tiistai 30. joulukuuta 2014

Kuukausitiedote Reilukerhosta

Moro, tyhmät!

Tehkää toki työnne siellä toisaalla; me mieluusti otamme tänne Suomeen teidän veroeuronne, vallankin kun ette muuten ole vaivoinamme. Jättekiva kaikkien kannalta on, että elätte huomattavasti huokeammin siellä ulko- kuin kotimailla – ettekä siten tarvitse mitään tukia elämiseenne. Ihanaa on myös se, että jos menette ruojat sairastumaan siellä, sairastatte omalla kustannuksellanne.

Muistuttelemme tässä samalla, että Kelaan pitää kuitenkin ilmoittaa, jos olette pois kauemmin kuin kolme, kuusi tai n kuukautta. Saatte ihan itse arpoa informatiivisilta Kela palvelee hirveesti -sivuilta, missä vaiheessa on suorastaan rikollista olla ilmoittamatta ulkomailla oleilusta. Huomatkaa, että ilmoittaa pitää EHDOTTOMASTI, vaikka maksatte veronne tänne rakkaaseen koti-Suomeen ettekä kärky lakisääteisiä lääke- tai silloin tällöin työttömyyskorvauksia kummempia tukia eli niitä samoja, kuin jos eläisitte täällä meidän vaivoinamme. Me haluamme tietää, koska välitämme. Ihan tosi, hei!

EU? No siitä on varmaan jotain muuta kivaa sitten meille kaikille, hehe. Kai sen nyt kaikki tajuavat, että työvoiman vapaa liikkuvuus, sosiaaliturva ja mitä niitä nyt on ovat enemmän sanahelinää kuin mitään muuta.

Eipä tässä muuta kuin heippa hei ja hyvät voinnit!

Terkkuja
isänmaalta

* * *

Valittaahan ei kannata, koska lähteminen on oma valinta. Jos ei halua maksella euroja sinne tänne, pitää sitten vain vaihtaa kotimaata pysyvästi.

Siitä nyt ei kuitenkaan hyödy kukaan: ei Suomi, emme me eikä lopulta varmaan edes uusi kotimaa, joka ehkä joutuu tarjoamaan kaikenlaista extrapalvelua, koska olemme ummikkoja.

* * *

Niin mikä idea siinä EU:ssa olikaan? Paitsi että Ranska ja Saksa ei koko ajan tappele keskenään päät verissä?

* * *

Koko asia ei olisi niin kovasti harmittanut, mutta kun kansalainen täällä ulkomaillakin kaipaa kotimaista viihdykettä, jo alkoi riepoa. Vaikka Yle-veroa makselemme mieluusti emmekä koskaan pahaa sanaa sano sen paremmin koti- kuin ulkomailla kansallisesta televisio- ja radioyrityksestämme, niinpä vain emme ulkomailla ohjelmia katso. Koska ohjelmasopimukset ja diipadaapa-siljaduuba.

Haisee melkein yhtä epäreilulta kuin Kelan toiminta, ja se on tähän asti sentään ollut ikoni, mitä tulee hankaluuksiin, käsittämättömyyksiin ja suoranaiseen päin naamaa hähätykseen.

* * *

Kun aina sorretaan.












Onneksi tekstitys sentään näkyy.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Buda ja minä olen kyllä sitten se Pest

Budapest-kokeilussa on tietysti myös parisuhde koetuksella, olemmehan täällä yhteiskuplassa. Ihanan romanttinen ajatus on se, paitsi jos sinne kuplaan tunkee kaksi oikein erityisen osaavaa ja tiedostavaa ja muistavaa ja kaikessa parasta ja kaiken tietävää ja muutenkin ihanparastaihmistätikslukkoon. Ja aina korrektin aikuisesti käyttäytyvää.

Vitsikkäästi etukäteen arvioin, että tulemme toukokuussa kotiin tulostetut ja allekirjoitetut avioerohakemukset mukanamme. Silti vähän jännittääkin. Jos parisuhde ei olisi hyvällä tolalla, miksi tekisimme tällaisen kokeilun? Kun parisuhde ei muutenkaan ole hyvällä tolalla, niin mitä menetettävääkään meillä on?

Mistä hitosta minä tiedän? Lähdettiinkö tähän edes parisuhde edellä? Mistä pirusta tuommoinen muoti-ilmaisukin tuohon nyt pukkasi?

* * *

Jatkuva yhdessä oleminen ehkä kiristää hermoja.

* * *

Kuukauden kuluttua otamme asiat kirjaimellisesti.

Aiemmin toi esitti usein kysymyksinä sellaiset asiat, jotka minä opin kääntämään näkemyksiksi ja ehdotuksiksi sen sijaan, että olisin sanonut joo tai ei ja jyrännyt herkän sielun. Nyt kysymykset ovat kysymyksiä. Se on helpompaa minulle, kunhan muistan, että työ- ja ajatustila on yhteistä eikä voi sanoa ääneen "Mitäköhän mää tekisin tollekin", jos ei halua toiselta vastausta. Olen huomannut myös, että ajatukset, mielipiteet ja intuitiotyyppiset arvelut todellisuudesta saan pitää omanani, koska niistä väistämättä seuraa riitaa. Tämä ei olisi ongelma, jos minun ei tarvitsisi puhua jotain, etten vaikuttaisi mököttävältä. Seuraavaksi alan tutkia, miten toi supliikkimies hoitaa supliikin sanomatta mitään.

Rakastan sinua on kyllä ihana kuulla, paitsi kaksi sataa kertaa päivässä. Mistäköhän seuraavaksi juteltaisiin ettei mökötettäisi?

Ja tämä on minun näkemykseni. Minun blogini! Perustakoon omansa, jos on sanomista.

* * *

Kuukauden kuluttua sitä ja aiemmin tätä. Ihan samaa oli Tampereella. Jaabajaabadaadaa, hohhoijaa kumminkin.

* * *

Näköjään mää ja toi olemme kovin itseriitoisa ja toisiimme nyhjääntyvä pari täälläkin – vaikka kaikkien tilastojen sekä ennusteiden, hyvän- että pahantahtoisten, mukaan nyhjäilyajan piti olla ohi jo muutama vuosi sitten.

* * *

Vaihtoehdot ovat seuraavat: joko siedämme toisiamme tai sitten siedämme toisistamme erossa oloa.

* * *

Vekslaus*** taitaa olla tavallista parisuhdeturbulenssia aina, Budapestissä tai Tampereella. Arvaan, että samaa on käynnissä Alajuelassa ja Jepualla.

Me olemme kuitenkin täällä niin paljon yhdessä päivittäin, että jää aikaa enemmän riidellä. Tilastojen mukaan jää yhtä paljon aikaa päivittäin myös rakastaa, mutta koskas ne olisivat toisensa pois sulkeneet.

* * *

Se huutoriitelyrakkaus on vaan sillee vähän kovaäänisempää, että naapurit, joiden aivastus kuuluu meille, eivät ehkä niin välitä ja sen takia jo kannattaa rajoittaa, saati verenpaineellisista syistä.

* * *

Kukaan ei kilauta minusta sellaista paskaraivaria kuin toi, mutta eipä kukaan saa minua yhtä onnesta syrjältäänkään. Mieluummin sitä ja hillitöntä rakkautta kuin tasaista, sanonpa nyt kuitenkin.

