perjantai 28. marraskuuta 2014

Törley it is then

Eduskunta äänesti tänään niin kuin pitikin: sukupuolineutraali avioliittolaki lähtee suuren valiokunnan käsiteltäväksi äänin
105–92. Huh, jännitti aika tavalla seurata äänestystä Areenasta. Onneksi ei tarvitse kauheasti vaivata sillä mieltään, miltä nyt tuntuisi, jos luvut olisivat toisin päin.

* * *

Tasa-arvo ja humanismi harppasivat ison loikan hyvään suuntaan. Maailma muuttuu paremmaksi. Ihmiset löysäävät pipojaan ja ovat toisaan kohtaan kivampia. Toivottavasti vielä jonain päivänä ne loputkin asioita vatvovat lakkaavat miettimästä, millä tavalla kukin omassa yksityisyydessään seksuaalisuuttaan toteuttaa. Esimerkiksi Timo Soinin rakkauselämän pohtiminen on vienyt minulta ihan hirvittävästi aikaa ja aiheuttanut useita vaarallisia tilanteita. James Hirvisaaren eroottisten puuhien ajattelusta en edes ala!

* * *

No ei vaiskaan. En katso kauhuelokuviakaan, koska ne ovat minulle liian kuohuttavia.

* * *

Kuohuttavasta tulikin mieleeni, että nyt se on kuulkaa kuoharin paikka.

Rakkautta itsekullekin! James Hirvisaarellekin.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kielimuuri rauhaton mun sydämeni on

Vieraassa maassa sitä joutuu luonnollisesti asioimaan vieraalla kielellä. Ongelmia, todellisia tai keksittyjä, seuraa, jos asioinnin vieras kieli on vieras kieli tiskin molemmilla puolilla.

Jos hihkaisen oitis englanniksi, että morjesta vaan ja känttyä pöytään, olenko ylimielinen odottaessani, että vastapuoli ymmärtää? Mikä velvollisuus muka hänellä on kaikista maailman kielistä juuri englantia (tai valittakoon tähän vapaasti sopiva pidgin) ymmärtää ja solkata?

Jos hihkaisen samat suomeksi, vaikka kovaan ääneen ja hitaasti, olenko vähän hölmö? Viiden miljoonan puhuma kieli ei tässä maailmassa ole niin valtaisan laajalle levinnyt, että olisi suuriakaan mahdollisuuksia tulla ymmärretyksi sillä, kun asioi esimerkiksi pestiläiskikkarilla, vaikka ollaan sentään kielisukua ja kaikki.

Jos taas hihkaisen – sanotaan nyt vaikka sattumoisin samaisella pestiläiskikkarilla – oitis unkariksi, että sori vaan enpä unkaria puhu enkä ymmärrä, niin enkö siinä samalla tule valehdelleeksi tai vähintään johdattaneeksi harhaan? Puhunhan minä ja ymmärrän sanomani. Mitä siihen vastaa unkarilainen? KERESKEDÉS vaan sullekin, ja sitten ollaan taas lähtöpisteessä, jossa kukaan ei ymmärrä ketään.

* * *

Miten ongelman ratkaisee geneettisesti ujo suomalainen? Hän hiippailee hiljaa (esim.) pestiläiskikkariin, osoittaa sormella haluaamaansa tuotetta, mutisee jotain, jonka voi tulkita ystävälliseksi, katsoo kassasta hinnan ja tyrkkää sen mukaan rahan. Kiittää kovaan ääneen KÖSSÖNÖM ja hymyilee kuin Naantalin aurinko.

Näin hän saa ulkomailla vaikutusvaltaa ja ystäviä. Tai ainakin järsittäväkseen pari sämpylää lähileipomosta.

* * *

Tähän kirjoitukseen minut sysäsi kivasti Kaisa tuolla haparointikirjoituksen kommenttilootassa. Kiitti hei!

tiistai 25. marraskuuta 2014

Oodi e-kirjalle

Olinkohan se minä, joka tuhahteli halveksuvasti e-kirjalle? Minäkö arvelin, että ikinä ei semmoinen sähköteksti voi oikeaa paperikirjaa korvata tai edes tulla rinnalle, koska paperikirja nyt vain on niin kätevä käyttöliittymä? Saatoinko jopa vannoa, että jos muu maailma siirtyykin e-kirjallisuuteen, minä en? Väitinkö tosissani, että luen sitten niitä samoja paperi-Utrioita ja -Waltareita uudestaan ja uudestaan?

* * *

Paljonpa tiesin & tunnetusti takkini käännän silmänräpäyksessä.

* * *

E-kirjassa on valtavasti hyviä puolia. E-kirja muistaa, mihin lukeminen päättyi. E-kirjassa on valo. E-kirjan tekstiä voi suurentaa, ja pienentää. E-kirja ei pölyty. E-kirjalainat palautuvat automaattisesti. E-kirjasta voi kahvi- ja suklaatahrat pyyhkiä käden käänteessä.

