Oharin partsi

Passit ja tiketit

2011-08-22T22:03:00.004+03:00

Passikuvassa käyminen on hirvittävän tuskallista. Siinä yrittää hyvinkin eloisa naisihminen pitää ilmettä peruslukemilla niin, että naamaan sattuu. Kun lopulta piina on ohi ja tulokset lasketaan vapiseviin käsiin, vasta alkaa todella sattua. Ei voi olla todellista, että ihana meikäläinen onkin oikeasti maaninen, pistäväsilmäinen terroristi. Semmoisen kuvan minä itsestäni passikuvaamosta sain, ja jos joku tulee väittämään, että oikeasti näytän passikuvaltani, alan itkeä, hikotella ja pyörryn.

Keväällä tiesin, että silloin hankittava passi ei ole voimassa kauaa, joten laitatin sen hirvityskuvan sitten kuitenkin passiin, vaikka voitte uskoa, että vistotti. Passi kävi Virossa kukkamarkkinoilla ja sen jälkeen siitä tuli virkaheitto; uusi passi on jo tilattu. Sen verran olin turhamainen, että kävin uudestaan passikuvaamossa, ja tällä kertaa eri kuvaamossa. Kiva tyttö siellä oli lohdullinen ja otti oikein hyvän kuvan. Naamalleen ei kauheasti mahda mitään, mutta että edes tunnistaa itsensä kuvasta ja vieläpä passikuvasta, on jollain lailla onnellisen jälleennäkemisen kaltainen tunne.

* * *

Jo ensi viikolla tuliterä passi kelvollisine kuvineen pääsee tositoimiin, kun lähdemme Ton kanssa hartaasti odotettuun parin viikon reissuun. Matkakuumetta alkaa olla melko tavalla, ja kaikki asiat punnitaan oleviksi ennen tai jälkeen reissun. Sitten kun ollaan tultu reissusta. Pitäis ehtiä vielä ennen reissua tehdä sitä ja tätä. Reissu!

* * *

Joku siellä ehkä jo arvasikin: naimisiin on mennä pujahdettu ja sukunimi vaihdettu. Sitä varten tarvitsen uuden passin. Ja reissu on tietysti häämatka. Nyt hihityttää kuin pikkulikkaa – jotenkin älytöntä kyllä. Hihi.

Välttelyä, rakas Watson

2011-07-04T16:45:00.005+03:00

Voisi kuvitella, että jos aine ei voi hävitä, ei sitä myöskään voi tyhjästä syntyä. Pah. Mitkään luonnonlait eivät päde ihmisessä näköjään, vai miten muuten on selitettävissä, että vaivaiset puoli kiloa salmiakkia muuttuu vuorokaudessa kahdeksi kiloksi valkoisen naisen lihaa?

Kyllä niin ärsyttää!

* * *

Aina varoitellaan ihmistä sortumasta huumaaviin aineisiin ja muihin päihteisiin, kuten urheiluun. Muistetaanko koskaan varoitella kansalaista kieltäymyksistä? No ei! Siihen päinvastoin kannustetaan. Milloin pitäisi vältellä natriumglutamaattia, milloin hiilihydraatteja, milloin auringonvaloa, milloin mitäkin! Jumankekka. Kun kerran välttelyn aloittaa, vältettävien lista vaan kasvaa ja kasvaa.

Olen vältellyt tupakkaa nyt reilut neljä viikkoa. Apuna on ollut lääke, mutta silti välillä on kiukuttanut niin, että on tehnyt mieli lyödä kirveellä jalkaan. Omaan. Lohduttelin kuitenkin itseäni, että kunhan tämän välttelyn olen saanut siihen pisteeseen, ettei kauheasti tarvitse enää vältellä vaan tupakka välttyyntyy itsekseen, saan elellä pientä ja kivaa eloani suhteellisen rauhassa.

* * *

Nyt pitää sitten ilmeisesti alkaa vältellä salmiakkia. On vähän semmoinen olo, että nyt minua on kuulkaa jollain tavalla petetty.

Kuulkaas te nyt apinat

2011-06-30T12:34:00.006+03:00

Aamuyöstä herään siihen, että lokit kirkuvat naapuritalon katolla kuin maaninen apinalauma, joka neuvottelee, kuka saa viimeisen banaanin. Mielessäni hamuan rynnäkkökonetuliasepistoolia, sinkoa ja ritsaa, mutta päädyn lopulta työntämään pääni syvemmälle tyynyyn ja kiroamaan hartaasti. Helvetin siivekkäät.

* * *

En ole koskaan jaksanut peitellä sitä, että en pidä linnuista. Kun Harry Potter -elokuvassa tällipaju täräyttää tintistä höyhenet ilmoille, minulta pääsee aina tahaton tirskahdus. Nyt aion avautua tästä lintuasiasta perusteellisesti ja vakuuttaa muillekin, että linnut ovat suoraan saatanasta.

Linnuilla on rumat koukkuisat jalat, joissa ei ole lihaa vaan kurtistunutta kalmanharmaata nahkaa ja terävät kynnet. Niillä ne tarttuvat puiden oksiin niin, ettei tasapainolla ole siinä enää mitään sanomista. Sanotaan, että jos jokin syö paljon, se syö kuin hevonen. Ha! Hevoset ovat näpertelijöitä lintujen rinnalla, mitä syömiseen tulee. Kaikkihan ovat viimeistään Psykon luonnontieteilijä Batesilta oppineet, että pikkulintu syö kaksi kertaa oman painonsa päivässä. Kaksi kertaa! Ja millaista ruokaa! Roskia, raatoja, toukkia, matoja, mönkiäisiä. Yök! Myönnän kyllä, että ne syövät myös hyttysiä ja kirvoja ja siten ovat ihmisen kannalta kivojakin, mutta toisaalta, ainahan meillä on Off ja Raid. Jotkut linnut syövät myös marjoja pensaista. Kiva. Kun ne ovat porukassa popsineet poskiinsa kansalaisten hellimät mansikat ja viinimarjat, siirtyvät ne viimeistään talviaikaan syömään käyneitä marjoja pihlajista ja aronioista. Sitten ne lentelevät kännissä mihin sattuu, räyhäävät, riehuvat ja kakkailevat joka paikkaan.

Muutenkin ne kakkailevat joka paikkaan. Siitä vaan lentäessään tykittävät valkoista kuraa niskaan aivan, siis aivan, surutta. Kakan sekaan ne ovat piilottaneet salmonellayllätyksiä. Lentäminen sinänsä on luonnollisesti täysin luonnoton toiminta kaikille muille paitsi perhosille.

Linnuilla on toljottavan pistävät silmät, joiden katse ei pelkästään poraudu vaan syväkairautuu kohteeseensa. Linnut siirtelevät katsettaan hermostuttavasti. Sinne, tänne, tuonne, sinne, TÄNNE. Höyhenet ovat kummallinen sekoitus luuta ja karvaa; höyhenistön epämääräisessä kasaumassa, pistävien silmien, kahisevien siipien ja koukkuisain jalkain ympärillä kuhisee tuhansittain, miljoonittain kirppuja, siitä olen varma.

Lintujen laumailu on ehkä hermostuttavinta linnuissa. Ne kirkuvat toisilleen ja vaikka eivät kiru, osaavat silti vaihtaa yhtaikaa suuntaa ja koukkaista yhtenä ryöppynä pahaa aavistamattoman Tippi Hedrenin kimppuun.

Otetaanpa lopuksi esille lintujen yksilökehitys. Tietysti kaikki, mikä tulee munasta, on lähtökohtaisesti epäilyttävää. Huomattavinta kuitenkin on, että tarkastellaanpa mitä hyvänsä luomakunnan öttiäistä, vaikka kuinka rumaa ja vastenmielistä, ja katsotaan sen jälkeläistä ennen teini-ikää, havaitaan, että se on liikuttava ja suloinen. Paitsi linnunpoika, joka on pelkkää läpikuultavan kalvasta nahkaa, mulkosilmiä ja järjettömän, tolkuttoman suurta avonaista nokkaa. Huhhuh. Jos jostain, niin sokeasta äidinrakkaudesta, täytyy linnuille antaa tunnustusta.

* * *

Miettikääpä siis hyvät kädelliset lajitoverit näitä esiinnostamiani seikkoja seuraavan kerran, kun kutsutte rakkaitanne puluiksi, tipuiksi, tirppanoiksi tai kanasiksenne.

* * *

Tahdon vielä painottaa, että pingviinejä ei missään nimessä tässä eikä muissakaan yhteyksissä tule sekoittaa lintujen luokkaan. Pingviinit ovat eläinmaailman suloja ja sulottaria, samoin kuin kirahvit.

Juhannusutelu

2011-06-24T12:09:00.004+03:00

Suomen suvi on sitten ihmeellisen ihana! Kaiken lumikinoksen, loskan ja kakkan alta se jaksaa joka vuosi työntyä uhmakkaasti rehevän vihreänä eikä tässä vielä kaikki. Kesän edetessä silmille pukkaa jos jonkinlaista väri-iloittelua ja moninaista muotoilua niin, että aivan paratiisiin tuntee ihminen päässeensä, kun kesäisessä maisemassa käyskentelee. Mielenkiintoisia, ennestään tuntemattomia flora- ja faunalajeja kohdatessaan hamuaa hän mieluusti luontokirjaa käsiinsä ja tulee tietämään, mikä on vuohennokan ja känsätuhkelon ero sekä kuinka erottaa (paitsi rautakangella) toisistaan lummenälvikäs ja hoikkakukkajäärä.

Tätä luonnon runsautta ja monimuotoisuutta kun ajattelee pieni ihmissuvun edustaja, tuntee hän tarvetta huokaista syvään ja kunnioittavasti ja ehkä jopa ääni väristen lausua jotain herkkää.

* * *

No voihan perkele, mikä se tämä tötterö sitten on, ihmettelen minä. Näitä pesii/kasvaa/oleilee (!?) ainakin Sydän-Hämeen mailla tienpenkoilla, hiekkaisessa, savisessa, kivisessä, multaisessa ja asfalttisessa maaperässä, auringossa, puolivarjossa ja varjossa. Korkeus täysikasvuisena on noin metri, yksi havaittava jalka, kukinto tai pää on musta, muovimainen ja joskus siinä on hohteleva täplä, joka muistuttaa hiukan susieläimen tassunpainallusta talvisella hangella.

Jokin luonnonoikku tämän on oltava, sillä mitään järjellistä ihmisen käyttöön sopivaa tarkoitusta en tälle – miksi tätä nyt luonnehtisin – asialle keksinyt. Sinne sataa ja tuulee sisään. Se ei viittilöi mihinkään. Se seistä tököttää miten kuten suorassa, milloin ei seistä tökötä vinossa. Erikoinen kapine.

Auttakaa nyt ihmiset siellä ja kertokaa: Mikä on tämä – asia, ja mikä sen käyttötarkoitus on?

* * *

Epätietoisena lähden nyt tekemään vanhaa kunnon juhannustaikaa, joka menee näin:

Jos menee johki mökille tai rantaan juhannuksena, voi nähdä puolisonsa alasti.

Hyvää juhannusta kullekin!

Me senkin varkaat, kulkurit

2011-06-15T13:05:00.011+03:00

Väestörekisterikeskus tarjoaa palvelun meille rauhattomille sieluille, joiden täytyy aika ajoin kerätä kimpsunsa ja häipyä kuudan yöhön. Siellä nyt joku jo innostui, että hurraa! viimeinkin saadaan ne mummun arabiat takaisin, ne jotka jäi sinne Urjalan Asemalle vuonna 1972. No ei. Mennyttä kalua on jälkeen jääneet arabiat ja hopealusikat, sen sijaan enon Neuvostoliiton tuliaisen kaltainen esine, blogissakin muinoin esitelty, sympaattinen joskin hiukan homeen tärvelemä Igor pelastautuu aina mukaan, jopa silloin, kun se on piilotettu jätelavan taaimmaiseen nurkkaan (mistä – pelastamisesta – voi kiittää, ja kiittää, empaattista Kuopusta). Tästä putkahti jotenkin mieleeni, että materialla täytyy olla oma tahto, muutoin ei ole selitettävissä se, miksi arvoesineet kaikkoavat välittömästä läheisyydestä kun sen sijaan kaikenlainen kitsi valtaa alaa kiihtyvällä vimmallaaaH^ahHjaha

Jaha, tämä kirjoitus alkaa taas kammeta kotitalousaskareisiin. Seuraavaksi kiivaita ryhtiliikkeitä ja paluu takaisin asiaan:

Väestörekisterikeskus ei siis toimita perille kansalaiselta muuttotohinassa tien varteen pudonneita kattiloita, mutta tarjoaa kuitenkin tietoa siitä, koska ja mistä sitä oikein tuli lähdettyä ja minne päädyttyä – omia jälkiä seuraamalla saattaa löytää ties mitä unohtuneita aarteita, esimerkiksi haikeita muistoja. Paitsi jos on vaellellut ennen vuotta 1983, jolta ajalta on tallessa vain kaksi viimeisintä osoitetta, ja satunnaisesti näköjään muutenkin. Esimerkiksi rekisterin mukaan minä en asunut äitini kanssa samaa taloutta lainkaan nuoruusvuosina, 1980-luvun puolivälin huitteilla, päivämäärien kohdalla on tyhjää. Hämmentävää. Missääs mää sitten olin? Siihen aikaan taisi olla vielä irtolaislakikin, niin että kaipa tässä on syytä olla tyytyväinen, ettei sentään tullut paiskatuksi kalterein taakse heitteillä kuljeskelusta.

Olisin kaivannut vanhempia tietoja, että olisin saanut käydä nuuskimassa niillä kulmilla, joilla kakarana kirmailin. Joskus tuntuu, että lapsuudessa on kummia aukkoja sellaisistakin asioista, jotka periaatteessa pitäisi muistaa. Ehkä muuttaminen silloin vaikutti niin, että välimuisti tyhjeni automaattisesti uusissa nurkissa, ja ainakin huonon kasvomuistini laitan surutta vaeltelun piikkiin: henkilökohtainen persoonarekisterini on täynnä ja vain varmasti pysyvät ihmiset tallennetaan, tästä syystä vain useasti tavatut kasvot jäävät mieleen. Kuvassa olevassa talossa olen ehkä asunut 1973–1975. Maisemat ovat muuttuneet kovasti eikä osoite välttämättä ole sama kuin muinoin, koska katuja on uudelleenasemoitu. Väestörekisterikeskus kuitenkin näyttää osoitteen uuden tiedon mukaan; hämmennyin yhdestä aikuisuuden osoitteesta, jota en lainkaan muistanut, mutta jonka räknäämällä lopulta yhdistin toiseen osoitteeseen. Tämä talo on siinä osoitteessa, jossa äitini mukaan olen asunut, mutta onko se enää sama paikka, onkin toinen juttu. Minä muistin talon paljon pienemmäksi ja pihan ihan erilaiseksi. Tästä seuraakin jatkokysymyksiä: Miksi ihmeessä kaikki pitää mennä mylläämään ja muuttamaan ja korjaamaan ja parantamaan välittömästi kun ihminen selkänsä kääntää? Miten niin aika ei pysähdy, kun universumin valo ja toivo, ihana minä poistun paikalta?

Rekisterissä näkyy 17 muuttoa ja kun näihin ynnää aiemmat, olen vaihtanut osoitetta 21 kertaa. Edessä on vielä varmasti* ainakin kaksi muuttoa, mahdollisesti niitä on useampiakin. Tätä pohtiessa alkaa ajatus taas askarrella kotitalouden parissa, lievästi mutta enenevästi ahdistuen.

* * *

Tätä kirjoitusta varten yritin kirjautua palveluun n kertaa tuloksetta. Väestörekisterikeskuksessa oli tietoliikennehäiriö eikä tietoja näytetty kuin nimen ja syntymäajan verran, mikä on toki ylenpalttisen ystävällistä mutta vähän turhaa: ne ovat toistaiseksi pysyneet mielessä. Kun yritin kirjautua uudestaan, pankkipalvelutunnuksia ei tarvittu ja palvelu siirtyi suoraan henkilö-sivulle. Jos te siellä posket punoittain yritätte tonkia itsistänne salaisia tietoja ja joudutte samaan luuppiin, tyhjentäkää toki selaimenne välimuisti ennen kuin kirjaudutte uudestaan – ja muistakaa, että kunnon salainen agentti ei koskaan anna periksi.

* * *

*) Paitsi jos heitän veivini yllättäen ja suorilta jaloilta, mitä en ole suunnitellut tekeväni.

Lyhyt kuvaus kulttuurievoluution aiheuttamista hankaluuksista erään kotitalouden näkökulmasta

2011-06-06T12:25:00.013+03:00

Kuvitelkaa päissänne: Ohari, minä, hinkkaa pimeässä eteisessä silitysrautaa yli tukalain kangasmyttyjen. Turhautuu, turhautuu ja ylikuumentuneissa aivoissaan miettii ihmisen kaikinpuolista järjettömyyttä, jonka evoluutiota alkaa räknätä itsekseen. Se menee näin¹:

* * *

Lähtökohtaisesti ihminen ei ole fiksu otus, järkeä sillä ei ole ollut alun alkujaankaan. Ensin se majailee tasangoilla, sateen sattuessa ties missä kivenkolossa ja on hyvin tyytyväinen oloonsa. Jostain se saa kuitenkin päähänsä, että oisko sittenkin semmoinen maja mukava. Saattaisihan se olla kivampi paistella lättyjä sisätiloissa sapelihammashaikaroiden ja muiden mammuttien ulottumattomissa.

Tuumasta toimeen, ihminen ottaa, keksii vasaran ja rakentaa majan. Voi että on kiva olla sisällä, kun taivaasta pukkaa vaakaräntää. Siellä se ihminen lämmittelee uunin loisteessa ja on kovin tunnelmallinen. Kunnes tulee sähkölasku. Herramunjee, hihkaisee ihminen, kauhea lasku! Nyt loppui uunin posottaminen ja valoa on saatava jostain muusta kuin Upon luukusta. Ihminen keksii siinä hätäpäissään sahan ja leikkaa seinään reiän. Siinäpä meillä on ikkuna, jonka läpi tulee ulkoa ilmaista valoa, iloitsee ihminen. Koska ihmisen keskittymiskyky on hillerin luokkaa, ei se valosta sokaistuneena enää murehdi kasvaneita lämmityskuluja. Jos kaukainen muisto sähkölaskusta häilähtääkin ihmisen tietoisuuden rajoilla, kuittaa se kevyen harmistuksen toteamalla, että sähkölasku nyt nousee aina ja terveisiä vaan yhtiölle.