Naapureille tarjoan korvatulpat! Szomszédok kínálnak füldugó!*

* * *

*) Google-kääntäjä, syyttäkää sitä unkarilaiset lukijat.**
**) Google Translate, hibáztatni a magyar olvasók.
***) Ilmaisin huonosti sen tilan, että asioita veivataan loputtomiin turhanaikaisesti. Tässä oli aiemmin soutaminen (toi kommentoi tuoreeltaan "jos haluat ilmaista, että vatvot asioiden välillä, niin pitäisi olla huopaaminen myös, en nyt yhtään tajua mitä tarkoitat", hän kaivoi myös urbaanisanakirjan linkin, katsokaa sieltä itse. Tv. 1x epäseä muicci -jotain). On varmaan aika turha selitellä tarkoituksella vajaaksi jätetyillä kielikuvilla tässä vaiheessa, joten nyt sitten vekslataan ysäristi, koska en ehkä vieläkään kykene vatuloimaan.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Kaasua, komissariäh

Viime yönä havahduin kahden aikoihin, kun kaasuvaroitin alkoi huutaa ja huusikin kovaa. Toi oli jo siinä vaiheessa, kun minä vasta varovasti päätä nostin, pompannut hämmästelemään, että mitäs se ny taas. Hän oli nimittäin kuulemma noussut jo aiemmalla huutokierroksella, kivunnut alas parvelta ja säätänyt lämmitintä pienemmälle. Mitään en ollut kuullut, nukkunut vain! Vähän hämmentävää.

Kaasuvaroitin, EL GD-10, kuten nyttemmin tiedämme, hiljeni aika pian omia aikojaan. Käänsin kylkeä ja nukahdin kahdessa sekunnissa.

* * *

Ehdimme asua reilun viikon, ennen kuin vuokraisäntä huomautti, että laittakaa se varoitin sitten seinään. Löytyy sieltä lipaston päältä. Paitsi että ei löytynyt enää, kun olimme siivonneet sen pois kuleksimasta läheiseen maljakkoon. Ups. Näytti vähän ajastimelta, eikä sitä tullut siinä niin katsottua, että mikä lie.

* * *

Ilmeisesti kaasua vuotaa aina hiukan huonetilaan, koska laitteen näytössä voi hyvin olla pieniä lukemia, eikä se puhu silloin vielä mitään. Hätä on vasta silloin, kun varoitin huutaa VIELÄ KOVEMPAA kuin viime yönä eikä sammu itsekseen ja näytössä lukee jotain yli 3 tai 5.

* * *

Tätähän minä en yöllä tiennyt, mutta jännittävästi olin kuitenkin sitä mieltä, että tars saada nyt nukkua enkä millään jaksaisi lähteä ikkunoita availemaan.

Ei ole paniikitkaan kuin ennen.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Törley it is then

Eduskunta äänesti tänään niin kuin pitikin: sukupuolineutraali avioliittolaki lähtee suuren valiokunnan käsiteltäväksi äänin
105–92. Huh, jännitti aika tavalla seurata äänestystä Areenasta. Onneksi ei tarvitse kauheasti vaivata sillä mieltään, miltä nyt tuntuisi, jos luvut olisivat toisin päin.

* * *

Tasa-arvo ja humanismi harppasivat ison loikan hyvään suuntaan. Maailma muuttuu paremmaksi. Ihmiset löysäävät pipojaan ja ovat toisaan kohtaan kivampia. Toivottavasti vielä jonain päivänä ne loputkin asioita vatvovat lakkaavat miettimästä, millä tavalla kukin omassa yksityisyydessään seksuaalisuuttaan toteuttaa. Esimerkiksi Timo Soinin rakkauselämän pohtiminen on vienyt minulta ihan hirvittävästi aikaa ja aiheuttanut useita vaarallisia tilanteita. James Hirvisaaren eroottisten puuhien ajattelusta en edes ala!

* * *

No ei vaiskaan. En katso kauhuelokuviakaan, koska ne ovat minulle liian kuohuttavia.

* * *

Kuohuttavasta tulikin mieleeni, että nyt se on kuulkaa kuoharin paikka.

Rakkautta itsekullekin! James Hirvisaarellekin.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kielimuuri rauhaton mun sydämeni on

Vieraassa maassa sitä joutuu luonnollisesti asioimaan vieraalla kielellä. Ongelmia, todellisia tai keksittyjä, seuraa, jos asioinnin vieras kieli on vieras kieli tiskin molemmilla puolilla.

Jos hihkaisen oitis englanniksi, että morjesta vaan ja känttyä pöytään, olenko ylimielinen odottaessani, että vastapuoli ymmärtää? Mikä velvollisuus muka hänellä on kaikista maailman kielistä juuri englantia (tai valittakoon tähän vapaasti sopiva pidgin) ymmärtää ja solkata?

Jos hihkaisen samat suomeksi, vaikka kovaan ääneen ja hitaasti, olenko vähän hölmö? Viiden miljoonan puhuma kieli ei tässä maailmassa ole niin valtaisan laajalle levinnyt, että olisi suuriakaan mahdollisuuksia tulla ymmärretyksi sillä, kun asioi esimerkiksi pestiläiskikkarilla, vaikka ollaan sentään kielisukua ja kaikki.

Jos taas hihkaisen – sanotaan nyt vaikka sattumoisin samaisella pestiläiskikkarilla – oitis unkariksi, että sori vaan enpä unkaria puhu enkä ymmärrä, niin enkö siinä samalla tule valehdelleeksi tai vähintään johdattaneeksi harhaan? Puhunhan minä ja ymmärrän sanomani. Mitä siihen vastaa unkarilainen? KERESKEDÉS vaan sullekin, ja sitten ollaan taas lähtöpisteessä, jossa kukaan ei ymmärrä ketään.

* * *

Miten ongelman ratkaisee geneettisesti ujo suomalainen? Hän hiippailee hiljaa (esim.) pestiläiskikkariin, osoittaa sormella haluaamaansa tuotetta, mutisee jotain, jonka voi tulkita ystävälliseksi, katsoo kassasta hinnan ja tyrkkää sen mukaan rahan. Kiittää kovaan ääneen KÖSSÖNÖM ja hymyilee kuin Naantalin aurinko.

Näin hän saa ulkomailla vaikutusvaltaa ja ystäviä. Tai ainakin järsittäväkseen pari sämpylää lähileipomosta.

* * *

Tähän kirjoitukseen minut sysäsi kivasti Kaisa tuolla haparointikirjoituksen kommenttilootassa. Kiitti hei!

tiistai 25. marraskuuta 2014

Oodi e-kirjalle

Olinkohan se minä, joka tuhahteli halveksuvasti e-kirjalle? Minäkö arvelin, että ikinä ei semmoinen sähköteksti voi oikeaa paperikirjaa korvata tai edes tulla rinnalle, koska paperikirja nyt vain on niin kätevä käyttöliittymä? Saatoinko jopa vannoa, että jos muu maailma siirtyykin e-kirjallisuuteen, minä en? Väitinkö tosissani, että luen sitten niitä samoja paperi-Utrioita ja -Waltareita uudestaan ja uudestaan?

* * *

Paljonpa tiesin & tunnetusti takkini käännän silmänräpäyksessä.

* * *

E-kirjassa on valtavasti hyviä puolia. E-kirja muistaa, mihin lukeminen päättyi. E-kirjassa on valo. E-kirjan tekstiä voi suurentaa, ja pienentää. E-kirja ei pölyty. E-kirjalainat palautuvat automaattisesti. E-kirjasta voi kahvi- ja suklaatahrat pyyhkiä käden käänteessä.

E-kirjoja mahtuu satoja tuhansia yhteen laitteeseen, eikä kantoalusta paina enempää, vaikka vahingossa eli ahneuksissa siihen tulisi haalittua useampikin tiiliskivi. E-kirjojen ostaminen on kätevää, ja vaikka lainaaminen on vielä aika työlästä, varmasti siihenkin parannuksia on luvassa. Valtaisa loikka parempaan suuntaan oli jo se, että suurten kustantamojen kirjoja saa nyt lainattua.*

E-kirjastomatkat ovat huomattavan lyhyitä. Esimerkiksi Budapestistä Pirkanmaan kirjastoon pääsee parissa sekunnissa. Huimaa!

