torstai 21. maaliskuuta 2013

Oletko sinä nuhteeton vanhempi?

Matti Apunen, tuo viisaiden ajatusten ilmeisen ehtymätön lähde, esitti kolumnissaan Helsingin Sanomissa 19.3., että ihmiset saisivat itse huolehtia lapsistaan loma-ajat sen sijaan, että jättävät jälkikasvunsa yhteiskunnan vastuulle ja hilppaisevat etelään allasbileisiin. Apunen kyllä ystävällisesti huomautti, että valtaosa vanhemmista on nuhteettomia, eikä heidän tarvitse loukkaantua. Implisiittisesti ilmaan jäi kuitenkin leijumaan rikinkatku: MUTTA TE RUOJAT, JOTKA ETTE OLE, NÄRKÄSTYKÄÄ, JA NÄRKÄSTYKÄÄ SYVÄSTI.

Asiahan ei minulle enää kuulu, koska omat lapseni ovat jo aikuistuneet, mutta se ei tietenkään estä minua ilmaisemasta asiantuntevaa kantaani, aivan kuin se ei estänyt Apustakaan. Oman punaposkisen touhotuksensa voi aina kätevästi kietoa yhteiskunnasta huolestumisen lämpimään vällyyn.

Pari seikkaa tässä nimittäin nyt minua kaihertaa, ja aion jakaa ne kanssanne, vaikka en ole närkästynyt, loukkaantunut, vihainen tai muutenkaan minkään erityisen tunteen vallassa.* Apusen sanomisiin on oikeastaan turha takertua, ne kun kaikella ystävyydellä arvioiden ovat mitä ovat, mutta koska ne ovat herättäneet keskustelua, söhäisenpä minäkin.

* * *

Apunen päättelee, että yllättävän monet vanhemmat suhtautuvat lapseensa kuin häiriötekijään, mitä on aika vaikea sulattaa. Jutussa toki tarjotaan perusteluja väitteelle, mutta kuten ilmi kävi, ne ovat perusteettomia tilastollisesti (Lohja vastaa Apusen väitteeseen: ’Yksikään Lohjan päivähoitolapsi ei ollut viime vuonna ilman lomaa’) ja laadullisestikin hiukan epäilen Apusen sanoja. Jos itse on kokenut lapsensa häiriöksi, ei se välttämättä tarkoita, että muutkin, yllättävän monet, vanhemmat kokisivat samoin. Tavallisten ihmisten oikeassa todellisuudessa voi olla kyse jostain muusta kuin mukavuudenhalusta tai vanhempien riehakkaista allasbileistä, vaikka Apunen kätevästi heittääkin sellaiset aktiviteetit syyksi päivähoidontarpeeseen, työnteon lisäksi.

* * *

Oletetaan nyt kuitenkin perhe, jossa vanhemmat eivät halua viettää aikaa lapsensa kanssa vaan nakkaavat  tämän päivähoitoon lomillakin, matkalla allaskemuihin. Oletetaan lisää, että subjektiivinen päivähoito-oikeus poistetaan ja vanhemmat pakotetaan hoitamaan lastaan vastoin tahtoaan. Kuinka käy?

Päivähoidon tehtävä ei tietenkään ole ottaa koppia niistä lapsista, jotka ovat lastensuojelun tarpeessa, mutta ehdotan kuitenkin, että tätä sumaa aletaan purkaa jostain muusta päästä kuin pakottamalla lapset päivähoidosta kotiin. On aika ilmiselvää, että perheissä tilanne pitäisi olla sellainen, että vanhemmat jaksavat ja haluavat viettää aikaa lastensa kanssa. Jaksamista ja haluamista ei saada aikaiseksi komentamalla, määräämällä saati pakottamalla. Vaikka olisihan se tietenkin kauhean näppärää niin.

Kun nyt kerran alettiin ajatella lapsia, tehdäänpä se sitten kunnolla.

* * *

Kerronpa, yhdeksi esimerkiksi vaihtelevista päivähoitotarpeista, siitä ajasta, kun omat lapseni olivat päiväkodissa, vaikka itse pötköttelin kotona sohvalla, söin suklaata ja luin rakkausromaaneja.

