tiistai 8. marraskuuta 2016

Se siitä

Isä kuoli.

* * *

Kuolema tuli vähän yllätyksenä, vaikka isä oli kolmatta vuotta vanhainkodin dementiaosastolla, jonne hän joutui juotuaan aivonsa tohjoksi. Ehdin jo pelätä, että hän räyhää ja sekoilee siellä maailman mieliharmina vielä kaksikymmentä vuotta ja että lopun lähellä hänet sidotaan sänkyyn letkuihin ja taivastellaan siinä ympärillä, onkohan sillä kipuja, voi voi.

Loppu oli nopea: tavallisen päivän jälkeen isä meni nukkumaan eikä enää noussut.

* * *

Luulisi siis, että tässä tilanteessa olisi ihan luonnollista olla helpottunut ja tyytyväinenkin. Ehei. Nyt pitää surra, perkele.

* * *

Pitää surra ja ottaa itkutahmaista myötätuntoa vastaan, vaikka kaikki selkääntaputtelijat tietävät, että isä oli häijy ihminen, jonka vuoksi lapsuus oli pelossa hiippailua ja pettymystä toinen toisensa jälkeen.

Ja ja ja – –

Olen kirjoittanut tähän rivitolkulla vihaa, jonka olen saman tien poistanut. En sittenkään taida oikein jaksaa vatvoa enää sitä kaikkea kuonaa, vaikka sitä aika helposti tähän valahtaisi. Olkoon.

* * *

Veli sanoi tulevansa katsomaan haudalle, että se varmasti menee sinne ja pysyy siellä. Minä taas toivon, että saan isän mukaan pakattua kaiken sen kiukun, jota häntä kohtaan tunnen. Olen aika väsynyt sitä kantamaan.

* * *

Oli isällä joskus hyviäkin hetkiä, jolloin hän esitteli hyviä puoliaan. Niitä oli vain niin kovin vähän, että niiden vuoksi surut on surtu jo vuosia sitten. Nyt on vain helpotus ja toive siitä, että tämä asia on pian hoidettu loppuun asti.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Samastun tähän postaukseen, vaikka isäni yhä "elääkin".

Sosiaaliantropologi, terapeutti Katriina Järvinen on kirjoittanut loistavia tekstejä paitsi siitä, miten hän teki luokkaretken Kyttälän duunariasunnoista Helsingin akateemisiin piireihin, myös siitä, miten vanhemmille ei tarvitse antaa anteeksi niiden perseilyä. Taakse jätetty, mikä taakse jätetty. Järvinen kuvaa hienosti ihmisten pakkomiellettä selittää toisen tausta parhain päin. Hän varttui uskonnon uhrina ja lapselle turhan köyhissä oloissa, ja aina nykyään, kun hän kertoo panneensa välit poikki lapsuudenkotiinsa, ettei tuo henkinen väkivalta ja kurjuus tunkeutuisi hänen oman perheensä elämään, yleisö on vaivaantunut. Järvisen odotetaan sanovan, ettei hän ole katkera, Että hän antaa anteeksi, hyväksyy. Ettei hän mene eteenpäin, vaan mässäilee anteeksiannolla. Hän ei sano näin, ja se saa yleisön kerta toisensa jälkeen kiemurtelemaan.

Sukulaiset eivät halua kohdata sitä tosiasiaa, että faija on huono isä ja ihminen. He haluavat, että minä kerron antavani anteeksi ja siten tekevän tuon kiusallisen asian taas (heille) mukavaksi. Mikä sääli asua kristillisessä kulttuurissa, jossa 'yli pääseminen' aina kytkeytyy 'anteeksiantoon'. Yli pääsee - menemällä yli. Se siitä.

Kiitos postauksesta ja tsemppiä!

Yks lukija

Tiina kirjoitti...

Onneksi saa olla helpottunut. Minäkin olin helpottunut äitini kuoltua, vaikkakin varmasti täysin eri syistä. Huono omatunto tuli kyllä sen sanomisesta ääneen.

<3

Ohari kirjoitti...