* * *

Kyllä, e-kirja tarvitsee sähköä, jota ei ihan joka paikassa ole saatavilla. Tabletillani (Lenovo Yoga) kuitenkin yhdellä latauksella lukee, hätäisesti arvioiden, yli 50 tuntia.

Kyllä, laitteet ovat vielä niin kalliita, etteivät ne ole kaikkien ulottuvilla – tosin e-kirjan lukemiseen sopii hyvin vaatimatonkin laite.

Laitteet ja laturit kehittyvät huimaa vauhtia. Hinnat putoavat.

* * *

Hankalinta e-kirjassa varmasti on se, että egon pönkittäminen sillä on todella työlästä. Vaikka lukulaitteen e-kirjoineen kuinka näyttävästi järjestelisi kirjahyllyyn, ei ole ensinkään varmaa, että vieraat tajuavat olevansa sivistyneessä kulttuurikodissa. Vaikutuksen tehdäkseen täytyy siis ihan itse lukea ne hiton uuvuttavat opukset ja vielä jollain tavalla ilmaista lukeneensa ne, eli keskustella niistä niin, että äly loistaa.

Tai sitten voi vain nakata paskat koko keekoilulle ja lukea sitä mistä tykkää ja jutella huvituksen mukaan.

* * *

Joitain kirjoja on kivampi lukea paperisena, myönnän toki. Paperin hurmaa ei käy kiistäminen. Tuntumaa – tekstuuria, väriä ja ääntä – on mahdoton matkia digitaalisesti. Kirjaltajana haikailen myös kirjapainotekniikan ja typografian perään.

Tosin e-kirjankin tuottamiseen voisi kai paneutua niin, että se olisi kaunis. Tiedä, vaikka niin olisi jo tehtykin.

E-kirjojen inhoista liehureunoista varmaan päästään piakkoin eroon, kun kieliteknologia kehittyy niin, että tavutus on varmaa ja nopeaa, vaikka tekstin pistekoko ja marginaalin leveys vaihtelevat. Tiedä, vaikka tämäkin tekniikka olisi jo saatavilla. (Jos on, kukaan ei sitten ole viitsinyt minulle kertoa!)

* * *

Kaikista aiemmista vannomisistani huolimatta e-kirja on siis mielestäni kertakaikkisen mahtava keksintö. Ainakin nyt näyttää siltä, että oma lukemiseni siirtyy huimaa vauhtia kohti digitekstiä.

Jännittää oikein itseäkin, kuinka pian ja mihin suuntaan tässä takki seuraavaksi heilahtaa nurinniskoin.

* * *

*) Niin, eihän minulla tietenkään ole mitään pienkustantamoja vastaan, päinvastoin. Pari e-omakustannedekkaria luettuani kuitenkin hoksasin, että kyllä rahan vuoksi tehdyssä tekstissä voi olla paljon hyviä puolia.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pestin ensi haparoinnit

Tiistai-iltana saavuttiin uuteen kotikaupunkiin kahden suuren ja kahden pienen matkalaukun kanssa. Ensin pudotettiin tavarat asunnolle ja sitten haettiin lähikaupasta evästä aamuksi. Kaikki on niin helppoa nykyään, kun on Google maps ja voi etukäteen käydä katsomassa, mitä missäkin on. Sitä on jo vähän valmiiksi niin kuin kartalla eikä käytä voimiaan tolkuttomaan hortoiluun.

Seikkailu on suuresti yliarvostettua, jos ihminen on keski-ikäinen, väsynyt ja nälkäinen. Ja aika usein muulloinkin.

* * *

Keskiviikko meni väsyneissä tunnelmissa. Vaihdettiin rahaa, purettiin laukkuja, kiukuteltiin toisillemme ja möllöteltiin.

* * *

Torstai tuntui monen päivän ryppäältä. Ensimmäinen torstai alkoi aamusta varhain, kun odoteltiin internetasentajia, jotka tulivatkin. Homma ei käynytkään ihan kertavetäisyllä, vaan miekkoset pyörittelivät päitään, kiskoivat huonekaluja irti seinästä, soittelivat sinne tänne, lähtivät jonnekin (jolloin olin täysin vakuuttunut, että heitä emme enää näe), tulivat takaisin, vetelivät johtoja ja, hittolainen, laittoivat sen pirulaisen internetin tanaan. Hyvä he!

Toinen torstai alkoi välittömästi, kun internetukkelit olivat häipyneet. Asetuin ikkunan ääreen tuijottamaan, näkyykö postiliikennettä. Sitten tulin ajatelleeksi, että katsonpa internetistä, millaisella autolla posti ajaa. Sanoin tolle, että posti kulkee sitten muuten täällä vihreillä autoilla (eikä oransseilla kuten normaalimaailmassa). Toi nosti katseensa koneesta, suuntasi sen ikkunasta ulos ja sanoi, että pihassa seisoo vihreä paku, jossa lukee Magyar Posta. Hurra! Paitsi että postiukko säntäsi kukkakauppaan. Ja sen jälkeen säntäsi johonkin muualle. Sitten siirsi autoa. Ja PAUKUTIPAUKUTI hakkasikin yllättäen ovea.

Kolmas torstai alkoi, kun huomasimme, että ison postituslaatikon pohja on halki. Koska postituslaatikossa oli työkoneeni, kaksi näyttöä ja muuta sellaista elämisen tarpeellisten elementtien hankkimisessa välttämätöntä irtaimistoa, ei paljon naurattanut. Vielä vähemmän nauratti, kun kone oli purettu ja virta kytketty päälle. Surrur. Surrur. Surrur surrur surrur. Surrursurrursurrur. Ei kuvaa, ei ääntä, ei mitään muuta kuin surrur.

Toi teki taikatemppuja, jotka eivät onnistuneet. Taikuri ei ollut ihmeissään. Kone avattiin ja havaittiin, että näytönohjain oli kolahtanut pois paikaltaan. Toi törkkäsi sen takaisin kiinni ja WINDOWS. Hermoni tulivat takaisin.

Neljättä ja sen jälkeisiä torstaita en muista, mutta olen aika varma, että niitä oli useita.

* * *

Perjantaina työkoneet olivat tanassa, internet lauloi nätisti ja me teimme täyden työpäivän.

* * *

Lauantai meni osittain töissä ja osittain gulassiainesten hankinnassa, kokkauksessa ja syömisessä. Telkkaria katsottiin.

* * *

Sunnuntaina – eli tänään – käytiin heti aamupäivästä lenkillä. Kuljettiin Tonavan rantaa pohjoiseen ja läpi kaupungin takaisin kotiin, reilut viisi kilometriä. Muita tuulipukuja ei näkynyt. On hienoa olla suomalainen; sitä on maailmalla ylpeästi erilainen.

Kotiin tullessa poikettiin lähikaupassa ja ostettiin purkinavain. Rahoja jouduttiin kassalla arpomaan. Nuori kassaneiti näytti siltä, että painukaa (|):uun tuulipukuinenne.

Meitä vähän huvitti.

Illalla käytiin kalaravintolassa syömässä fish & chips, kotiin tullessa juotiin keskustassa glögit.

Kohta pitää mennä nukkumaan, koska Suomessa aloitetaan työt kahdeksalta, jolloin kello on täällä vasta seitsemän, ja kuinka siitäkin taas selviää.

* * *

Ollos huoleton, rakas lukijani: jatkossa tuskin teen näin yksityiskohtaista selostusta viikon toimista. Kerta se on ensimmäinen hirressäkin, niin kuin sanotaan. Vai sanotaanko?

Oli miten oli, ihan joka viikko en jaksaisi vaihtaa kotikaupunkia, joten ollaan tässä nyt.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Viikon päästä

Viikon päästä olen toisessa kaupungissa. Se on jo vähän tuttu mutta kuitenkin vieras. Vieraat valot ja värit ja tuoksut ja äänet. Vaikka vähän tutut.

