytetään, vaikka hän ei olekaan kuullut sellaisista tapauksista. Kaikkea muutakin voi helposti arvella ihminen, kun sille päälle sattuu.

* * *

*) Ilmeisen tarpeellinen tekstinselvennys näinä päivinä, kun jokaisesta, anteeksi, yllättävän monesta mielipiteestä ja mielipiteeseen esitetystä vastamielipiteestä vedetään – enkä nyt sano että hätäisiä (mutta ajattelen kyllä) – johtopäätöksiä mielipiteen esittäjän mielialoista.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

No mut hei mää laitan sulle siitä meiliä

Katselin taas kerran työsähköposteja sillä silmällä. Voi äh! Sähköposti näyttää vieläkin olevan väline, jolla voi viestiä ihan miten sattuu. Olisikohan jälki yhtä karua, jos sama asia pitäisi saattaa maailmaan paperipostitse tai puhelimitse?

* * *

Reino pudottaa sormensa näppäimistölle ja kirjoittaa viestin. kpslis l'u moom etteo spr,et OH ANTEEKSI joskus käy niin, etteivät sormet osu oikeille kohdilleen, mutta koska Reino hallitsee kymmensormijärjestelmän, mitäpä suotta viestiä oikolukemaan ennen lähettämistä.

Marjatta lähettää edelleen, lähettää edelleen, lähettää edelleen ja vielä vähän lähettää edelleen. Kun viesti lopulta päätyy minulle, saan seurata monien tahojen moninaista keskustelua, ja joskus viesteissä on jännittäviä henkilökohtaisuuksiakin. Pitkään vaellelleen viestiketjun keskeltä minä etsiskelen ne asiat, jotka kuuluvat minulle.

Pentti ei tervehdi, ei käytä yhtään turhaa sanaa eikä kaikkia tarpeellisiakaan, ei allekirjoita viestiään eikä ole jaksanut säätää edes lähettäjän nimeä. Saankin usein sähköpostia muun muassa viitasaarelta ja vanhalta kannettavalta, vaikka tietenkin arvaan, että Pentti se on siellä ollut asialla. Pentin sähköpostiystävä on varmaankin Raija, joka kirjoittaa ja allekirjoittaakin miehensä sähköpostit, "tuon meiän isännän puolesta". Eihän siinä mitään varsinaista vikaa tietenkään ole, ärsyttää kuitenkin. Kuinka vaikeaa on hankkia oma, ihan ikioma, ja pörröinen sähköpostiosoite?

Sähköpostihahmoja on vielä monta muuta, näiden yhdistelmiä ja niin edelleen. Ehkä tästä jo kuitenkin kävi ilmi, etteivät monet vieläkään ymmärrä sähköpostin olevan oikeaa ihmisten välistä viestintää, johon pätee samat ymmärrettävyyden ja kohteliaisuuden vaatimukset kuin muuhunkin viestintään. Sähköpostin vastaanottaa ja lukee ihan oikea ihminen, eikä se mitenkään maagisesti korjaudu matkalla asialliseksi, jos sen on sotkuna maailmaan työntänyt.

* * *

Minä haluaisin saada seuraavien ohjeiden mukaan kirjoitettuja työsähköposteja:

  1. Otsikoi asiallisesti. Tervehdys, Moro tai Kysymys eivät ole asiallisia otsikoita. Otsikosta pitäisi käydä noin suunnilleen ilmi, mitä asia koskee.
  2. Tervehdi ainakin ensimmäisessä sähköpostissa. Ei tarvita mitään erityisiä koukeroita, Hei riittää ihan hyvin. Jos et millään jaksa tervehtiä, älä nyt, hyvä ihminen, ainakaan aloita sähköpostia nolosti hihkaisemalla Elikkä tai edes napakasti Eli.
  3. Käytä kunnollisia lauseita, joissa on edes välttämättömät välimerkit, isoja alkukirjaimia sopivissa kohdissa ja jonkinlainen tolkku rakenteessakin. Asia etenee loogisesti alusta loppuun ja niin edelleen. Kielen ei tarvitse olla hienoa, kunhan asia selviää. Lyhyesti tulee kirjoitettua usein parhaat virret.
  4. Kun välität sähköpostia eteenpäin seuraavalle vastaanottajalle, siivoa siitä kaikki kaikki turha.
  5. Allekirjoita viestisi selkeästi. Kerro siinä kuka lähetti, mistä lähetti ja, jos lisäkysymyksiä tulee, mihin voi ottaa yhteyttä.
  6. Tarkista, että tarpeelliset liitteet ovat mukana. Jos liitteet unohtuvat, niin kuin kiireessä joskus käy, älä lähetä niitä perässä ilman saatetta tai viestillä ainiintässäviänää. On kohteliasta ja usein tarpeenkin lyhyesti ilmoittaa, että nämä liitteet liittyvät viestiin sejase lähetetty silloinjasilloin.

