torstai 17. tammikuuta 2013

Käsisäätöventtiili

Ihanaa kun on oma blogi: voi valittaa niin paljon kuin haluaa, eikä kukaan kuul voi estää. Terveisiä sairastuvalta!

Aina silloin tällöin, harvemmin kuin kerran vuodessa, ajan niskani hulluuden partaalle. Siinä vaiheessa ei auta enää liikunta eikä hieronta, ja olenkin varautunut tilanteeseen haalimalla lääkekaappiin jo etukäteen Sirdalud-pillereitä. Niitä kun nakkelee parina päivänä särkylääkkeen kera ja siitä kun taas vetreytyy säryttömäksi, muistaa pitkään tai ainakin noin vuoden, miksi kannattaa vähän heilutella käsiä joskus.

Nyt olen poikkeuksellisesti ja ensimmäistä kertaa ajanut niskan sijaan (tai ehkä lisäksi) kurjaan kuntoon käteni. Särkee ranteesta, särkee käsivarresta, särkee olkapäästä, särkee käden jokaisesta kiinnityskohdasta. Särkee jostain syvältä niin, että tekisi mieli heittää koko käsi kaatopaikalle ja hakea K-kaupasta uusi*.

Arvelen, että olen paitsi ihan liikaa nyhjöttänyt pöytäkoneella myös ihan, ihan liikaa vielä lisäksi joutessani pelannut ja selanut puhelinta. Etusormi on aina sojossa ja ärtyy kai sitä käsi vähemmästäkin.

* * *

Ajattelinko siinä sitten, että maksimoidaanpa kurjuus saman tien, vai mitä ajattelin? Kukaan ei tiedä, en edes minä itse, miksi  oi miksi  tein niitä askelkyykkyjä. Niin monta, tai yhtään.

Tietääkö kukaan, miksi särkylääke ja lihasrelaksantti eivät näytä tehoavan persuslihaksiin?

* * *

Täällä minä nyt sitten retkotan sohvalla toista päivää joka puolelta särkevänä ja arvioin, että lukisin vähän opintoihin liittyvää kirjallisuutta, ettei ihan menisi käsille koko homma. Viimeistään puoli tuntia sen jälkeen, kun olen nakannut rentoutuspillerin naamaani, totean, että ei edes selkeäsanainen Kaisa Häkkinen onnistu keskittämään ajatuksiani, niinpä siirryn ruotsalaisangstin, jonka ääreen nukahdan ja herään tunnin päästä krapulassa.

* * *

Pitää valittaa nyt äkkiä, koska olen päättänyt, että huomenna tämä kaikki on jo ohi.

* * *
*) Suosittelin kuulemma tällaista järjestelyä isälleni, että päästäisiin eroon tyhmästä äidistä. Vuosi oli arvatenkin 1970, kun vielä T-Rex käyskenteli tukka hulmuten Amurin kaduilla.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Hikaton happikuu

Rykäistäänkö tähän heti alkuun tipattomaan tammikuuhun liittyvä vitsi, niin päästään siitä?
Kannattaa huitaista kerralla lärviinsä kunnon satsi, niin ei tule niitä tippoja sitten tammikuussa nautittua. Hahaha.
+ kaikki tämän variaatiot
Ja seuraavaksi heitetään vanha kunnon arvio tipattoman tammikuun tarpeellisuudesta:
Kyllä pitää olla kauhea alkkis, että tommoista tarvii viettää. Jos alkoholinkäyttö on hallinnassa, ei tarvita mitään tipattomia.
+ kaikki tämän variaatiot
Huomataan tässä vaiheessa, että jos ei vietä tipatonta tammikuuta, ei tarvitse perustella hämmästeleville kanssaihmisille mitään, koska kukaan ei hämmästele. Voi korkeintaan ja halutessaan rehvakkaasti sanoa, että
Minen semmoisiin humputuksiin rupee ja otetaas taas.
Lopuksi mainintaan jokavuotiset tammikuiset tarkoitushakuiset artikkelit, joissa tipattoman tammikuun hyödyllisyys tutkitaan ja köykäiseksi innosta punoittaen suureen ääneen havaitaan.

