keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tikku, kandi ja alkuverryttely

Kun luuhasin yliopiston tietokoneluokassa, tahmeisiin näppeihini osui usb-tikku, jonka joku raasu oli unohtanut jälkeensä. Minä tietysti kivana ihmisenä oitis aprikoimaan, että kuinkahan tämän palauttaisi oikealle omistajalleen.

Vaihtoehdot omistajan henkilöllisyyden selvittämiseksi olivat vähissä, niinpä murtauduin tikkuun – eli klikkasin tiedostonhallinnasta tikun levyaseman auki (meitsi on tietotekniikkavelho, jos ette tienneet) – ja katsoin, mitä sinne oli tallennettu. Kandityöhän siellä oli, ja työstä näkyi tekijän nimi. Minä no-shit-sherlockina selvittämään, että onkohan tällä henkilöllä minkälainen sähköpostiosoite, siihen postia lähettämään ja tikkua vahtimestaajille toimittamaan.

Lisähuomautin muuten meilissä, että onpa sinulla kiinnostava aihe kandityössä.

Kiittelyvastaus tuli tuota pikaa, ja lisähuomautuksena kehotus vinkata, niin koko valmis työ tulee luettavakseni.

Vinkkasin ja kandityö tuli.

Kohta lähden hakemaan kirjastosta sinne tilaamaani kirjaa, joka on kyseisen kandityön aiheena. Pitäähän se lukea ensin.

* * *

Eipä minulla tällä kertaa muuta. Piti saada tulppa pois blogista jälleen, ja samalla voin tietysti kertoa, että työharjoittelu on ohi ja työttömän lokoisat ja leppoisat päivät taas osittain edessä. Lähes kaiket päivät syödä suklaata sohvalla romaania lukien! Oh!

(Aika kömpelöhän tuo on, mutta minä vasta opettelen trollausta. Pahoittelut.)

torstai 1. toukokuuta 2014

Sotatorvet kaikkialla soittaa

Olin parikymppinen, kun selitin isälle, miten maailma pitäisi mielestäni järjestää.
Kyllä oot niin saatana samanlainen kommunisti kuin pappas.
Nauroin aika tavalla, koska minusta oli koomista ajatella, että kommunismi kulkisi geeneissä (kommunistipappani, isän appiukko, kuoli niin varhain, ettei ehtinyt vaikuttaa muutoin kuin geenien kautta). Isä synkkeni, kun kysyin, mistä lie hänen sisarensa kommunismigeeninsä saanut. Oli selvää, ettei kommunismi ollut mikään hyvä ominaisuus hänen mielestään.

* * *

Silti. Lapsuuteni oli niin epäpoliittinen kuin olla ja voi. Meillä ei puhuttu politiikkaa eikä kumpikaan vanhemmistani suostunut edes äänestämään. Minä sitten kai kasvoin jotenkin oudolla tavalla kieroon, ehkä poliittisessa varjossa niin kuin kitulias taimi.

Vasemmistolaisia ajatuksia olen mielessäni hellinyt pienestä asti. Eihän siitä mihinkään pääse. Siihen ei ole kukaan patistanut eikä edes houkutellut. Pikemminkin on paheksuttu punikkeja, milloin olen asiasta mitään kuullut. Silti vain, sitkeästi kohti kurjuutta – tai typeryyttä, riippuen siitä kuka katsoo – olen tavoitellut.

* * *

Ja täällä ollaan, samojen ajatusten kanssa edelleen, hei vaan!

Tänäkin vappuna kuuntelen puolison kanssa työväenlauluja, enkä voi olla ihmettelemättä, että vielä joku jaksaa vasemmistolaisuuteen uskoa sen retoriikan jälkeen, mitä 70-luvulla on kansa kansan niskaan kaatanut. Samaan paatoksen määrään ja volyymiin päässevät vain jehovan todistajat. Arvatenkin heidän piireissään kuitenkin kärvennytään helvetin lieskoissa, kun taas täällä meillä päällä kylvetään tuskassa ja hurmehessa.

70-luvulla ei kuitenkaan enää kukaan täällä nääntynyt nälkään eikä huhtonut torrakka kourassa lahtaria vastaan. Helvetin lieskoissa varmaan kärvennyttiin, niin kuin nytkin.

* * *

Jos vasemmistoa ja vasemmistolaista ajattelua aiotaan edelleen pitää yllä¹, jotain tars tehdä. En nyt tarkoita uusia taistelulauluja. Retoriikkaakin on siistitty (syystäkin) kovasti. Olen vuosia miettinyt, että vasemmiston pitäisi yhdistää rivinsä. Tosiasia kuitenkin on, että ne asiat, joita punaisella puolella pidetään tärkeinä, ovat niin tulenarkoja vieläkin, että sävyerotkin ovat suurempia kuin suuret.

Mitä tehdä? En tiedä.

* * *

Olen aina mieltänyt vapun paitsi työväen ja solidaarisuuden myös inhimillisyyden ja ennen kaikkea rauhan juhlaksi². Ne ovatkin mielestäni tärkeimmät vasemmiston arvot. Ovathan ne kovin maailmaasyleilevät tietysti, ja hitusen hämärärajaisetkin. Sen verran rajaa voi vetää kuitenkin, että kaikenlainen sotiminen saa riittää. Sotaretoriikka ja -kuvasto riittää myös.

Historiaa ei tarvitse unohtaa. Sen voi muistaa, mutta siinä ei tarvitse rypeä. Poskea ei tarvitse kääntää, jatkuvasti ainakaan. Sen kiepsahtelun voi jättää jehovien todistajain huomaan edelleen.

Olisi siis tilauksessa hyvä kompus solidarisuutta, inhimillisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Tarvittaisiin ihan sitä samaa settiä kuin ennenkin, mutta ilman lahtari- tai taistelukuvastoa. Kiitos!

* * *

Hyvää, oikeudenmukaista, iloista ja rauhallista vappua kaikille yhteis- ja uskontokunnille, yhteiskunta-ja ikäluokille sekä sukupuolille! Siitä huolimatta ovatko he sen ansainneet vai eivät. Pusuja! Ilmapalloja!

* * *

Herkkä aihe, kun alahuomautusta pukkaa:

¹) Kyllä pitäisi. Vaihtoehto on aika kamala.
²) Ja kevään, tietysti! Jos oikein hyvin käy, se narttu paiskaa räntää tänäkin vuonna niskaamme, koska se on kevään tärkein funktio. Hyvälle työlle meillä aina pipaa nostetaan kyllä.