JA VIELÄ ENNEN KUIN PAINAT LÄHETÄ-NAPPIA

  • oikolue viesti, korjaa kirjoitusvirheet ja yritä pohtia, voiko vastaanottaja saada siitä selvää. Jos viesti tuntuu sekavalta, korjaa se. Mieti myös, onko viestissä kaikki, mitä piti sanoa, ettei tarvitse lähettää – ja vastaanottaa – kymmentä paikkauspostia perään.

* * *

Nämä ohjeet koskevat vain työsähköposteja. Henkilökohtaiset meilit ovat asia erikseen. Niissä saa olla sekavia soperruksia ja otsikkokin voi olla esimerkiksi ¤%%&¤. Niitä voi tulla monia tulvissa tai yksi kaksimetrinen.

* * *

Haluaisin myös maailmanrauhan ja uuden ripsivärin. Ehkä tämä sähköpostitoive osuu johonkin näiden välille, luultavasti kuitenkin lähemmäs maailmanrauhaa kuin ripsiväriä.

(Pessimisti yllättää itsensä kyllä jonain päivänä vielä hirveen iloisesti.)

torstai 17. tammikuuta 2013

Käsisäätöventtiili

Ihanaa kun on oma blogi: voi valittaa niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan kuul voi estää. Terveisiä sairastuvalta!

Aina silloin tällöin, harvemmin kuin kerran vuodessa, ajan niskani hulluuden partaalle. Siinä vaiheessa ei auta enää liikunta eikä hieronta, ja olenkin varautunut tilanteeseen haalimalla lääkekaappiin jo etukäteen Sirdalud-pillereitä. Niitä kun nakkelee parina päivänä särkylääkkeen kera ja siitä kun taas vetreytyy säryttömäksi, muistaa pitkään tai ainakin noin vuoden, miksi kannattaa vähän heilutella käsiä joskus.

Nyt olen poikkeuksellisesti ja ensimmäistä kertaa ajanut niskan sijaan (tai ehkä lisäksi) kurjaan kuntoon käteni. Särkee ranteesta, särkee käsivarresta, särkee olkapäästä, särkee käden jokaisesta kiinnityskohdasta. Särkee jostain syvältä niin, että tekisi mieli heittää koko käsi kaatopaikalle ja hakea K-kaupasta uusi*.

Arvelen, että olen paitsi ihan liikaa nyhjöttänyt pöytäkoneella myös ihan, ihan liikaa vielä lisäksi joutessani pelannut ja selanut puhelinta. Etusormi on aina sojossa ja ärtyy kai sitä käsi vähemmästäkin.

* * *

Ajattelinko siinä sitten, että maksimoidaanpa kurjuus saman tien, vai mitä ajattelin? Kukaan ei tiedä, en edes minä itse, miksi  oi miksi  tein niitä askelkyykkyjä. Niin monta, tai yhtään.

Tietääkö kukaan, miksi särkylääke ja lihasrelaksantti eivät näytä tehoavan persuslihaksiin?

* * *

Täällä minä nyt sitten retkotan sohvalla toista päivää joka puolelta särkevänä ja arvioin, että lukisin vähän opintoihin liittyvää kirjallisuutta, ettei ihan menisi käsille koko homma. Viimeistään puoli tuntia sen jälkeen, kun olen nakannut rentoutuspillerin naamaani, totean, että ei edes selkeäsanainen Kaisa Häkkinen onnistu keskittämään ajatuksiani, niinpä siirryn ruotsalaisangstin, jonka ääreen nukahdan ja herään tunnin päästä krapulassa.