Tyttäret olivat kolmen vuoden molemmin puolin, kun tein pätkätöitä. Työkutsu saattoi tulla edellisiltana, työjakso saattoi kestää parista päivästä viikkoon. Työttömiä päiviä oli välissä joskus enemmän, joskus vähemmän. Joka päivä kuitenkin retuutin pienet lapset hoitoon, koska arvioin vaihtoehdon olevan vielä rankempi: yhtenä päivänä mentäisiin yhteen paikkaan hoitoon, toisena päivänä mentäisiin toiseen. Hoitopaikka, kaverit, hoitajat ja rutiinit vaihtuisivat ehkä joskus, ehkä joka kerran. Päivähoitopaikkaahan ei voi varata, jos sitä ei käytä, ja vastaan on otettava se paikka, mikä sattuu olemaan vapaana. Näin ainakin ennen oli, ja tuskin päivähoitopaikkoja vajaateholla käytetään nytkään. Aikuinen kokee melkoisena stressinä työpaikan vaihdoksen, mutta näiden pienten ipanoiden olisi ehkä sitten pitänyt sopeutua vauhdikkaasti vaihteleviin tilanteeseen suit sait.

Tietenkin, jos ajatellaan päivähoitoa lastensäilytyspaikkana, niin kaipa lastakin voi ajatella säilytettävänä esineenä, jonka voi nakata mihin hyvänsä lokeroon päiväksi. Käytännössä se vaan ei mene niin; jokainen lastansa hoitanut vanhempi tietää, että päivärutiinit ja tutut ihmiset ovat pienelle lapselle maailman tärkeimmät asiat. Jos lapsen säännöllinen päivärutiini jatkuvasti rikotaan, ei siitä hyvä heilu.

Ai niin, ne lomat. Minulla ei tietenkään ollut lomaa, kun ei ollut säännöllistä työtäkään. Lasten isällä oli lomaa, ja silloin lapset olivatkin kotona. Jos yksinhuoltaja on pätkätöissä, perheessä ei ole lomaa. Jos kahden huoltajan perheessä molemmat vanhemmat ovat pätkätöissä, ei perheessä ole lomaa. Häkellyttävä ajatus tässä allasbilehuumassa mietittäväksi.

* * *

Ihannetapauksissa toki nainen pullauttaa lapsen itsestään ulos ilman yhteiskunnan apua, arkiaskareidensa välissä. Purtuaan napanuoran poikki hän menee säännöllisiin päivätöihin, joissa työskentelee kello 8.15–16.00 joka päivä eläkkeensä alkamiseen asti. Paitsi lomilla hän ei työskentele, vaan viettää laatuaikaa 1,7 lapsensa kanssa. Perheen toinen vanhempi, sellainen tietysti ihannetapauksessa oletetaan olevaksi, on kaiken aikaa vakituisessa työsuhteessa.

(Ai niin, ne lomat, nuo laiskottelijoiden ja vellipyllyjen lojumahetket! Siinä olisi taas kirveelläkeskustelun paikka. Ei ennen vaan mitään lomia ollut! Eikä lomarahoja! Eikä mitään! Onnellisia oltiin ennen.)

Yllättävän monen arkitodellisuus poikkeaa tästä aika tavalla.

* * *

Helsingin Sanomat esitti toisenkinlaisen näkemyksen päivähoitokysymykseen 20.3. Hyvä niin. Siinäkin tosin haastateltava arvelee, että kyllä varmaan päivähoitoa väärinkäytetään, vaikka hän ei olekaan kuullut sellaisista tapauksista. Kaikkea muutakin voi helposti arvella ihminen, kun sille päälle sattuu.

* * *

*) Ilmeisen tarpeellinen tekstinselvennys näinä päivinä, kun jokaisesta, anteeksi, yllättävän monesta mielipiteestä ja mielipiteeseen esitetystä vastamielipiteestä vedetään – enkä nyt sano että hätäisiä (mutta ajattelen kyllä) – johtopäätöksiä mielipiteen esittäjän mielialoista.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

No mut hei mää laitan sulle siitä meiliä

Katselin taas kerran työsähköposteja sillä silmällä. Voi äh! Sähköposti näyttää vieläkin olevan väline, jolla voi viestiä ihan miten sattuu. Olisikohan jälki yhtä karua, jos sama asia pitäisi saattaa maailmaan paperipostitse tai puhelimitse?

* * *

Reino pudottaa sormensa näppäimistölle ja kirjoittaa viestin. kpslis l'u moom etteo spr,et OH ANTEEKSI joskus käy niin, etteivät sormet osu oikeille kohdilleen, mutta koska Reino hallitsee kymmensormijärjestelmän, mitäpä suotta viestiä oikolukemaan ennen lähettämistä.

