tiistai 8. marraskuuta 2016

Se siitä

Isä kuoli.

* * *

Kuolema tuli vähän yllätyksenä, vaikka isä oli kolmatta vuotta vanhainkodin dementiaosastolla, jonne hän joutui juotuaan aivonsa tohjoksi. Ehdin jo pelätä, että hän räyhää ja sekoilee siellä maailman mieliharmina vielä kaksikymmentä vuotta ja että lopun lähellä hänet sidotaan sänkyyn letkuihin ja taivastellaan siinä ympärillä, onkohan sillä kipuja, voi voi.

Loppu oli nopea: tavallisen päivän jälkeen isä meni nukkumaan eikä enää noussut.

* * *

Luulisi siis, että tässä tilanteessa olisi ihan luonnollista olla helpottunut ja tyytyväinenkin. Ehei. Nyt pitää surra, perkele.

* * *

Pitää surra ja ottaa itkutahmaista myötätuntoa vastaan, vaikka kaikki selkääntaputtelijat tietävät, että isä oli häijy ihminen, jonka vuoksi lapsuus oli pelossa hiippailua ja pettymystä toinen toisensa jälkeen.

Ja ja ja – –

Olen kirjoittanut tähän rivitolkulla vihaa, jonka olen saman tien poistanut. En sittenkään taida oikein jaksaa vatvoa enää sitä kaikkea kuonaa, vaikka sitä aika helposti tähän valahtaisi. Olkoon.

* * *

Veli sanoi tulevansa katsomaan haudalle, että se varmasti menee sinne ja pysyy siellä. Minä taas toivon, että saan isän mukaan pakattua kaiken sen kiukun, jota häntä kohtaan tunnen. Olen aika väsynyt sitä kantamaan.

* * *

Oli isällä joskus hyviäkin hetkiä, jolloin hän esitteli hyviä puoliaan. Niitä oli vain niin kovin vähän, että niiden vuoksi surut on surtu jo vuosia sitten. Nyt on vain helpotus ja toive siitä, että tämä asia on pian hoidettu loppuun asti.