torstai 25. heinäkuuta 2013

Isä, osa 2

Olen ollut viime viikot tilassa, eikä ole oikein helppoa alkaa sitä purkaa mistään suunnasta, niinpä sitten kirjoitan tosta vaan. Kun laverreltava kuitenkin on. Yleensä bloggaajat haluavat, että heidän tekstejään luetaan, niin minäkin. Tästä en kuitenkaan ole ihan varma. Haluan koko asian yhdessä köntissä itsestäni ulos ilman vastalauseita kesken puheen (jälkeenpäin ne ovat tervetulleita), siksi minun on pakko kirjoittaa tämä pitkä, poukkoileva ja jaaritteleva tarina.

Koskaan ei kannata pahoitella tekstiään etukäteen. Paitsi nyt. Paitsi en pahoittele, jos läheisesi on sairaalassa tai sairaana, tai itse olet, tai sinulla on kauniisti sanoen hankalia sukulaisia tai jos itse olet sellainen, tai jos saat tästä jotain muuta lohtua. Mutta kaikille muille kehotus itsesuojelullisesti poistua ja niille, jotka kaikesta huolimatta sitkeästi mukana roikkuvat, sori.

* * *

Kirjoitin aiemmin isästä. Tarina saa jatkoa aika pian, niin kuin arvelinkin. Lyhyt tiivistys: isäni, monella tavalla varsin ikävä joskin hurmaava mies jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten perusterveenä mutta pahasti alkoholisoituneena. Takana kaksi avioliittoa, lukuisia naisystäviä, kaksi lasta, joista toiseen suhteet kokonaan katkenneet yli 20 vuotta aiemmin ja toiseen tätä nykyä kohteliaat joskin etäiset välit. Minä olen se jälkimmäinen lapsista, pikkuveli ensimmäinen.

Mies, joka on elänyt työlle, ei elä ilman sitä. Jollain lailla odoteltu uutinen tuli, kun reilut kolme viikkoa sitten serkkupoika soitti, että nyt se sun isäs on viety sairaalaan. Ei oo oikein tolkuissaan. Hätäilin ensin, että onko sen kotiin kellään avainta, ettei jääkaappiin jää haisevaa. Kaikki on katottu, vakuutti serkkupoika, tolkun mies.

Minä isää sitten katsomaan kauhealla kiireellä. Kun näin sen vapisevan, vetistäväsilmäisen pitkäpartaisen erakoituneen näköisen miehen likimain tajuttomana makaamassa ensiavun sairaalasängyssä, mieleen hulahti sellainen määrä silkkaa sääliä, että hämmennyin itsekin. Tuo pieni pitkäkyntinen ukkoko on sekä ensin tehnyt elämästäni helvettiä että ollut idolini ja sen jälkeen jäänyt jonnekin kaihertamaan halveksivana hahmona, kun en ole osannut elää hänen mielensä mukaan?

Eniten mietitytti, silmiinpistävintä, hämmensi, ihmettelin, oho, miten helvetissä se on päästänyt itsensä ton näköiseksi, siisti ihminen.

* * *

Viikkoja vanha parta naamassa enkä ala varpaankynsien ikää arvioimaan edes. Kuukausia?


* * *

Päivän päästä isä oli tajuissaan. Kysyin häneltä, tiesikö hän, mistä tämä johtui. Tiesi. Tenttasin lisää ja pyysin häntä arvioimaan, voiko sama meno jatkua. No onhan se nyt jopa mulle selvää, että jotain pitää tapahtua, räknäsi hän.

Äärimmäisen väsyneen ihmisen kanssa juttelu on helppoa. Siinä kartoitetaan maallikon tasolla perusvointi (oletko pysynyt tajuissasi) ja vähän ehkä säätä, sairaalan ääniä kommentoidaan ja ruokaa tietysti. Lyhyesti, jo 15 minuutin juttelu on pitkä. Aika pian huomasin, että isä on muualla. Jutut olivat hämmentäviä. Usutin sosiaalihoitajan haastattelemaan isää, kun tilanne oli vielä kesken. Hän sai selville, että isällä ja minulla on oikein läheiset välit, alkoholiongelmaa ei ole ja isä ei suinkaan asu yksin vaan naisystävän kanssa. Naisystävän tuntomerkit täsmäsivät henkilöön, joka jäi isän elämästä 15 vuotta aiemmin ja jonka jälkeen isällä on ollut muutamakin muu naisystävä ja yksi avioliittokin. Sairaanhoitaja selvitti paria päivää myöhemmin, että kyseessä on nyt ilmeisesti alkoholismin (nyökkäsin, juu) aiheuttama b-vitamiinin puutos ja sen seurauksena edelleen aivoissa tapahtuneet, valitettavasti, peruuttamattomat muutokset. Fyysinen kunto rakentuu pikkuhiljaa kelvolliseksi, mutta todennäköisesti ikinä tuo ukko, älykäs isäni, ei tule entiselleen.