Ja sitten asiaan.

* * *

Olen useana vuonna viettänyt tipatonta tammikuuta. Kun joulukuu pikkujouluineen, glögeineen, saunaoluineen ja ruokaviineineen on raahustettu läpi kuoharikuplivan uudenvuoden tammikuuhun, kun on mässäilty jouluherkuilla niin, että vaatteet ritisevät ja retkotettu sohvalla niin, että on jo pieni pelko makuuhaavoista, on ollut mukava tunnustella selkäranka vielä, hienoisista epäilyistä huolimatta, olemassa olevaksi ja vetäistä ryhtiliike.

Tammikuu, uusi vuosi, on hyvä hetki pysähtyä tarkistamaan tapojaan. Tammikuussa en nauti alkoholia enkä tolkuttomia määriä makeisia tai muita herkkuja. Tammikuussa huomaan erityisesti liikkua ja seestyä. Tammikuun lopulla sädekehäni häikäisee niin, että peilaillessa käytän varmuuden vuoksi aurinkolaseja.

Minä luultavasti – ollakseni tyytyväinen – tarvitsen tunteen siitä, että aika on jaksoja: jakso loppuu ja sen jälkeen alkaa uusi. Tammikuu on erityistapaus, tammikuussa keskityn olemaan erityisen siivosti ja kohtelemaan tätä juuri alkanutta tuoretta, uutta vuotta huolellisesti ja hiukan hartaastikin. Aika usein elämä jatkuu helmikuussa ihan samanlaisena kuin tammikuussa, mutta siinä ei ole tammikuun tunnetta, kulkematonta lunta, tyhjää paperia, uuden jakson alkua. Tipaton tammikuu, ryhtiliike, tuntuu minusta uuden alun juhlimiselta.

Niin että minä vietän jatkossakin tämän tipattoman tammikuuni piittamatta No nysse on Oharikin ratkennu alkoholistiks -epäilyistä ja hyvää tarkoittavista Siitä tipattomasta mitään hyötyä ole, absolutistit kuolee siinä kuin juopot, jotka kuolee lopulta kaikki -saarnoista.

Ei tipattomasta tammikuusta ehkä tosiaan minulle hyötyä olekaan, mutta iloa on. Jos joku siellä ehkä epäilee, miettiköön tykönään: Mikä pakko tähän on, minulla tai kenelläkään?

* * *

Niin just.

torstai 3. tammikuuta 2013

Rittiikkiä

Tarkoitusta varten keksitään henkilö. Henkilö olkoon: Moilanen, H. Moilanen, hän olkoon keskimääräinen, keski-ikäinen tai sitä nuorempi tai vanhempi, keski- tai reunasuomalainen, jotain sukupuolta ja auttavasti tajuissaan. Eräänä päivänä Moilanen havahtuu etäältä kantautuvaan kimakkaan syyttelyyn, jonka sisällöstä hän vähitellen ymmärtää, ettei varmaankaan ole tarpeeksi kriittinen, mediakriittinen.

Kritiikki, kritiikki, missäs mie oo tuon kuullutkaan? Moilanen H. tavoittaa muististaan sen hämmentävän hetken, jolloin kesken kanavasurffauksen kaukosäätimestä simahti patteri juuri siinä kohtaa, kun ruudussa puhuvat päät huusivat toisilleen eipäs-juupas-EIPÄS. Juuri hetkeä ennen, kun Moilanen H. sai patteriluukun kiinni ja kaukosäätimen tanaan, hän kuuli toimittajan luonnehtivan näkökulmia kriittisiksi.