* * *

Pitää valittaa nyt äkkiä, koska olen päättänyt, että huomenna tämä kaikki on jo ohi.

* * *
*) Suosittelin kuulemma tällaista järjestelyä isälleni, että päästäisiin eroon tyhmästä äidistä. Vuosi oli arvatenkin 1970, kun vielä T-Rex käyskenteli tukka hulmuten Amurin kaduilla.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Hikaton happikuu

Rykäistäänkö tähän heti alkuun tipattomaan tammikuuhun liittyvä vitsi, niin päästään siitä?
Kannattaa huitaista kerralla lärviinsä kunnon satsi, niin ei tule niitä tippoja sitten tammikuussa nautittua. Hahaha.
+ kaikki tämän variaatiot
Ja seuraavaksi heitetään vanha kunnon arvio tipattoman tammikuun tarpeellisuudesta:
Kyllä pitää olla kauhea alkkis, että tommoista tarvii viettää. Jos alkoholinkäyttö on hallinnassa, ei tarvita mitään tipattomia.
+ kaikki tämän variaatiot
Huomataan tässä vaiheessa, että jos ei vietä tipatonta tammikuuta, ei tarvitse perustella hämmästeleville kanssaihmisille mitään, koska kukaan ei hämmästele. Voi korkeintaan ja halutessaan rehvakkaasti sanoa, että
Minen semmoisiin humputuksiin rupee ja otetaas taas.
Lopuksi mainintaan jokavuotiset tammikuiset tarkoitushakuiset artikkelit, joissa tipattoman tammikuun hyödyllisyys tutkitaan ja köykäiseksi innosta punoittaen suureen ääneen havaitaan.

Ja sitten asiaan.

* * *

Olen useana vuonna viettänyt tipatonta tammikuuta. Kun joulukuu pikkujouluineen, glögeineen, saunaoluineen ja ruokaviineineen on raahustettu läpi kuoharikuplivan uudenvuoden tammikuuhun, kun on mässäilty jouluherkuilla niin, että vaatteet ritisevät ja retkotettu sohvalla niin, että on jo pieni pelko makuuhaavoista, on ollut mukava tunnustella selkäranka vielä, hienoisista epäilyistä huolimatta, olemassa olevaksi ja vetäistä ryhtiliike.

Tammikuu, uusi vuosi, on hyvä hetki pysähtyä tarkistamaan tapojaan. Tammikuussa en nauti alkoholia enkä tolkuttomia määriä makeisia tai muita herkkuja. Tammikuussa huomaan erityisesti liikkua ja seestyä. Tammikuun lopulla sädekehäni häikäisee niin, että peilaillessa käytän varmuuden vuoksi aurinkolaseja.

Minä luultavasti – ollakseni tyytyväinen – tarvitsen tunteen siitä, että aika on jaksoja: jakso loppuu ja sen jälkeen alkaa uusi. Tammikuu on erityistapaus, tammikuussa keskityn olemaan erityisen siivosti ja kohtelemaan tätä juuri alkanutta tuoretta, uutta vuotta huolellisesti ja hiukan hartaastikin. Aika usein elämä jatkuu helmikuussa ihan samanlaisena kuin tammikuussa, mutta siinä ei ole tammikuun tunnetta, kulkematonta lunta, tyhjää paperia, uuden jakson alkua. Tipaton tammikuu, ryhtiliike, tuntuu minusta uuden alun juhlimiselta.

Niin että minä vietän jatkossakin tämän tipattoman tammikuuni piittamatta No nysse on Oharikin ratkennu alkoholistiks -epäilyistä ja hyvää tarkoittavista Siitä tipattomasta mitään hyötyä ole, absolutistit kuolee siinä kuin juopot, jotka kuolee lopulta kaikki -saarnoista.

Ei tipattomasta tammikuusta ehkä tosiaan minulle hyötyä olekaan, mutta iloa on. Jos joku siellä ehkä epäilee, miettiköön tykönään: Mikä pakko tähän on, minulla tai kenelläkään?