* * *

Mutta voi toipua jopa asumaan yksikseen ja etenkin voi elää vielä ihan onnellisena, vaikka ei ihan kaikkea kaikin ajoin muistaisikaan! Voi hyvinkin olla mahdollista se! Voi toivoa!

* * *

Aika pian kävi siis ilmi, että isä on fyysisesti jokseenkin kelvollisessa kunnossa. Ruokaa ja varovaista liikuntaa ja mies on tolpillaan ehkä aika piankin. Muistin kanssa sitten ihmetellään jatkossa, kun kukaan ei oikein voi tietää, miten on. Kuntoutusta nyt vaan. Lähdimme matkalle Budapestiin. Mietin ehkä viisi sekuntia, voinko lähteä, sitten järjen ääni voitti. Isä ei ole kuolemanvaarassa eikä hänellä edes ole sellaista hätää, johon voisin vaikuttaa, olen jatkuvasti puhelimen ääressä, minulla on velvollisuuksia muitakin ihmisiä kohtaan, haluan lomalle ja niin edelleen.

Loman aikana isä siirrettiin maakuntaan terveyskeskuksen vuodeosastolle. Soittelin päivittäin terveyskeskukseen tai lähellä asuvalle ja huolehtivalle sedälle. Hänen tyttärensä, serkkulikkakin, soitteli ja tilannetta päiviteltiin moneen suuntaan. Tilanne oli ja on edelleen hankala, muttei isän voinnin kannalta suinkaan, siinä sentään on melko selvät sävelet.

Isällä on riitaisa sisarusparvi (jos olen pysynyt kärryillä, heitä on vielä kahdeksan, nuorinkin yli 60-vuotias), joka erilaisin kokoonpanoin käy vierailulla vuodeosastolla tämän tästä, kuulustelee hoitajia ja rähisee keskenään, ja siinä meillä onkin käsissä melkoinen soppa. Diagnooseja ja hoitosuunnitelmia on sekä tehty yksin ja rajoitetulla porukalla että käyty sisällissotia niiden paremmuudesta. Minä käyn myös isää katsomassa. Otin isän auton käyttöön, että pääsen kulkemaan suuntaan liki 70 km:n matkan vähintään joka toinen päivä. Koska ymmärrän, että joskus alkoholismista toipuvan hoidossa voi olla tarpeen rauhoittava lääke, sisar(ukset yksi tai useampi, en osaa sanoa konsensuksen määrää ja se varmaan vaihteleekin päivittäin) ovat laskeneet, että haluan isälleni syötettävän diapamia, että voin ajaa hänen autollaan. Minusta tämä on jotenkin hämmentävä syy-seuraussuhde, mutta mitäpä humanisti logiikasta ymmärtäisi. Olisin myös voinut estää koko tapauksen puuttumalla isän alkoholismiin (mieluusti ilmeisesti jo 13-vuotiaana), mutta koska olen narsisti, en ole niin tehnyt, vaikka isäni on tehnyt kaikkensa eteeni. Täti huusi suoraa huutoa hoitokansliassa, kuinka sydämettömänä jätin isäni huomiotta vuosi sitten vaikka hän pyysi, ja keskityin omaan naimisen kohmotukseeni. Olin ällikällä lyöty (en muista, että vuosi sitten olisi ollut jotain poikkeuksellisen ihanaa naimisen kohmotusta, vaikka ainahan sitä meillä, anteeksi vaan), mutta hoitaja ei onneksi ollut. Hän totesi, tätini huutaen lähdettyä ja minun sitä pahoiteltuani, että tämmöistä täällä joskus on, me hoitajat ollaan totuttu riitaisiin sukuihin, kunhan nyt itse vaan jaksat. Ilmassa väreili sankkaa myötätuntoa taholleni.