* * *

Mikä riivaa ihmistä, että se vapaaehtoisesti kerää välttämättömät tavaransa ja lähtee isiensä maasta ja äitiensä kielestä pois, vieraisiin nurkkiin kuuntelemaan kummaa molotusta? Menee sinne, pällistelee ympärilleen ja ihmettelee omaa ulkopuolista outouttaan?

Mistä syystä väen vängällä tekee elämästään hankalan vaikka voisi mukavastikin olla? Käydä iltapäivällä lähikaupassa hakemassa maitoa ja kiertää illalla samat lenkit. Istua myöhään television ääreen torkahtelemaan ja kävellä varhain silmät kiinni sängystä keittiöön.

* * *

En osaa sanoa. Mää ja toi lähdetään, koska voidaan. Otetaan työkoneet mukaan, vaatetta kylmän ja lämpimän varalle sekä uikkarit. Pakataan mukaan omat veitset ja sakset. Laukun pohjalle lastataan vielä hirvittävä läjä lääkkeitä, pussi kuivattuja torvisieniä ja pullo salmiakkikossua, ja sitten noustaan koneeseen.

Koneesta pois noustaan, kun se on laskeutunut Budapestiin.

* * *

Takaisin tullaan toukokuussa.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Viski-sana joka liittyy suoraan Helsingissä järjestettävään Olut- & viskiexpoon

HS:
Aluehallintovirasto (Avi) on kieltänyt kahta suomalaista blogistia kirjoittamasta viskistä, jos se liittyy Helsingissä kahden viikon kuluttua järjestettävään Olut & viskiexpoon. Samalla Olut & viskiexpon nimestä ja logosta piti pudottaa viski-sana pois.
* * *

Meillä täällä Ohiammutun toimistossa paheksutaan syvästi Olut & viskiexpon höpsöttelyä ja löperyyttä kielenhuoltoasioissa. Pitää tietenkin olla Olut- & viskiexpo.

Yhdyssana on yhdyssana. Kahden rinnasteisen yhdyssanan toistamatta jätetyn osan tilalla käytetään yhdysviivaa -. Tämän vuoksi otsikko poikkeaa tapahtuman virallisesta nimestä.

* * *

Meillä täällä Ohiammutun toimistossa paheksutaan vielä huomattavasti syvemmin Aluehallintoviraston (Avi) päätöstä kieltää ks. yllä jne.

Mitä helvettiä? Menikö järki sen lapsen kainalossa, jonka heititte siellä pesuveden mukana, vai mitä – anteeksi että toistan itseäni – helvettiä, Avi?

* * *

Tämä postaus liittää viski-sanan erittäin tiiviisti Helsingissä järjestettävään kieliasultaan harmittavan löperöön tapahtumaan. Ei voi olla niin, että yksittäisen täti-ihmisen kirjoitus mitenkään voi vaikuttaa siihen, saako tapahtuman järjestää vai ei.

Mitä jos kirjoitan, täysin vakaumustani vastaan, että "Viski, viski, viski ja viski on se turmio ja surma, joka johtaa kansan helvetin syövereihin, ja sitä jumalatonta lientä Helsingin Olut- & viskiexpossa esitellään"?

Jutussa mainittu kriteeri täyttyy tuossakin. Oletteko siellä Aluevirastohallinnossa yhtä typeriä kuin virastonne nimi?

En tajua.

Ja olen sentään kukkahattutäti!

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Tänään töissä

Tiedän, että tulossa on kiireinen päivä, ja olen valmiina, skarppina. Ovesta astuu sisään asiakas, jonka tunnen liiankin hyvin. Vedän henkeä, keskityn ja päätän olla jämäkkä.

* * *

– Mitäpä hyvää me tällä kertaa tarjoaisimme?
– No, jos otan kalasoppaa.
– Kalasoppaa, hienoa. Ja mitä juomaksi?
– Kalasoppaa joo, hei, pakko ottaa tää puhelu, mutta kalasoppaa.

* * *

Käyn nopeasti keittiössä, tulen takaisin. Asiakas lopettaa puhelun samalla. Lasken vesikannun pöytään ja kysäisen samalla

– Ja mitäs me tänään otetaan juomaksi?
– Tuo hei vaikka olut. Iso.

Kun olen jo menossa, asiakas huutaa perääni.

– Ei kun sittenkin pieni, tuo pieni olut. Tai tuo kuohari. Ei! Tuo pieni olut.
– Pieni olut?
– Joo. Ei! Tuo iso olut, pitkä päivä. Iso joo. Eiku pieni, pakko ehtiä vielä – paskat, tuo iso.

Menen ja teeskentelen, että kuulen vain edestäni tulevat äänet.

* * *

Tuon pöytään ison oluen, lusikan ja lautasliinan. Asiakas puhuu puhelimeen, nyökkää minulle ja elehtii kryptisesti. Kun olen jo kääntynyt kohti keittiötä, hän huutaa.

– Hei, vie hittoon toi olut, se masentaa mua! Ihan tosi. Ja kaunis hymy kiitos.

Käännyn, hymyilen, nyökkään – ja jatkan matkaa kohti keittiötä.

* * *

Vien kalakeiton pöytään. Oluesta on juotu puolet. Asiakas katsoo lautasta silminnähden innoissaan.

* * *

– Niin joo, täähän on kalakeitto!
– On, kalakeitto on. Tilasit sen.
– Jep. Kyyllä! Saisko ton kalan paistettuna? Joo, tahdon sen paistettuna, ja kokonaisena palana. Tommoinen silppu on vähän passee, tiäkkö.
– Toi sopassa oleva vanhanaikainen kalasilppu paistettuna fileenä?
– Joo. Ja mää en oikein näe ton perunan mahdollisuuksia. Saisko täysjyväriisiä sen sijaan?
– Ai siis –
– Joo! Riisiä ja saisko ton liemen pois?
– Tarkoitatko, että tahdot paistettua kalaa riisillä?
– Ei, ei, ei! Haluan kalasoppaa, ehdottomasti. Kalasoppaa. Jos siitä vain ottais ton kalan, yhdistäis ja paistais ja liemen pois ja perunat riisiksi.
– Ookei. Haluat siis paistetun kalan riisillä?
– Ei, ei. Kun haluan kalasoppaa.
– Mutta haluat siis –?
– Haluan siis perunan tilalle täysjyväriisiä.
– Ja kalan haluat –?
– Haluan kalan kokonaisena ja paistettuna.
– Entäs liemi?
– Ei yhtään lientä.
– Eli haluat kalasopan niin, että perunan tilalla on riisiä, kalapalojen sijaan on filee ja liemi jätetään kokonaan pois?
– Joo, näin justiin.
– Entäs tuore tilli päälle?
– En kyllä todellakaan tahdo, YÖK. Ihme, että edes ehdotat. Hyi. Mun on pakko ottaa tää puhelu, oot enkeli, mutta täähän tulikin valmiiksi.

* * *

Vien pöytään tilatun annoksen.

– Ai, siitä tuli tommoinen?
– Joo, näin sinä tämän tilasit. Onko siinä jokin vika?
– No eeii oikeastaan. Ihan ok tää kai on, vaikka ei tää nyt oikein kalasopalta näytä.
– Niin kun –
– Eikä tässä ole yhtään tilliäkään. Hei! Mä tiedän! Lisätään tähän vielä tillisilppua päälle, niin saa mennä tämmöisenä nyt tämän kerran.
– Okei. Tilliä?
– Joo! Ehdottomasti tämä nyt kaipaa tilliä? Ja tuo toinen olut. Ei kun otetaan oikein kuohari, kun tästä tuli näin hyvä. EI EI! EI kuoharia, olut. Pieni riittää hyvin.

Melkein ehdin livahtaa keittiöön, kun asiakkaan ääni tavoittaa vielä.