* * *

Niin just.

torstai 3. tammikuuta 2013

Rittiikkiä

Tarkoitusta varten keksitään henkilö. Henkilö olkoon: Moilanen, H. Moilanen, hän olkoon keskimääräinen, keski-ikäinen tai sitä nuorempi tai vanhempi, keski- tai reunasuomalainen, jotain sukupuolta ja auttavasti tajuissaan. Eräänä päivänä Moilanen havahtuu etäältä kantautuvaan kimakkaan syyttelyyn, jonka sisällöstä hän vähitellen ymmärtää, ettei varmaankaan ole tarpeeksi kriittinen, mediakriittinen.

Kritiikki, kritiikki, missäs mie oo tuon kuullutkaan? Moilanen H. tavoittaa muististaan sen hämmentävän hetken, jolloin kesken kanavasurffauksen kaukosäätimestä simahti patteri juuri siinä kohtaa, kun ruudussa puhuvat päät huusivat toisilleen eipäs-juupas-EIPÄS. Juuri hetkeä ennen, kun Moilanen H. sai patteriluukun kiinni ja kaukosäätimen tanaan, hän kuuli toimittajan luonnehtivan näkökulmia kriittisiksi.

Muiston vavahduttama Moilanen H. päätti, että kyllä meilläkin osataan olla kriittisiä, mediakriittisiä. Toiminnan henkilönä Moilanen H. tarttui haasteeseen pelkoa tuntematta ja tarmolla. Täältä pesee kritiikkiä, jos mistä! Miekin osaan huutaa EIPÄS, ja huudankin, arvioi Moilanen H.

Niinpä henkilömme Moilanen H. antautui huumaaviin, kriittisiin väittelyihin internetin kadunkulmissa, taukotuvissa ja markkinapaikoilla. Aamuisin lintujen vasta aloittaessa livertelyään Moilanen H. oli jo verrytellyt sormensa notkeiksi ja päivysti useammallakin foorumilla työntääkseen maailmaan päivän ensimmäiset kritiikit. Ihana värinä kulki päästä varpaisiin pitkin Moilasen H. kehoa, kun hän pääsi painamaan julkaise-nappia.

* * *

Yx miniäretale:
Meilleku on toi anopii tulosa käymhän, niin mitä mie sille kokkaisin? Onko kellää hyvvää vaikka karjalan paistin ohjetta?
Moilanen H.:
Etkö osaa lukea keittokirjaa? Et varmaankaan, koska suomen kielesikin on noin surkeaa. Meilleku ei ole mitään tunnettua kieltä ja karjalanpaisti kirjoitetaan yhteen. Tappaisit itsesi, luuseri! Vaikka ei sinusta varmaan ole edes siihen.

Onneton:
Tuntuu, että mieheni kanssa olemme etääntymässä toisistamme. Olisiko kellään hyviä vinkkejä, miten saamme suhteemme taas toimimaan?
Moilanen H.:
Tyhmä lehmä, ei ihme että miehesi pettäsua varmasti. Kananttaa erota, koska olet niin idootti että ruikutat intternettistä myötätuntoo. Vedä ittes hirteen, huarra.

Wysiwygiin ihastunut:
Ihana palvelu on Wysiwygissä! Suosittelen lämpimästi! Mukava ja iloinen henkilökunta, muutenkin siisti mesta. Menen toistekin.
Moilanen H.:
Taidat olla johtajan muija kun noin kehut. Ei voi olla hyvä paikka, koska koko kaupunki on paska ja kaikki on paskaa ja Suomi on paska ja politiikot huijaa.

Migrant E.:
Miksi Sumalainen kokee minut uhkaksi? Olen pieni vanhha kiltti naine ja asunu täällä jo pitkän. Olen töissä keittajana ja syön vaan oma leipäni. En kuitenkan vieläkän ole tottunut siihen, että minulle huudellaan katulla. Miltä sinusta Suomalainen tuntuu, jos minäkin alkan huutaa takaisin?
Moilanen H.:
Mistä näitä valehtelevia ulkkareita tänne sikiää? Täällä ei ole mitään rasismia, mutta ottaahan se nyt päähän, että tommoiset ämmät tulee tänne ja vie meidän työpaikat. Sossu maksaa kaiken ja päivät vaan maleksitaan kaduilla, niin onko ihme, että meitä Veteraanien jälkeläisiä ottaa päähän. Kannattaisiko kuule palata sinne ählämmaahan nyt vaan, kun et osaa edes Suomenkieltä!!!!