Tätini kirjoitti aiheesta sitten minulle oikein kirjeen. Minusta ja, mitä todellisuudesta yhtään ymmärrän, objektiivisesti katsoen kirjeessä kuvatut asiat ovat satuilua, höpöhöpöä tai ääriymmärtäväisesti nähtynä toiveajattelua. Sisältö on noin lyhyesti se, että isä on ylimaallinen enkeli, joka on elättänyt itsensä pienestä pojasta ja perheensä ja moneen kertaan maksanut itserakentamansa omakotitalon ja tehnyt työtä valtavasti aina. Minä olen kiittämätön itseeni ja aina vain itseeni käpertynyt narsisti, joka jätti isäparan aivan heitteille, syöttää sille diapamia jotta saa hänen autonsa perseen alle ja matkallekin lähtee, vaikka vain harva voisi lähteä, kun oma isä heiluu elämän ja kuoleman rajoilla. Kortti reissusta isälle oli ehkä hänen mielestään kamalinta, kun mitään yhteyksiä en ole hänen määräyksiensä mukaan pitänyt, varsinkaan mitään kortteja silloin vuosi sitten lähettänyt. Saattoi sen kortin kohdalla nyrjäyttää sekin, että itse olit sen vielä sairaalaan vienyt, tuossa tilassa olevalle ihmiselle. Osoitin korttiriepaleen kyllä suoraan vuodeosastolle, mutta se ei taida tilannetta korjata. Paha moka. Sellainen ajatus, että olisin ihan vaan halunnut ilahduttaa isää, ei tule kyseeseen.

* * *

Hämmästytän itseäni sillä, että tekisi kovasti mieleni käydä tädin sydämistyneen kirjeen asiat läpi ja todistaa ne vääriksi. Miksi ihmeessä minä tekisin niin? Kuinka suurta tyydytystä voi saada siitä, että kertoo seitsenkymppiselle ihmiselle, ettei hänen pikkuveljensä suinkaan elättänyt perhettään, elatusmaksut jäivät ulosottoon ja sosiaalitoimisto otti kopin, eikä hän maksanut sitä omakotitaloakaan (jota hän ei tosiaankaan rakentanut yksin ja omin käsin) moneen kertaan vaan teki oikeuskuprun ja huijasi sen puolisoltaan, joka oli siinä vaiheessa niin voipunut, ettei jaksanut tapella, tästä kuuluisasta omakotitalosta ei enää ole muuten jälkeäkään, ja niin edelleen, ja niin edelleen? Lähisukulainen lohdutti minua sanomalla, että "Son mielisairas, sen jutuista tartte välittää", kaverini arveli tädin olevan vain ilkeän ja saavan tällä tavalla sisältöä elämäänsä. Minä en tiedä, mikä häntä liikuttaa. Isän sisarista juuri tämä täti oli minulle läheinen ja tärkeä, kun olin pieni, ja isompikin. Nytkin hän auttoi ensin työntämällä isän ambulanssiin ja sen jälkeen tyhjentämällä jääkaapin. Auttamisyrityksenä voinee pitää sitäkin, että kun isä oli ollut viikon sairaalassa, tätikulta soitti minulle (vastasin Budapestissa) ja huusi korvat umpeen kuinka helvetin tyhmä olen, etten ole tajunnut hoitaa isän raha-asioita. Tosin katkaisin puhelun kesken huudon, koska minusta ei ole helvetin tyhmää olettaa, ettei viikossa tai kahdessakaan mikään raha-asia suistu raiteiltaan mutta helvetin tyhmää on kuunnella asiatonta raivoamista kenenkään taholta.

Näytä näin huolellisten raivareiden jälkeen tädille sitten korttia isän keittiössä, siinä kahvinkeittimen vieressä. Lähetin sen isälle aika tasan vuosi sitten ja kerroin, että muutettu ollaan. Voisin kertoa tietysti myös, että maistraattiin pyydettiin ja meille erityiskahville (silloin kaksi vuotta sitten, kun oli sitä virallista naimisen kohkaamista), pyydettiin moneen kertaan myös tyttärentyttären lakkiaisiin, on pyydetty kylään monesti. Soiteltu ei enää ole niin kovin usein tosin, kun ensimmäisen avioliiton päättymisen jälkeisiin (2003) puheluihin eikä tekstareihin ole tullut vastauksia, mutta toisaalta onpahan aina isältä päin tuleviin puheluihin vastattu.