Marjatta lähettää edelleen, lähettää edelleen, lähettää edelleen ja vielä vähän lähettää edelleen. Kun viesti lopulta päätyy minulle, saan seurata monien tahojen moninaista keskustelua, ja joskus viesteissä on jännittäviä henkilökohtaisuuksiakin. Pitkään vaellelleen viestiketjun keskeltä minä etsiskelen ne asiat, jotka kuuluvat minulle.

Pentti ei tervehdi, ei käytä yhtään turhaa sanaa eikä kaikkia tarpeellisiakaan, ei allekirjoita viestiään eikä ole jaksanut säätää edes lähettäjän nimeä. Saankin usein sähköpostia muun muassa viitasaarelta ja vanhalta kannettavalta, vaikka tietenkin arvaan, että Pentti se on siellä ollut asialla. Pentin sähköpostiystävä on varmaankin Raija, joka kirjoittaa ja allekirjoittaakin miehensä sähköpostit, "tuon meiän isännän puolesta". Eihän siinä mitään varsinaista vikaa tietenkään ole, ärsyttää kuitenkin. Kuinka vaikeaa on hankkia oma, ihan ikioma, ja pörröinen sähköpostiosoite?

Sähköpostihahmoja on vielä monta muuta, näiden yhdistelmiä ja niin edelleen. Ehkä tästä jo kuitenkin kävi ilmi, etteivät monet vieläkään ymmärrä sähköpostin olevan oikeaa ihmisten välistä viestintää, johon pätee samat ymmärrettävyyden ja kohteliaisuuden vaatimukset kuin muuhunkin viestintään. Sähköpostin vastaanottaa ja lukee ihan oikea ihminen, eikä se mitenkään maagisesti korjaudu matkalla asialliseksi, jos sen on sotkuna maailmaan työntänyt.

* * *

Minä haluaisin saada seuraavien ohjeiden mukaan kirjoitettuja työsähköposteja:

  1. Otsikoi asiallisesti. Tervehdys, Moro tai Kysymys eivät ole asiallisia otsikoita. Otsikosta pitäisi käydä noin suunnilleen ilmi, mitä asia koskee.
  2. Tervehdi ainakin ensimmäisessä sähköpostissa. Ei tarvita mitään erityisiä koukeroita, Hei riittää ihan hyvin. Jos et millään jaksa tervehtiä, älä nyt, hyvä ihminen, ainakaan aloita sähköpostia nolosti hihkaisemalla Elikkä tai edes napakasti Eli.
  3. Käytä kunnollisia lauseita, joissa on edes välttämättömät välimerkit, isoja alkukirjaimia sopivissa kohdissa ja jonkinlainen tolkku rakenteessakin. Asia etenee loogisesti alusta loppuun ja niin edelleen. Kielen ei tarvitse olla hienoa, kunhan asia selviää. Lyhyesti tulee kirjoitettua usein parhaat virret.
  4. Kun välität sähköpostia eteenpäin seuraavalle vastaanottajalle, siivoa siitä kaikki kaikki turha.
  5. Allekirjoita viestisi selkeästi. Kerro siinä kuka lähetti, mistä lähetti ja, jos lisäkysymyksiä tulee, mihin voi ottaa yhteyttä.
  6. Tarkista, että tarpeelliset liitteet ovat mukana. Jos liitteet unohtuvat, niin kuin kiireessä joskus käy, älä lähetä niitä perässä ilman saatetta tai viestillä ainiintässäviänää. On kohteliasta ja usein tarpeenkin lyhyesti ilmoittaa, että nämä liitteet liittyvät viestiin sejase lähetetty silloinjasilloin.

JA VIELÄ ENNEN KUIN PAINAT LÄHETÄ-NAPPIA

  • oikolue viesti, korjaa kirjoitusvirheet ja yritä pohtia, voiko vastaanottaja saada siitä selvää. Jos viesti tuntuu sekavalta, korjaa se. Mieti myös, onko viestissä kaikki, mitä piti sanoa, ettei tarvitse lähettää – ja vastaanottaa – kymmentä paikkauspostia perään.

* * *

Nämä ohjeet koskevat vain työsähköposteja. Henkilökohtaiset meilit ovat asia erikseen. Niissä saa olla sekavia soperruksia ja otsikkokin voi olla esimerkiksi ¤%%&¤. Niitä voi tulla monia tulvissa tai yksi kaksimetrinen.

* * *

Haluaisin myös maailmanrauhan ja uuden ripsivärin. Ehkä tämä sähköpostitoive osuu johonkin näiden välille, luultavasti kuitenkin lähemmäs maailmanrauhaa kuin ripsiväriä.

(Pessimisti yllättää itsensä kyllä jonain päivänä vielä hirveen iloisesti.)