* * *

Iltaisin Moilanen H. huokaa tyytyväisenä vetäytyessään yöpuulle. Taas tuli kansalaisvelvollisuus hoidettua ja päivän hyvät työt tehtyä. Ihanaa on tuo kommentointi! Eikä voida ainakaan sanoa, etteikö Moilanen H. hoitaisi osuuttaan kriittisyydestä, mediakriittisyydestä.

* * *

Esimerkit on tietysti keksitty, mutta meneepä melkein mille tahansa nettifoorumille, ihan vastaavia sieltä löytää etsimättä. En minä tiedä, millaiset ihmiset niitä kirjoittelevat. Millaisia mustia pilviä kantavat päässään ja mistä syystä (ilmeisesti) kuvittelevat olevansa fiksuja jättäessään itse kysymykseen vastaamatta ja käydessään henkilön päälle? Ehkä osun oikeaan siinä, että he haluavat olla kriittisiä – ehkä ammuin taas ohi. Ehkä syitä on useitakin. Melkein kuitenkin tekisi mieleni kehottaa hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, jos ahistaa, sen sijaan että työntää ahistuksensa mukana myös tyhmyytensä maailmaan.

Tälle kirjoitukselle lopullisena sysäyksenä oli Tuulin kirjoitus Kotona Suomessa. Kirjoituksen aihe jo sinänsä on hyvin ikävä, mutta kun kommentteja lukiessani törmäsin valopäähän, jonka mielestä on uskomatonta, että keski-ikäinen kaljalta tuoksahtava mies voi tietää Anne Frankin, teki mieleni käpertyä nurkkaan itkemään. Jos oma maailma onkin rajallinen, ei siitä vielä mitenkään, edes keskinkertainen älyllä, voi vetää johtopäätöstä, että kaikki ympäristössä eläisivät samalla tavalla pää omassa puossaan. Tällaisten asioiden tarkistaminen olisi ihan helppoa ja kannatettavaa ennen kuin kiirehtii huutamaan pää punaisena.

Mutta terävä kritiikki, mediakritiikkihän voi tietysti kärsiä siitä, että tietää, mistä puhuu.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Kymmenen hyvää

Tiina arveli, että kärsin blogiummetuksesta ja huitaisi haasteella. Internetissä kalvaana vaeltava virallinen tehtävänanto on tässä:

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle." 

Oikeassa oli Tiina arveluineen, eikä minusta ole haasteita väistelemään. Onneksi en syntynyt 1700-luvun herrasmieheksi. Siinä tämän tästä viuhuisi hanskat ilmassa, sekundantteja rekryttaisiin ja aamu-usvaisissa puistoissa huhdottaisiin pistoolien kanssa. Ohi ammuttua vastustajaa jäisi jäljiltäni hortoilemaan parittomien hanskojensa kanssa.

Ja kas vain, taas harhauduin ties minne. Asiaan. Tai edes sen lähimaastoon.

* * *
  1. Tuosta alun hepelehtimisestä hoksasin oitis, että hyvälle mielelle tulen usein oman mielikuvitukseni vaeltelusta. Ei rajoita rahahuolet, ei maantiede, aika, sukupuoli, yhteiskuntaluokka, henkiset tai ruumiilliset ominaisuudet ihmistä, joka kuljettelee sekalaisia maailmoja päässään. En ehkä ole renessanssinero arkisin virastoaikaan, mutta muulloin olen kuin Terry Pratchettin Leonard of Quirm, skilled artist and certified genius with a mind that wandered so much it came back with souvenirs.
    Aina on pakko vähän lätsäyttääkin, se kuulunee hämäläiseen keenikoktailiin. Ettei nyt vaan kukaan kuvittele siellä, että siinäpä on omahyväisen hauska ihminen. Ei ole. Eikä vilkas mielikuvitus ole pelkästään hyvä asia. Se on saattanut minut moniin hankaluuksiin muun muassa naurattamalla väärissä paikoissa, esittämällä todelta tuntuvia harhakuvitelmia, pelottelemalla, säikyttelemällä, huolestuttamalla. En silti luopuisi siitä.