* * *

Aika jännä on, että minulla on tarve todistella, että välitetty on ja yhteyttä on yritetty pitää kynsin hampain. Onkin tietysti jonkin verran, mutta kyllähän minä tosiasiassa isän olen aika lailla rauhaan jättänyt viime vuosina. Isä ei kuitenkaan ole ollut mikään kotiinsa dementoitunut yksinäinen vanhus vaan työssä käyvä ja sekalaisen seurapiirinsä kanssa hurvitteleva aikuinen mies, joka on sekä jyrkästi paheksunut lastensa tekemiset että kääntänyt heille selkänsä monen monituista kertaa ja tehnyt selväksi, ettei välitä yhteydenpidosta (paitsi mitä joskus tönkkökännissä on ollut kiva puhelimitse sönköttää).

* * *

Ja silti minä käyn, kun itseni takia pakko on käydä, isää katsomassa. Leikkasin hänen siivottoman partansa ja pyysin lääkäriltä todistuksen, että saan valvoa hänen etujaan. Veljellä ei ole mitään sitä vastaan, että niin teen, mutta hän kehotti miettimään, onko järkee pistää itteensä siihen.

Vastasin, että oon mää sitä miettinyt, mutta kun en osaa olla pistämättäkään.

* * *

Isän kunto on viimeisen muutaman päivän aikana mennyt aika tavalla alaspäin. Fysiikka toiminee noin suunnilleen tai ehkä paremmin kuin aiemmin, mutta suusta tulee ihan silkkaa dadaa. Toisiinsa, toimiinsa ja paikkohin liittymättömät ihmiset ja tilanteet seikkailevat siinä teollisuus- taikka tuotantolaitoksessa, jossa isä arvelee olevansa. Samasta rakennuksesta hän poistuu toisinaan naapurikaupungin rannalle juttelemaan paikallissanomalehden toimittajan kanssa, hoitelee parit asiat, käy kotona melkeinpä päivittäin kastelemassa kukat ja laittamassa lattiakaivoihin vettä. Ihmisten nimet löytyvät pöydällä lojuvasta lehdestä, päivämäärät ja paikat samoin.

On yllättäen aika raskasta jutella sellaisen ihmisen kanssa, jonka todellisuus on toinen kuin oma ja vielä sillä tavalla, ettei sitä voi tavoittaa. On hämmentävää olla tyytyväinen aikuisen miehen potkuhousuista; eipä kisko katetria enää niin helposti irti ja saa ties mitä tulehduksia siitä sitten. Niin.

Isä ei ole kuolemassa eikä hänellä varmaankaan ole mitään varsinaista suurta hätää noin subjektiivisesti, hänen itsensä näkökulmasta ajatellen. En oikeastaan ymmärrä itseäni: miksi lähtiessä autossa itken pitkään ja haikeasti, niin kuin hän olisi menetetty.

Miten sellaisen menettää, jota ei oikeastaan ole ollutkaan? Enhän minä kuitenkin, kaikesta huolimatta ja itseltäni salaa ole mennyt toivomaan, että joskus vielä

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Työtä tehdään jotta

Onko työstressiä, työperäistä uupumusta, böönauttia? Onko kauheasti töitä? Ja pomo, työkaverit tai asiakkaat huutaa? Mihinkään ei ehdi ja vapaa-aikanakin työ pyörii mielessä? Sillä lailla oikein hirveen paljon hermostuttaa, että tulee a) kiukuteltua, b) kännättyä ja c) sunnuntai-iltana jo otettua närästyslääkettä ja kuitenkin, kun hoitotoimenpiteistä huolimatta ahdistaa liikaa, tulee d) juksattua työterveyshuoltoa, että on paha flunssa, ripuli tai pistämätön selkäkipu? Kaupan päälle huono omatunto.

Aika monella elämä pyörii työn ympärillä tauotta, ja sen huomaavat muutkin vaikka eivät välittäisi huomata. Työstä on tehty elämää suurempi asia työntekijälle, on pantu painetta suoritusportaalle.

Painetaan töitä sama maku suussa kuin 1900-luvun alussa mutta eri ruoskin ruoskittuna. Ennen nälkä, nyt omistusasunto, Volvo, etelänmatka.

* * *

Jotta asiaan saataisiin mittasuhde, perspektiivi tai suoraan sanoen tolkku, suoritin hiukan kalkulointeja.

