sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pestin ensi haparoinnit

Tiistai-iltana saavuttiin uuteen kotikaupunkiin kahden suuren ja kahden pienen matkalaukun kanssa. Ensin pudotettiin tavarat asunnolle ja sitten haettiin lähikaupasta evästä aamuksi. Kaikki on niin helppoa nykyään, kun on Google maps ja voi etukäteen käydä katsomassa, mitä missäkin on. Sitä on jo vähän valmiiksi niin kuin kartalla eikä käytä voimiaan tolkuttomaan hortoiluun.

Seikkailu on suuresti yliarvostettua, jos ihminen on keski-ikäinen, väsynyt ja nälkäinen. Ja aika usein muulloinkin.

* * *

Keskiviikko meni väsyneissä tunnelmissa. Vaihdettiin rahaa, purettiin laukkuja, kiukuteltiin toisillemme ja möllöteltiin.

* * *

Torstai tuntui monen päivän ryppäältä. Ensimmäinen torstai alkoi aamusta varhain, kun odoteltiin internetasentajia, jotka tulivatkin. Homma ei käynytkään ihan kertavetäisyllä, vaan miekkoset pyörittelivät päitään, kiskoivat huonekaluja irti seinästä, soittelivat sinne tänne, lähtivät jonnekin (jolloin olin täysin vakuuttunut, että heitä emme enää näe), tulivat takaisin, vetelivät johtoja ja, hittolainen, laittoivat sen pirulaisen internetin tanaan. Hyvä he!

Toinen torstai alkoi välittömästi, kun internetukkelit olivat häipyneet. Asetuin ikkunan ääreen tuijottamaan, näkyykö postiliikennettä. Sitten tulin ajatelleeksi, että katsonpa internetistä, millaisella autolla posti ajaa. Sanoin tolle, että posti kulkee sitten muuten täällä vihreillä autoilla (eikä oransseilla kuten normaalimaailmassa). Toi nosti katseensa koneesta, suuntasi sen ikkunasta ulos ja sanoi, että pihassa seisoo vihreä paku, jossa lukee Magyar Posta. Hurra! Paitsi että postiukko säntäsi kukkakauppaan. Ja sen jälkeen säntäsi johonkin muualle. Sitten siirsi autoa. Ja PAUKUTIPAUKUTI hakkasikin yllättäen ovea.

Kolmas torstai alkoi, kun huomasimme, että ison postituslaatikon pohja on halki. Koska postituslaatikossa oli työkoneeni, kaksi näyttöä ja muuta sellaista elämisen tarpeellisten elementtien hankkimisessa välttämätöntä irtaimistoa, ei paljon naurattanut. Vielä vähemmän nauratti, kun kone oli purettu ja virta kytketty päälle. Surrur. Surrur. Surrur surrur surrur. Surrursurrursurrur. Ei kuvaa, ei ääntä, ei mitään muuta kuin surrur.

Toi teki taikatemppuja, jotka eivät onnistuneet. Taikuri ei ollut ihmeissään. Kone avattiin ja havaittiin, että näytönohjain oli kolahtanut pois paikaltaan. Toi törkkäsi sen takaisin kiinni ja WINDOWS. Hermoni tulivat takaisin.

Neljättä ja sen jälkeisiä torstaita en muista, mutta olen aika varma, että niitä oli useita.

* * *

Perjantaina työkoneet olivat tanassa, internet lauloi nätisti ja me teimme täyden työpäivän.

* * *

Lauantai meni osittain töissä ja osittain gulassiainesten hankinnassa, kokkauksessa ja syömisessä. Telkkaria katsottiin.

* * *

Sunnuntaina – eli tänään – käytiin heti aamupäivästä lenkillä. Kuljettiin Tonavan rantaa pohjoiseen ja läpi kaupungin takaisin kotiin, reilut viisi kilometriä. Muita tuulipukuja ei näkynyt. On hienoa olla suomalainen; sitä on maailmalla ylpeästi erilainen.

Kotiin tullessa poikettiin lähikaupassa ja ostettiin purkinavain. Rahoja jouduttiin kassalla arpomaan. Nuori kassaneiti näytti siltä, että painukaa (|):uun tuulipukuinenne.

Meitä vähän huvitti.

Illalla käytiin kalaravintolassa syömässä fish & chips, kotiin tullessa juotiin keskustassa glögit.

Kohta pitää mennä nukkumaan, koska Suomessa aloitetaan työt kahdeksalta, jolloin kello on täällä vasta seitsemän, ja kuinka siitäkin taas selviää.

* * *

Ollos huoleton, rakas lukijani: jatkossa tuskin teen näin yksityiskohtaista selostusta viikon toimista. Kerta se on ensimmäinen hirressäkin, niin kuin sanotaan. Vai sanotaanko?

Oli miten oli, ihan joka viikko en jaksaisi vaihtaa kotikaupunkia, joten ollaan tässä nyt.

4 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Voi sitä nuorta kassaneittä! Itse tein sen virheen että opettelin puolaksi pahoittelemaan etten puhu puolaa. Sen kun kassalla sanoi (Puolassa tietysti) tuli nopeaa iloista puhetta kovasti. Eikä mitään tietoa siitä, mitä sanottiin. Siinä hymy hyytyi nopeasti molemmilta osapuolilta.

Ohari kirjoitti...

Ha! Tunisissa pahoittelin taksikuskille, etten ymmärrä enkä puhu ranskaa. Seurasi melko tuohtunutta huutoa, josta arvelin ymmärtäväni, että PUHUTHAN SINÄ. Ja ehkä siis ilmeisesti ymmärsinkin. Tuplavalhe! Kyllä ei naurata semmoinen ketään. (Paljon.)

Zepa kirjoitti...

Päivitys! Ja toinenkin! Tykkään, peukku peukku, hienoo!

Ohari kirjoitti...

Jee jee hihi :-)