Muiston vavahduttama Moilanen H. päätti, että kyllä meilläkin osataan olla kriittisiä, mediakriittisiä. Toiminnan henkilönä Moilanen H. tarttui haasteeseen pelkoa tuntematta ja tarmolla. Täältä pesee kritiikkiä, jos mistä! Miekin osaan huutaa EIPÄS, ja huudankin, arvioi Moilanen H.

Niinpä henkilömme Moilanen H. antautui huumaaviin, kriittisiin väittelyihin internetin kadunkulmissa, taukotuvissa ja markkinapaikoilla. Aamuisin lintujen vasta aloittaessa livertelyään Moilanen H. oli jo verrytellyt sormensa notkeiksi ja päivysti useammallakin foorumilla työntääkseen maailmaan päivän ensimmäiset kritiikit. Ihana värinä kulki päästä varpaisiin pitkin Moilasen H. kehoa, kun hän pääsi painamaan julkaise-nappia.

* * *

Yx miniäretale:
Meilleku on toi anopii tulosa käymhän, niin mitä mie sille kokkaisin? Onko kellää hyvvää vaikka karjalan paistin ohjetta?
Moilanen H.:
Etkö osaa lukea keittokirjaa? Et varmaankaan, koska suomen kielesikin on noin surkeaa. Meilleku ei ole mitään tunnettua kieltä ja karjalanpaisti kirjoitetaan yhteen. Tappaisit itsesi, luuseri! Vaikka ei sinusta varmaan ole edes siihen.

Onneton:
Tuntuu, että mieheni kanssa olemme etääntymässä toisistamme. Olisiko kellään hyviä vinkkejä, miten saamme suhteemme taas toimimaan?
Moilanen H.:
Tyhmä lehmä, ei ihme että miehesi pettäsua varmasti. Kananttaa erota, koska olet niin idootti että ruikutat intternettistä myötätuntoo. Vedä ittes hirteen, huarra.

Wysiwygiin ihastunut:
Ihana palvelu on Wysiwygissä! Suosittelen lämpimästi! Mukava ja iloinen henkilökunta, muutenkin siisti mesta. Menen toistekin.
Moilanen H.:
Taidat olla johtajan muija kun noin kehut. Ei voi olla hyvä paikka, koska koko kaupunki on paska ja kaikki on paskaa ja Suomi on paska ja politiikot huijaa.

Migrant E.:
Miksi Sumalainen kokee minut uhkaksi? Olen pieni vanhha kiltti naine ja asunu täällä jo pitkän. Olen töissä keittajana ja syön vaan oma leipäni. En kuitenkan vieläkän ole tottunut siihen, että minulle huudellaan katulla. Miltä sinusta Suomalainen tuntuu, jos minäkin alkan huutaa takaisin?
Moilanen H.:
Mistä näitä valehtelevia ulkkareita tänne sikiää? Täällä ei ole mitään rasismia, mutta ottaahan se nyt päähän, että tommoiset ämmät tulee tänne ja vie meidän työpaikat. Sossu maksaa kaiken ja päivät vaan maleksitaan kaduilla, niin onko ihme, että meitä Veteraanien jälkeläisiä ottaa päähän. Kannattaisiko kuule palata sinne ählämmaahan nyt vaan, kun et osaa edes Suomenkieltä!!!!

* * *

Iltaisin Moilanen H. huokaa tyytyväisenä vetäytyessään yöpuulle. Taas tuli kansalaisvelvollisuus hoidettua ja päivän hyvät työt tehtyä. Ihanaa on tuo kommentointi! Eikä voida ainakaan sanoa, etteikö Moilanen H. hoitaisi osuuttaan kriittisyydestä, mediakriittisyydestä.