Keksitään tarkoitusta varten henkilö, niin kuin meillä täällä partsilla on ollut tapana. On niin mukava puhua ihan konkreettisesta kaverista. Hän olkoon Kerttu, säännöllisissä päivätöissä oleva mies tai nainen. Hän aloittaa työuransa 20-vuotiaana ja siitä lähtien tekee vuosittain töitä:
– 242 päivänä noin 8 tuntia eli
– joka vuosi 1936 tuntia.
Lähde: vero.fi ja esim. matkakulut.

Tämän verottajan kivasti meille valmiiksi laskeman vuosittaisen työpäivämäärän mukaan vastaavasti vapaa-aikaa vuodessa kertyy:
– 123 kokonaan työstä vapaata päivää ja
– 242 osittain työstä vapaata päivää eli
– yhteensä 6824 tuntia vapaata. Hurraa!

Ihminen tietysti nukkua porskuttaa, että hän jaksaa painaa töitä ja vapaa-aikaa. Uneen menee ihannetapauksessa 2920 tuntia vuodessa, joten ihmiselle jää vuosittain 3904 tuntia vapaa-aikaa vietettäväksi hereillä. Hereillä vietetyn vapaa-ajan ja työn suhde on vuositasolla noin 2:1 ja työpäivinäkin vielä 1:1, eli työpäivinäkin Kerttu-kultamme on hereillä ollessaan yhtä paljon vapaalla kuin työssä.

VUODEN AIKANA
työtä = punainen
unta = violetti
vapaa-aikaa = vihreä
Ihan hyvin sitä vapaata siis loppujen lopuksi on, vaikka Kerttu saattaakin valittaa, että on aina töissä. Ohessa on oikein kuva, joka havainnollistaa, että vapaalla on ihminen aika paljonkin lopulta. Kannattaa uskoa sitä*.

Jos taas henkilömme tekee ylitöitä ja siksi ahdistuu, on tilanne vähän hankala. Hankkiiko tällainen ihminen päänsärkynsä lyömällä vasaralla päähän? Joutuuko rahapulaan heittäessään palkkapussinsa järveen? Siltä varalta, että joku ei vielä tiedä, paljastan aika yllättävän seikan: ylitöitä ei ole pakko tehdä. Jos tuntuu siltä, että työnantaja jatkuvasti tarvitsee ylimääräistä työpanosta, töitä on liikaa suhteessa työväkeen. Ratkaisu ei ole – vaikka kuka vakuuttavasti väittäisi – se, että työntekijä raataa kynnet verillä ja aivot höyryten.

* * *

Kerttu aloitti siis työuransa 20-vuotiaana ja koska hän on varsin mallikansalainen, hän jatkaa työskentelyä, kunnes täyttää 65 vuotta. Kaikkiaan töitä tuli paiskittua 45 vuotta. Koska olemme optimisteja ja varsin luottavaisia lääketieteen suhteen, arvelemme, että hänen elinikäodotuksensa on sama kuin vuonna 2000 syntyneen pojan ja tytön elinikäodotuksen keskiarvo eli 77,5 vuotta. Elämästään Kerttu työskentelee 45 vuotta ja työelämän ulkopuolella hän on 32,5 vuotta.

Työelämä joutuu pärjäämään Kertun elinvuosista peräti 32,5 vuotta ilman hänen panostaan, ja se pysyy tolpillaan silti. Hämmentävää mutta totta on, että mallikansalaisemme Kerttu ei suinkaan ole korvaamaton. Jos hänellä on hiukankin järkeä päässään, hän on tästä seikasta pelkästään tyytyväinen – samoin on hänen työnantajansa, mikäli siellä puolella on asiaa tultu pohtineeksi.

* * *


Tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään kokemaa stressiä vaan nostaa esille, että elämässä on muutakin kuin työ, ja sitä muutakin on aika paljon. On aika kohtuuton tilanne, jos työ jauhaa koko käytettävissä olevan vapaa-ajan kiukunsekaiseksi väsymykseksi. Jos taas vapaa-aikaa jatkuvasti on vähemmän kuin tässä esitetty määrä, asialle kannattaa tehdä jotain.