– Hei! Tuo sittenkin iso olut. Pysytään nyt kuitenkin ihan perinteisessä.

* * *

Tillisilppu ripotellaan kalalle, tuotu iso olut juodaan, ruoka syödään viimeistä murua myöden. Asiakas valmistautuu maksamaan.

– Hei, yks juttu. Voisko vielä vaihtaa sen tillin persiljaksi? Ja en mä kyllä olutta tänään, jos otan tilalle vettä.
– Mutta hei, sä söit jo sen annoksen, ja joit oluet.
– Niin että ei onnistu vaihto vai?
– No ei se nyt oikein enää onnistu.
– Ihan tosi?
– Ihan tosi.
– Okei, no ei voi mitään. Ja ihan jees, katotaan sit ens kerralla nää jutut kuntoon.
– Jutut ku^ oo-okei. Kiitos!
– Kiitti hei!

* * *

Ei kannata kauheasti miettiä siellä, että missäköhän ravintolassa se Ohari nyt on töissä. Ei ole ravintolassa hän ensinkään. Tietokoneen ääressä istuu ja tämä oli vähän niin kuin semmoinen vertauskuva. Tämmöistä meillä silti on töissä usein.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tikku, kandi ja alkuverryttely

Kun luuhasin yliopiston tietokoneluokassa, tahmeisiin näppeihini osui usb-tikku, jonka joku raasu oli unohtanut jälkeensä. Minä tietysti kivana ihmisenä oitis aprikoimaan, että kuinkahan tämän palauttaisi oikealle omistajalleen.

Vaihtoehdot omistajan henkilöllisyyden selvittämiseksi olivat vähissä, niinpä murtauduin tikkuun – eli klikkasin tiedostonhallinnasta tikun levyaseman auki (meitsi on tietotekniikkavelho, jos ette tienneet) – ja katsoin, mitä sinne oli tallennettu. Kandityöhän siellä oli, ja työstä näkyi tekijän nimi. Minä no-shit-sherlockina selvittämään, että onkohan tällä henkilöllä minkälainen sähköpostiosoite, siihen postia lähettämään ja tikkua vahtimestaajille toimittamaan.

Lisähuomautin muuten meilissä, että onpa sinulla kiinnostava aihe kandityössä.

Kiittelyvastaus tuli tuota pikaa, ja lisähuomautuksena kehotus vinkata, niin koko valmis työ tulee luettavakseni.

Vinkkasin ja kandityö tuli.

Kohta lähden hakemaan kirjastosta sinne tilaamaani kirjaa, joka on kyseisen kandityön aiheena. Pitäähän se lukea ensin.

* * *

Eipä minulla tällä kertaa muuta. Piti saada tulppa pois blogista jälleen, ja samalla voin tietysti kertoa, että työharjoittelu on ohi ja työttömän lokoisat ja leppoisat päivät taas osittain edessä. Lähes kaiket päivät syödä suklaata sohvalla romaania lukien! Oh!

(Aika kömpelöhän tuo on, mutta minä vasta opettelen trollausta. Pahoittelut.)

torstai 1. toukokuuta 2014

Sotatorvet kaikkialla soittaa

Olin parikymppinen, kun selitin isälle, miten maailma pitäisi mielestäni järjestää.
Kyllä oot niin saatana samanlainen kommunisti kuin pappas.
Nauroin aika tavalla, koska minusta oli koomista ajatella, että kommunismi kulkisi geeneissä (kommunistipappani, isän appiukko, kuoli niin varhain, ettei ehtinyt vaikuttaa muutoin kuin geenien kautta). Isä synkkeni, kun kysyin, mistä lie hänen sisarensa kommunismigeeninsä saanut. Oli selvää, ettei kommunismi ollut mikään hyvä ominaisuus hänen mielestään.

* * *

Silti. Lapsuuteni oli niin epäpoliittinen kuin olla ja voi. Meillä ei puhuttu politiikkaa eikä kumpikaan vanhemmistani suostunut edes äänestämään. Minä sitten kai kasvoin jotenkin oudolla tavalla kieroon, ehkä poliittisessa varjossa niin kuin kitulias taimi.

Vasemmistolaisia ajatuksia olen mielessäni hellinyt pienestä asti. Eihän siitä mihinkään pääse. Siihen ei ole kukaan patistanut eikä edes houkutellut. Pikemminkin on paheksuttu punikkeja, milloin olen asiasta mitään kuullut. Silti vain, sitkeästi kohti kurjuutta – tai typeryyttä, riippuen siitä kuka katsoo – olen tavoitellut.

* * *

Ja täällä ollaan, samojen ajatusten kanssa edelleen, hei vaan!

Tänäkin vappuna kuuntelen puolison kanssa työväenlauluja, enkä voi olla ihmettelemättä, että vielä joku jaksaa vasemmistolaisuuteen uskoa sen retoriikan jälkeen, mitä 70-luvulla on kansa kansan niskaan kaatanut. Samaan paatoksen määrään ja volyymiin päässevät vain jehovan todistajat. Arvatenkin heidän piireissään kuitenkin kärvennytään helvetin lieskoissa, kun taas täällä meillä päällä kylvetään tuskassa ja hurmehessa.

70-luvulla ei kuitenkaan enää kukaan täällä nääntynyt nälkään eikä huhtonut torrakka kourassa lahtaria vastaan. Helvetin lieskoissa varmaan kärvennyttiin, niin kuin nytkin.

* * *

Jos vasemmistoa ja vasemmistolaista ajattelua aiotaan edelleen pitää yllä¹, jotain tars tehdä. En nyt tarkoita uusia taistelulauluja. Retoriikkaakin on siistitty (syystäkin) kovasti. Olen vuosia miettinyt, että vasemmiston pitäisi yhdistää rivinsä. Tosiasia kuitenkin on, että ne asiat, joita punaisella puolella pidetään tärkeinä, ovat niin tulenarkoja vieläkin, että sävyerotkin ovat suurempia kuin suuret.

Mitä tehdä? En tiedä.

* * *

Olen aina mieltänyt vapun paitsi työväen ja solidaarisuuden myös inhimillisyyden ja ennen kaikkea rauhan juhlaksi². Ne ovatkin mielestäni tärkeimmät vasemmiston arvot. Ovathan ne kovin maailmaasyleilevät tietysti, ja hitusen hämärärajaisetkin. Sen verran rajaa voi vetää kuitenkin, että kaikenlainen sotiminen saa riittää. Sotaretoriikka ja -kuvasto riittää myös.

Historiaa ei tarvitse unohtaa. Sen voi muistaa, mutta siinä ei tarvitse rypeä. Poskea ei tarvitse kääntää, jatkuvasti ainakaan. Sen kiepsahtelun voi jättää jehovien todistajain huomaan edelleen.

Olisi siis tilauksessa hyvä kompus solidarisuutta, inhimillisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Tarvittaisiin ihan sitä samaa settiä kuin ennenkin, mutta ilman lahtari- tai taistelukuvastoa. Kiitos!

* * *

Hyvää, oikeudenmukaista, iloista ja rauhallista vappua kaikille yhteis- ja uskontokunnille, yhteiskunta-ja ikäluokille sekä sukupuolille! Siitä huolimatta ovatko he sen ansainneet vai eivät. Pusuja! Ilmapalloja!

* * *

Herkkä aihe, kun alahuomautusta pukkaa:

¹) Kyllä pitäisi. Vaihtoehto on aika kamala.
²) Ja kevään, tietysti! Jos oikein hyvin käy, se narttu paiskaa räntää tänäkin vuonna niskaamme, koska se on kevään tärkein funktio. Hyvälle työlle meillä aina pipaa nostetaan kyllä.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Osoitteiden monipuolinen ja sekava maailma

Meillähän täällä Oharilassa ollaan totuttu pohtimaan maailman asioita laidasta laitaan. Jatketaan samalla linjalla, ja kutsutaan mielellään minua meiksi, koska siitä tulee niin majesteettinen olo. Kukapa ei haluaisi olla, edes oman elämänsä pikku, despootti?