  2. Kielten omituisuudet tai paremminkin ominaisuudet ilostuttavat. Minusta on hirveen ovelaa, että samantapaisia asioita voidaan ilmaista erilaisissa kielissä samalla tavalla – tai sitten eri tavalla. Lingvistiikka kiehtoo ja ilahduttaa päätä loputtomiin. Tämä on sitä osastoa, joka kavereissa herättää hyväntahtoista Taas se vöyhöttää -vastetta, johon kuuluu ystävällinen joskin lievä hymy, harhaileva katse, levottomat kädet ja heti kun vedän henkeä, ne ruojat ovat valmiina vaihtamaan aihetta ihan miksi tahansa muuksi.

  3. Kasvit! Ihan kaikki kasvit! Rakastan niitä syvästi; ne tekevät elämästä elämisen arvoista. Olen koska tahansa valmis loukkaantumaan voikukan, savikan tai pujon puolesta, jos joku ajattelematon käy niitä rikkaruohoiksi haukkumaan. Minusta ei ole mitään outoa siinä, että inhoaa kissoja, matoja ja muita nilviäisiä, mutta että joku inhoaa lupiinia! Hullu on se.

    Tarkemmin miettien, on yksi kasvi, jota oikeastaan inhoan, aika paljonkin. Se on jättipalsami, eli paukkukukka. Nätti on sekin, mutta haisee hirvittävältä kukkiessaan ja valloittaa joka paikan. Se on vielä pahempi kuin jättiputki, jota en varsinaisesti inhoa, mutta jonka hyvillä mielin soisin vaikka häviävän maailmasta. (Huom. En inhoa kissoja, matoja enkä muita nilviäisiä – ainakaan jos eivät tule iholle – mutta ymmärrän hyvin, että kaikki eivät niistä pidä.)

  4. Käsillä näpertely, enkä tarkoita nyt – jaa, eipäs rajata tätä. Käsillä näpertely, käsityöt, askartelu vink-vinkillä ja ilman sulostuttavat elämääni. Oharin partsi alter egoineen ei kuitenkaan ole profiloitunut neule- tai askartelublogiksi, ja jos niin olisi käynyt, olisi blogissa ryöpsäyksittäin kirjoituksia ja taas toisinaan hiljaiseloa, aivan kuin tässäkin. Joskus teen maanisella vimmalla käsitöitä, lähinnä kudon tai virkkaan, joskus menee kuukausiakin ilman. Käsityöpaasto päättyy aina melkein kivulta tuntuvaan näpertelykaipuuseen. Yön pimeinä hetkinä myllään lankavarastoni läpi ja luon joitain hätäisiä silmukoita. Silloin niistä tulee yleensä sukat tai joku-keskeneräinen-joku.

  5. Typografia luikerteli elämääni 1980-luvun lopulla, kun opiskelin ammattikoulussa kirjapainojuttuja. Jo silloin päähäni pämähti, varmasti erinomaisen open ansiosta, että julkaisun ulkoasulla on valtava merkitys sille, miten asia menee perille. Myöhemmin olenkin saanut raivareita erityisesti typografisesti huonoista koulukirjoista juuri tästä syystä. Typografia onnistuneena lykkää päästä ilmoille helposti pari vähintään kuvaannollista onnenkyyneltä ja kehnonakin kiehtoo. Miten maailmassa kukaan päätyy tuollaiseen ratkaisuun, kun järkevästi ja kauniistikin asian voisi tehdä?

  6. Yritän havaita kuvioita. Toistuvuus variaatioineen kiinnostaa valtavasti. Tapetit, kankaat, lumikiteet, tavat; kun kuvio löytyy, päässä heilahtaa ihanasti. Saatan myös itse rakennella kuvioita. Tämä on vähän hankala selittää, jätänkin siis enempiä mylläilemättä. Ehkä siellä toisella puolella internetiä joku toinen kuvioihin hurahtanut kuitenkin ymmärtää.