Ensi kerralla, kun oikein työasiat kaihertaa, voi miettiä näitä lukuja mielessään. Kannattaako työikäisen antaa konkreettisen 22 prosentin siivun, työssäoloajan, vallata koko elämiseen käytettävissä olevan ajan? Vai arvellako sittenkin, että tämä on vain työelämää, ei sen enempää? Parhaimmillaan työ on mukavaa ja antaa sisältöä sekä mielelle että rahapussille. Jos työ ei olekaan kaikkein kivointa, voi varmaan lohduttautua sillä, että ei sitä nyt lopulta niin paljon päivässä saati vuodessa saati koko elämässä ole, että ihan kahjoksi kannattaa sen vuoksi heittäytyä – ja siinä vaiheessa kannattaa muistaa myös, että tämähän on sitä rahantekohommaa vain. Mukavampiakin asioita elämään mahtuu vaikka kuinka.


* * *

Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole luettavissa, edes rivien välissä, kehotusta tehdä mitä työtä tahansa, melkeinpä päinvastoin. Tämä koskee niitä ihmisiä, jotka tyypillisesti jauhavat, että "Onhan mulla ihan kiva työ, mutta kun mutta kun sitä on niin paljon ja stressaa ja kauheeta kun ei jaksais", jne. loputtomiin, mutta jos työpaikka vaihtuu, sama valitus jatkuu. Kyse ei olekaan työstä vaan elämänasenteesta: työ nostetaan ajatuksissa ykköseksi, vaikka sen paikka on muualla.

On olemassa paljonkin liian raskaita ja sekä yksilölle että ylipäätään ihmiselle sopimattomia töitä. Sellaisista kannattaa hankkiutua eroon, sanoo sitten oleskeluyhteiskuntateoreetikot mitä hyvänsä. Hehän voivat ilmeisen mieluusti ja mallikelpoisesti tehdä ne työt, joissa on sellainen vika, etteivät ne kenellekään kelpaa.

* * *

Esimerkiksi tällaisista töistä otettakoon – ei ensinkään se kuuluisa ja parjattu siivoaminen, mikä kelpaisi minulle kyllä, jospa vain ammattiosasin – puhelinprostituoidun pesti. Entinen työnantajani suositteli sitä lämpimästi minulle, kun jäin työttömäksi. Jutteluahan se vain on, ja siitä saa hyvät rahat. Hänen ilmeensä oli syvästi järkyttynyt, kun kysyin, miten hän suhtautuisi, jos hänen soittoonsa vastaisi tunnistettavasti tytär tai vaimo. Mutta hyvänen aika! Eivät he tee sellaista – ja ilmassa leijuivat ne lukuisat syyt (yhteiskuntaluokka, sopivuus, kunnon ihmiset, ei meille käy noin).

* * *

Koska meillä Oharin partsilla ajatellaan asioita laajasti, niin varaudummepa myös sivulta sohaisuun siitä, että noin paljon sitä vaan lorvaillaan, ja palkka juoksee. Palkka ei juokse vapaa-ajalta. Loma- ja sairausajan palkka kuuluvat jo sovittuun palkkaan. Palkanmaksajan palkka tosin juoksee loma-ajallakin. Niin että suut suppuun nyt siellä kapitaalin puolella: teitä on kyllä ajateltu tässä. Painavasti. Perkele.

* * *

Erityisen painokkaasti haluan huomauttaa, että esi-isämme ja -äitimme ovat panneet kovan kovaa vastaan, jotta me saamme nauttia nykyisistä kohtuullisista työoloista. Suositan lämpimästi, että sovituista työpäivien pituuksista ja määristä pidetään kiinni! Suositan, että me työväki arvotamme elämämme myös muulla kuin työnteolla, vaikka kivat puolensa on siinäkin. On toinen asia pohtia, miksi joku omistaa ja toinen kartuttaa hänen omaisuuttaan. Maailma muuttuu hitaasti, ja muutosta on hyvä pitää yllä vähintään niin ettei anna valjastaa itseään pelkästään toisten materian tavoitteluun. Hyvä on huomata sekin, että vaikka materiasta saa turvaa, onnea siitä ei irtoa.

* * *

*) Toivoakseni kalkulointini ovat menneet edes lähelle oikein, olenhan humanisti, joka ei tunnetusti osaa laskea. Kaikki luvut ovat tietysti aivan summittaisia, koska mallihenkilömmekin Kerttu on hyvin summittainen ja sumea hahmo. Toissapäivänä olin näkevinäni aurinkoa vasten kelvolliset viiksenalut ihan siinä huolellisen rajauksen yllä.