Retorinen, ei tarvitse vastata ihan välttämättä.

* * *

Asiaan.

* * *

Oletteko koskaan miettineet, mitä varten osoite oikeastaan on keksitty? Minä olen, ja olen päätynyt seuraavaan päätelmään: Joskus se voi opastaa tiettyä maantieteellistä lokaatiota etsivän tahon oikealle tontille, mutta tämä on ilmeisesti enemmän vahinko kuin varsinainen tarkoitus. Mitä ilmeisemmin on tarkoitus houkutella etsivä taho siihen vähän niin kuin likimain hollille ja sitten nyrjäyttää hänet aivan tolaltaan.

Näin on ainakin meillä, ja mitä taksikuskin kanssa puhelin viime viikonloppuna, samaa tapahtuu lukuisissa lähiö-, keskusta- ja syrjäseutuosoitteissa, joskin syrjäseudulla harhauttaminen on ilmeisesti jonkin verran vaikeampaa (esim. jos on 24,7 km silkkaa suoraa tietä).

* * *

Esimerkkitapauksena keksitään, tai eipä keksitäkään nyt, otetaan Ohari ja Toi. He asuvat alkavan kadun ensimmäisessä talossa. Kadun nimi on Katu, vaikka oikeastaan se on umpikuja. Koska katu päättyy, on luontevaa, että numerointi alkaa juuri siitä päästä, jossa O miehineen asustelee.

Ollaan vasemmalla puolella tietä, eli numero on pariton. Kun ollaan kadun alussa, on se tietenkin kolme (3). Yksi (1) olisi aivan liian huikentelevaista. Ei me täällä Hämeessä tehdä numeroo, tai jos tehdään (niin kuin osoitteiden kohdalla on vähän pakko) niin pannaan joku pieni siitä ei ihan alusta. Kolme (3) on ihan hyvä ja vaatimaton.

Seuraava talo samalla puolella tietä on tietysti viisi (5), paitsi hähä eipä vain olekaan. Sepä onkin yksi (1). Ovat halunneet vähän vetää keulaa meihin muihin. Tosin kuuluvat samaan yhtiöön, mutta kun ollaan ollakseen, niin ollaan. Sitä seuraava talo, eli kolmas kadulla, on tietysti numero 3. Selvähän se. Kadun alusta kun lasketaan, talojen numerot ovat siis 3, 1, 3.

Ihan helppoa. Vähän kauempana tiestä mutta samassa linjassa on vielä yksi talo, se osuu numero 1:n ja jälkimmäisen 3:n väliin ja on tietysti myös 3. Kun kadulta katsoo, peräkkäisten talojen numerot ovat: 3, 1, 3, 3. Talot ovat keskenään erinäköisiä ja niissä on vaihteleva määrä rappuja. Talojen yhteiselle parkkipaikalle mennään viimeisimmän 3-talon päästä, vaikka ei me olla siitä kenellekään mitään hiiskuttu.

* * *

Viimeksi asuimme taloryppäässä, joka oli nerokkaasti numeroitu 1-3, koko höskä. Rappujen aakkosilla sitten eroteltiin, missä kukin asuu. Harmi, etteivät rappukirjaimet näkyneet kadulle, koska talot olivat L:n muotoisia, selät katua kohti. Hankala se oli päätelläkin, koska 1. talossa oli 1 rappu, 2. talossa 2 rappua ja 3. talossa 3 rappua.

Hetkinen. Kyllähän tuo nyt on selvä asia! Ja nyt vasta älysin.

* * *

Tuon aiemman osoitteen sekavuutta en osaa selittää, koska ne ovat samaan aikaan rakennettuja (noin suunnilleen ja ainakin kaavoitettuja), mutta nykyisen osoitteen numerointihässäkkä johtuu siitä, että osa taloista on vanhoja ja osa uusia.

Kun se numero on kerran juntattu paikalleen, siinä se sitten on. Ei mennä nyt mitään muuttelemaan. Tehdään mieluummin kaikki vain kovin sekavaksi, se on helpompi niin.

* * *

Ihmiset muuttavat tämän tästä ja vaihtavat osoitteitaan. Siihen ei siis todistettavasti kuole. Omaa osoitetta ei koskaan kannata hakata kiveen. Tai no, siihen yhteen kiveen kyllä, mutta muihin ei.

Jos joku miettii siellä, että kerran vuodessa osoitteenvaihto, oh, niin kannattaa huomata, että kadun varteen ei voi loputtomiin rakentaa uusia ja uusia taloja, joten jossain vaiheessa osoitteenmuutoksille tulee väistämättä toppi. Nerokkaimmat kaupungin virkaatekevät kekkaavat jo ensimmäisen jälkeen, että järkätäänpä kerralla nyt tämä koko katu vähän järkevämmin.

* * *

Joten.

Miksi, oi miksi, eivät osoitteet voi noudattaa kulloisenkin hetken järjellistä logiikkaa sen sijaan, että nyt ne ovat niin kuin lottonumeroita?

Jos minä oikein ovelasti räknään ja lisäilen vielä syntymäpäiviä soppaan, niin ehkä se osuu joskus ihan kohilleen, hittolainen, olisipa se vasta.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Vaaleanpunaisia kukkahattuajatuksia

Tajunnanvirtaa Timo Soinin tyyliin:

* * *

Jos puskasta kuuluu huuto, siellä on joku tai jokin, joka huutaa.

Punaiset asiat ovat punaisia, kun taas vihreissä on vihreä sävy.
(Värisokeat älkööt vaivautuko liikaa.)

Voi voi voi voi voi voi.

En minäkään ymmärrä sitä, mitä te yritätte ymmärtää.

* * *

Tässä vielä, ansaitsemattomien vapaapäivien* kunniaksi, 1. pääsiäispäivän tunnelmissa kirjoitettuun kirjoitukseen kannustanut filosofinen pohdinta kuvakaappauksena (niin teidän ei välttämättä tarvitse vaivautua perille asti).




* * *

Ei vaikuta kännipolkkaukselta™ nuo Timo Soinin onelinerit sitten niin yhtään. Eikä tätäkään kirjoittaessa kulunut noin kahta keskiolutta enempää.

* * *

*) Ansaitsemattomia vapaapäiviä ovat nämä pääsiäispyhät meille ateisteille ja pakanoille, jotka emme pääsiäistä vietä, mutta joille vapaapäivät silti kelpaavat.
Kyllä, linkki johtaa Soinin Plokiin. Hanskat käteen mielellään jo ennen klikkausta.

* * *

PS. Minä horisen omiani tamperelaiselta yksityispartsilta käsin. Soini on puoluejohtaja, presidenttiehdokas ja entinen MEP. Meillä on kuusi vuotta ikäeroa. Soini on syntynyt Raumalla ja ollut ehdolla poliittisiin tehtäviin Kuopiossa, Tampereella, Espoossa sekä yleisemmin Uudellamaalla. En minäkään ole mistään kotoisin, mutta toisaalta enpä ole sitten ängennyt puoluejohtajaksikaan.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Raiskaajat, tää on viesti teille

Hyvät raiskaajat! Vai pitäisikö teitä kutsua Raiskaajiksi? Oletteko ammatti- tai harrastusryhmä? Ette ehkä kuitenkaan ole Raiskaajain sukua, joten puhuttelen teitä raiskaajina. Toivottavasti ette pahastu.

Asiani on seuraava:
Vaikka olette raiskaajia, älkää toki raiskatko. Älkää raiskatko mitään ikäryhmiä tai sukupuolia, ovat he sitten kauniita, humalassa, paljastavaisia tai muuten puolustuskyvyttömiä. Voisitteko olla niin mukavia, ettette raiskaisi?