  7. Värit, oi! Värien kanssa yhteen niputan valot eli yhteensä kimallukset. Okei, olen harakka, se on selvää. Tuijotan loputtomiin valaistuja värikkäitä lasijuttuja, olkoonpa ne mitä tahansa. Tai värittömiä. Eikä tarvitse olla välttämättä lasia, jääkin käy. Ikkunasta heijastuvan valon tanssi seinällä lumoaa minut kuin huilupoppi intialaisen kobran, vaikka ei kimaltaisikaan. Varjot kuuluvat näihin tietysti myös.

  8. Ehkä edellisistä kahdesta tuli mieleen, että ne olisi voinut yhdistää tämän kohdan kanssa. Minulle ne ovat kuitenkin sekä eri asia keskenään että eri asia taiteen kanssa, vaikka joku voi tietysti nähdä toki toisinkin. Musiikki, kuvataide, kirjallisuus, elokuvat, kaikki. Maailman ja sen asukkaiden moninainen kuvaaminen onnistuu olemaan pöyristyttävän hienoa joskus. Tässä kohden sopii ehkä ihan vähän saarnata: mihinkään taiteen muotoon ei kannata suhtautua niin, että se ei sovi minulle enkä tajua siitä mitään. Ihmisille ne kaikki on tehty! Eikä kaikkea tarvitse tajuta nauttiakseen (ajatellaan nyt vaikka Led Zeppeliniä, syömistä tai seksiä). Minisaarnani osuu omaan nilkaan etenkin nyt, kun viimein olen alkanut varovaisen ihastuneesti tutustua oopperaan, jota olen aina pitänyt hirvittävänä, omituisena ja elitistisenä huutona mutta jonka suhteen on nyt sitten varmaankin muutettava mielipidettä. Onneksi takkini on aina ollut hövelisti kääntyvää sorttia.

  9. Rakastan tuelta karttoja. Olen pötköttänyt tunteja sängyllä lukien lähialueiden maastokarttoja ja isompia karttakirjoja, olen viettänyt tunteja netissä seilaten ympäri maailman googlen kyydissä. Vaikka olisin mitä mieltä hyvänsä googlesta – ja olenhan toki tässä isännän tiloissa korrekti – täytyy mainita, että hyvään käyttöön ne kaverit ovat satelliittinsa valjastaneet. Google Mapsia, Earthia ja Skymapsia hienompia sovelluksia saa hakea. En oikein osaa selittää, mikä kartoissa kiehtoo. Varmaan jokin samantapainen kuin kuvioissa: ne esittävät jotain, mihin en ihan pääse kiinni, käsiksi tai osaksi. Enkä aina tiedä, haluankokaan.

  10. Tarkoituksella jätin viimeiseksi ihmiset. Olen suorastaan inhottavan epäsosiaalinen toisinaan; vaikka yleisesti ottaen siis tykkään ihmisistä, haluan aika usein pysytellä niistä kaukana. Kuitenkin, kukaan ei kasva ihmiseksi yksin ja yksinäisyys, silloin kun sitä ei ole itse valinnut, on kamalaa. Olen kuullut, että vankeusrangaistuksessa eristys on pahinta, mitä vanki voi kokea. Melkein yhtä hyvin voisi olla kuollut. Tämän mielikuvitteleminen voi olla vaikeaa, ellei osaa erottaa vapaaehtoista ja pakotettua yksinäisyyttä. Jos joutuu tahtomattaan yksin. Yksin ajelehtimassa avaruudessa tai yksin autiolla saarella on täysin eri asia kuin eristäytyä olemaan omassa miellyttävässä seurassaan. Facebookissa huomaan liki päivittäin, miten onnellinen olen, kun minulla on täräyttävän ihania kavereita. Niiden kanssa hölpöttelen niitä näitä, levottomia, asiallisia asioita, kaikenlaista. Juuri nyt erityisesti mielessä ovat eräs -t-merkkinen nainen, jonka kanssa juuri vietin intiimin parituntisen jutellen ja etenkin toinen toistamme kehuen, omat tyttäret, joista hämmennyksekseni on kasvanut kauhean fiksuja ja kauniita – ja lopulta aina, aina tietenkin Toi. Rakkaan puolisoni kanssa ajaudumme toisinaan riitoihin, joiden aikana kommunikoimme hädin tuskin jäätävällä kohteliaisuudella, mutta silloinkin hänen vierestään herääminen on luksus ja silloinkin odotan häntä naama lasissa töistä kotiin puoli seitsemän. Ja hän tulee puoli seitsemän, koska on luvannut, vaikka olisimme toisillemme nyrpeät. Se taitaa olla rakkautta.
* * *

