torstai 29. kesäkuuta 2017

¯\_(ツ)_/¯

Tuleva entinen anoppi soitti eilen. Puhuttiin pitkään. Ei sorruttu kenenkään solvaamiseen, surtiin vain tilannetta yleisesti ja minä vähän itkeskelin. Siinä puhelun aikana kuitenkin tajusin, miten häikäisevän varmasti olen katsonut ohi ja samalla silitellyt sitä tosiasiaa, että toinen meistä ei vain yksinkertaisesti välitä.

En osaa arvioida, mitä tämä oivallus lopulta tuottaa.

Nyt tuntuu, että helpotus tulee ennen aikojaan. Kokemuksesta silti tiedän, että yhtä hyvin suru voi syvetä ja ahdistus pahentua. Mielessä voi alkaa pyöriä se levy, joka ihan viattomasti vain ihmettelee, mikä ihme on itsessä vikana, etteÄH

Toisaalta ilmassa on sellaistakin henkeä, että paskat. Kun kerran piittaamattomuus vallitsee, asiathan ovat nyt hyvin sekä siellä että täällä: valinnat on tehty – moneen kertaan – ja niiden kanssa eletään.

Näillä mennään eikä taakse katsota, sillä siellä on vain sitä samaa, mitä sinne jäi.

Välinpitämättömyyden voi valita! Ja niin edelleen!

* * *

Tajuan, että kuulostan tahtomattani aika uhmakkaalta, ja se huvittaa minua. Jos käyttelisin teksteissäni hymiöitä, laittaisin niitä tähän rivin.

Tai ehkä sellaisia, joissa kohotellaan olkia, mitä ne ovat, olkioita? FranklymydearIdontgiveadamnioita?

* * *

Viime yön nukuin aika hyvin.

2 kommenttia:

Ana kirjoitti...

Voimaa. Eihän tuo kiva tilanne oo vielä pitkään aikaan. :-( Hali.

Ohari kirjoitti...

Kiitos, ja eipä niin. Lusittavaa piisaa varmasti pitkälle. Täytyy silti sanoa, että puhuminen semmoisen ihmisen kanssa, joka tietää ja ymmärtää, missä mennään, on hyvin lohdullista ja kirkastaa ajatuksia kummasti. Tuli huomattavan helpottunut olo sen puhelun jälkeen.