Ai että olisi mukava kirjoittaa tähän the end tai ja niin he elivät onnellisina lajinsa sukupuuttoon kuolemiseen saakka. Ei käy ihmisen kanssa mikään näin yksinkertaisesti. Sekö olisi tyytynyt ikkunaan? Ha! Sillä on seinässä reikä, josta tulee kivasti valoa ja näkee vähän uloskin, asiat ovat hyvin, joten ihminen etenee omalla logiikallaan ja alkaa peitellä juuri keksimäänsä ikkunaa JOS MINKÄKINLAISILLA RÄTEILLÄ!

Tähän toimeen ei edes käy – niin kuin voisi äkkiä kuvitella – käytöstä poistetut tekstiilit. Ehei, ihminen mittaa, sävyttää, rypyttää ja hypistelee tekstiilin kuosia. Justiin tähän seinän reikään on saatava uutta ja nättiä ja mieluummin vielä useamman kerran vuodessa. Kriisi syvenee.

Samaan aikaan toisaalla ihminen havainnoi, että meillähän on hittolainen nurkissa öljylähteitä riesaksi asti, että eikö kuulkaa kaverit kehrätä öljystä lankaa, josta valmistamme näppärine kätösinemme mitä innovatiivisempia tekstiileitä. Näin saavat alkunsa polyesteri, -amidi ja akryyli ja ties mitkä nerokkaat kankaat, joissa on kylmällä kylmä ja kuumalla kuuma, mutta aina tasaisesti hiki.

Jotta asiat menisivät oikein kimurantin kitkeriksi, ihminen kekkaa lisämausteeksi designin. Se tarkoittaa käytännössä niin rumia tekstiilejä, ja usein muitakin tuotteita, kuin teollisesti on mahdollista tuottaa. Tässä vaiheessa ihminen alkaa taas pohtia ikkunoita ja luonnollisena jatkumona kehittelee designverhot. Aikaansaannostaan ihminen sitten epätietoisena tuijottelee, että oho ja nuoko nyt pitäisi sovitella ikkuna-aukkoon. Ihmettelee siinä monttu auki peräti, että kaipa ne sitten ovat niin hienot kuin väitetään, mutta täytyykö niistä ihan totta maksaa puolen kuun palkka.

Designeri, yleensä joku kummallisen näköinen lajitoveri, hymyää maireasti ja kertoo ihmiselle, mitä kaikkea sanomaa tekstiiliin onkaan tällätty ja muistaa huomauttaa vielä, että kysehän on laadusta. Ja jo vain siihen sanaan ihminen takertuu. Laatua mulle ja sassiin!

Ihmiskulttuurissa on yhteisesti sovittu, että laatua on luonnonkuidut, muun muassa puuvilla sekä pellava, ja kaikki keinokuidut on hevosten heimosta tai ehkä suoraan saatanasta. Yhteisesti mutta hiljaisesti on myös sovittu, ettei kukaan enää muista kuka ja miksi keinokuidut keksittiin. Hyvä puolihan niissä on se, että ne eivät kulu käyttämälläkään, eivät haalistu eivätkä ryttyile vaikka niiden päällä istuisi norsu monta vuotta, mutta kun ne eivät ole laatua.

Ihmisen päässä naksahtaa aina laatu-sanan kohdalla. Vallan vimmattu naksunta alkaa, kun ihminen mittailee keväisin ikkunoitaan ja pohtii, että kaipa tuohon jotkut verhot voisi hankkia noiden tonttu- (joulu), tipu- (pääsiäinen) ja serpentiini- (vappu) kankaiden jälkeen, semmoiset oikein hienot ja asialliset. Vaikka ihmisparka onnistuukin jotenkin vielä verhonhankintatoimessaan väistelemään designerien seireenikutsut ja kaartamaan Tiinatantun kaukaa, ei se ole täysin turvassa laadulta siltikään.

Halppisverhojen tuottajatkin ovat hoksanneet, että oikeastaan pannaankin tuo nurkissa kuleksiva pakka puuvillaa verhoiksi ja kaupitellaan ihmislajille. Ja ihminen ostaa seuraten ikiaikaista logiikkaansa: puuvilla ei pidä väriään auringonpaisteessa, ei laskeudu nätisti eikä siliä jumalauta katujyrälläkään – joten se on itsestäänselvä verhomateriaali ja pannaan saman tien kymmenen metriä, anopille kanssa.

* * *

Kauniina kesäisenä päivänä ihminen hankaa kangasta kuumalla raudalla hämärässä eteisessä. Hämärässä siksi, että rypyt näkyvät hyvin. Siinä sumupullosta vettä kankaan pintaan mättäessään ja tuhannetta kertaa rautaa puuvillavekin yli kuljettaessaan hän tulee miettineeksi, että mikähän helvetin hullutus se tämmöinenkin on. Mistä ihmeen syystä ei voida kaikkia verhoja valmistaa polyesteristä ja eikö siihenkään saada mitään lakia rustattua? Onhan se kiva, että agentit verhoissa lymytessään eivät kovasti hikoa, mutta noin muuten olisi kyllä kätevää, jos verhot olisivat jotain vähän helpommin työstettävää kangasta kuin tämäkin tässä. Mitä varten minä tässä ylipäätään peittelen noita klaseja, kun ne on juuri pestytkin?²

Mitä enemmän ihminen, tässä tapauksessa Ohari, näitä asioita miettii ja mitä kauemmin hän turhaan kangasta yrittää sileäksi hinkuttaa, sitä enemmän häntä alkaa siepata ja otsasuonissaan tykyttää. Tekisi mielensä heittää parvekkeelta alas koko tukala kangasnippu ja silitysrauta ja -lautakin perään.

Ei tee niin hän vaan hinkkaa verhot kuntoon ja tällää ikkunaan. Lopputulokseen tyytyväisenä hän vielä käyttää ajatuksissaan pikaisesti mietteen: näitten verhohommien kanssa kun painii ja niillä päätään vaivaa, ei ehdi muuhun pahantekoon ihminen. Joku hyöty on siis tästäkin kulttuurievoluution kukkasesta.

Valtioiden päämiehet ja -naiset saisivat lahjoitella toisilleen pääsääntöisesti taikka ihan vaikka vallan verhokankaita.

* * *
¹) Voi olla, että tapahtumien järjestys saattoi olla hiukan toinenkin, tästä kiistellään historiankirjoituksissa, mutta lopputulema on kuitenkin sama.
²) Koska Ohari on ihmislajin edustaja, eipä juolahda hänelle mieleenkään kyseenalaistaa verhojen sileysvaatimusta. Ehei, jos verhot tällätään ikkunaan, ne on oltava sileät piste fi

Avaan parvekkeeni sulle

2011-05-26T22:37:00.014+03:00

Koska nyt ollaan Oharin partsilla, ajattelin pitää pienen esittelykierroksen täällä. Hämäristä ja muutenkin epäselvistä oloista johtuvia huonoja kuvia pahoittelen kevyesti. Nokian N72-puhelin on aika heikko esitys kameraksi eikä Samsung N210 -miniläppäri, niin armas kuin se muuten onkin, ole oikein kuvankäsittelyssä kätevimmillään. Sen verran se tuli vastaan, että pajupuuta ei tarvitse katsoa pää 90 asteen kulmassa. Minusta sekin on jo kovin reilua.

Tässä oikealla näemme viime viikolla Virosta muuttaneen fru Keijunmekon. Oikeastaan niitä on siinä kolme, ne oli istutettu pyöreään ruukkuun ja voi veljet että likat olivatkin solmineet siinä itsensä ja toisensa itsiinsä ja toisiinsa tiukkoihin ja monimutkaisiin solmuihin. Nyt ne ovat, moninaisten istutus- ja selvittelytöiden jälkeen, vähän mökötteleväisen nuukahtaneen oloisia, mutta veikkaan, etteivät ne kauan jaksa nyhjöttää. (Tai muuten.) (Komposti kutsuu.)

Vasemmalla sojottaa tämän vuoden uutuusinnovaationi: pajupuu. Keväällä hain ojanpenkalta muutamia vesoja, jotka sidoin hienolla hamppunarulla yhteen pieneksi puuksi. Tämän isohkon vihdan tai varpuvispilän tai harvahkon luudan törkkäsin märkään multaan ja sanoin sille, että nyt juurru kiltisti. (Tai muuten.) (Komposti kutsuu.) Pajuhan juurtuu helposti ja tyrkkää lehteä vielä halkoasteella, ajattelin. Ha. Lehdet ovat ruipelot ja ryttyisät vaikka multa on erinomaisen muhevaa ja märkää. Tänään sentään huomasin, että on siellä juuria jonkin verran, ja koska hamppunaru tuskin juurtuu, pajun ne ovat. Tästä innostuneena tälläsin pajun juurelle lisää multaa, nuukahtaneen orvokkiparan ja viskelin heidän peräänsä vielä persiljan ja basillikan siemeniä. Jotka jäivät sen verran pintaan (multa loppui enkä jaksanut kairata reikiä siemenille, niitä oli monta ja hämäräkin laskeutui), että joudun luultavasti seisomaan muutamia päiviä parvekkeella linnunpelättinä.

Viimein saavumme parvekkeeni (hetkinen, kompassia etsitään parhaillaan) länsi-luodenurkkaan tai sinnepäin, jossa majailevat silmäteräni, emigrantit Valge Daam (vas.) ja Rouge Cardinale, jotka myös ovat Virosta lähtöisin, hyvistä suvuista kuulemma molemmat. He ovat kärhöt, joihin on pantu suuret toiveet ja joille en tohdi esittää uhkavaateita edes! Nimien perusteella arvioin, että Valge on tyttö ja Rouge poika; Rougen sukunimestä päättelen, että hartaassa seurassa ollaan eikä vispilänkauppaa nähdä heidän välillään saati pienten kärhöjen teputusta kuulla. Tai ehkä he ovatkin salaisa ja hekumaisen eroottinen lemmenpari, jota koko uskonnollinen maailma vainoaa. Mmm, Okalinnut... Niin! Heidän edessään aurinkoa tavoittelee melkein purkkiinsa menehtynyt ruohosipulin riekale. Ajattelin, että jospa se siitä vielä kuitenkin, kun sitä juurta näyttää riittävän ja hengenmies seistä tönöttää takana. Sen ympärille kylvin, vähän niin kuin lisäyllykkeeksi, ruohosipulia.

* * *

Alkukesä menee kytätessä yöpakkasia ja loppukesä vihannespunkkeja. Syksyllä päätän luultavasti perinteisesti, että saatana minähän en tähän hommaan enää rupee, ens vuonna on muoviruusuja ja -muratteja, korkeintaan yksi elävä orvokki.

Rakkaalla lapsella

2011-05-25T16:26:00.003+03:00

Kummallisia sanoja voi putkahtaa ihmisten tietoisuuteen ihan ties mistä. Minua on viime päivinä hämmentänyt kovasti tämä jesari. Aamupaperi uutisoi jesarista parissakin lehdessä peräti etusivulla sen verran, että piti oikein katsoa, mistä on kyse. Menopaussin Meakin puhuu jesarista!

Kyseessä on ilmastointiteippi, ettäs tiedätte nyt tekin, jotka ette aiemmin tienneet ja olette ehkä salaa miettineet, että mikä ihmeen jesari.

En minä kyllä nyt käsitä, että mistä tuommoinen jesari on alkunsa saanut. Ilmastointiteippi, roudarinteippi, marsuteippi, jeesuste^

No niin, aijaa ja höh.

Silti. Jesari. Kyllä siinä on hyvän tuotteen imago ihan pilalla tuommoisen nimen kanssa.

(Nippusiteet jätätte sitten rauhaan sanavääntelyiltä, kuulitteko!)

Kiirettä pukkaa

2011-05-24T23:27:00.005+03:00

Arvatkaa mitä! Havahduin siihen tosiasiaan, että vanhempi tytär on kirjoittanut itsensä ylioppilaaksi ja nuorempi täyttää kohta 18 vuotta. Eli sehän on sitten täysi-ikäinen! Koska nuorempi on täysi-ikäinen, on vanhempi väistämättä vielä täysi-ikäisempi. Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään? Vastahan ne pissailivat housuihinsa ja rääkkäsivät barbeja.

* * *

Molemmilla naikkosilla on poikaystävät. Epäilen, että ehkä ne jopa tekevät sitä – enkä puhu nyt pussaamisesta – niiden kölvien kanssa. Luultavasti ainakin vanhempi, koska se jopa asuu miehen kanssa. Nuoren miehen, mutta miehen yhtä kaikki! Niillä on pesukonekin siellä asunnossa, ja huonekasveja. Elättelen toivetta siitä, että edes nuorempi on säilyttänyt suloisen, lapsellisen viattomuutensa, mutta arvatenkin ihan turhaan semmoisia haudon. Varmaan on pesukonetta näpelöinyt jo hänkin ja pidellyt huonekasveja.

Tämä lasteni intiimiasioiden pohdinta yrittää pehmittää sitä ajatusta, että kohta ne varmaan ilmoittavat, että ovat paksuina, niiden tyttärillä alkoivat kuukautiset, niiden tyttärillä on miehet ja lapsiakin (ainakin tulossa), niillä on menopaussi, niiden tyttärillä on menopaussi, ne jäävät eläkkeelle ja ties mitä muuta hullutusta!

* * *

Eikä siinä mitään, vaikka vähän äkkiähän tämä tuli. Olisivat nyt vähän voineet tästä varoittaa, olisin ehtinyt aikuistua ajoissa. Nyt tässä alkaa tulla ehkä vähän kiire.

Tänään askarrellaan julkkis

2011-01-27T16:40:00.004+02:00

Iloista päivää Oharin askartelukornerista, pikku mussukat! Tänään askarrellaan yhdessä julkkis ja lopuksi lauletaan kiva julkkislaulu! Pyydä äidiltä, isältä tai edunvalvojalta suojaksi esiliina, sillä tämä on hiukan sottaista puuhaa. Suojaa myös askartelutilasi. Siihen sopii hyvin sanomalehti, eikä haittaa vaikka se olisi tämänpäiväinenkin, koska siinä on niin tylsiä uutisia kuitenkin, etteivät ne ketään kiinnosta.

Ollaanko siellä valmiina? Hyvä! No niin.

Otetaan heikkolahjainen ja kaltoinkohdellen pehmitetty ihminen tai sen tapainen. Se voi olla mies tai nainen, mielellään ulkonäöltään vielä näin alkuvalmistusvaiheessa miellyttävä. Värillä ei ole väliä, pääasia että materiaalilla ei ole kovin jämäkkä itsetunto ja se on siksi helposti imartelulla taivuteltavissa haluttuun muotoon. Kannattaa valita mahdollisimman syrjitty, päähänpotkittu ja siksi huomionkipeä aines, jotta julkkista ei tarvitse kovin paljon enää valmistusvaiheessa vaivata. Oikein kiva on, jos löydät materiaaliksi kaksi yksilöä! Näin niistä on seuraa toinen toisilleen ja jos oikein hyvä tuuri käy, ne yllyttävät toisiaan huimiin temppuihin ja sinulle jää enemmän aikaa pitää hauskaa niiden kustannuksella.

Ollaanko siellä vielä mukana? Hyvä! Sitten jatketaan.

Ihan ensiksi kaadetaan julkkikseen viinaa. Sitä voi lorahtaa ihan reilustikin, ja oikeastaan mitä enemmän saat julkkista uitettua alkoholissa, sen parempi. Alkuun kannattaa käyttää laadukkaita aineita ja jättää perusviinakset (Kossu, Lasol) valmistuksen loppuvaiheeseen, jossa ne uppoavat valmiiksi kyllästettyyn julkkikseen oikein mukavasti. Kun julkkis on sopimattomasti alkoholin vaikutuksen alaisena, se kannattaa pukea. Tässä vaiheessa julkkikselta pitäisi olla itsesuojeluvaisto irtisanoutunut ja se pitäisi olla suhteellisen helppo pujotella vaikkapa kivasti liian pieneen paljettimekkoon tai kokovartalonahkahaalariin. Valitsetpa julkkiksen päällykseksi mitä tahansa, mielellään jätä kuitenkin julkkis rinnan ja pepun kohdalta paljaaksi, että se saa vapaasti hengittää. Sitten ollaankin julkkiksen kuoren viimeistelyvaiheessa. Suditaan julkkiksen naamaan oikein, oikein reilusti väriaineita. Äidin tai isän tai edunvalvojan meikkipussista löytyy varmasti monenlaista mukavaa! Eikä yhtään haittaa, vaikka menisi vähän ohi, ja mitä kirjavampaa jälkeä syntyy, sitä iloisempi tulos. Hiuksia on kiva lisätä, samoin kynsiä. Kaikenlainen kimallus on plussaa!

Kun julkkis on muokattu sopivaksi, se viedään telkkariin. Muista kertoa äidille, isälle tai edunvalvojalle, minne olet menossa. Ota heijastin mukaan ja muista katsoa katua ylittäessäsi molempiin suuntiin. Älä puhu vieraille sedille äläkä ainakaan ota niiltä nameja. No niin! Sitten mennään!

Jos alkuvalmistelut on tehty huolella, jatko onkin aika helppoa. Julkkis on yleensä nopea oppimaan kaikenlaisia temppuja ja ilahduttaa jo ensimmäisinä päivinä kovasti. Telkkari on oikein kiva paikka leikittää julkkista, siitä se tykkää, etenkin jos muistat kastella sitä säännöllisesti alkoholilla. Telkkariohjelmalla ei oikeastaan ole väliä, mutta eniten julkkiksesta on iloa sinulle ja kavereillesi, jos se esiintyy puheohjelmassa, jonka aihepiiristä sillä ei ole mitään tietoa tai on korkeintaan lapsellisia uskomuksia. Oikein hyvä on myös ohjelma, jossa julkkis yllytetään syömään matoja, lausumaan runoja tai piereskelemään. Tärkeintä on, että julkkis on oikein hassusti pöhkö, niin muilla on sitten vastaavasti fiksusti hauskaa.

Nytpä me ollaankin päästy jo julkkiksen askartelussa tosi pitkälle! Eikö ole kivaa? Jatketaanko? Jee! Hiphei! Lisää kivaa seuraa, kun julkkikselle opetetaan uusia temppuja.

Tässä vaiheessa julkkis voi olla hiukan ränsistynyt, ja silloin sitä täytyy paikata. Vie julkkis plastikkakirurgille ja laitata sille oikein, oikein isot, isot tissit. Miesjulkkiksellekin voi laitattaa, jos se ei ihan kauheasti rimpuile vastaan. Muistathan, että rimpuiluun auttaa usein alkoholi ja imartelu? Julkkiksen naamaakin voi kiristellä huoletta ja värjätä vähän lisää. Noin.