E-kirjoja mahtuu satoja tuhansia yhteen laitteeseen, eikä kantoalusta paina enempää, vaikka vahingossa eli ahneuksissa siihen tulisi haalittua useampikin tiiliskivi. E-kirjojen ostaminen on kätevää, ja vaikka lainaaminen on vielä aika työlästä, varmasti siihenkin parannuksia on luvassa. Valtaisa loikka parempaan suuntaan oli jo se, että suurten kustantamojen kirjoja saa nyt lainattua.*

E-kirjastomatkat ovat huomattavan lyhyitä. Esimerkiksi Budapestistä Pirkanmaan kirjastoon pääsee parissa sekunnissa. Huimaa!

* * *

Kyllä, e-kirja tarvitsee sähköä, jota ei ihan joka paikassa ole saatavilla. Tabletillani (Lenovo Yoga) kuitenkin yhdellä latauksella lukee, hätäisesti arvioiden, yli 50 tuntia.

Kyllä, laitteet ovat vielä niin kalliita, etteivät ne ole kaikkien ulottuvilla – tosin e-kirjan lukemiseen sopii hyvin vaatimatonkin laite.

Laitteet ja laturit kehittyvät huimaa vauhtia. Hinnat putoavat.

* * *

Hankalinta e-kirjassa varmasti on se, että egon pönkittäminen sillä on todella työlästä. Vaikka lukulaitteen e-kirjoineen kuinka näyttävästi järjestelisi kirjahyllyyn, ei ole ensinkään varmaa, että vieraat tajuavat olevansa sivistyneessä kulttuurikodissa. Vaikutuksen tehdäkseen täytyy siis ihan itse lukea ne hiton uuvuttavat opukset ja vielä jollain tavalla ilmaista lukeneensa ne, eli keskustella niistä niin, että äly loistaa.

Tai sitten voi vain nakata paskat koko keekoilulle ja lukea sitä mistä tykkää ja jutella huvituksen mukaan.

* * *

Joitain kirjoja on kivampi lukea paperisena, myönnän toki. Paperin hurmaa ei käy kiistäminen. Tuntumaa – tekstuuria, väriä ja ääntä – on mahdoton matkia digitaalisesti. Kirjaltajana haikailen myös kirjapainotekniikan ja typografian perään.

Tosin e-kirjankin tuottamiseen voisi kai paneutua niin, että se olisi kaunis. Tiedä, vaikka niin olisi jo tehtykin.

E-kirjojen inhoista liehureunoista varmaan päästään piakkoin eroon, kun kieliteknologia kehittyy niin, että tavutus on varmaa ja nopeaa, vaikka tekstin pistekoko ja marginaalin leveys vaihtelevat. Tiedä, vaikka tämäkin tekniikka olisi jo saatavilla. (Jos on, kukaan ei sitten ole viitsinyt minulle kertoa!)

* * *

Kaikista aiemmista vannomisistani huolimatta e-kirja on siis mielestäni kertakaikkisen mahtava keksintö. Ainakin nyt näyttää siltä, että oma lukemiseni siirtyy huimaa vauhtia kohti digitekstiä.

Jännittää oikein itseäkin, kuinka pian ja mihin suuntaan tässä takki seuraavaksi heilahtaa nurinniskoin.

* * *

*) Niin, eihän minulla tietenkään ole mitään pienkustantamoja vastaan, päinvastoin. Pari e-omakustannedekkaria luettuani kuitenkin hoksasin, että kyllä rahan vuoksi tehdyssä tekstissä voi olla paljon hyviä puolia.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Pestin ensi haparoinnit

Tiistai-iltana saavuttiin uuteen kotikaupunkiin kahden suuren ja kahden pienen matkalaukun kanssa. Ensin pudotettiin tavarat asunnolle ja sitten haettiin lähikaupasta evästä aamuksi. Kaikki on niin helppoa nykyään, kun on Google maps ja voi etukäteen käydä katsomassa, mitä missäkin on. Sitä on jo vähän valmiiksi niin kuin kartalla eikä käytä voimiaan tolkuttomaan hortoiluun.

Seikkailu on suuresti yliarvostettua, jos ihminen on keski-ikäinen, väsynyt ja nälkäinen. Ja aika usein muulloinkin.

* * *

Keskiviikko meni väsyneissä tunnelmissa. Vaihdettiin rahaa, purettiin laukkuja, kiukuteltiin toisillemme ja möllöteltiin.

* * *

Torstai tuntui monen päivän ryppäältä. Ensimmäinen torstai alkoi aamusta varhain, kun odoteltiin internetasentajia, jotka tulivatkin. Homma ei käynytkään ihan kertavetäisyllä, vaan miekkoset pyörittelivät päitään, kiskoivat huonekaluja irti seinästä, soittelivat sinne tänne, lähtivät jonnekin (jolloin olin täysin vakuuttunut, että heitä emme enää näe), tulivat takaisin, vetelivät johtoja ja, hittolainen, laittoivat sen pirulaisen internetin tanaan. Hyvä he!