* * *

Esimerkit on tietysti keksitty, mutta meneepä melkein mille tahansa nettifoorumille, ihan vastaavia sieltä löytää etsimättä. En minä tiedä, millaiset ihmiset niitä kirjoittelevat. Millaisia mustia pilviä kantavat päässään ja mistä syystä (ilmeisesti) kuvittelevat olevansa fiksuja jättäessään itse kysymykseen vastaamatta ja käydessään henkilön päälle? Ehkä osun oikeaan siinä, että he haluavat olla kriittisiä – ehkä ammuin taas ohi. Ehkä syitä on useitakin. Melkein kuitenkin tekisi mieleni kehottaa hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, jos ahistaa, sen sijaan että työntää ahistuksensa mukana myös tyhmyytensä maailmaan.

Tälle kirjoitukselle lopullisena sysäyksenä oli Tuulin kirjoitus Kotona Suomessa. Kirjoituksen aihe jo sinänsä on hyvin ikävä, mutta kun kommentteja lukiessani törmäsin valopäähän, jonka mielestä on uskomatonta, että keski-ikäinen kaljalta tuoksahtava mies voi tietää Anne Frankin, teki mieleni käpertyä nurkkaan itkemään. Jos oma maailma onkin rajallinen, ei siitä vielä mitenkään, edes keskinkertainen älyllä, voi vetää johtopäätöstä, että kaikki ympäristössä eläisivät samalla tavalla pää omassa puossaan. Tällaisten asioiden tarkistaminen olisi ihan helppoa ja kannatettavaa ennen kuin kiirehtii huutamaan pää punaisena.

Mutta terävä kritiikki, mediakritiikkihän voi tietysti kärsiä siitä, että tietää, mistä puhuu.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Kymmenen hyvää

Tiina arveli, että kärsin blogiummetuksesta ja huitaisi haasteella. Internetissä kalvaana vaeltava virallinen tehtävänanto on tässä:

"Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin ainakin viidelle bloggaajalle." 

Oikeassa oli Tiina arveluineen, eikä minusta ole haasteita väistelemään. Onneksi en syntynyt 1700-luvun herrasmieheksi. Siinä tämän tästä viuhuisi hanskat ilmassa, sekundantteja rekryttaisiin ja aamu-usvaisissa puistoissa huhdottaisiin pistoolien kanssa. Ohi ammuttua vastustajaa jäisi jäljiltäni hortoilemaan parittomien hanskojensa kanssa.

Ja kas vain, taas harhauduin ties minne. Asiaan. Tai edes sen lähimaastoon.

* * *
  1. Tuosta alun hepelehtimisestä hoksasin oitis, että hyvälle mielelle tulen usein oman mielikuvitukseni vaeltelusta. Ei rajoita rahahuolet, ei maantiede, aika, sukupuoli, yhteiskuntaluokka, henkiset tai ruumiilliset ominaisuudet ihmistä, joka kuljettelee sekalaisia maailmoja päässään. En ehkä ole renessanssinero arkisin virastoaikaan, mutta muulloin olen kuin Terry Pratchettin Leonard of Quirm, skilled artist and certified genius with a mind that wandered so much it came back with souvenirs.
    Aina on pakko vähän lätsäyttääkin, se kuulunee hämäläiseen keenikoktailiin. Ettei nyt vaan kukaan kuvittele siellä, että siinäpä on omahyväisen hauska ihminen. Ei ole. Eikä vilkas mielikuvitus ole pelkästään hyvä asia. Se on saattanut minut moniin hankaluuksiin muun muassa naurattamalla väärissä paikoissa, esittämällä todelta tuntuvia harhakuvitelmia, pelottelemalla, säikyttelemällä, huolestuttamalla. En silti luopuisi siitä.

  2. Kielten omituisuudet tai paremminkin ominaisuudet ilostuttavat. Minusta on hirveen ovelaa, että samantapaisia asioita voidaan ilmaista erilaisissa kielissä samalla tavalla – tai sitten eri tavalla. Lingvistiikka kiehtoo ja ilahduttaa päätä loputtomiin. Tämä on sitä osastoa, joka kavereissa herättää hyväntahtoista Taas se vöyhöttää -vastetta, johon kuuluu ystävällinen joskin lievä hymy, harhaileva katse, levottomat kädet ja heti kun vedän henkeä, ne ruojat ovat valmiina vaihtamaan aihetta ihan miksi tahansa muuksi.