ÄLKÄÄ HELVETISSÄ RAISKATKO KETÄÄN! JOS RAISKAATTE, SAATTE TUOMION JA YHTEISKUNNAN PAHEKSUNNAN? ONKO KIVA SITTEN?

* * *

Mitä luulette? Paljonkohan tuo yllä oleva vetoomus ja suoranainen huuto auttoi? Arveletteko, että jos tälle sivulle eksyvä raiskailuun taipuvainen henkilö lukee tuon, tulee hän järkiinsä ja lopettaa väkivallan omalta kohdaltaan siihen paikkaan?

* * *

Mikähän mahtaisi olla pika-apu siihen, että raiskauksia ei tapahtuisi? Miten suojelemme läheisemme, lapsemme ja itsemme raiskauksilta järkevimmin? Käymmekö jakamassa pamfletteja kadunkulmissa ja saarnaamme raiskaajille? Sekin voisi tietysti olla ihan hyvää valistusta, ei siinä mitään. Jos kuitenkin potentiaalinen raiskaaja kulkee esimerkiksi Tallinnan-lautalle sellaista reittiä, ettei hän tavoita tätä valistusta, niin kuinkahan käy. Arvatenkin hän raiskaa taas.

* * *

Ollaanpa nyt jo siellä lautalla, koska lukija jo varmaan arvaa muutenkin, että sinne häntä tässä talutellaan pikkuhiljaa. Baarihenkilökunnan tietysti pitäisi huomata joka ikinen mahdollinen raiskaaja ja valistaa häntä. Siitä huolimatta laivayhtiön pitäisi toimia näin, vaikka ehkä joka noin kymmentä matkustajaa kohti pitäisi olla oma baarihenkilökuntajäsen, joka paitsi puhalluttaisi mahdollisen tulevan uhrin, myös vahtisi, ettei vain mikään paha häneen tartuisi. Kaikissa hyteissä pitäisi olla kamera, kameroita pitäisi valvoa herkeämättä ja joka hyttikäytävällä pitäisi olla vartija tai mielellään pari.

Seuraavaksi saisimmekin lukea lööpeistä vallan muuta.

* * *

Vaikka laivoille, lautoille ja syrjäisille metsäpoluille järjestettäisiin minkälaista valvontaa tahansa, uhreja tulee.

* * *

Aina, kun läheisissä yhteyksissä lausutaan ääneen "nainen", "humala", "raiskaus", on ilmeisesti lupa repiä takki auki ja huutaa suureen ääneen

KUN AINA UHRI SYYLLISTETÄÄN

vaikka ei edes olisi uhria olemassa vielä siinä vaiheessa. Vaikka puhuttaisiin vasta siitä, miten voitaisiin välttää se tilanne, ettei uhreja tulisi.

Mitä ne vaihtoehdot, noin reaalitodellisuudessa*, ovat? Vedotaan raiskaajiin? Pannaan raiskaajille kovemmat tuomiot, koska se on tunnetusti auttanut esimerkiksi USA:ssa?

* * *

Mitä jos nyt vain tunnustettaisiin, että naisten tosiaan kannattaa tarkkailla juomistaan, että suojaavat itseään muun muassa raiskauksilta? Onhan se nyt, saatana soikoon, tosiasia. Ehkä auttaa, jos samaan syssyyn sanotaan, että miesten kannattaa tarkkailla juomistaan, etteivät tule raiskatuiksi? Jos vielä arvellaan, että kaikkien sukupuolten kannattaa pitää tolkku mukana toimissaan, ettei heistä tule uhreja?

Ihmisen ylipäätään kannattaa pysytellä järjissään, suojata itsensä ja pitää niin itsestään kuin läheisistäänkin huolta. Näin vältetään ennenaikaiset kuolemat ja vammautumiset.

(Hauki on kala.)

* * *

Ja opettaa lapsensa, että kehenkään ei kosketa luvatta, missään tarkoituksessa, vaikka kuinka mieli tekisi.

* * *

*) Reaalitodellisuus lienee tautologia, mutta sanon niin kuitenkin. Tykkään monista tautologioista, niin kuin ehkä olette huomanneet. Tällä erityisellä on peruste olla olemassa, koska reaalitodellisuus toteutuu siellä. Menkää sinne ja katsokaa vaikka. Oikeesti.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

1. maailman maitotölkkikorkkigate

Meillä täällä ensimmäisessä maailmassa on vaikeita ongelmia ratkottavana, ja niiden äärellä puljaantuu tovi ja toinenkin.

Tänä aamuna meni liki koko armas aamiaisaika pohtiessa sitä, kuka ihme voi hyötyä maitopurkin kierrettävästä muovikorkista – paitsi muovikorkkitehtailija, joka tuuppaa kaatopaikkajätettä maailmaan otsasuonet pullottaen.

Se on hankala auki kierrettävä napakkasormisellekin, ja voi vain kuvitella, miten hankala se on heille, joilla on ongelmia näppiensä kanssa. Millaisilla putkitongeilla esimerkiksi reumasorminen joutuu purkkinsa kihnuttamaan auki? Lyökö hän reiän kanteen ja liruttelee maitonsa pihalle siitä?

Älytöntä.

* * *

Alkuperäinen purkki on yksi maailman nerokkaimmista keksinnöistä: siinä on jopa kaatonokka valmiina. Jostain, luultavasti ison kiven alta, on kuitenkin kömpinyt maailmaan tarve, joka hankaloittaa kuluttajan jokapäiväistä elämää täysin kohtuuttomasti.

Tuotekehittelijä meijerin konttorilla on ehkä pyöritellyt yksinkertaisen käyttökelpoista pahvista tiiliskivipurkkia käsissään ja pohtinut, mitä ihmettä tähän palikkaan lisäisi, että saisi siitä edes vähän seksikkäämmän. Ihmisethän varmasti ostavat maitoa litratolkulla enemmän, jos pakkaus on jotenkin houkuttelevampi. Siinä hän sitten on – täysin epäilemättä – kehitellyt seuraavan mielikuvan:
Vaalea elovenatyttö juoksee raikkaissa aamusumuisissa ja -kasteisissa hämäläismaisemissa. Hänellä on tiukka vaaleanvihreä juoksupuku, jossa on valkoiset lehtisomisteet. Paksu vaalea palmikko heilahtelee selässä, kun tyttö kirmaa lenkkipolulta hiukan syrjään, istahtaa kannolle ja hymyilee onnellisena. Ja kuin taikaiskusta jostain hänen käteensä putkahtaa maitopurkki, jossa on kierrekorkki! Tyttö avaa korkin ja juodaklutkuttaa maitoa yhdeltä istumalta ainakin suositusten mukaiset 6 dl. Sen jälkeen tölkki katoaa yhtä mystisesti kuin se ilmestyikin (likka heitti sen tietysti roskaamishurmassa ojaan, saattaa pahantahoinen ja mainoksille epäaltis kuluttaja arvella). Tyttö jatkaa juoksulenkkiä maito mahassa hölskyen.
Tuotekehittelijä on moderni kaveri tai kaveritar ja kuvittelee saman tien toisen version, joka on muuten identtinen paitsi tyttönä virnuilee hehkeän komeasti mutta ilman palmikkoa Mikko Leppilampi.

* * *

Asiasta keskustellaan internetissä laajasti ja montaa mieltä esitetään. Joku kehtaa jopa väittää, että korkki on näppärä. Meijereiden kosiskelua, sanon minä. Kehno se on ja lisää saastetta maailmaan huomattavat määrät.

Alankin tästä valmistautua barrikaadeille kierrekorkittoman laktoosittoman rasvattoman maidon puolesta. Varmaan jo heti huomenna.

* * *

Edith Piaf:

Kaupasta löytyi sittenkin muovikorkiton laktoositon rasvaton maito. Hyvä Arla Ingman!