Toinen torstai alkoi välittömästi, kun internetukkelit olivat häipyneet. Asetuin ikkunan ääreen tuijottamaan, näkyykö postiliikennettä. Sitten tulin ajatelleeksi, että katsonpa internetistä, millaisella autolla posti ajaa. Sanoin tolle, että posti kulkee sitten muuten täällä vihreillä autoilla (eikä oransseilla kuten normaalimaailmassa). Toi nosti katseensa koneesta, suuntasi sen ikkunasta ulos ja sanoi, että pihassa seisoo vihreä paku, jossa lukee Magyar Posta. Hurra! Paitsi että postiukko säntäsi kukkakauppaan. Ja sen jälkeen säntäsi johonkin muualle. Sitten siirsi autoa. Ja PAUKUTIPAUKUTI hakkasikin yllättäen ovea.

Kolmas torstai alkoi, kun huomasimme, että ison postituslaatikon pohja on halki. Koska postituslaatikossa oli työkoneeni, kaksi näyttöä ja muuta sellaista elämisen tarpeellisten elementtien hankkimisessa välttämätöntä irtaimistoa, ei paljon naurattanut. Vielä vähemmän nauratti, kun kone oli purettu ja virta kytketty päälle. Surrur. Surrur. Surrur surrur surrur. Surrursurrursurrur. Ei kuvaa, ei ääntä, ei mitään muuta kuin surrur.

Toi teki taikatemppuja, jotka eivät onnistuneet. Taikuri ei ollut ihmeissään. Kone avattiin ja havaittiin, että näytönohjain oli kolahtanut pois paikaltaan. Toi törkkäsi sen takaisin kiinni ja WINDOWS. Hermoni tulivat takaisin.

Neljättä ja sen jälkeisiä torstaita en muista, mutta olen aika varma, että niitä oli useita.

* * *

Perjantaina työkoneet olivat tanassa, internet lauloi nätisti ja me teimme täyden työpäivän.

* * *

Lauantai meni osittain töissä ja osittain gulassiainesten hankinnassa, kokkauksessa ja syömisessä. Telkkaria katsottiin.

* * *

Sunnuntaina – eli tänään – käytiin heti aamupäivästä lenkillä. Kuljettiin Tonavan rantaa pohjoiseen ja läpi kaupungin takaisin kotiin, reilut viisi kilometriä. Muita tuulipukuja ei näkynyt. On hienoa olla suomalainen; sitä on maailmalla ylpeästi erilainen.

Kotiin tullessa poikettiin lähikaupassa ja ostettiin purkinavain. Rahoja jouduttiin kassalla arpomaan. Nuori kassaneiti näytti siltä, että painukaa (|):uun tuulipukuinenne.

Meitä vähän huvitti.

Illalla käytiin kalaravintolassa syömässä fish & chips, kotiin tullessa juotiin keskustassa glögit.

Kohta pitää mennä nukkumaan, koska Suomessa aloitetaan työt kahdeksalta, jolloin kello on täällä vasta seitsemän, ja kuinka siitäkin taas selviää.

* * *

Ollos huoleton, rakas lukijani: jatkossa tuskin teen näin yksityiskohtaista selostusta viikon toimista. Kerta se on ensimmäinen hirressäkin, niin kuin sanotaan. Vai sanotaanko?

Oli miten oli, ihan joka viikko en jaksaisi vaihtaa kotikaupunkia, joten ollaan tässä nyt.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Viikon päästä

Viikon päästä olen toisessa kaupungissa. Se on jo vähän tuttu mutta kuitenkin vieras. Vieraat valot ja värit ja tuoksut ja äänet. Vaikka vähän tutut.

* * *

Mikä riivaa ihmistä, että se vapaaehtoisesti kerää välttämättömät tavaransa ja lähtee isiensä maasta ja äitiensä kielestä pois, vieraisiin nurkkiin kuuntelemaan kummaa molotusta? Menee sinne, pällistelee ympärilleen ja ihmettelee omaa ulkopuolista outouttaan?

Mistä syystä väen vängällä tekee elämästään hankalan vaikka voisi mukavastikin olla? Käydä iltapäivällä lähikaupassa hakemassa maitoa ja kiertää illalla samat lenkit. Istua myöhään television ääreen torkahtelemaan ja kävellä varhain silmät kiinni sängystä keittiöön.

* * *

En osaa sanoa. Mää ja toi lähdetään, koska voidaan. Otetaan työkoneet mukaan, vaatetta kylmän ja lämpimän varalle sekä uikkarit. Pakataan mukaan omat veitset ja sakset. Laukun pohjalle lastataan vielä hirvittävä läjä lääkkeitä, pussi kuivattuja torvisieniä ja pullo salmiakkikossua, ja sitten noustaan koneeseen.

Koneesta pois noustaan, kun se on laskeutunut Budapestiin.

* * *

Takaisin tullaan toukokuussa.