Kun julkkis on paikkailtu, sen voi viedä kaupungille. Kuljeta julkkis niin keskustaan kuin suinkin. Jos löydät yökerhon, jonka edessä on pitkä jono, on se oikein sopiva paikka jättää julkkis leikkimään. Opeta ensin julkkis sanomaan "Ettekö the thidä kukminää olen?" ja työnnä se sitten jonon ohi ovelle. Tämä on varmaankin ehkä mukavin vaihe julkkiksen askartelussa! Ota kamera esiin ja kuvaa, kun julkkis konttaa ovelta. Video on oikein kiva! Jos julkkis ei tässä vaiheessa oksenna, olet käyttänyt vähän liian vähän alkoholia, mutta sitä voi onneksi lisätä julkkikseen mielin määrin milloin tahansa. Kun olet tehnyt pohjustustyön huolella, voit tässä vaiheessa käyttää julkkikseen mitä hyvänsä etanolipohjaista ainetta.

Kun olet saanut tarpeeksi kuvamateriaalia, voit jättää julkkisen hortoilemaan kaupunkiin. Joku, joka ei ole itse jaksanut askarrella omaa julkkista, ottaa sen kyllä hoiviinsa ja leikkii sillä vielä pitkään. Loppuaskarteluvaiheessa sitten tarvitsee enää kaupitella kuvat jollekin kivalle kuvalehdelle hyvään hintaan, ja näin olet askarrellut ihan itse oman pikku julkkiksen.

Kuvista saamillasi rahoilla voitkin ostaa tarvikkeet uuteen julkkikseen ja tehdä niitä vaikka kokonaisen heimon! Tämä on kiva harrastus ja sen kautta voi löytää uusia kavereita.

***

Ohhoijaa. Ohari-täti onkin nyt niin väsynyt, että lauletaan kivat julkkislaulut joskus toiste. Ensi kerralla askartelukornerissa valmistetaan paavi. Sitä varten kannattaa etukäteen pyytää apua äidiltä, isältä tai edunvalvojalta ja varata pattereita ja pahvilaatikko. Iloisiin näkemisiin, pikku kullanmurut, Ohari-täti lähtee nyt pas^

Kaikki on ihan hyvin

2010-12-28T14:43:00.004+02:00

Puhuin rauhallisesti puhelimeen, mutta sanojani en muista. Puhelun jälkeen poltin tupakan ja join lasillisen vettä. Istuin takaisin sohvalle, ja vasta sitten silmissä pimeni. Havahduin siihen, että haukoin henkeä ja hoin itsekseni kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on ihan hyvin.

* * *

Älä nyt äiti säikähdä, mutta me ajettiin hirvikolari. Me ollaan molemmat ihan kunnossa. Ei sattunut yhtään kumpaankaan.

* * *

Pelästynyt tytärlapsi tuntee äitinsä ja oman säikähdyksensäkin keskellä piti huolen siitä, ettei äiti joudu järjettömään paniikkiin puhelimen toisessa päässä, melkein sadan kilometrin takana. Se tuntuu epäreilulta. Minä olen äiti ja minun pitäisi pitää huolta lapsistani. Vaikka sentään pysyin rauhallisena puhelimessa, apua minusta ei ollut. Istuin sohvalla kädet täristen sylissä ja tuskailin, miten paljon tyttäret ovatkaan säikähtäneet ja miten läheltä kävi, ettei sattunut pahasti. Ettei kukaan tullut vastaan, kun auto liukui vastaantulevien kaistalle ja siitä ojaan. Huokailin, että Esikoinen onneksi on rauhallinen kuski; että vauhtia onneksi oli kuitenkin vain vähän. Onneksi tyttäret olivat jo lähellä kotia, onneksi isä pääsi vastaan nopeasti.

Etten minä kuitenkin laittanut tytärlapsia junaan. Auton olisi voinut hakea joskus toiste. Kesällä, päivällä.

Ei voi varjella loputtomiin, selvähän se. Kaikkea voi maailmassa tapahtua, ja tapahtuukin.

* * *

Sitä en ymmärrä, miten ensi kerralla pystyn katselemaan, kun tyttäret lähtevät kotimatkalle ja miten pysyn järjissäni sen puolitoista tuntia, ennen kuin puhelin soi ollaan kotona, hyvin päästiin.

Täysikuuluu

2010-10-28T13:42:00.004+03:00

Mitäs mulle, minulle rakkahin, oikein kuuluu? Katsotaanpa pitkästä aikaa.

Olin kesällä työharjoittelussa, se oli kivaa, sain tehdä vähän ekstraakin, josta sain jopa oikein rahapalkkaa, mutta josta tuskin seuraa sen enempää. Kiva kesäsuhde ja siinä se. Miksei muuten kukaan koskaan varoita ottamasta kesätyöpaikkaa? Siihen jopa kannustetaan, ja onko se moraalista, kysyn vaan.

* * *

Eipä tässä nyt oikein muuta kuulu. Paitsi aloin sivuaineena lukea tietojenkäsittelyä. Osaan tehdä java-ohjelman, joka arvuuttelee käyttäjältä lukuja ja toisen, joka osaa laskea merkkijonosta vokaalit. Luulen, että noilla ei vielä pääse ydinvoimalaa koodaamaan, mutta toisaalta tavoitteeni onkin oppia sen verran, että tajuan, mitä nörteiltä voi vaatia (nyt näyttää siltä, että ihan mitä vaan).

Gradun valmistelun harkinnan aloittelun suunnittelun pohdinta on kovassa vauhdissa. Jouluun mennessä pitäisi olla tutkimussuunnitelma valmiina ja keväällä pitäisi aloittaa itse homma. Voi morjens.

* * *

Tänään lipastolle mennessäni huomasin, että 40–50-vuotiaat miehet tunnistaa hyvin siitä, että niillä on musta nahkatakki, joka on olkapäistä leveä eikä helmassa resoria, mustat farkut, tukevat mustat kengät ja lyhyeksi leikattu hilpeästi harmaantuva tukka. Ne seisovat kadunkulmissa, puhuvat puhelimiinsa ja nostelevat ohikulkeville naisille kulmiaan puolitotisina keskeneräisen lauseen häiriintymättä. Ne vannovat bluesin ja viskin nimeen, koska se on kuulia (ja onhan se).

Tajusin myös, että ne ovat ikätovereitani, nuo ikääntyvät, raaminsa löytäneet miekkoset. Niitä on syntynyt niistä jätkistä, joiden kanssa käytiin välitunnilla tupakilla, jonka luonnollisena seurauksena istuttiin jälki-istunnossa.

Mitä sitten? En oikein tiedä, miksi tuo ajatus vaivaa. Ehkä pitäisi hankkia jakkupuku tai edes suorat housut ja kampaus. Käyttää silmälaseja ja paitapuseroita.

Tätä täytyy vielä miettiä.

Kauheeta hassausta

2010-02-26T21:34:00.011+02:00

Yhtenä ehtoona oltiin Ton kanssa joogaamassa¹ parvekkeella, niin eikö kesken siinä rennon sisäänhengityksen (vasemman siaraimen kautta) pamahtanu kauhee mattinäsä päälle. Tiätte sen Kummelin kaverin, joka osaa niin näppärästi tiivistää olennaisen siitä, mikä millonkin tässä mailmassa mättää? Kattokaa ny vaikka Juutuubista², jos ei oo tuttu, on sillä meinaan niin asiallista asiaa. Nim mihinkäs mää jäinkään? Juu! Kattelin siitä parvekkeelta meirän pihaan, kello oli siinä puali yks yällä ja jumalauta valoo on kun ... no missä ny on paljov valoo. On tolppaa, on seinälamppua, on jos vaikka mitä he-le-vetin tuikkua valasemassa tianoota JUMALAUTA KESKELLÄ YÄTÄ!

Jos teille ny millonkaan tulee miäleen, että tahrotte kiikutella pihakeinussa ja tehrä ristikkoo keskellä yätä kahrenkytä asteen pakkasessa, tervetuloo meirän pihaan. Tai menkää mihkä hyvänsä tamperelaisen asumalähiön kerrostalopihaan. Kyllä näkee! Keskikaupungilla ov varmaan viä valosampaa. Ja mää pahaa pelkään, että muissa kaupungeissa oj justiin sama peli. Onko tässä ny mitään järkee, kysyv vaan!

* * *

Emmää ny sillä, että se valo mua mitenkä häikäsis. Ja onhan täällä Suamessa tiätty pitkä pimee talvi, kaipaa sitä ihminen valoo. Mutta kun kello on sev verta, että väki on pötköttäny jo monta tuntia, ykskään elävä sialu ei liiku (paitti rusakot) pihoissa, niin mitä vasten niitä valoja poltetaan? Huvikseev vai? Vai onko se valojen säätö muka niv vaikeeta, että kun on tämmönen runsasluminen talvi ja vähempikiv valo riittäis, sitä ei vaan saara räppästyä piänemmälle?

Panin sitten seuraavana päivänä kauppareissulla oikein merkille, miten paljon tossa on noita valoja matkavvarrella. On katulamppua ja on pihatolppaa, väliim pilkottaa seinälamput. Mää arvioin, että jos pualet sammuttais, näkis ihan tarpeeks ja viä ylikin. Mum miälestäni riittäs vallan hyvin, että näkis mihkä menee eikä joka kohran tarttis pihalla olla lukuvalastu – lukekoon kukin tykönänsä kotonansa.

Jos valoista vaam pualat palais, tiätäis se, mää luulen, melkosta säästöö sekä taloyhtiöille että kaupungille. Meillä ainakin nousi vuakra vähän kauheesti tänäkiv vuanna, ja se tuntuu kyllä epäreilulta justiin sillon, kun tota yällistä pihavalastusta kattelee. Eikä se yksittäisen ihmisen kulueräkääv viä niin kamalasti korvenna kun se, että yrinvoimalaa pykätään pystyyn toinen toisensa jälkeen ja sähkönkulutusta vaal lisätään!

* * *

Tässä ny, kun oon saanu itteni taas kiihrytettyä vimmaan, ihmettelen kovaan ääneen myäs sitä, että minkä vuaksi moottoriteillä palaa nin jär-je-tön määrä katulamppuja. Taaskim mää arvioin, että jos pualet pantais päältä pois, riittäis se oikein hyvin näyttään kuskeille, että tossa on Toijjalan risteys, jos sinne tahrot, paas kääntyen. Autoissa ov valot, ainakin niissä joilla laillisesti saa ajella, niin että kyllä niillä valoilla pärjää sev verta, että näkee mihkä menee sitten tarkemmin.

* * *

Minen oo tiätenkään mikään valaistusinsinööri. Kai mun tarttee vaan luattaa siihen, että ne osaa hommansa. Mutta saam mää silti ihmetellä! Kun ei oo jumalauta mitäär rotia.

* * *
¹) No niin, joku siä jo arvaskin, että tupakilla oltiin.
²) Toi vireo om muuten juuri meirän nurkilta.

Pre-työharjoittelupaikkahakemusperäinen ahdistus

2010-01-26T16:03:00.001+02:00

Päivänä muutamana istahdin koneen äärelle hirmuisessa taistelutahdossa. Naksuttelin sormet vetreiksi ja ojentelin ranteiden kulmat optimaalisiksi. Piti kirjoittaa työharjoittelupaikkahakemus. Tarkkaa kohdetta ei ollut tiedossa, mutta mielikuvittelin hyvin tarkkaan, miten hakemukseni kanssa kävisi. Olin nimittäin päättänyt, että siitä tulee hyvä, tosi hyvä. Ylivertainen. Ohittamaton. Niin hyvä, että kun pönäkkä liituraitapukuinen sikaria pureskeleva toimitusjohtaja nappaisi hakemukseni ohi kulkiessaan henkilöstöpäällikön työpöydän kulmalta, alkaisi julmettu huuto: "JUMALAUTA! Mistä teille maksetaan palkkaa? Miksei tätä ihmistä ole rekrytoitu meille jo ajat sitten? Nyt käytte heti hakemassa sen kotoa meille töihin! Lupaatte sille palkkaa niin paljon kuin se suinkin haluaa, lounas-, liikunta-, työterveys-, auto-, puhelin- ja asuntoedut myös! Vähintään! Niin kuin olisi jo! Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana, ettei mikään muu firma ehdi napata sitä! VAUHTIA!"

Kertakaikkiaan. Tästä se ura urkenisi.

* * *

Muutaman tunnin kuluttua olin harkiten hionut tekstin huippuunsa. Ensimmäisessä kappaleessa, joka oli noin kolmannes sivusta, todistin hyvin pätevästi, että Olen 41-vuotias nainen, mutta eihän se haittaa yhtään. Seuraavassa selvitin, miksi olen alkanut opiskella tässä iässä, ja todistin hyvin pätevästi, että motivaatio on erityisen kova 41-vuotiaana, mutta sehän ei haittaa yhtään. Lopetin hakemuksen toteamalla, että olen ~~41-vuot~~ sujuvasanainen, mutta haittaahan se ei yhtään.

* * *

Olen vasta nyt suostunut miettimään, miten tätä vähäistä mutta merkittävää ikääni pitäisi työmarkkinoilla käsitellä. Internetin mukaan (ja sehän tietää kaiken) ikä kannattaa mainita, toisaalta sitä ei kannata mainita. Ongelmallista on myös se, että vaikka työkokemukseni on mittava, se on eri alalta kuin mihin nyt pitäisi suuntautua. Tokihan olen tekstejä rääpinyt työksenikin jo vuosia, mutta se ei näy papereissa eikä papereiden takana.

Että kun Ne pyytävät näyttöjä, raahaanko tuon vanhan rotiskon kellarista* ja rysäytän pöytään: "Siinä on näyttö, ja lisää löytyy kyllä"? Kerjäänkö armoa? Purskahdanko säälittävään itkuun? Pyllistänkö ja poistunko viistosti hymyillen auringonlaskuun?

Jännittää vielä itseänikin, millaiseen ratkaisuun päädyn.

* * *
*) Vai vietiinkö sekin jo kierrätykseen? Voihan hitto. Ei ole näyttöä.

Täällä taas

2010-01-21T20:26:00.003+02:00

Pitäisi kirjoittaa luovan kirjoittamisen kurssin ohjaajalle (ihana Taija Tuominen*) poissaolon korvaava teksti siitä, mikä on omakohtainen kokemukseni siitä, miksei kirjoitus kulje. Jo tuosta lauseesta näkee, että ruosteessa olen. Sanat tulevat ulos vaikeasti ja asettuvat lauseiksi kömpelösti. Kirjoittaminen on tukalaa eikä tekstiä synny, vaikka päässä on ajatuksia niin, että en tiedä, mihin ne kaikki laittaisin.

Olenko muka väsynyt sanoihin, kyllästynyt kirjaimiin? Siitä ei mitenkään voi olla kyse. Olenko jumiintunut siihen ajatukseen, että tekstin pitää aina olla äärimmäiseen täydellisyyteen asti hinkattua; jos ei ole aikaa kirjoittaa kunnollista tekstiä, en kirjoita ollenkaan? Luultavasti. Tuntuuko minusta siltä, että minulla ei ole mitään järjellistä asia kenellekään? Ihan varmasti!

Oi järjettömyyden määrää. Minähän olen nauttinut valtavasti blogiin kirjoittamisesta silloinkin, kun asiani on ollut lähinnä diipadaapaa ja teksti mitä sattuu. Erityisen onnellinen olen ollut, kun olen saanut kirjoituksiini kommentteja ja on syntynyt keskustelua. Siitä huolimatta olen päivittänyt viimeksi elokuussa. Voi sentään.

Sain suunnattoman ilahduttavaa lukijapostia ennen joulua. Siinä toivottiin päivitystä. Mieli meni mykkyrään: jossain on joku, joka ei tunne minua mutta kaipailee sanojani. Itsekin kaipailen niitä, kovasti!

* * *

Tämän hataran tekstin tarkoitus on poistaa sitä jumia, mikä pitkästä kirjoittamistauosta on jäänyt päälle. Ehkä tämä tästä lähtee käyntiin taas, kun tarmokkaasti naputan, vaikkei teksti olisi pilkulleen viimeisteltyä eikä ajatus ihan aina kaikkein kirkkaimmillaan. Tämän höperöhkön päiväkirjan pitämisestä, erityisesti sen lukijoiden palautteesta, olen saanut niin paljon iloa, etten ole valmis siitä luopumaan. Ettäs tiedätte. Ettäs tiedän itsekin.

* * *

Sain lopulta syksyllä ne vihonviimeiset kandipaperit. Opintoja ja töitä on riittämiin ja vähän kaupan päälle. Aika riittää ja ei riittää vaihtelevasti. Siitä huolimatta yritän raivata enemmän tilaa kirjoittamiselle, koska siitä hyötyy koko Ohari. Oma napa on siis tässäkin lähinnä, anteeksi nyt vaan [tähän tulisi hymiö, jos sellaista kehtaisin käyttää].

* * *

*) Mm. romaani Tiikerihai, helevetin hyvä kirja.

Parvekepohdinta

2009-08-18T10:26:00.005+03:00

Ei sillä, että edes harkitsisin tupakoinnin lopettamista, tulin ihan muuten vaan ajatelleeksi, että mitä ihminen tekee parvekkeella, jos ei tupakoi. Siellä voi harjoittaa pienimuotoista maataloustoimintaa toki, mutta mitä iloa on kehäkukista, jos niitä ei kukaan katsele – jos siis ei tupakoi ja käy parvekkeella siksi? Jos ei tupakoi eikä käy parvekkeella siksi, voi kehäkukkain kastelunkin kanssa olla vähän miten sattuu (arvioin näin, koska joskus on vaikka tupakoi). Tunnelmallisia kynttilöitä ja lyhtyjä voi poltella pimenevässä illassa, mutta jos ei samalla polttele kessua, mitä iloa on tunnelmavalaistuksesta?

Ihan siltä varalta, että jonain päivänä ~~viimein tulisin järk~~ hurahtaisin tupakoimattomuuteen, kysynkin nyt teiltä rakkaat tupakoimattomat parvekeenhaltijalukijani: miten hyödynnätte sitä erikoista tilaa, joka on ulkona mutta jota ei voi kaivella? Joogaatteko ehkä siellä? Harrastatteko kerrostalokyttäämistä? Askartelette? Nautitte pihan lapsien kirkunasta ja muista ihastuttavista luonnonäänistä, kuten hulluksi tulleista pääskysistä (joista lähtevästä metakasta johtuen parvekkeella Aku Ankkaa monimutkaisempaan lukemiseen keskittyminen on täysin mahdotonta)?