Maito tosin maksaa 40 senttiä enemmän kuin geneerinen korkillinen tuotesisarensa, mutta maksakoon sitten. Eipä tarvitse hermoilla typerän korkin vuoksi.

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Rakas lukija

Olen vähän niin kuin etäisesti mietiskellyt, mitä tekisin tämän blogin kanssa. En osaa oikein vetää linjaa yleisen ja yksityisen välille ja siksi horisen tänne kaikki, mitä mieleen juolahtaa. Ja sitähän juolahtaa. Paitsi viime aikoina ei ole juolahtanut paljon mitään.

On kuitenkin aika selvä, ettei lukijaa voi kiinnostaa kumpikin: sekä henkilökohtainen haircut että yleismaailmallinen mielipide. Ketä ylipäätään kiinnostaa mihinkään puolueeseen sitoutumaton mielipide? Ei pitäisi, ihan silkkaa linjatonta pashaahan se on. Ei politiikka ole henkilökohtaista, eikä hyvät jätkät ja likat aina ole hyvää mieltä. Oharina saatan heittää tosi hyvää juttua muuten, mutta poliittiset mielipiteeni voivat olla perseestä. Sellaista se on. Ja loppujen lopuksi Oharina kirjoitan, mitä kirjoitan, ja tosielämässä pidän pääni kiinni ja etenen niin kuin on linnassa sovittu.

Ei kannata vetäistä kiivaasti henkeä hampaiden välistä. Me kaikki teemme niin, koska maailma pyörii niin. Yleensä henkilökohtaisessa elämässä konsensus on kova juttu.

Kyllähän meistä monet siitä kärsivät silti, tietysti.

* * *

On toki niitä tapauksia, jotka mielestään ovat aina vähän valveutuneempia, koska seuraavat mitä politiikassa tapahtuu, etenkin marginaalissa. He tietävät aina pintaa syvemmältä ja muita paremmin. Monet näistä tekevät töitä ketterästi sille samalle taholle, jota kovasti luokkavihaavat. Jotkut jopa hämmentävän ketterästi: toinen rakentelee innovatiivisia talousjärjestelmiä omistavan luokan tarpeisiin, toinen hoivayksityisyrittää menestyksellisesti kilpailutetulla sosiaalisella kunnallissektorilla, ja kumpaakin kovasti kapitalismi ja yksityistäminen närästää.

Ihanasti kuitenkin he säilyttävät silti kirkkaan otsansa, mistä heitä tavallaan vähän kahdehdin. Onhan hieno taito sulkea silmänsä osittain, ja tämä toimii millä hyvänsä elämänalueella. Opettelen sitä vielä.

Olen usein sanonut ja tässä kohtaa on taas hyvä korostaa:
Tosiasioiden kieltäminen on täydellisen onnellisuuden edellytys.

Mutta se ei ole kauhean hyvä lähtökohta bloggaamiselle.

* * *

Käsi sydämelle, lukijani.

Millaisista jutuista sinä olet pitänyt eniten?

Lopetanko tämän horinan?


Miksi sinä luet Oharin partsia?

* * *

Toivoisin rehellisiä mielipiteitä. Jos mielipide on helpompi jättää täysin anonyyminä, niin kuin usein on, se on erittäin ok. Haista sinä, Ohari, perse, on parempi kuin ei mitään. Nyt sitten, sun vuki:

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Vähän villoja minulle, kiitti

Niin siinä sitten kuitenkin kävi – niin kuin aina kun oikein uhoan – että tein juuri päinvastoin kuin olin tiukin ilmein tuolla aiemmin väittänyt tekeväni. Minkäs sille voi? Takinkääntö on minulla verissä. Hiippailin eräänä kauniina aamuna¹ laboratorioon, jossa oli ikkunalla todella kaunis orkidea täydessä kukassa. Annoin piikitellä käsivarttani ja liimailla ihooni epäilyttäviin paikkoihin epäilyttäviä lätkiä.

Sain tietää, että takinkääntö on minull^a^aHhA^ei vaiska. (Anteeksi, pakko vähän vitsailla, kun tämä on niin noloa muuten.)

Veriarvoni ovat hyvät, mitä nyt kolesteroli on ihan aavistuksen koholla, ja sydänkin on paikallaan toiminnassa, vaikka toisinaan toisin epäillään.

Myöhemmin samalla viikolla korvalääkäri katsoi korvani ja sanoi niin kauniita asioita, että minusta harvoin on ääneen sanottu. Tai luultavasti edes mietitty. Korvien ja kuuloni ihastelun lisäksi tämä mukava keski-iän paremmalla puolella oleva ukkeli (ja tämä on kohteliaisuus) kehotti käyttämään sitä purukiskoa. Ja hoitamaan ne niskat kuntoon.

Kaikki on siis kunnossa ja oikein hienosti onkin. Juhlan kunniaksi omalääkäri kirjoitti  verenpainelääkereseptin, jonka – jotta en sentään enempiä uhoilisi – hain ja olen syönyt kiltisti. En ole viitsinyt mittailla viime aikoina paineita, mutta olen ollut huomaavinani, että niin paine päässä kuin kuristumisen tunnekin olisi vähentynyt. Ihan kiva, johtuu sitten mistä vain.

* * *

Se, joka siellä nyt tikahtuu riemuunsa reseptin syömisestä, tietäköön, että se meni hyvin alas elektronisena ja että olen syönyt myös ne lääkkeet, jotka reseptin perusteella sain.

* * *

Kun nyt tässä aloin urakalla taas vaihteeksi haircuttailla, niin haluan jakaa kanssanne myös seuraavan:

Kirkasvalolamppu on kova juttu. Tosi kova! Vajaan parinkymmenen minuutin aamuinen valokylpy ja tunnen oloni virkeäksi. Nyt on maaliskuun alku ja vuodenaika-jonka-nimeä-emme-mainitse-tässä-blogissa on pitkällä ajankohtaan nähden, mutta silti keväinen (ups) alakulo yrittää kovin laimeasti. Ja luultavasti aika turhaan.

* * *

Niin, olen kyllä työharjoittelussa. Ympärilläni on päivittäin kivoja ihmisiä, minulla on paljon mielekästä tekemistä ja joka päivä yli puolen tunnin kävely kotiin, jossa on onnellista parisuhde-elämää. Ihan sitä tavallista.

* * *

Mistäköhän valittaisi seuraavaksi? Itsestä on aika kehno näköjään ruikuttaa. Onneksi maailmassa on kauheasti kaikki päin persettä. Ehkä niistä sitten seuraavaksi. Vedetään tästä nyt kuitenkin loppuun sellainen yleishyödyllinen yleistys, että pitäkää itsistänne huolta, ihmiset. Mielellään toisistanne myös, mutta ensin itsistänne.

* * *

¹) Tunnetaan myös nimellä Some Velvet Morning. When I'm straight.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Tässä on tarpeeksi jo kaikkea muutenkin

Joskus on varmaan hyvä miettiä sitä, mitä tekisi, jos ei tarvitsisi tehdä mitään. Jos saisi lotossa päävoiton eikä olisi huolta huomisesta.

* * *

Olisin mukavassa asennossa kotisohvalla ja kuuntelisin J. Karjalaisen Et ole yksin -levyä. Kerran toisensa jälkeen, ja yrittäisin – jotain tehdäkseni – olla analysoimatta sitä. Kaipaisin levyä kuunnellessani sitä laulua, jossa kerrotaan verisestä miehestä Marjaniemessä. Muistaako sitä kukaan?

* * *

Maanantaiaamuna perun lääkärin soittoajan maaliskuulle. En anna yleishyödylliselle labralle virtsaani enkä vertani. Paskat. (En anna sitäkään.) Jos verenpaineeni on koholla, se on oma asiani.

* * *

Haluan unohtaa oman napani, ja saan tehdä niin. Kaikki saa.