  3. Kasvit! Ihan kaikki kasvit! Rakastan niitä syvästi; ne tekevät elämästä elämisen arvoista. Olen koska tahansa valmis loukkaantumaan voikukan, savikan tai pujon puolesta, jos joku ajattelematon käy niitä rikkaruohoiksi haukkumaan. Minusta ei ole mitään outoa siinä, että inhoaa kissoja, matoja ja muita nilviäisiä, mutta että joku inhoaa lupiinia! Hullu on se.

    Tarkemmin miettien, on yksi kasvi, jota oikeastaan inhoan, aika paljonkin. Se on jättipalsami, eli paukkukukka. Nätti on sekin, mutta haisee hirvittävältä kukkiessaan ja valloittaa joka paikan. Se on vielä pahempi kuin jättiputki, jota en varsinaisesti inhoa, mutta jonka hyvillä mielin soisin vaikka häviävän maailmasta. (Huom. En inhoa kissoja, matoja enkä muita nilviäisiä – ainakaan jos eivät tule iholle – mutta ymmärrän hyvin, että kaikki eivät niistä pidä.)

  4. Käsillä näpertely, enkä tarkoita nyt – jaa, eipäs rajata tätä. Käsillä näpertely, käsityöt, askartelu vink-vinkillä ja ilman sulostuttavat elämääni. Oharin partsi alter egoineen ei kuitenkaan ole profiloitunut neule- tai askartelublogiksi, ja jos niin olisi käynyt, olisi blogissa ryöpsäyksittäin kirjoituksia ja taas toisinaan hiljaiseloa, aivan kuin tässäkin. Joskus teen maanisella vimmalla käsitöitä, lähinnä kudon tai virkkaan, joskus menee kuukausiakin ilman. Käsityöpaasto päättyy aina melkein kivulta tuntuvaan näpertelykaipuuseen. Yön pimeinä hetkinä myllään lankavarastoni läpi ja luon joitain hätäisiä silmukoita. Silloin niistä tulee yleensä sukat tai joku-keskeneräinen-joku.

  5. Typografia luikerteli elämääni 1980-luvun lopulla, kun opiskelin ammattikoulussa kirjapainojuttuja. Jo silloin päähäni pämähti, varmasti erinomaisen open ansiosta, että julkaisun ulkoasulla on valtava merkitys sille, miten asia menee perille. Myöhemmin olenkin saanut raivareita erityisesti typografisesti huonoista koulukirjoista juuri tästä syystä. Typografia onnistuneena lykkää päästä ilmoille helposti pari vähintään kuvaannollista onnenkyyneltä ja kehnonakin kiehtoo. Miten maailmassa kukaan päätyy tuollaiseen ratkaisuun, kun järkevästi ja kauniistikin asian voisi tehdä?

  6. Yritän havaita kuvioita. Toistuvuus variaatioineen kiinnostaa valtavasti. Tapetit, kankaat, lumikiteet, tavat; kun kuvio löytyy, päässä heilahtaa ihanasti. Saatan myös itse rakennella kuvioita. Tämä on vähän hankala selittää, jätänkin siis enempiä mylläilemättä. Ehkä siellä toisella puolella internetiä joku toinen kuvioihin hurahtanut kuitenkin ymmärtää.

  7. Värit, oi! Värien kanssa yhteen niputan valot eli yhteensä kimallukset. Okei, olen harakka, se on selvää. Tuijotan loputtomiin valaistuja värikkäitä lasijuttuja, olkoonpa ne mitä tahansa. Tai värittömiä. Eikä tarvitse olla välttämättä lasia, jääkin käy. Ikkunasta heijastuvan valon tanssi seinällä lumoaa minut kuin huilupoppi intialaisen kobran, vaikka ei kimaltaisikaan. Varjot kuuluvat näihin tietysti myös.