Meillä on niin iso parveke, että voisin harkita sen vuokraamista esimerkiksi paikalliselle golf- tai jalkapalloseuralle, mutta sitten sinne pitäisi rakentaa tikkaat. En nimittäin kestä ajatusta läpi olohuoneen marssivista ruutuhousuisista ja pastellipaitaisista kolopalloilijoista saati hikisistä sinnetännepompahtelijoista. Kantaisivat kuraa sisälle. Räkisivät ympäriinsä. Lisäksi ne riiviöt ehkä kuitenkin unohtaisivat pelin tuoksinassa varoa tomaatteja ja ruusupapuja. Tulisi luultavasti monenlaista riitaa ventovieraitten ihmisten kanssa tikkaista huolimatta. Maataloustoiminta pitäisi jättää tyystin sikseen. Pitäisi opetella verhojen käyttöä, koska ne kuitenkin lurkkisivat, millaisissa kotiasuissa viuhahtelemme milloinkin. Aina pitäisi olla meikkiä, tukka hyvin ja vaatteet päällä. Menee ihan liian hankalaksi.

* * *

Jos minä nyt yhtäkkiä satun saamaan raitistumiskohtauksen ja jätän tupakan, mitä ihmettä minä teen tuolla keittiötä suuremmalla ulkotilalla, jossa mieluusti hortonomioin mutta joka pelkästään puutarhana tuntuu olevan jotenkin vähän liian yksinäinen? Ideoita?

Paska juttu

2009-08-11T12:59:00.006+03:00

Luonto on ihmeellinen ja hyvin kätevä, mutta joskus sitä on vähän autettava, esimerkiksi kitkemällä, lannoittamalla ja jalostustoiminnalla.

Kekkasin eilen vahingossa, miten kotoisista elintarvikkeista saa jalostettua vaikka mitä. Tarjoan teille reseptin:
Otetaan runsaasti pekonia ja useita kananmunia, paistetaan paksussa rasvassa, lisätään vähän suolaa suolan päälle. Kaadetaan lasiin tuoremehua. Voidellaan leipä, jota nuuhkaistaan epäluuloisesti, ja lisätään päälle muutamia siivuja juustoa, jota myös nuuhkaistaan epäluuloisesti.

Syödään koko satsi hyvällä ruokahalulla ja hihitellään samalla kelloa vilkuillen (18.32) kesälesken lounaalle. Kun kokki on poissa, vedetään suupielet rasvassa laardia ja mannaa ja korkeintaan tuhahdellaan rehuille, jos sitäkään. Jälkkäriksi kiskaistaan jättikuppi yötä mustempaa kahvia, jota jatketaan maidolla (jota nuuhkaistaan jne.), ja syödään jokin lähikaupasta hankittu helvetin ätläkkä suklaapatukka.

Taputellaan pötsiä hellästi ja kuljetetaan se sohvalle. Odotellaan hetki, jonka jälkeen kieriskellään, ähkitään ja hikoillaan eikä keskitytä ollenkaan televisioon. Lakataan pötsin hellä taputtelu tuskaantuneena. Viimeistään tässä vaiheessa lopetetaan hihittely. Mennään vessaan. Hämmästellään tulosta.

Tällä kertaa tästä tuli varpusparvi. Kyllä luonto on ihmeellinen!

Rakentava ehdotus tietokoneohjelmien parantamiseksi

2009-07-24T12:01:00.010+03:00

Hyvät ohjelmistovalmistajat, tietokonevelhot, koodarit ja nörtit! Olette helpottaneet kansalaisen arkitoimia ja ansaintia rakentamillanne mainioilla sovelluksilla niin paljon, että tunnen teitä kohtaan liikutuksen-, itkunsekaista kiitollisuutta ja tekisi mieleni kutsua teitä rakkaiksi ohjelmistovalmistajiksi, armaiksi tietokonevelhoiksi, ihaniksi koodareiksi ja suloisiksi nörteiksi. Ehkä se olisi kuitenkin, etenkin tässä yhteydessä, liian intiimiä, joten olkaa nyt ainakin tällä kertaa vielä hyviä. Fanitan teitä tuelta! (Tulihan tämä nyt selväksi?)

Saanhan esittää teille kysymyksen? Kiitos. Miksi, oi miksi, lähes kaikissa tietokoneohjelmissa OK-toimiin johtava nappi on PERUUTA-napin vieressä, aivan siinä kylki kyljessä?

Havainnollistan tätä jokapäiväistä ongelmaa hieman, jos sallitte. Kiitos. Oletetaan henkilö O. Hän on tottunut tietokoneiden käyttelijä, hallitsee päivittäin naputtelemansa, klikkailemansa ja muuten kikkailemansa sovellukset suvereenisti. Hänellä ei ole tarkakavaissuushäriötä, ei tärrääviä käsiä eikä katseen sumeutta. Oletetaan, että henkilöllä O on jokin kotieläin, esimerkiksi punaraidallinen, nätti ja hyvässä järjestyksessä kastroitu terve poikakissa, jonka nimi on – sanotaan nyt vaikka – Pertti. Eräänä kauniina päivänä kissasta irtoaa karva, joka kuin universumin säätämälle ravintoketjulle hilpeästi virnistäen pujahtaa hiireen, joka on maagisin sätein kytketty henkilön O tietokoneeseen. Hiiri on, kuten hiiret yleensäkin, varsin kompakti, ruuviton möykky, ja siten mahdoton ruumiinavata ilman tuhoisia seurauksia. Siellä on ja pysyy karva, vaikka henkilö O puhkuu ja puhkuu ja puhaltaa hiiren sisuksiin kaikista mahdollisista rakosista. (YÖK, kun tarkemmin asiaa ajattelee.) Karva asettuu mukavasti jonnekin strategisesti merkittävään kohtaan hiiressä ja saa aikaan sen, että hiirulainen alkaa, ehkä sietämättömästä kutinasta johtuen, aivan yhtäkkiä toimia superteholla, tehdä klikkauksia ja tuplaklikkauksia sinne, missä niitä ei tarvita ja missä ne ovat jopa harmittaviin tuloksiin johtavia. Kun henkilö O vie hiiren osoittimen lähelle sovelluksen utelulaatikon OK-nappia, hiiri päättääkin toimia jo PERUUTA-napin kohdalla, tai päinvastoin. Henkilöltä O menee hermo, kun tämä on toistunut n kertaa. Henkilö O päättää kirjoittaa asiasta suivaantuneen blogikirjoituksen, jota parhaillaan luette, ja tehdä rakentavan ehdotuksen:

Jos nämä kaksi nappia sijaitsisivat kuvan osoittamalla tavalla, eikö kansalaisen olisi helpompi ~~päättä~~ ~~osua~~ jopa hulluksi tulleen hiiren kanssa osua oikeaan nappiin? Eikö olisi jopa loogista, että kaksi vastakkaisiin toimiin johtavaa painalluskohtaa sijaitsisivat utelulaatikon vastakkaisissa päissä, ei vierekkäin?

* * *

Jos te, hyvät ohjelmistovalmistajat jne. olette valmiit myöntämään tämän ongelman, tahdon tulla puoliväliin vastaan ja myöntää, että toisinaan jopa moitteettomasti toimivalla hiirellä saattaa tulla valittua väärä nappi. Joskus on kiire, joskus on tärisevä käsi, joskus tarkkaavaisuus herpaantuu – en ole koskaan laskenut, montako OK- (tai PERUUTA-) painallusta päivään mahtuu, mutta arvelen, että monta niitä on. Esimerkkihenkilömme O pyrkii olemaan huolellinen ja alati ajan tasalla toimissaan, mutta koska hän on vain ihminen, on hän erinäisiäkin kertoja tullut huitaiseeksi työnsä jäljet bittien hautausmaalle. Kun sinne apeasti haihtuen ikuisiksi ajoiksi häipyy esimerkiksi juuri syvätty, pörröpäinen ja rimpsuhelmainen, tummalla taustalla korituolissa istuva mallineitonen, mustalla tiellä mustilla renkailla tönöttävä uudenkarhea menopeli tai katiska*, tuntee henkilömme O suurta henkilökohtaista tuskaa ja miettii jälleen kerran, miksi, oi miksi, painoin PERUUTA-nappia vaikka piti painaa TALLENNA-nappia.

Ratkaisu tähän ongelmaan on teidän, hyvät ohjelmistovalmistajat, käsissänne. Käyttäkää koodaamisen lahjaanne viisaasti, jotta se koituisi ihmiskunnan hyväksi. Olkoon voima kanssanne!

* * *
*) Ne kansalaiset, jotka ovat edes kerran elämässään syvänneet tuollaisen kuvan, tietävät taatusti, mistä puhun. Ehkä seuraavan marinan aiheena onkin mallien pörröiset hiukset, tummat taustat, verkot ja muut hiton häkkyrät, joita ihminen joutuu leipätyökseen kuvankäsittelemään. Jo tässä voin sanoa painokaasti, että nyt mallilikat siellä kuulkaa, tukka kiinni, kädet vartalon viereen ja jalat yhteen. Virnistellä sopii miten mielitte, mutta se afro kuriin, prkl!

Lähimenneisyytemme kirjallisuuden karkea sukupuolistaminen ja etsintäkuulutus

2009-07-21T17:39:00.008+03:00

Olen lukenut viime aikoina runsaasti suomalaista 1990-luvun proosaa, opintotarkoituksissa ja huvikseni. Sattumoisin (muka) luettavaksi on valikoitunut sellaisia teoksia, joita olen katsellut sukupuolirillein; sukupuoli on tuntunut määrittävän henkilöitä ennen muuta. Aloitin miesproosasta¹ ja havaitsin seuraavaa kirjojen henkilöistä:

Miehet:
Kipuilevat miehisyyttään ympäristön toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. (Tämän lauseen jälkeen pyyhin kylmää hikeä otsalta.) Heidän toimensa ovat säntäilyä ja ryntäilyä, useimmiten kännissä. Identiteetti on kateissa mutta onneksi kikkeli ei, tosin sitä hemputellaan joko liikaa tai liian vähän, tai ainakin sitä vatkaa väärä henkilö. Miehillä on vaikeaa. Naiset ovat hankalia. Lapset etäisiä. Työt tylsiä ja pomot myös. Alkoholista tulee huono olo ja omatunto, mutta sitä on silti kaksin käsin kitattava, tai muuten. Onneksi on kikkeli, vaikka, kuten todettu, sekin aina väärässä paikassa.

Tähän työlääntyneenä vaihdoin hetkeksi 1960- ja 1980-luvun amerikkalaiseen miesproosaan², vain havaitakseni, että sama kikkelinhemputus ja kipuilu jatkuu. Siirryin naisproosaan³:

Naiset:
Joko mankeloivat, pölyttävät ja säilövät tehden siitä valtaisan numeron tai sitten eivät ja tekevät siitä valtaisan numeron. Naisilla on tylsiä miehiä, joihin he ovat kyllästyneitä. Naisilla on vaikeaa. Kaikkein vaikeinta naisilla on äitiensä kanssa. Jokaisella on (ollut) tunkeileva, etäinen, kylmä, julma, vaativa tai muuten ihan sikatyhmä äiti. Anopit ovat vielä pahempia. Naisen katkeruus kimpoilee hallitsemattomasti tielleen osuvista henkilöistä, useimmiten ne ovat sisaria tai lapsuusystäviä. Nainen haluaa jotain enemmän. Nainen syö liikaa, lihoo ja juo kuivaa viiniä, koska se ei lihota niin paljon (kuin makea, josta nainen pitäisi enemmän). Nainen ei ole sentään täysin hillitön.

Mörön Kiltin yön lahjat ja Tuomisen Tiikerihai kertovat (myös) lasten ongelmista. Niillä vasta vaikeaa on! Tuli mieleeni, että ehkä äidit pitäisi kieltää lailla.

* * *

Älyttömintä on, että mielestäni kaikki tässä referoimani kirjat ovat tosi hyviä! Oikein ihmetellä täytyy. Kyllähän minä tietenkin tajuan, ettei ongelmattomista ja onnellisista ihmisistä kannata kirjoittaa. Kuka hullu nyt haluaisi lukea kirjan, jossa Anja ja Launo tapaavat, rakastuvat, menevät naimisiin (mielellään juhannuksena eikä sada, paitsi sen verran, että voidaan todeta sateen tuovan onnea), laittavat onnensa kukkuloilla lapsia ja kotia, viettävät hääpäiviään kerta kerralta kasvavan jälkipolven hurratessa ja lopulta kuolevat iki-ikivanhoina, jos eivät nyt ihan toistensa käsivarsille, niin parin viikon välein ainakin. Tylsää. Sitä paitsi näitä juttuja saa lukea paikallislehdistä ihan tarpeeksi. "Olemme aina kunnioittaneet toisiamme, siinä on onnellisen parisuhteen ja elämän salaisuus", lausuu Launo ja Anja nyökkäilee hymyillen ~~taust~~ vieressä.

Ongelmia siis pitää olla, siitä olen samaa mieltä kirjailijoiden kanssa. Mutta pitääkö niiden aina olla samanlaisia ongelmia? Voitaisiinko sopia tässä ja nyt, että seuraava Finlandia-palkinto menee kirjailijalle, joka osaa uskottavasti ja koskettavasti kuvata naista, joka hinkuttaa ja hinkututtaa pimppiään jatkuvalla (tai jopa kiihtyvällä) vimmalla? Tai kotitaloussuuntautunutta tai anti-kotitaloussuuntautunutta miestä, joka pohtii alati joko mankelia tai mankelittomuutta – ja ennen kaikkea kamalaa äitiään? Nainen voisi mieluusti toikkaroida nakkikioskilla valomerkin jälkeen, tienata turpiinsa lakonisilla huomautuksillaan ja kömpiä ymmärtävän ja hellän (tai ymmärtämättömän ja epähellän) miehen hoivattavaksi. Mies voisi loputtomiin vaivata päätään ollako vai eikö olla single ja laittaako lapsia, laskeskella kaloreita vyötäröään mittaillen ja ennen kaikkea kipuilla (vaihteeksi) mankelin äärellä pölyrättiä lohduttomasti nihkeissä näpeissään puristaen.

Mitä? Kyllä Finladia-palkinto on ennenkin fantasiakirjallisuudelle annettu.

* * *

Ehkä minä nyt otan ja myönnän, että eniten vaivaa ajatus, jos tuo kirjallisuudesta saamani sukupuolikuva onkin todellisuutta vastaava. Onhan siellä ruudun toisella puolella edes yksi mies, jolla on ongelmaton ja sopivan läheinen suhde kikkeliinsä? Onhan siellä edes yksi nainen, jolla on hyvä äiti? Haloo? Huhuu? Kukaan?

* * *

¹) Esimerkiksi: Tervo: Minun sukuni tarina, Hotakainen: Klassikko, Westö: Lang, Seppälä: Supermarket. Okei, näistä joku taitaa olla myöhemmin kirjoitettu kuin 1990-luvulla, mutta samapa tuo.
²) Roth: Portnoyn tauti ja Anatomian oppitunti.
³) Esimerkiksi: Mörö: Kiltin yön lahjat, Tuominen: Tiikerihai, Nopola: suunnaton nippu kirjoja, Rask: Ei millään pahalla ja Jos rehellisiä ollaan.

Kasvi- ja geenipoliittinen mietintö

2009-06-30T17:20:00.009+03:00

Arvatkaa mitä! Ette arvaa kuitenkaan, niin kerron: olen hengissä ja hyvissä voimissa. Tämä ei ole siis haamukirjoitus. Tämän ei-haamukirjoituksen yllättävän ja raflaavan aloituksen taustaoletuksena on tietenkin omahyväinen ajatus siitä, että joku ehkä siellä ruudun toisella puolella on kaivannut minua. (Ja jos kukaan ei myönnä, alan porata ja sitten ei ole kivaa & punaiset silmät, räkää nenästä ja vaikka mitä, ettäs tiedätte!)

Kevät meni suoraan sanottuna käsille – tai reisille, miten vaan. Kandityö jäi palauttamatta. Jos alan asiaa ajatella ja selvittää oikein perusteellisesti, ahdistun ja alan porata ja ks. yllä. Ajattelen tuota joskus toiste, tuskin teen siitä konsaan tämän enempää selkoa ja siirryn nyt siis hopsloikkaa mukavampiin asioihin.

* * *

Sain eilen reilun kaksi vuotta vanhaan blogikirjoitukseen kerta kaikkiaan hurmaavan kommentin, jonka lukijain aikaa säästääkseni sitatoin tähän kokonaisuudessaan:

Hei, kyllä kuule Lehdokkia kannattaa etsiä ja niitä ihan oikeasti on olemassa. Meidän mökkitontilla Korpilahdella niitä on ainakin 9 kpl. Just Juhannuksen aikaan ne tuoksuu huumaavasti illalla. Naapurin rouva ne keksi, kun tuli meille saunomaan ja mentiin jäähylle, niin hän sanoi, että sulla on kyllä jossain täällä lehdokkeja. Tuoksu paljasti ja niin lähdimme löytöretkelle. Olen ihastunut niihin. Toivon, että sinua vielä onnistaa.

Ja arvatkaa taas mitä! Ette vieläkään arvaa, niin kerron: monivuotinen tuskainen harhailuni kannatti ja kohtasin viime perjantaina, siis 26.6.2009 noin kello 20.59.15, elämäni ensimmäisen lehdokin ja sen monta, monta kaveria! Uskoni lehdokkeihin on palautunut! Onnellisuudella ei ole äärtä eikä määrää! Kuten kommentoija myös minä olen aivan korviani myöten lemmessä niihin! Huutomerkki! Ne eivät ole niin ihania kuin kuvittelin vaan vielä ihanampia! Kauniita! Tuoksuvia! Herkkiä! Ihania!

* * *

Olen aina ollut vähän pöhkönä kasveihin. En oikein osaa selittää, mikä kasvimaailmassa niin kovasti kiehtoo, siksi tarjoan selitykseksi geenejä: mummu oli kukkahörhöilijä, äiti vimmailee kasveista ja myös Kuopus on osoittanut sellaisia merkkejä, että kasvit kiinnostavat. Ilmeisesti siis X-kromosomiin sitoutuu* flora-alleeleja, joiden vuoksi vaikkapa poimulehden mesipisara tai nurmitädykkeen sini saa aikaan päässä kemiallisen reaktion, joka taas saa aikaan euforian.