Yks lukija, kiitos kommentista, nyökkäilen pontevasti. Olen yrittänyt vähän varovasti miettiä, miksi (sukulais-)ihmisten sinänsä varmaan ihan hyväntahtoinen osanotto ja etenkin oletus, että olen kovin surullinen, tuntuu ikävältä, vaikka luulisi, että olisi mukava kietoutua myötätuntoon. Keksin tuosta lauseestasi "Sukulaiset eivät halua kohdata sitä tosiasiaa, että faija on huono isä ja ihminen", että jollain tavalla se heidän osanottonsa ja surunsa mitätöi mun kokemukseni siitä, että isä oli kehno mies, jota ei paljon surra kannata – ja se tuntuu pahalta. Seuraavaksi tuli ajatus, että toki he saavat pitää hyvät kokemuksensa isästä, nehän eivät kuulu mulle. Isä osasi olla, vallankin vieraimmille ihmisille, tosi viehättävä ja varmasti kuulen vielä puolituttujen lausuntoja siitä, miten isäni oli hieno ihminen. Se on vain kestettävä, koska aika älytöntä on lähteä jokaiselle selittämään, että eipä muuten oikeasti ollut. Ja mitä sillä saavuttaisi edes? Totuus on jossain tuolla muualla joka tapauksessa, sitä paitsi heidän kokemuksensa ovat tietysti yhtä oikeat kuin mun, vaikka ne eivät samanlaiseen tuntemiseen perustukaan. Pitää tutustua tuon Järvisen teksteisin, kiitos vinkistä.

Tiina, kiitos kommentista <3 Kuoleman edessä ihminen on jotenkin kummalla tavalla harras ja varoo omia tuntemuksiaankin, saati ajatuksia ja etenkin sanoja. On päivänselvää, että olit helpottunut, mutta jotenkin ymmärrän sen huonon omantunnonkin, tai ainakin eläydyn siihen. Minäkin sanoin hoitajalle, että olen lähinnä helpottunut, mutta eikö pitänyt heti perään pahoitella, että kuulostaa varmaan kauhealta. No, ammatti-ihminen sanoi, että eipä muuten kuulosta, ymmärrän hyvin.

Kyllä tässä vähän on kaikesta huolimatta tullut niiskuteltua, ja lisää on arvatenkin luvassa. Jännää kyllä, vaikka mielestäni en vieläkään surua tunne. Ehkä tämä on itsesääliä – vaikka toisaalta koskas suru jotain muuta olisi? Uskovaisten vainajat pääsevät taivaaseen, ei sitä ole sureminen; ateistien vainajat eivät enää ole olemassa eikä heillä ole tietoisuutta, ei sitäkään ole sureminen. Itseään sitä lopulta kai aina suree.

Ana kirjoitti...

Se niiskutus voi olla ihan vain helpotustakin. Tiedä näistä. En muista itkeneeni omaa isääni kertaakaan. Mutsia vissiin pari kertaa, koska silloin olin niin nuori että uskoin sen kuuluvan asiaan (ja olihan se eka kuollut vanhempi).
Sun pohdinnat on aina kiinnostavia.

Ohari kirjoitti...

Ana, voi hyvinkin olla, mistä näistä tietää. En kumminkaan usko, että tästä sen kummempia tuntemuksia irtoaa, paitsi sitä turhautumista. Eilen taas kuulin, että "isä on aina isä", ja kun huomautin, että mun isä ei ollut aina isä, niin vastaus oli "silti". Että sure nyt, onhan sulla surua, kun pitää olla. Tämä oli vielä henkilö, joka ei edes isää tuntenut. Hohhoijaa.

Mutta hei kiitos! Samoin sun <3

Ana kirjoitti...

" jollain tavalla se heidän osanottonsa ja surunsa mitätöi mun kokemukseni siitä, että isä oli kehno mies, jota ei paljon surra kannata – ja se tuntuu pahalta. Seuraavaksi tuli ajatus, että toki he saavat pitää hyvät kokemuksensa isästä, nehän eivät kuulu mulle."

No sepä se, että kun ne ei suostu käsittämään että ihminen ei ole sama kaikille. Tottakai vieraammille on kiva, mutta ite kun on perheensä hankkinut niin sitten niille saa olla mikä kusipää tahansa.

Jenni Joru kirjoitti...

Luin tämän vasta nyt. Aamen ja voimia. On nää taakat joskus semmoisia, että juuri sen kuonan ja vihan kun saisi sinne monttuun myös.