Bubbling under: Kellottaminen, mittailu, nuuhkiminen, Facebook (ihana keksintö, en ikuna siitä luopuisi), politiikka (se että ihmiset välittävät), kirahvit (ripset, sininen kieli), pingviinit (ei voi olla tarpeen selittää tätä!), juustot, punaviini (no okei, ylipäätään syöminen ja juominen) ja internet. Tosin internet on vähän kuin Flora. Mitä me tehtiin ennen internetiä? Liikunta on hienoa ja saan kiksejä, mutta haluaisin sen vielä paljon, paljon enemmän ilahduttavaksi kuin pakoksi. Puhelimen moninaiset appsit roikkuivat niin lähellä varsinaista listaa, että ihmiset olivat pudota. NO EI! Vitsailin! Mutta ehkä typografian olisi – ei sitäkään. Ei noista olisi voinut luopua edes ihanien appsien vuoksi, vaikka pakko on myöntää, että appseja käytän päivittäin, kun taas – no, olkoon nyt. Kymmenen tuntui aluksi paljolta, nyt se tuntuu vähältä.

Taidan olla aika helppo ja siksi onnellinen ihminen.
(Tätä arvioita ei allekirjoituteta Tolla, hänellä voi olla, hämmentävää kyllä, aika erilainen näkemys. Miehet!) (Miehet, nyt kun ne tuli mainittua, puuttuu tosiaan listalta. Prkl. En kyllä nyt enää käy säätämään, ajattelen vaan toista sukupuolta hellyydellä, punoittakoon heidän korvansa kollektiivisesti täten siis.) (No niin. Nyt siellä Kansainvälinen Miestenliitto raapustaa minulle noottia. "Eivätkö miehet NYYH ole ihmisiä?!1" Rauhoittukaa nyt, hyvät herrat. MÄÄ VITSAILIN!)

* * *

Tässä kohden on ehkä asiallista pahoitella, että enpä näköjään vaan mitenkään osaa luetella asioita, jotka pelkästään ilahduttavat. Ihanimmissa asioissani on varjoja ja kääntöpuolia. On varmaan sekä hämäläinen luonteenlaatu että silkkaa tylsää realismia huomioida molemmat puolet. Minä tulen onnelliseksi niin, vähän aina varoiksi sittenkin varautuen, mutta olkoon kukin toki tykönään onnellinen mieluustikin vain kultareunat nähden.

Hyvän mielen juttuja haluaisin kuulla: Dorianilta, Tuulilta, Celialta, Elmalta, Zepalta, Jenniltä, Mealta, Sirokolta ja eräältä, joka on ehkä varovasti harkinnut uudelleenbloggaamista. Jospa -tämä innostaisi? Viisi piti, mutta laskeeko näitä koskaan kukaan ikinä? Millaisia sakkoja seuraa, jos heittäytyy hillittömäksi? Tuli mieleen muitakin, mutta sitten päätin lopettaa listaamisen, koska joku roti. Mutta jos kellä siellä tulee hinku kirjoitella tästä, olkaa ystävälliset ja ottakaa tästä aivan vapaasti ilmainen haaste vastaan! Jos niin teette, kauhean kiva olisi, jos jättäisitte jäljen siitä tuonne kommenttilootaan.

Hyvien asioiden listaaminen ei koskaan voi olla huono juttu.

* * *

Olen ihan varma, että kun olen painanut julkaise-nappia, muistan kaikkein, kaikkein, kaikkein tärkeimmän. Jeesus? John Lennon? Annie Lennox? Annie Mestariampuja? Shooter? Shoot her? Johnny Depp? Kalasoppa?