Tästäpä pääsemme siihen lopputulemaan, että geeniperimäni vuoksi olen itse aivan avuton vastustamaan floran kutsua ja siksi täysin holtitta painelen pusikoissa milloin minkäkin viekoittelevan kasvin perässä. Vaikka euforian saamiseksi ehkä onkin siirryttävä koko ajan kovempiin aineisiin, on tässä se hieno puoli, että joka kesän tulo on ihme uusi. Keväällä leskenlehti ilahduttaa, voikukasta jo suorastaan hurmioituu ja ensimmäiset sinivuokot nostavat päähän melkoisen kukkahumalan. Vaikka olen siis ilmeisesti lehdokin kohdalla siirtynyt jyrkimpään mahdolliseen päihdykkeeseen, on sama riemu edessä ensi vuonna – ja tämän loppuvuoden nautin lieventäviä. Maariankämmekkä! Tui tui! Täältä tullaan!

* * *

Geeniselityksessä on yksi pieni mutta. Olen niin kiivaasti vimmaillut lehdokkia ympäriinsä, että nyt näyttää siltä, että oma puolen sukua ja Ton puolen sukua ovat myös hurahtaneet lehdokkiajatuksiin. Että kysynkin nyt, jos siellä on joku kätevä biologi esimerkiksi tätä tekstiä tutkailemassa: Voivatko geenit siirtyä ihmisestä toiseen ilmateitse esimerkiksi puheen tai ajatuksen voimalla? Voiko ihminen saada geenitartunnan ja yhtäkkiä alkaa haaveilla esimerkiksi lehdokin kohtaamisesta? Olenko vastuussa tästä lähipiirin yhtäkkisestä lehdokki-innostuksesta?

(Ja kysyn vielä, varmuuden vuoksi joskin jo pettymykseen varautuen: voisiko ihmiseen siirtää ehkä jostain imurointivimmageenin?)

* * *
*) Tai miten ne geenit nyt menevätkään. Liimautuvat? Niittautuvat? Heittäytyvät kimppaan? Ja kai miehilläkin voi olla flora-alleeleja, en minä sillä, meidän suvussa ne vaan näyttävät periytyvän naislinjaa, kun taas mieslinjassa periytyy nipotusta ja alkoholismia.

Turhuuden markkinat

2009-04-10T22:05:00.005+03:00

Hupsista keikkaa! Taas on kuukausi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Minulla on kai asiaa ihan entiseen malliin, mutta ei oikein aikaa tai paremminkin keksittm [RAAH] malttia kirjoittaa sitä valmiiksi. Ja kaikki, mikä ei ole kandin kanssa twistaamista, tuntuu paheelliselta. Siitä huolimatta olen ehkä ensimmäinen Tampereen yliopiston filosofian ylioppilas, joka valmistuu alempaan korkeakoulututkintoon Bubble Shooteria pelaamalla. (Älkää, hyvät ihmiset, seuratko linkkiä. Siellä on koukku.) Jostain syystä pelaaminen ei tunnu niin paheelliselta kuin ajatteleminen. Onhan tuossa vinha logiikka: kun ajattelen, on parempi ajatella kandityötä, mutta jos en ajattele, on ihan sama mitä häärään. Tai jotain. Imuroimaan en kuitenkaan rupee, niin huonosti eivät asiat vielä ole sentään.

* * *

Muuten! Pääsiäinen on meille uskonnottomille vähän turha juhla. Tavallaan olisi kiva juhlia kevättä, mutta, kuten sitkeimmät lukijani muistanevat¹, siinä ei ole mielestäni juuri mitään juhlimista. Jos nyt ei välttämättä halua hillua masokismin äärellä – enkä minä halua, uskokaa pois. Toi viettää pääsiäisen perheensä kanssa, ja täällä kotona on ihan normaali viikonloppu. Emme teinilasten kanssa aio kärsiä tavallista enempää.

Paitsi! Jos sellaiseksi lasketaan kotikylän rokkipändin kuunteleminen. Ja tarkemmin ajatellen, sehän lasketaan. Sen verran pääsiäiseen panostan minäkin, että lähden kuuntelemaan nuoruuskavereita huomenna maaseudun rauhattomuuteen. Jos sedät jaksaa veivata, jaksan minätätikin heilua mukana. Itseä saa kuulemma puuduttaa, eikä korvatulppain käyttöäkään ole erikseen kielletty².

Mutta!³ Menin ääneen marisemaan matkustushankaluutta tuolla noin yhdessä julkisuudessa. Eikö hetken päästä puhelin soi ja pändin kitaristi huolekkaana soita ja puuhaa yhteiskyytiä. Voi sentään. Okei, joku siellä vääräleuka voi ajatella, että se kertoo jotain pändistä, kun joka ikinen yleisön jäsen pitää erikseen huolehtia paikalle, mutta minä tahdon ajatella, että onpa ilahduttavan ihanan liikuttavan kivaa jne. yms., että minut noin kovasti tahdotaan keikalle.

Tästä ajatuksesta pidän kiinni ja hellin sitä mielessäni pitkään ja hartaasti. Ja kohtahan on toukokuu, ja kohta sekin ohi.

* * *
¹ Ne, jotka eivät muista ja haluavat sekä ne, jotka eivät tiedä ja haluavat, katsokoon aiempaa kevätruikutusta. Tätäkään linkkiä ei valitettavasti voi silti suositella.
² Kunhan venkoilen. Hyvin ne vetävät, eikä tarvii hävetä.
³ Partikkelit! Nuo aikamme vitsaus. Aloittavat tekstin kömpelösti ja tekotaiteellisesti. Ovat vähän kuin vitamiinit: periaatteessa tuiki tarpeellisia, mutta vistottavat silti.

Vallankumouskadulla

2009-03-08T19:48:00.005+02:00

Varoitus: seuraava teksti saattaa sisältää elokuvaspoilereita. Jos aiot katsoa Revolutionary Roadin etkä halua tietää siitä etukäteen mitään, ei kannata lukea tätä.

* * *

Revolutionary Road on varmasti masentavin elokuva, minkä olen konsaan nähnyt. En tiedä, kenelle sitä voisi suositella. Tekisi mieli haukkua koko pätkä lyttyyn sunnuntaini sumentamisesta, mutta en voi, koska – vaikka maailman apein – se on tosi hyvä.

Kenellekäänhän ei varmaan tule yllätyksenä, että maailma on toisaalla aina kauniimpi, parempi ja todempi. Ruoho tihentyy, tuuhentuu ja vihertyy perspektiivin pakopisteessä. Sekään ei tule yllätyksenä, että parisuhteet ajavat ihmisen hulluksi. Revolutionary Road tekee selväksi, että jos aikoo välttää parisuhdeperäisen hulluuden, on sovittava ettei asioista puhuta tai, jos toinen osapuoli ei usko hiljaisuuteen, lakattava kuuntelemasta. Näin ei tule kenellekään paha mieli.

Poikkeuksellisen näitä vanhoja totuuksia laukovasta elokuvasta tekee sen raadollisuus, loppua kohden tihentyvä epätoivon sekainen tuska. Sitä voinee kuvata kertomalla, että kun April kysyy mieheltään aamiaisella, haluaako tämä kananmunansa kokkelina vai paistettuna, tuntui se niin järkyttävältä, että aloin kyynelehtiä (salaa tietysti).

* * *

Tottakai samastuin vahvasti ja siksi elokuva oli minusta niin koskettava, myönnettävähän se on. Toisenlaisiakin mielipiteitä tuli esiin jo elokuvan aikana. Kuulin haukotuksia ja huokailuja. Takana istuvasta teiniosastosta elokuva oli u-s-k-o-m-a-t-t-o-m-a-n puuduttava. Luulen, että ylärivin mummeli torkahti hetkeksi, olin kuulevinani kuorsausta.

Esittelytekstissä Revolutionary Road luonnehditaan romanttiseksi draamaksi. Jos kaikki parisuhteita käsittelevät teokset ovat automatique romanttisia, sitten se on romanttinen. Minusta sen romantiikasta voidaan puhua yhtä perustellusti kuin pommikoneen matkustusmukavuudesta. Enemmän kuin lemmestä elokuva kertoo siitä, millaiseen umpikujaan ajautuu silloin, kun kaikki valittavissa olevat vaihtoehdot ovat sellaisia, joiden kanssa ei voi elää.

* * *

Kate Winslet on ihana ja Leonardo DiCapriosta on kasvanut mies.

Kun kukaan ei ymmärrä

2009-02-26T13:22:00.008+02:00

Olen viime viikoina hinkannut esseetä. Kiillottanut, tuunannut ja puunannut oikein urakalla. Voi että siitä tuli hieno! Hieno ja fiksu! Olin oikein tyytyväinen lähettäessäni sen opettajalle.

Sain viimein palautetta. "Esseessä oli vähän ongelmia. Tule keskustelemaan, jos tahdot." Tekisi mieleni huutaa kuin Rauno Repomies:

JUMALAUTA! EI OLE ONGELMIA MINUN ESSEESSÄ! HIENO ESSEE ON SE! KIVASTI ASIOISTA KERTOO, ASIOITA VIISAASTI POHDISKELEE! HIENO ESSEE! MINUN KIVA ESSEE ON SE! JUMALAUTA!

Ja huudankin. Hetkinen.

Toinen hetkinen, paikkaan vielä katosta irronneet rappaukset ja lahjon naapurit tyytyväisiksi.

JUMALAUTA!

Okei, otan myös lääkkeen.

* * *

Joudun odottamaan peräti ensi keskiviikkoon, ennen kuin kuulen, mitä ongelmia (muka minun kivassa) esseessä on. Nyt on Oharin hermot koetuksella, ja sitä varten alankin pohtia vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita*.

Voisin vetäistä pään täyteen, mutta: meillä on meneillään etninen puhdistus, jonka jälkeen taloudessa ei majaile enää yhtään punanenää eikä tihrusilmää. Sitä paitsi viikon känni voi käydä hermoille sekin, ehkä jopa omille. Voisin teeskennellä välinpitämätöntä, mutta: käsien tärinä ja hallitsematon karjahtelu
JUMALAUTA!
kyllä hiukan rikkoo tyynen olemukseni kuvajaista. Voisin parkua silmät päästäni, mutta: se nyt on kuitenkin vain essee, yksi pieni (no, aika suuri, ylisuuri) essee ja jos kyynelehtimään alkaa kokonaiseksi viikoksi, siitä vasta tihrut silmät saa, ja punaisen nenänkin ehkä.

Niinpä kaivelen sen ympäristöä vähiten kuormittavan keinon: otan väärinymmäretyn neron asenteen. Yrmyilen ja hymähtelen ja nakkelen niskojani – mökötyksen väliin kiljahtelen kiivaana otsa rypyssä (tiedätte kyllä mitä) niin, ettei totuus pääse vahingossakaan unohtumaan keneltäkään. Minkäs sille voi, kun kukaan ei ymmärrä.

Niin että, ystävät kalliit ja vähän edukkaammatkin, älkää nyt vaan alkako ymmärtää minua. Menee aivan riekaleiksi koko hatarasti kokoon karsittu hätätilanerous.

* * *

*) Jouduin kirjoittamaan tuon sanan ~10 kertaa, enkä vieläkään ole ihan varma, onko se oikein. Jotain kertoo hermoista se.

Terveisiä Absurdiasta!

2009-02-19T13:58:00.003+02:00

Palauduin juuri kotiin kaupungista bussilla. Viereen pyrähti parvi noin tokaluokkalaisia uimahallireissulta. Jouduin kuulemaan seuraavan keskustelun:

– Kyllä mää tiedän, mikä ois hyvä. Joku semmoinen värillinen.
– Niin, mustassa näkyy kaikki lika.
– Hahaaa! Toi* sano, että mustassa näkyy lika!
– No näkyy siinä! Pöly ja kaikki töhnä!
– Niin. Toisaalta valkoisessa näkyy kaikki kura ja ruokatahrat.
– No minkä värisen jääkaapin sää haluaisit sitten?
– Joku vaikka punainen ois hyvä. Siinä ei näkyis niin kaikki.

Tajuuttekste jätkät, jääkaapin?! Marttaliikkeellä on vankempi jalansija nuorison keskuudessa kuin ikinä osasin kuvitella. Mitä seuraavaksi? Minkälaiset olisivat hyvät kesäverhot? Toisaalta värilliset olisivat kivat, mutta ne haalistuvat auringossa? Valkoisissa näkyy pikkukärpäset, ja onhan ne vähän tylsät? Mikä imuri on paras? Kumpaa pesuainetta käytätte mieluummin, Tolua vai Ajaxia? Kannattaako matot hakata vai vain tuulettaa imuroinnin jälkeen?

Apua! Mihin tämä maailma on menossa, kysyn vaan! Kun pikkupoikaset – kyllä, poikia olivat nämä pikkumartat – neuvottelevat kotitaloudellisista ongelmista, mitä se kertoo yhteiskunnastamme? Jos siivous on päivän nouseva trendi, ainakin minä alan syrjäytyä kiihtyvällä vauhdilla.

Seuraavaksi ehkä terveisiä marginaalista. Sieltä villanorsujen ja ketsuppiläikkien varjoisalta savannilta, missä pyykkivuoret siintyvät jylhinä kalkkitahraisia kaakeleita vasten ja tuuli pyörittelee kissanhiekkakiemuroita karvaiselle matolle.

* * *

Nuorisoa pitää varjella. "Ei moppi tapa ja moppiämpäriin ei huku" on vaarallista propagandaa näinä aikoina. Tarkkailkaa lapsianne!

* * *
*) Nimi ehkä muutettu. Järkytyin niin, että en tullut painaneeksi vieressä istuvan herran nimeä mieleeni. Miele on muuten ehkä tunnetuin imurimerkki. Eikö tässäkin ole kuulkaa hieman salaliiton makua, kysyn edelleen!

Mutta helppoa ei ole kellään

2009-02-02T13:36:00.003+02:00

Oharin tiedegornerista morjens!

Olemme empiirissä tutkimuksissamme tulleet siihen tulokseen, että ne naiset, joille on tarpeen huomautella pömpöttävästä vatsasta tai hyllyvästä persuksesta, kärsivät tavallista vakavammasta huumorintajun puutteesta. Lisäksi syndroomaan näyttää liittyvän seksuaalisen halun muutoksia (heikkenevään suuntaan) ja jopa valonarkuutta.

Suosittelemmekin, että huumorintajuiset miehet valitsisivat partnereikseen vain hyvin treenattuja, kiinteälihaisia kaunottaria ja aina tarpeen vaatiessa – mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään – päivittäisivät puoliso-osaston välttääkseen tarpeettomia inhimillisiä kärsimyksiä.

Huumorintajuttomien pönöttäjien esteettisten huomioiden aiheuttamista seuraamuksista ei ole juurikaan raportoitu, joten ilmeisesti heidän puolisonsa ovat sangen tyytyväisiä tutiseviin jenkkakahvoihinsa.

Uusi vuosi, vanha nahka

2009-01-15T14:29:00.004+02:00

Siihen aikaan, kun Phalaenopsikset* vielä käyskentelivät villeinä ja vapaina pinnalla maan, en tiennyt paljon mistään mitään. En tiedä vieläkään, mutta tänä aamuna koin kuitenkin yhden tärkeän oivalluksen. Nuorena ihmisnaisena, siis tuolloin esikeraamisena aikana, en lainkaan käsittänyt venyttelyn tarkoitusta. Erityisesti se, kun käskettiin nostamaan käsi ylös, taipumaan ja tuntemaan hyyyvää veeeenyyyytyyys, herätti suurta hämmästystä. Mikä venytys? Missä? Taivuin vaikka minkälaiseen linkkuun käskettäessä (ja joskus ihan huviksenikin) eikä se erityisiä tuntemuksia aiheuttanut, mitä nyt tukalan asennon aiheuttamassa ahdingossa keuhkojen tyhjeneminen joskus hitusen pökräytti.

Vaan tänä aamuna, kun ponkaisin sängystä ja jossain äkillisessä mielenhäiriössä päätin, että nytpä aloitan aamun reippaasti, havaitsin seuraavaa: kun ihminen vanhenee, se lakkaa taipumasta sujuvasti. Nostin käden ylös, taivutin toiselle kyljelle ja MITVIT! AUHAUH! NAHKA REPEE! HAJOON! NIINQ OIKEESTI!

Kyllä tuntui kuulkaa veeeenyyyytyyyys!

* * *

Teinkin siinä oitis uudenvuodenlupauksen: Tästä lähtien joka ikinen aamu ensitöikseni venytän molemmat kyljet ja selän, heiluttelen kädet kaikkiin mahdollisiin suuntiin monta kertaa ja vasta kun olen tosi venynyt ja siten zen, porhallan kahville ja tupakille. Paitsi milloin olen flunssassa, krapulassa tai muuten kuollut. Tai otetaan tuo viimeinen pois, olenhan aina aamuisin muuten kuollut. Harkitsen myös vakavasti joka-aamuista takaperinkuperkeikkaa.

Nahka on minua varten enkä minä nahkaa, joten sen on parempi alkaa tanssia pillini mukaan ja venyä niin kuin käsketään.

* * *

Nyt kun aloin uudenvuodenlupailla, voisin lupailla jotain muutakin samaan konkurssiin. Voisin esimerkiksi keskittyä positiiÄH tai jos olisinkin tänä vuonna enemmän itsekÄH lisäisin liikuntÄH lopettaisin tupakÄH lupaisin olla lupailemÄH ÄH ÄH ÄH

Vain ne taistelut kannattaa aloittaa, jotka on edes teoriassa mahdollista voittaa.

* * *

Joulu tuli ja meni, vuosi vaihtui ja tammikuukin alkaa olla puolessa. Niin että hyvää joulua, uutta vuotta ja tammikuun puoliväliä, rakkaat mussukat!

* * *
*) Jennille erityisterkut ja onnittelut uudesta perheenjäsenestä. Joskin suisidaalinen, mutta ah niin hurmaava, arvelen, kuten kaikki lajitoverinsakin. Sekin, joka nyrpistelee meillä milloin millekin ja uhkailee riistää henkensä kiukkuraivareissaan, kun hänen kaikkia tarpeitaan ei tyydytetä tyydyttävästi.

Liika on aina liian paljon tai voi se olla liian vähänkin

2008-12-09T22:57:00.005+02:00

Siinä vaiheessa, kun ei saa naurukohtauksilta kirjoitettua loppuun yksinkertaista lausetta

Suomessa on miljoonan potentiaalisen kirjailijan reservi!

lienee parasta antaa periksi ja jättää luentopäiväkirjan loppuhuipennukset huomisen kirjoitettavaksi.

* * *

Ehkä ajatus naurattaa vielä huomennakin.