  8. Ehkä edellisistä kahdesta tuli mieleen, että ne olisi voinut yhdistää tämän kohdan kanssa. Minulle ne ovat kuitenkin sekä eri asia keskenään että eri asia taiteen kanssa, vaikka joku voi tietysti nähdä toki toisinkin. Musiikki, kuvataide, kirjallisuus, elokuvat, kaikki. Maailman ja sen asukkaiden moninainen kuvaaminen onnistuu olemaan pöyristyttävän hienoa joskus. Tässä kohden sopii ehkä ihan vähän saarnata: mihinkään taiteen muotoon ei kannata suhtautua niin, että se ei sovi minulle enkä tajua siitä mitään. Ihmisille ne kaikki on tehty! Eikä kaikkea tarvitse tajuta nauttiakseen (ajatellaan nyt vaikka Led Zeppeliniä, syömistä tai seksiä). Minisaarnani osuu omaan nilkaan etenkin nyt, kun viimein olen alkanut varovaisen ihastuneesti tutustua oopperaan, jota olen aina pitänyt hirvittävänä, omituisena ja elitistisenä huutona mutta jonka suhteen on nyt sitten varmaankin muutettava mielipidettä. Onneksi takkini on aina ollut hövelisti kääntyvää sorttia.

  9. Rakastan tuelta karttoja. Olen pötköttänyt tunteja sängyllä lukien lähialueiden maastokarttoja ja isompia karttakirjoja, olen viettänyt tunteja netissä seilaten ympäri maailman googlen kyydissä. Vaikka olisin mitä mieltä hyvänsä googlesta – ja olenhan toki tässä isännän tiloissa korrekti – täytyy mainita, että hyvään käyttöön ne kaverit ovat satelliittinsa valjastaneet. Google Mapsia, Earthia ja Skymapsia hienompia sovelluksia saa hakea. En oikein osaa selittää, mikä kartoissa kiehtoo. Varmaan jokin samantapainen kuin kuvioissa: ne esittävät jotain, mihin en ihan pääse kiinni, käsiksi tai osaksi. Enkä aina tiedä, haluankokaan.

  10. Tarkoituksella jätin viimeiseksi ihmiset. Olen suorastaan inhottavan epäsosiaalinen toisinaan; vaikka yleisesti ottaen siis tykkään ihmisistä, haluan aika usein pysytellä niistä kaukana. Kuitenkin, kukaan ei kasva ihmiseksi yksin ja yksinäisyys, silloin kun sitä ei ole itse valinnut, on kamalaa. Olen kuullut, että vankeusrangaistuksessa eristys on pahinta, mitä vanki voi kokea. Melkein yhtä hyvin voisi olla kuollut. Tämän mielikuvitteleminen voi olla vaikeaa, ellei osaa erottaa vapaaehtoista ja pakotettua yksinäisyyttä. Jos joutuu tahtomattaan yksin. Yksin ajelehtimassa avaruudessa tai yksin autiolla saarella on täysin eri asia kuin eristäytyä olemaan omassa miellyttävässä seurassaan. Facebookissa huomaan liki päivittäin, miten onnellinen olen, kun minulla on täräyttävän ihania kavereita. Niiden kanssa hölpöttelen niitä näitä, levottomia, asiallisia asioita, kaikenlaista. Juuri nyt erityisesti mielessä ovat eräs -t-merkkinen nainen, jonka kanssa juuri vietin intiimin parituntisen jutellen ja etenkin toinen toistamme kehuen, omat tyttäret, joista hämmennyksekseni on kasvanut kauhean fiksuja ja kauniita – ja lopulta aina, aina tietenkin Toi. Rakkaan puolisoni kanssa ajaudumme toisinaan riitoihin, joiden aikana kommunikoimme hädin tuskin jäätävällä kohteliaisuudella, mutta silloinkin hänen vierestään herääminen on luksus ja silloinkin odotan häntä naama lasissa töistä kotiin puoli seitsemän. Ja hän tulee puoli seitsemän, koska on luvannut, vaikka olisimme toisillemme nyrpeät. Se taitaa olla rakkautta.
* * *