Vapise Vanja! Meiltä korpein kätköistä kuuluu tauoton näppäimistön papatus, ja sitä vastaan on sitkeimmänkään bibliofiilin turha käydä rillit ojossa ja lukunuttu tanassa.

Tu sinä hakeen runos perään loppusoinnut! khihihi.
Millo häne pääse varjo sattuu tuon väliotsakkee kohal, ni sillo hänel tullookii noutaja.
Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta pilkkui ja pistei! Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärä, mut kui helvetin taval pilkkui?

Suomen urheat naiset, lapset ja miehet pannaan käsittelemään tekstiä yhteisen asian, isänmaan puolesta ja nekin vähäiset ja vaivaiset kunnon kansalaiset, joiden sormet eivät enää taivu näppäimistölle, auttavat kuka oikolukemalla, kuka bloggÄH

[nyt lähtee mopo käsistä]

* * *

Ehkä ei. Väsyneenä sitä hihittää vähän kaikelle. Anteeksi. Menenkin tästä jo.

Elokuvasuositus

2008-11-30T18:13:00.001+02:00

Jos elokuva saa minut kyynelehtimään ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, se on joko älyttömän hyvä tai itkettävän huono. Uli Edelin Baader Meinhof Komplex on hyvä. Tosi hyvä. Huh.

Kävimme eilen illalla elokuvateatteri Niagarassa mykistymässä.

Vieläkin on vähän hiljainen olo, vaikka haluaisin runsaasti hehkuttaa ja kehuskella filmiä. Toi luonnehti Baader Meinhof Komplexia osuvasti sanomalla, että se on "saksalaisen toteava". Toteavuus on tietenkin hienosti rakennettu illuusio, mutta tosi on, että lopputulema on harvinaisen puolueeton. Ennemmin kuin poliittisena kannanottona elokuvan voikin nähdä kuvauksena siitä, miten hyvänkin aatteen voi pilata väkivallalla ja miten väkivaltaan väkivallalla vastaaminen johtaa – niin. Väkivaltaan, jonka voima kasvaa samaan tapaan kuin rinteeseen vierimään paiskatusta lumipallosta kasvaa hallitsematon lumivyöry.

Kun elokuva tulee myyntiin, ostamme sen kotiin ja panemme teinijaoston television ääreen. Kun nuorison on tappamista kerran telkkarista tuijotettava, katsokoot kerrankin millaista sen todellisuus on.

Katsokaa muutkin. Helppo ja kiva filmi Baader Meinhof Komplex ei ole, mutta se on koskettava jÄH. Mitä minä tässä lavertelen. Katsokaa itse.

Jargonryöppy ja kuinka se selätetään

2008-11-29T14:01:00.002+02:00

Aloinpa tuossa aamupuhteinani räpläämään esseeaineistoa: yksitoista litteroitua nauhoitetta kirja- ja puhekielen välistä, edelleen niitä säätiedotuksia, kiitos vaan kauheasti kysymästä¹, 435 predikaatillista lausetta, joista 140 valikoitui aineistoksi sillä perusteella, että niissä on olla-verbi.

Tähän asti kaikki oli helppoa. Tottahan minä nyt erotan vilkaisulla predikaatit ja niistä vielä ympyriäisellä o:lla alkavat olla-verbit, on tässä sen verran tullut opiskeltua sentään ynnä muuta pullistelua. Osaan erotella myös vähäisellä järkeilyllä pois perfektimuodot (pluskvamperfektejä ei ole) ja progressiivirakenteet. Huomasin ottaa mukaan modaaliset predikaatit, lähinnä siis voi olla:t. Laskin prosentit kultakin puhujalta ja keskimäärin. 32 %:a niitä on, ettäs tiedätte, jos joku kysyy.

Sitten aloin miettiä, miten ryhmittelisin aineiston helpoiten, kun tavoitteena on tutkia, mitkä ovat predikatiivi-, mitkä eksistentiaali- ja mitkä tilalauseita. Ha. Näppäränä kekkasin, että minähän teen kysymyksiä, ja eikun laatimaan:
Mikä on millaista?
Missä on millaista, mitä tai mikä?
Mikä, millainen tai mitä on missä?

Ja voi, eikö vain mennytkin kieli keskelle kämmentä juurikin tässä kohtaa. Kun kieli on puhuttua, prosodia, se mitä vastauksessa painotetaan (= prominenssi), vaikuttaa kysymykseen. Katsokaas nyt:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Missä on aurinkoista? kun taas
Länsi-Suomessa on aurinkoista.
vastaa kysymykseen Millaista on Länsi-Suomessa?
Propositio pysyy samana:
Länsi-Suomessa on aurinkoista.

Ah ja voi, sanoo Hietasen Paavokin (kuka lienee). Kumpi oli ensin? Kana-kysymys vai muna-vastaus? Tarvitseeko väitelauseisiin edes olettaa kysymystä, kun sitä ei reaalimaailmassakaan meteorologille aseteta, mitä nyt Urpo Martikainen tai joku muu Pirjo Nuotio joskus anelee aurinkoista säätä? Millä minä sitten nuo lauseet toisistaan erotan? Voiko teemapaikkaan, lauseen alkuun, huoleti olettaa prominenssin vai pitäisikö (oivoi) kuitenkin kuunnella aineisto läpi? Ehtiikö siinä prominenssia paljon huomata, kun Matti Huutonen panee parastaan? Liekö kyseleminen ihmiselle miten vahingollista? Voiko siitä kasvaa esimerkiksi ontelosyyliä tai tulla hilsettä?

Tässä tuskassa raastoin vaatteet yltäni ja porhalsin suihkuun. Suihkussa hämmästytin itseäni, ja arvatenkin naapureita myös, päräyttelemällä ääneen hataria lauseita, joista veden kohinan alta kuului lähinnä pärisevät propropreproopprreeprrooosss.

Toivottavasti pärinä meni ilmavaivojen syyksi. Oletan, että noin yleismaailmallisesti on normaalimpaa piereskellä suihkussa kuin höpistä ääneen lingvistisiä kummallisuuksia.

* * *

Sitten keitin räväkät kahvit uudella Moccamasterilla² ja pohdin, että näin sitä vaan meilläkin provarillistutaan ja pitäisikö alkaa primuroida. Jostain kumman syystä imuroinnin ajatteleminen aina palauttaa järjen päähän.

Niinpä tulin siihen tulokseen, että kaikkein hyödyllisintä on juuri nyt oikaista sohvalle ja ajatella silmät kiinni mukavia asioita. Kuten orkideoja.

* * *

¹) Kunhan teeskentelen kyllästynyttä. Oikeasti olen edelleen aika innoissani sääkielestä, ja sen saa lähipiiri tuta jatkuvasti. Onneksi lähipiiri (no okei, Toi) on myös kiinnostunut sekä kielestä että säästä (kuka ei ole?!) , niin kärsimys ei kasvane sietämättömäksi sentään.
²) Mm on ihana ja ansaitsee siksi tulla mainituksi omalla nimellään, vaikka menisi vähän mainoksen puolelle.

Ylitsevuotavat maljat loiskuvat holtittomasti

2008-11-28T11:27:00.006+02:00

"Lukiolaisille opetetaan nykyään ihan liian paljon, ja asialle tarttis tehdä jotain", sanoi eilen illalla lukion äidinkielenopettaja Päivi Aro erinomaisessa puheenvuorossaan Nykysuomen seuran syysteemapäivässä Näkökulmia kieleen.

Tulipa raflaava sekä monipolvinen alku, mutta olkoon siinä nyt.

Aron ehdotus asiain korjaamiseksi oli, että vähennetään kaikkien aineiden opetusmäärää. Onko hurja ajatus? Mitä ne kakarat sitten koulussa oppivat, jos niille ei opeteta tärkeitä perusasioita? Jaksaako ja oppiiko nuorena mitä vaan?

Minulla on lukiosta sekä omakohtaista kokemusta (kirjoitin vasta vuonna 2004!) että lapsikohtaista kokemusta (perheen kaksi teiniä), ja tällä kokemuksella en voi muuta kuin sanoa, että Aro on täsmälleen oikeassa: Lukiossa opetetaan liian paljon liian lyhyessä ajassa. Opetusmääriä pitäisi vähentää.

Opetuksen ylikuormituksesta nimittäin seuraa se, että lukiolaiset työntävät kiivaalla vauhdilla nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokeessa tietonsa paperille, tyhjentävät päänsä ja työntävät kiivaalla vauhdilla seuraavan kurssin nippelitietoa päähänsä, oksentavat kokee... Lopputulemana päässä on viimeisen kurssin tiedot, soveltamistaidot olemattomat ja oma ajattelu puuttuu pahimmissa tapauksissa kokonaan. Kuka tästä hyötyy?

Minusta on harvinaisen epäreilua, että ihmiset tekevät valtavan työn eivätkä saa siitä juuri mitään. Näin käy nykyisellä opetustahdilla: jatkuvasta pänttäämisestä huolimatta lukiolaisten taidot esimerkiksi äidinkielessä ovat huonontuneet jatkuvasti ja – edelleen Aron mukaan – ovat jopa surkeat.

* * *

Ehkä näkökulmani on hitusen puolueellinen, mutta en silti vähentäisi äidinkielen opetusta, pikimminkin lisäisin. Kieli on kuitenkin se väline, jolla muut asiat opitaan. Äidinkielen opetukseen pitäisi mielestäni liittää tiedonhaun opetusta ja erityisesti nyt, kun tietoa tulvii ovista ja ikkunoista hallitsemattomia määriä, lähdekritiikkiä. Miksei äidinkielen opetukseen voisi liittää myös muiden aineiden opetusta, tai paremminkin tehdä ainerajat ylittävää yhteistyötä? Reaaliaineiden aiheista monet soveltuisivat erinomaisesti vaikkapa kirjoitusharjoituksiksi: Vertaile evoluutioteorioita, Jeesuksen viimeiset kärsimykset, Saddam Hussein persoonallisuuspsykologian silmin, Marie 1890, ja niin edelleen.

Minusta vuosilukujen tietämistä tärkeämpää on tietää noin suunnilleen milloin mitäkin tapahtui ja miksi ja mistä tiedon voi tarvittaessa täsmentää. MAOL-taulukkokirjasta voi tarkistaa fysiikan, kemian ja matematiikan kaavat, kunhan tietää mitä hakee mihinkäkin tarkoitukseen ja osaa soveltaa. Sama pätee kaikkiin aineisiin: hakuteoksia on ja niitä kannattaa käyttää.

Rauhallinen oppimistahti ja asioiden harjoittelu tukevat omaa ajattelua. Kukaan ei voi oppia kaikkea tarvittavaa ulkoa, siksi valmius ratkaista ongelmia erilaisin keinoin ja apuvälinein on nippelitietoa tärkeämpää. Tieto on raaka-aine, taidon materiaali – taito on opeteltava, tiedon voi poimia.

Sanoohan tämän järkikin, hyvä ihme.

* * *

Ikävä kyllä, sama meno jatkuu yliopistossa. Olen juuri ennen tenttiä väsännyt muistisääntöjä, joiden avulla olen suoltanut paperiin vaadittuja vuosilukuja ja muuta tauhkaa. Niiden osaaminen kuuluu ammattitaitoon, minulle on kerrottu. Tosiasia kuitenkin on, että tentin jälkeen tiedot haihtuivat samantien. En silti ole tästä huolissani enkä tunne itseäni ammattitaidottomaksi, sillä hyllyssäni on kirja, josta voin varsin pienellä vaivalla tarkistaa, mikä olikaan se vuosi, jona [tapahtui hyvin tärkeitä juttuja].

Tällä kerralla en ala mellastaa siitä, mitä varten tenttejä ja kokeita ylipäätään tehdään. Mitä niillä muka voi mitata, paitsi ehkä taitoa suoriutua tenteistä ja kokeista?

Niin kuin sanoin, en ala.

Kaikki maailman introvertit yhtykää!

2008-11-25T17:48:00.004+02:00

Niin kuin tiedätte, minähän olen varsin rehvakas persoona. Olen suuna päänä siellä täällä, ja varsinkin siellä täällä, ja hauskuutan kansaa. Olen suulaana ja rohkeana tunnettu henkilö kaikin puolin.

Tänä syksynä olen joutunut, ihan vaan harjoituksen vuoksi, esiintymään pienehköjen yleisöjen edessä. Siellä niin kaikkien toljotettavana ja toisinaan vieläpä kuvattavana. Jotta inkvisitio olisi täydellinen, olen joutunut katselemaan itseäni nauhoitettuna audiovisuaalisena ilmiönä televisioruudusta. Kertakaikkiaan! Joka kerran olen hämmästynyt sitä naista, joka ruudulla jaarittelee. Se on rauhallinen ja hymyilevä, ystävällisen vakuuttava ja muistuttaa erehdyttävästi ihan ihmistä. Voisin jopa pitää siitä tyypistä, jollen tietäisi paremmin.

Sen naisen sisällä olen nimittäin minä. Tärräävänä ja tutisevana, ajatus karkuteillä, keskittyminen tipotiessään ja adrenaliinitaso niin korkealla, että jos jotain tosi järisyttävää tapahtuisi – esimerkiksi kynä putoaisi lattialle – hyppäisin ikkunasta pihalle tai pyörtyisin. Ehkä molempia.

Jos satutte siis joskus katselemaan sen naisen esiintymistä, älkää uskoko, että se muka nauttisi tilanteesta, tai olisi edes auttavasti rento. Huijari on se ihminen, sen minä teille nyt kerron. Sitä vistottaa suunnattomasti olla yksin äänessä ihmisten edessä. Sen tekisi mieli paeta paikalta tai teeskennellä kuollutta. Silti se siinä vaan höpöttää, kun kerran käsketty on. Raukkiskin siis vielä.

* * *

Humanistille ei ole kuulemma sellaista työtä, jossa ei joskus joutuisi esiintymään julkisesti. Ja tämä minulle kerrotaan vasta nyt!

* * *

Siltikin vähän epäilen, että Joku Jossain, se kaiken pahan alku ja juuri, on keksinyt, että mepä täällä Suomessa olemme kaikki yhtä reippaita ja halukkaita esiintyjiä kuin kuka tahansa keskivertojenkki. Jos kuka väittää, ettei tykkää puhua julkisesti eikä halua mennä yleisön eteen, se jyrätään tylysti ja sille kerrotaan, että kuule kyllä sun nyt vaan täytyy, koska niin vaan täytyy.

Peruskoulun arviointiohjeissa mennään vielä pidemmälle ja määritellään, että ihmisen pitää oikein haluta esiintyä. Seuraava katkelma on opetushallituksen ohje, jossa kerrotaan, millainen äidinkielestä arvosanan 8 saava 6–9-luokkalainen on (lihavointi omani):

Oppilaan vuorovaikutustaidot ovat kehittyneet niin, että hän
• haluaa ja rohkenee ilmaista itseään kirjallisesti ja suullisesti sekä ryhmän jäsenenä että yksin esiintyessään.

Olen hiukan nihkeä ajatukselle, että ihmisen halut voidaan arvostella numeroin. Minusta tuollainen luokittelu menee jo persoonallisuuden arvioinnin puolelle, ja onko sellainen muka reilua, kysyn vaan. Ja vastaan samantien.

Ei ole. Esiintymistä voi toki harjoitella ja siinä voi harjaantua. Esiintymisestä voi jopa oppia nauttimaan, tai ainakin sietämään sitä. Mutta älköön hitossa kukaan tulko lyömään minulle, tai kenellekään, otsaan kahdeksaista, tai mitään muutakaan numeroa, sen perusteella, mitä minä haluan ja mitä en.

* * *

Jos saisin valita, en esiintyisi julkisesti. Koska en saa, esiinnyn. Minä selviän siitä hengissä vain vähäisin vaurioin. Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille julkinen esiintyminen on paljon kovempi paikka. Hekin selviävät hengissä, mutta ihmettelen silti, onko kaikki se piinallisen tuskaisa jännitys tosiaan tarpeen. Miksi meidän kaikkien täytyy, koska täytyy?

* * *

Tämän tuskaisan ryöpyn purskautti ulos syksyn viimeinen esiintyminen. Puhun huomenna viisi vaivaista minuuttia modernismista kirjallisuudessa, ruotsiksi. Teksti ei saa olla valmiiksikirjoitettu vaan puhe pitää luoda puhuessa. Hah. Jos minulta kysytään, niin minun puolestani mamma kan heta Kalevi eller begreppet vara vad som helst. Sanat katoavat taivaan tuuliin ja luultavasti kuolen häpeästä.

Rakas lukija! Nämä ovat siis ehkä jäähyväiset. Nyyh!

Muista 2

2008-10-29T13:33:00.003+02:00

Itselle tärkeistä asioista horistaan vain ja ainoastaan niille tahoille, joilta on edes teoriassa mahdollista odottaa kiinnostusta ja palautetta, joka on kannustavaa, myönteistä ja kriittisenäkin asiallista. Niille tahoille, jotka säännöllisesti ivaamalla ja vähättelemällä lyttäävät, keskitytään juttelemaan joko a) niistä itsestään tai b) niitä näitä (mitkä aika usein ovat 1 ja sama asia).

Näin pysyy oma mieli hyvänä ja kaikki ihmiset iloisina.

Suihkuhepari

2008-10-28T17:09:00.008+02:00

Kuvittelisin, että kun ihminen on Muotoiluinstituutissa™ opiskelemassa esineiden valmistusta, siellä neuvotaan, että tavaran pitää olla paitsi kauhean kaunis myös kätevä käytössä. Mikä järki tuommoista muuten on opettaa? (Olen varma että sitä jossain opetetaan, mutta laiskottaa liikaa, jotta tarkistaisin missä ja miten.) No. Kuvittelisin lisää, että Muotoiluhenkilö, kunhan hän valmistuu ja menee työelämään, unohtaa saman tien koko opetuksen ja alkaa hullunkiilto silmissä väsätä mitä omituisimpia artikkeleita. Vai millä ihmeen ilveellä voi selittää esimerkiksi silityslaudat, cd-kotelot saati ne tuhannet tukalat ja rumat purnukat, joista kauppojen hyllyt pullistelevat etenkin kosmetiikkaosastoilla?! Tässä on kunnostautunut erityisesti aidon kauneuden puolesta liputtava tavarainmarkkinoija, eivätkä juuri muut sen parempia ole. Katsokaa nyt noita muovipulloja! Säälittäviä, epämuodostuneita vempuloita.

Yksi hyvä selitys tietysti on, että purkki pitää saada näyttämään valtaisan suurelta, vaikka oikeasti se sama 2 tai 3 dl niissä sisällä on kuin pakkauksen kyljessä ystävällisesti kuluttajalle ilmoitetaan. Miten saada vähempi enemmäksi? Muotoiluhenkilöpä ratkaisee asian niin, että hän venyttää purkin hiiirvittävän pitkäksi eli korkeaksi ja jos oikein kieli keskellä kämmentä hommansa tekee, vieläpä suipentaa niin pohjan kuin korkinkin. Jo vain näyttää 2 dl ainakin 2 l:lta!

Mitä sitten? Sitä sitten, että eihän tuommoiset helvetin astiat pysy pystyssä mitenkään suihkutelineissä! Siinä aamu-unisena, kun suihkussa kätensä kohti hyllyä ojentaa varomaton aitoa kauneuttaan huoltava suihkuri, saa hän aikaan dominoilmiön: vaappuva pullo tönää kumoon toisen vaappuvan pullon ja koko kaunistautumis-puhdistautumisarsenaali rysähtää hirvittävällä kolinalla lattialle, josta se singahtelee sukkulana pitkin nurkkia pois suihkutiloista ja piiloutuu pyykkitelineen alle.

Jos suihkuri on tarpeeksi kokenut ja valpas, hän saattaa onnistua pyydystämään yhden näistä vimmaisan pakohaluisista astioista. Mutta onko siitä hänelle iloa? Eipä ole! Jos aidosti kauniiksi haluava henkilömme jotenkin saakin korkin murrettua auki (esimerkiksi rälläkkää apunaan käyttäen), ei sieltä tule tipan tippaa heleyttävää ja kiinteyttävää ainetta. Materia on nimittäin jumahtanut suippiopurkin pohjalle ja reunoille, eikä tule sieltä ulos puristamalla, vatkaamalla, heiluttelemalla eikä itkemällä. Niin hirvittävä kiroilu täyttää koko suihkuhenkilön huoneuston, että kasvit lakastuvat ja katosta tippuu rappaus.

Kuinka vaikeaa se on, ja nyt käsi sydämelle Muotoiluhenkilöt, suunnitella sellainen purkki, joka seisoo tukevasti korkillaan ja aukeaa kätevästi? Kaivakaa nyt, rakkaat Muotoiluhenkilöt, itsestänne humaani puolenne ja lakatkaa sumuttamasta kuluttajaa omituisilla muodoilla: sommitelkaa asiallisia astioita. Kiitos jo etukäteen!¹

* * *

Ihmettelenpä samaan syssyyn myös, miksi tällaisia muoviastioita ei kierrätetä. Jotenkin äärimmäisen surullinen on ajatus kaatopaikasta, jossa kylki kyljessä pötköttelee hylättyjä, aidon kauneuden aineksia sisältäneitä (tai vielä sisältäviä, ks. yllä) epäkeskoja, onnettomia muoviputeleita. Kai niitä nyt johonkin voisi vielä käyttää? Hirvittävä määrä maatumatonta muovia rötköttää mitääntekemättömänä samaan aikaan, kun maailman luonnonvarat uhkaavat loppua.

Talous, jossa on hikoilevia teinejä², tuottaa tuommoista muovijätettä valtaisat määrät vuodessa. Etenkin jos teinit ovat tyttöjä ja haluavat aidosti kauniiksi.

* * *

Siinä toivossa, että olen tässä jotenkin saanut Muotoiluhenkilöihin maagisen yhteyden, kysyn myös, kenen neropatin idea oli laittaa suihkusekoittimeen kahvallinen veden lämmön säädin? Onko kiva ajatus suihkuhenkilöstä puhdistautumisriitin yhteydessä eläytymässä vaikkapa Marion Rungin El Bimboon ja hänen siinä puolipiruettia vääntäessä pyrstöllä tahi muulla ruumiinosalla sohaisemassa kahvasta kirjaimellisesti kylmää vettä niskaan? Nouseeko oikein hymy huulille, mitä?

* * *

¹ Etukäteen kiittämiseen sisältyy sellainen ovela ajatus, että hommasta on vähän vaikeampi kieltäytyä, kun siitä on kerran jo kiitettykin. Hähää! Näin sitä kuluttaja sumuttaa Muotoiluhenkilöä.
² Teinejä on hyvä syyttää vähän kaikesta.

Seksuaalipoliittinen kannanotto

2008-10-24T11:59:00.005+03:00

Mikä ajaa hirmu pörhötärkeänkiireisen bloggaajan varmimmin päivittämään? Tietenkin se, että hirmu pörhötärkeänkiireisen tehtävän palautuspäivä lähestyy nopeammin kuin Mika tulee takaa* ja hirmu pörhötärkeänkiireisen bloggaajan pitäisi hirmu pörheästi paukuttaa tärkeänä näppäimistöltä maailmaan säätiedotusten verbien sekä lauserakenteiden ilosanomaa.

Mitä tekee hirmÄH bloggaaja? a) Tuskailee, miksi ihmeessä pitää valita noin äärimmäisen tukala aihe, b) juoksee parvekkeella tupakalla tämän tästä, c) pelaa sudokua, d) rääpii ja sorkkii aineistoa pitkällä tikulla tuhahdellen ja viimein e) sortuu bloggaamaan jostain polttavasta tai kipeästä aiheesta.

* * *

Propositio on lauseen asiasisältö: se osa, joka kertoo jotain ulkomaailman tilasta.
Presuppositio on edellyttämys: se osa jonka lause olettaa todeksi ja joka ei sisälly propositioon.
(Kuiri: Semantiikan peruskurssi)

12 prosenttia suomalaisista: kuorsaus pilaa seksin uutisoi Iltasanomat taannoin.

Propositio: kuorsaus pilaa seksin 12 prosentin mielestä.
Presuppositio: kansalaiset kuorsaavat sekstatessaan.

Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, että suomalaiset ovat harvinaisen kylmähermoinen heimo: 88 prosenttia ei häiriinny kuorsauksesta seksin aikana. Tunnustan kuuluvani kerrankin vähemmistöön ja myönnän, että seksinaikainen kuorsaus saisi minussa luultavasti aikaan epävarmuuden, ahdistuksen ja jopa raivon tunteita – etenkin jos kuorsaaja on partnerini. (Omaa kuorsausta harvemmin kuulee, eikä siitä siksi juuri häiriinny.) Miten sinä, rakas lukija, koet tämän? Kaivatko yöpöydän laatikosta nenäteippiä ja teippaat partnerin hiljaiseksi? Vai lähestytkö asiaa itsesi kautta ja työnnät päähäsi korvatulpat?

Asia kiehtoo minua suunnattomasti ja vaivaa etenkin öisin, kun en saa unta. Ajattelen lukuisissa suomalaismakuuhuoneissa raikaavaa kuorsausta jÄH

Toinen päätelmä, johon olen ajautunut asiaa monelta kantilta tutkailtuani, on se, että kaikesta uutisoinnista saa vähän raflaavampaa, kun sen yhteyteen ymppää seksiä.

* * *

Soveltanen tätä viimeistä päätelmää myös esitelmän tekoon! Käyn uudella innolla sääverbien kimppuun! Etsin piilopornomerkityksiä ja seksuaalisväritteisiä presuppositioita! Miksi esimerkiksi sääkielessä ei sanota (käytännöllisesti katsoen koskaan) sataa vaan käytetään ilmaisua sadetta tulee tai jopa sadetta saadaan?! Tuossa on varmasti jokin eroottinen aspekti havaittavissa ja eiköhän näillä oletuksilla saada kasaan kelpo esitelmä, jonka akateeminen maailma ottaa vastaan innon puna poskilla ja minulle tulee mainetta ja kunniaa niin kuin sadetta matalapaineen keskuksessa jÄÄÄHHHH.

Otan ehkä kuitenkin taulukko-ohjelman kauniiseen käteen ja vetäisen siitä vain kuivat johtopäätökset ilman erotiikkaa.

(Hihi, nyt sanoin kuitenkin, että vetäisen kuivat. Hihi, hihihi.)

* * *

*) Tylsintä siinä, että Häkkinen ei enää formuloi, on juuri tämä legendaarisen, ihastuttavan lauseen puutos Kyllösen vimmaisalla äänellä kailotettuna sunnuntaisessa olohuoneessa viihtyisien huonekasvien katveessa: JA MIKA TULEE TAKAAAAAAA! ...ja siitä aiheutuneen pelonsekaisen säikähdyksen jälkimainingissa siivottu kahvi sohvilta, lattioilta ja keuhkoista.

Havaintoja flunssasta, yöök

2008-09-11T10:02:00.004+03:00

Flunssa, siinäpä vasta hauska tauti, sillä tavalla puuduttavan puujalkavitsimäisesti. Pakkohan sille on nauraa, vaikka ei yhtään naurata, vaan kun ei muutakaan kehtaa. Ei siihen nyt juuri kuole, mutta ei paljon muutakaan. Toisaalta ihmisillä on Oikeitakin Ongelmia, joiden rinnalla flunssa on kuin karvainen luomi Paris Hiltonin pempussa*.

(Epäreilua kyllä, näistä toinen ei sulje toista pois. Myötätuntoni niille ihmisille, joilla on sekä OO että flunssa! Koittakaa kestää! ~~Paris Hilt~~ okei, en kaiva verta nenästäni enempää.)

Tänä aamuna tutkailin flunssaviruksen kaivertamia uria naamassani. Niihin jos olisi agraarihenkinen kansalainen ripotellut vähän multaa ja heittänyt perään siemenperunaa, olisi siitä saanut nelihenkinen perhe hyvinkin elintarviketta, jolla se olisi pärjännyt ainaki pual vuat. Silmäpusseissa sato olisi ollut varsin kätevä kantaa kellariin talteen. Äh. En jaksanut kuitenkaan pohtia mitään järjellistä syötävää (saati sen kasvattamista naamassani), joten join teetä ja söin kuusi keksiä. Flunssa ei vie nälkää mutta rajaa ruokahalun vähintäänkin omituisesti.

Kahvia? Yöök.
Ruisleipää? Yöök.
Jukurttia? No ei, siinä on maitoa.
Appelsiinimehua? Ei, siinä on appelsiinia.
Omenamehua? Sitä ei ole ja sitä paitsi siinä on omenaa. Yöök.
Ja niin edelleen, lista on loputon. Ja sen pohtiminen on turhaa, koska syönpä mitä hyvänsä, oksennan sen saman tien pois kuitenkin. Kaksi kuppia teetä ja kuusi keksiä. Yöök.

Lasillinen vettä. Yöök.

Jossain siinä suihkun ja yöökin välissä päätin kuitenkin, rintaani paukaittain (kumpaankin, mutta hellästi vain), että kauneuttanihan et vie! Niinpä värjäsin kulmat, yöök, ja lakkasin kynnet, yöök. Nyt näytän harpohkomarxilta, mutta kynnet kiiltelevät kivasti kilpaa nenän kanssa, yöök. Ripsivärin laittaminen voi olla aika turhaa, sillä oikea silmä vuotaa valtoimenaan. Yhdennäköisyys Kellopelivintiön kanssa saattaisi olla ilman knalliakin liikaa jopa tässä konkurssissa. Ehkä valitsen vain rohtuneeseen kärsääni sointuvan huulipunan, niin lienen edustuskelpoinen rynnätessäni lipastolle levittämään flunssan ilosanomaa.

En suostu syyllistymään flunssan levityksestä. Jostain se tulee kuitenkin, yöök.

* * *

Ajatus harhailee samaan tapaan kuin minä itse ihan fyysisesti tässä huoneustossamme. Huomasin seisovani eteisessä kovasti tarmokkaana, mutta en saanut millään mieleeni, että miksi. Hetkinen, tarkistamme kytkennät.

* * *

Niin! Päätin sittenkin, että koska tosinainenhan ei kaupungilla hillu nyppimättömin kulmakarvoin ja olenhan tosinainen erityisesti ja varsinkin, harpomarxit saavat lähteä (osittain, sillä mielestäni Saimi Nousiainen on mennyt vähän liiallisuuksiin tosinaiseuden kanssa). Tein kulmakarvoja nyppiessäni mielenkiintoisen havainnon: ihminen ei ilmeisesti pysty oksentamaan ja aivastamaan samaan aikaan. Ristiriitatilanteessa keho menee jumekseen eikä tee kumpaakaan! Mahtavaa! Paitsi että karvojen nyppiminen kyllä sattuu aika paljon.

Enemmän kuin aivastaminen tai oksentaminen.

* * *

Havahduin vessassa sakset kourassa tuijottamassa pahaenteisesti otsatukkaani (peilistä). Jostain livahti kuitenkin järjen ääni päähäni ja jätin otsatukan rauhaan. Se oli varmaan ihan hyvä ratkaisu. Nyt, ennen kuin ehdin säätää kauneuttani yhtään tämän enempää, lähden pois tästä taloudesta saksien, pinsettien ja vetyperoksidien ääreltä. Heiny!

* * *
*) Tulipa omituinen vertaus ihan pyytämättä. Hmm. Pitänee tutkailla vähän mentaalihygieniaa.

Syksyn parhaat vaalivinkit

2008-09-09T14:45:00.010+03:00

Taas alkaa olla käsillä se aika, jolloin lupaillaan yhdeksän hyvää ja kymmenen ellei peräti yksitoista ja puoli kaunista. Maailma parantuu, pelastuu ja komistuu silmissä, kunhan täräjäväkätinen äänestäjä saadaan piirtämään oikean aatteen numero paperilappuseen. Tai oikeastaan ei sillä aatteellakaan niin suurta väliä ole, kunhan luvataan kaikille kaikkia ja sassiin. Tälläpä konstilla peli on selvä ja poika tulee kotiin. Yleensä tämän onnellisen perhetapahtuman jälkeen hämmästellään, että "Miten se nyt tonne meni? Onko ihmiset ihan hulluja?" Lopulta tullaan siihen tulokseen, että on ne, kaikki paitsi me tietenkin.

Vaan toteutuisiko demokratia vähemmän yllätyksellisesti, jos puolueet keskittyisivätkin siihen, minkä osaavat parhaiten – ja milloin osaamisessa on hienoisia puutteita, pyrkisivät pyllistelemään vain parhaita puoliaan julkisuuteen? Mullistava ajatus! Piti oikein pohtia, miten se tapahtuisi ja näinpä kirjasin ylös parhaimmat ehostusvinkkini tämän vuoden Suomen Ihkuin Neito -kokelaille. Rinta ulos, olkapäät alas, hymyä huuliin ja olkaa persoonallisesti hyvät, neidit! Tässäpä teille vaalimamman parhaat vinkit ja syksyn kuumimmat kampanjatrendit:

* * *

Demarit:
Asetelkaa tädeille tuoreita kukkia hattuihin ja jättäkää vähemmälle huomiolle ne punaniskaiset pikkupomojen kanssa saunailloissa lehmänkauppoja hierovat luottamusmiehenjässikät. Voipi olla tosiaan, että tarvitsette "ne hitsarienkin äänet", mutta nykyisellä menolla ne maksavat enemmän kuin tuottavat. Suosion perustaminen sille, että toiset mokaavat vielä enemmän ei ehkä ole ihan paras taktiikka. Kannattanee myös kerrata plus-, miinus- ja jakolaskun alkeet. (Kerto[ma]taulusta ei ole niin väliä, juu.)

Kokoomus:
Ajakaa partanne, kammatkaa tukkanne, oikokaa krakanne älkääkä helvetissä jääkö enää kiinni käsi kyynärpäätä myöden piparipurkissa. Kännykät kiinni, pulinat pois ja turhanaikainen hymy perseeseen. Ei olla (vielä) Amerikassa. Naiset saisivat jättää hiuksensa blondaamatta ja helminauhansa narikkaan. Jos teille iskee ihan välttämätön hinku vitsailla, tehkää se omissa joukoissanne älkääkä nyt hyvä ihme ainakaan päästäkö sitä verevää vaaleaverikköä valtakunnan verkkoon murjomaan huumoria (hengiltä). Kauhealta kuulostaa esimerkiksi armeijapropaganda stand upiksi väännettynä. Hyi olkoon. Seteleitä ei kannata jättää tursuilemaan taskuista; matalasuhdanne on tulossa, vaikka ei se ehkä juuri teitä koskekaan.

(Matti Posio tivaa sunnuntain Aamulehden Suasioissa: "Kai kokoomuslainenkin joskus voi olla oikeassa?" Vaalimamma vastaa: kyllä kai, mutta näyttöä pitäisi siitäkin saada.)

Keskusta:
Sirkan tukka hyvin ja Matin suu kiinni. Eikä kannata Tanjankaan höpötellä ympäriinsä. Hss, hss. Hoitakaa toki puutarhaanne, sehän on kovin oikeistotrendikästä, mutta ehkä kannattaisi silti miettiä, pitääkö siitä oikein metropoli pykätä. Pari suhdetta sinne tänne, mutta parikymmentä, huhhuh. Tytön ycxi paras tawara on kohtuus, kaikessa. Hei, ihan tosi. Kaikessa.

Kristilliset:
Vain täysin kahjo* alkaisi neuvoa Jumala & Poika -yhtiötä. Soita torvea, toitottele, kyllä me tontut tanssitaan!** Äänestämisestä en sano yhtään mitään.

Vihreät:
Lopettakaa oitis se politiikan puhuminen ja alkakaa puhua ihmisiksi. Kuulitteko!? Kauhistuttaa, kun Perttu Pesä, muuten mukavan oloinen mies, horisoo Aamulehdessä, jotta:

Asiaa täytyy tarkastella hyvin vakavasti. Nyt pitää avata neuvottelut ja katsoa, miten sopimusta pystyisi muuttamaan.

Tarkastella, vakavasti? Hihitellenkö sitä on tähän asti tutkailtu, häh? Avataneuvottelutvoihyvääpäivääkumminkin sekä huokaus. Reilumpaa olisi sanoa suoraan:

En kyllä nyt oikeestaan tiiä tästä asiasta hittojakaan, mutta pahalta kuulostaa, jos noin on. Eroonhan tommoisesta paperista on päästävä, perkele, ja äkkiä sittenkin. Täytyypä ottaa puheeksi mitä pikimmin.

Vihreitten raikkaus on etu, vaikka se patruunoita vistottaakin – tai oikeammin juuri siksi. Kapulakielellä ei voi lisätä uskottavuutta, senhän sanoo järkikin. Ja sitten singahdamme ehostamaan toiseen ääripäähän: jos nyt on ihan pakko kirmailla kukka napinlävessä, kannattaa valita Suomessa laillisesti hyväksytty kasvi, esimerkiksi gerbera on tähän tarkoitukseen erinomainen. Suuren yleisön liika ärsyttäminen ei ole viisasta sekään.