Bubbling under: Kellottaminen, mittailu, nuuhkiminen, Facebook (ihana keksintö, en ikuna siitä luopuisi), politiikka (se että ihmiset välittävät), kirahvit (ripset, sininen kieli), pingviinit (ei voi olla tarpeen selittää tätä!), juustot, punaviini (no okei, ylipäätään syöminen ja juominen) ja internet. Tosin internet on vähän kuin Flora. Mitä me tehtiin ennen internetiä? Liikunta on hienoa ja saan kiksejä, mutta haluaisin sen vielä paljon, paljon enemmän ilahduttavaksi kuin pakoksi. Puhelimen moninaiset appsit roikkuivat niin lähellä varsinaista listaa, että ihmiset olivat pudota. NO EI! Vitsailin! Mutta ehkä typografian olisi – ei sitäkään. Ei noista olisi voinut luopua edes ihanien appsien vuoksi, vaikka pakko on myöntää, että appseja käytän päivittäin, kun taas – no, olkoon nyt. Kymmenen tuntui aluksi paljolta, nyt se tuntuu vähältä.

Taidan olla aika helppo ja siksi onnellinen ihminen.
(Tätä arvioita ei allekirjoituteta Tolla, hänellä voi olla, hämmentävää kyllä, aika erilainen näkemys. Miehet!) (Miehet, nyt kun ne tuli mainittua, puuttuu tosiaan listalta. Prkl. En kyllä nyt enää käy säätämään, ajattelen vaan toista sukupuolta hellyydellä, punoittakoon heidän korvansa kollektiivisesti täten siis.) (No niin. Nyt siellä Kansainvälinen Miestenliitto raapustaa minulle noottia. "Eivätkö miehet NYYH ole ihmisiä?!1" Rauhoittukaa nyt, hyvät herrat. MÄÄ VITSAILIN!)

* * *

Tässä kohden on ehkä asiallista pahoitella, että enpä näköjään vaan mitenkään osaa luetella asioita, jotka pelkästään ilahduttavat. Ihanimmissa asioissani on varjoja ja kääntöpuolia. On varmaan sekä hämäläinen luonteenlaatu että silkkaa tylsää realismia huomioida molemmat puolet. Minä tulen onnelliseksi niin, vähän aina varoiksi sittenkin varautuen, mutta olkoon kukin toki tykönään onnellinen mieluustikin vain kultareunat nähden.

Hyvän mielen juttuja haluaisin kuulla: Dorianilta, Tuulilta, Celialta, Elmalta, Zepalta, Jenniltä, Mealta, Sirokolta ja eräältä, joka on ehkä varovasti harkinnut uudelleenbloggaamista. Jospa -tämä innostaisi? Viisi piti, mutta laskeeko näitä koskaan kukaan ikinä? Millaisia sakkoja seuraa, jos heittäytyy hillittömäksi? Tuli mieleen muitakin, mutta sitten päätin lopettaa listaamisen, koska joku roti. Mutta jos kellä siellä tulee hinku kirjoitella tästä, olkaa ystävälliset ja ottakaa tästä aivan vapaasti ilmainen haaste vastaan! Jos niin teette, kauhean kiva olisi, jos jättäisitte jäljen siitä tuonne kommenttilootaan.

Hyvien asioiden listaaminen ei koskaan voi olla huono juttu.

* * *

Olen ihan varma, että kun olen painanut julkaise-nappia, muistan kaikkein, kaikkein, kaikkein tärkeimmän. Jeesus? John Lennon? Annie Lennox? Annie Mestariampuja? Shooter? Shoot her? Johnny Depp? Kalasoppa?