Vasemmistoliitto:
Ei sitä nyt niin kauhean katkerana tartte otsa rypyssä mulkoilla, vaikka retro on sataakymmentä menossa muodista eikä proletariaatin diktatuuri toteutunut tälläkään kierroksella. Kyllä etenkin pienipalkkaisen naisduunarin puolia silti täytyy pitää, mummeleiden ja muiden vähäväkisten myös. Demareilla on liian kiire vikitellä hitsareita ja lemmiskellä teollisuutta, niin että kyllä se vasemmistolaisuus edelleenkin on teidän käsissänne. Eikäkun rähinällä eteenpäin vaan, hus, barrikadeille siskot, veikot!

Perussuomalaiset ja muut pellet:
Kansa tarvitsee sirkushuveja leivän lisäksi. Kaikkien kukkien on annettava kukkia demokratian ryytimaassa. DD-kupin silikonit natsaa tosin hyvin rakennekynsien kanssa. Ja muuta rohkaisevaa mutta ylenkatseellista soopaa tähän tilaan [---------] sekä lopuksi kiitos osanotosta.

* * *

Huom! Näiden ohjeiden seuraaminen vain omalla vastuulla! Tämän blogin vakuutus ei kata niitä mahdollisia vahinkoja, jotka saattavat aiheutua yllämainitunlaisten urheilusuoritusten seurauksina. Myöskään mahdollisia vaalitappioita ei hyvitetä.

* * *
*) Arviot kahjoudestani voitte mieluusti pitää omana tietonanne, kiitosta vaan.
**) Kristillisten vaalilauluehdotelmasta kunnia ja teostomaksut Elmalle.

Kesäduuniblues

2008-07-30T11:01:00.008+03:00

Raahustan pitkän työpäivän jälkeen grillin kautta hiljaiseen hotelliin. Käynti sisään omilla avaimilla, respaa ei ole, ja hetken on tunne, ettei talossa ole ketään muutakaan. Huone on siisti niin kuin aina, pyyhkeet ja lakanat ojennuksessa.

On hiljaista ja haikeus. Irrallinen olo niin kuin olisin elämän offlinessa. Tekisi mieleni soittaa Tolle, tyttärille, kavereille, mutta kello on paljon enkä halua herätellä ihmisiä ihan vain kuullakseni heidän äänensä. Paikallisessa varmaankin olisi tuttuja juttuseuraksi. Niitä, jotka ilahtuvat hillittömästi nähdessään minut pitkästä aikaa ja ovat kaivanneet kovasti, mutta eivät niin kovasti, että olisivat jaksaneet pitää yhteyttä. Selälletaputtelijoita ja kaljantarjoajia, ihan parhaita ystäviä puolenyön aikoihin. Vaan huomenna on edessä vielä rankempi työpäivä, joka vie mehut ilman minkäänlaista krapulaakin. Eikä paikallisessa ole enää tarjolla edes Kilkennyä, jota minä olen kaivannut kovasti (mutta en niin kovasti että olisin jaksanut pitää yhteÄH

Niinpä heitän farkut jalasta, rojahdan sänkyyn ja nautin ylivuotisten naistenlehtien kera grilliltä ostamani iltapalan, puoli litraa keltaista jaffaa ja kaksi tuplapatukkaa.

Lehtiä selatessani havahdun taas kerran siihen, että käytän liikaa turvottavia, rypistäviä ja väsyttäviä ja liian vähän terveellisiä, virkistäviä, heleyttäviä ja kiinteyttäviä aineita. Ahdistun miettiessäni millä kaikilla tavoilla olen pilannut parisuhteeni ja mitkä keinot ovat vielä kokeilematta. Olenko ollut elämässäni tarpeeksi rohkea, antanut tilaa itselleni ja muille, jättänyt murehtimatta, hoitanut sieluani, jumpannut, humpannut, pumpannut, veivannut ja vatkannut? Tuskinpa vain. Selluliittiakin on, ja mikä häpeällisintä, minulla ei ole pienintäkään aietta tehdä sille yhtään mitään, vaikka kaikenlaisia hemmotteluhoitoja* olisi olemassa.

Päätän, että naistenlehdet eivät ole haikeutuneelle, keskiäkäiselle, väsähtäneelle ja kaikin puolin puolustuskyvyttömälle naiselle sopivaa yölukemista. Eikä sitä ole mukaan tarttunut romaanikaan, Knut Faldbakkenin Paha poika, jossa keski-ikäinen miesminäkertoja tuntuu painivan samanlaisten ongelmien kanssa. Paitsi selluliitin. Miehillä ei ole selluliittiä eikä maailmassa oikeutta. Sammutan valot ja eksyn pimeässä murheellisiin uniin.

Aamulla varhain havahdun käytävältä kuuluviin miesääniin, käännän kylkeä ja juuri ennen uudelleennukahtamista ehdin miettiä, onkohan flunssa tulossa vai olenko nielaissut vahingossa takiaisen.

* * *

Aamupalan jälkeen ihmettelen, missä kumman varjomaassa yöllä olinkaan, mikä minut sai niin haikeaksi. Minkä takia kaipasin niin kovin, kovin kovasti omaa sänkyä ja järjen ääntä selkäni takaa Sää oot mun rakas? Arvelen, että en suinkaan ihan vielä ole tullut vanhaksi, vaan minussa kieppuu joko hormoni tai flunssavirus. Ehkä molemmat (vaikka kummastakaan ei ole minkäänlaisia todisteita, takiainenkin on painunut kurkusta alas).

Helpotus on silti, että reissutöitä on enää ensi viikolla. Töihin kävellessäni tällään eetteriin lämpimiä ajatuksia kaikille niille, jotka säännöllisesti keräävät leipänsä maailmalta, kaupparatsuille, artisteille, keikkatyöläisille. Ehkä reissutöistä joku osaa nauttiakin, ja hyvä niin, mutta arvelen silti, että lukuisten hiljaisten hotellien yllä leijuu etenkin öiseen aikaan haikeus kuin väsähtänyt matalapaine.

* * *

*) Hemmotteluhoito on sellainen sana, että iholle nousee kihelmöiviä näppyjä, kun lasken sen näppäimistöltä maailmaan. Yök. YÖK!

Resepti valjuille

2008-07-23T10:48:00.000+03:00

Elämäänsä tympiintyneille suosittelen lämpimästi kevyttä kesäretkeä 3-vuotiaan kanssa. Jopa vain maailma näyttää taas ihmeelliseltä!

Nappasin kidin mukaan ja lähdimme bussilla kohti Sorsapuistoa. Viimeksi sain yhtä ystävällisen huvittuneita katseita osakseni silloin, kun unohdin varasukkahousut pilkottamaan housunpuntista. Matkalla kuulin muun muassa seuraavia totuuksia:

Mahtava moottoli on tossa lekassa! Penkki tälisee!
Ohi meni sorakuormassa oleva rekka. Penkki tosiaan tärisi. Kannattaa istahtaa tietyömaan liepeillä olevan bussipysäkin penkille ja heittää hellät hyvästit selluliittipyllylle.

Nyt se pussi tulee, nyt se pussi tulee, NYT SE PUSSI TULEE! HULLAA! JIPPII!
Bussi pysähtyy myös perinteisen käsi-sivulle-hillitysti-viittauksen lisäksi villisti ilmaan pomppimalla, huitomalla ja hihkumalla. Bussikuski näytti olevan jopa erittäin ilahtunut tällaisesta pysäytysmerkistä. Kannattaa kokeilla, jos apeat bussikuskit ahdistavat!

Täällä pussissa on mahtavan kivaa! Täältä näkyy joka paikkaan, täältä näkyy TAIVAS! Täällä katossa on kummallisia välejä kyllä. Mää en tykkää tosta välistä.
En minäkään pitänyt, nyt huomatessani, bussin katossa kulkevista kummallisen aniliinin-retuliinin-värisistä raidoista. Ihmeellinen suunnittelun kukkanen. Bussissa tuntui kyllä olevan kovasti kivaa kaikkien muidenkin kuin meidän mielestämme – ja taivasta tosiaan näkyy huomattavasti suurempi siivu kuin henkilöautolla matkustettaessa.

Onko tää Solsapuisto?
Ei ollut, olimme matkustaneet vasta viisisataa metriä. Tämä tieto näytti olevan vastoin oletusta iloinen asia.

Mää heilun tässä penkissä. Sää oot täti niin mahtavan painava, että sää et heilu yhtään.
Hmph. Tuon lausuman hauskuutta en ihan tajunnut, vaikka useampikin kanssamatkustaja turskahti sille.

Onko tää Solsapuisto?
Härmälässä.

Onko tää Solsapuisto?
Rantaperkiössä.

Onko tää Solsapuisto?
Hatanpäällä.

KATOTÄTIKATOTÄTI VETULI VETULI VETULI! Listovetuli! VETULI!
Ohhoh, napero bongasi hienon antiikkiveturin Hatanpäällä! Kaikki se vintiö huomaakin! Onkohan tuo tuossa kauankin ollut?

Nytkö jäälään pois? Höh. Pussissa oli MAHTAVAN KIVAA! Kato täti jonkun kenkä on unohtunut tohon, joku menee nyt valpaillaan. KIVAA! KATOTÄTIKATOTÄTI JUNIA JUNIA PIKAJUNIA TAVALAJUNIA VETULI VETULI! EI MENNÄ VIELÄ, KATOTAAN VETULI!
Juna on kiskoilla kulkeva joukkoliikenne- ja tavarankuljetusväline. Nykyajan junissa on sähkömoottorit. Juna on oikeastaan tosi hieno keksintö! Rautateissä ja asemissa on traveliaanista* hurmaa!

Onko tää Solsapuisto?
Tampere-talolla.

TÄÄ ON SOLSAPUISTO TÄÄ ON SOLSAPUISTO! JEE! JIPPII! MAHTAVAN KIVAA!
Saavuimme Sorsapuistoon, pölähdimme keskelle pululaumaa.

PULU PULU HÄN EI OLE AFLIKKALAINEN! Pulu ei tykkää laulusta. PULU PULU HÄN EI OLE AFLIKKALAINEN! Toikaan pulu ei tykkää laulusta! Pulut ei tykkää laulusta.
Urbaanitkaan kyyhkyt eivät ilmeisesti juurikaan välitä ihmislaulusta vaan kujertelevat mieluiten keskenään. Noh, niiden tappio. Minulle saa mielin määrin lauleskella kyllä ~~tädin kultamussÄÄÄHHHHH~~

Paluumatka tapahtui käänteisessä järjestyksessä. Lisäksi bongasimme ketunnäköisen kissan ja hevoskastanjan. Kyllä! Nappula tunnisti hevoskastanjan! Meitsun sukua selvästi! Poxahdin ylpeydesÄH

* * *

Tiedän, että on äklötahmaista hymistellä, miten maailma näyttää uskomattoman hienolta ja runsaalta lapsen silmin – tai läheltä-piti-ettei-henki-mennyt-kokemuksen jälkeen. Onko tämä nyt muka niin hienoa? Viikkotolkulla vesisadetta, auton helmassa ruostetta, roskia, mainoksia, vähän väsyneitä setiä reikäisissä verkkareissa, apeita remonttia itkeviä talorähjiä, sepeliä, kauppaliikkeitä, tietyömaita, ärtyneitä ihmisiä, törkyä, törkyä, törkyä.

Kun kysytään kolmivuotiaalta, niin kylläpä vain onkin! Kolmivuotiailta pitäisi mielestäni kysellä paljon enemmän ja useammin, etenkin jos vaihtoehtona on läheltä-piti-ettei-henki-mennyt.

Henkensähän voi menettää paitsi esimerkiksi kirveeseen törmäämällä myös lakkaamalla hengittämästä. Vaikka vielä maallinen tomumaja jaksaisikin ilmaa sisäänsä kiskoa – ja sehän on kai melko automaattistakin nykyään (siis hengittäminen) – sielu, tai miksi sisintään kukakin haluaa kutsua, parka voi kyllä lakata hengittelemästä maailman tuulia ja vaellella zombiena näkemättömin silmin ja kuulemattomin korvin. Hui semmoista.

* * *

Jasså, ja menipä korkealentoiseksi ja tulipa oikein harras olo, pahoittelen. Nyt aamu~~kakal~~toimiin. Sen jälkeen lähdenkin hammaslääkärin, minkä jälkeen lie edessä taas yksi hurmaantunut KYÄ ON HIANOO MAAILMASSA -kokemus.

(Eli kolmivuotiaiden kanssa liikuskelun lisäksi kannattaa silloin tällöin pistäytyä hammaslääkärissä, jo vain pysyy maailma ihmeellisenä ja hienona paikkana. Ikävä kyllä, toista ei voi korvata toisella, vaikka mieluummin morjestelisin kolmivuotiasta kuin hammaslääkäriä. Ainakin jos se on sukua ja kiva. Kaikki kolmivuotiaat eivät ole, ihme juttu sinänsä. Hammaslääkäreissä sama juttÄH

* * *

*) Traveliaaninen = jatkumo joka johtaa paikasta toiseen, voi olla esimerkiksi tie, raide, vesi tai ajatus; lähtö- ja tulopisteen välinen hieman todellisuudesta irrallaan oleva odotuksensekainen mentaalitila; matkatavaraa, aikatauluja, lähtemistä, menemistä, liikkumista koskeva.

Jo matkaan muuttohoukka käy, kiikkikii kiikkikii

2008-07-06T14:53:00.008+03:00

No niin rakkaat kullanmurut. Palanette halusta saada kuulla miten muutto sujui. Ettekö? Ymmärrän teitä hyvin, sillä yritän itsekin unohtaa tuon tuskallisen kokemuksen. Vähän vaikeaa se on, koska huushålli pursuaa edelleen erilaisia laatikoita, joissa on mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Mihin olen esimerkiksi ikinä tarvinnut metritolkulla valkoista muovinarua, jonka sisällä kulkee kaksi ohutta metallilankaa? Verhonipsuistahan on aina pulaa, vaan ei meillä. Noin neljässätoista purkissa on kaikkia mahdollisia verhonripustusvehjevariaatioita. Seassa ~~lapsia pell~~ nauloja, ruuveja ynnä muita virvokkeita. Jonain päivänä vielä lajittelen pienrautaosaston kuntoon, mutta se päivä ei ole tänään.

* * *

Kaaoksesta huolimatta koti alkaa olla siinä kunnossa, että sen kaunistaminen on käynyt mielessä. Verhot roikkuvat ikkunoissa (ja silti verhonipsuja on vielä noin neljässätoista purkissa!) ja pöydällä on jopa pöytäliina! (Niin, ihmettelen itsekin, kuka olen ja mitä olen tehnyt Oharille.) Parveketta tiiraillessani pohdin, että jotain somistetta sinnekin pitäisi saada atomeiksi puretun pirttipöydän, tupakkapöydän virkaa tekevän vanhan mikroaaltouunin, tikkaiden ja polkupyörän lisäksi.

Eilisellä maaseutukierroksella serkkulikan kanssa hoksasimme tähän polttavaan ongelmaan ratkaisun. Katsokaapa tätä kylttiä: siinähän lukee, että kesä ja kukkia. Ha! Kukkapurkkeja on taloudessa arviolta 347, joten kukkien ja purkkien parittaminen etenkin näin kesällä voisi olla hyvin hyvä ajatus. Vaan sitten katseemme kiinnittyi taustalla häämöttävään siniseen kylttiin. Mäyriä! Jospa sisustaisinkin tänä kesänä parvekkeen mäyrillä! Mahtava ajatus! Eikun mäyräjahtiin. Yhden saimmekin lähistöltä kiinni, vaan tämä terhakka yksilö ei kuitenkaan koskaan parvekkeellemme päätynyt, vaan se rituaaliteurastettiin ja nautittiin tummuvassa Lempäälän yössä serkkujen kanssa yhteistä kantaäitiämme kaihoisasti muistellen.

* * *

Ehkä minä sitten kuitenkin haen niitä kukkia parvekkeelle jonain päivänä tässä ihan lähiaikoina. Nyt lähden askartelemaan kylpyhuoneen ikkunaan verhoa. Siitä tulee ihana! Sen pohjamateriaali on valkoista tylliä ja siihen tulee kristallihelmiä. Kun valo tulee siitä läpi, se kimaltelee hirmu somasti.

(Nyt sitten! Pelottaa itseänikin tämä tämmöinen sisustamiskohtaus. Kauankohan tätä jatkuu? Tulenko entiselleni enää koskaan? Mitä jos kylppärinverho kokee saman kauhean kohtalon kuin sisustusmäyrä ja tulee syödyksi? Jatkuu ensi numerossa, ehkä.)

Olen hengissä

2008-05-17T19:18:00.004+03:00

Tytärten ensimmäinen muuttokuorma lähti pihasta isälleen, ja kaikista ennakkohaikailuista huolimatta sekä eksän kanssa juteltuani asia tuntui oikeastaan jos ei nyt ihan mukavalta niin ainakin siedettävältä ja tirautinkin sitten vain pari pienoista kaihoisaa kyyneltä. Kävimme Ton kanssa katsomassa asuntoa, ja kaikista ennakkopessimismeistä huolimatta se oli tosi kiva. Oikein tosi kiva sittenkin! Kevään viimeinen tentti ja samalla opintosuoritus on takana, kaikista ennakkomyrtyilyistä huolimatta se luullakseni menee läpi (ja vastausten kirjoittaminen oli mukavaa). Poptaide Tampereen taidemuseossa oli hieno. Kaikki on jotenkin kauhean hyvin. Kauhistuttavan hyvin. [Hetkinen, lyön itseäni sormille!]

Onnellisuuden sietäminen on joskus vaikeampaa kuin onnettomuuden. Minä teen kuitenkin parhaani, kun eihän tässä oikein muutakaan voi. Oi voi sentään.

(Varmuuden vuoksi ehkä kuitenkin nostan jalat pöydälle ja hankin huomiseksi krapulan, että jotain edes.)

Inhimillinen kädenojennus?

2008-05-08T15:01:00.010+03:00

SPR palkitsi puolustusvoimat Inhimillinen kädenojennus -palkinnolla. Eikö ole ristiriitaista, että humanitaarinen järjestö palkitsee sotakoneiston Suomessa ja sen jälkeen karauttaa maailmalle paikkailemaan jonkin toisen sotakoneiston jälkiä? Verta on luovutettu reippaasti, tosi kiva juttu. Ehkä verenluovutuksella sitten ihan palkittavasti hyvitetään se tosiseikka, että armeijan tehtävä on vuodattaa verta.

Olen kohtuullisen hämmentynyt.

* * *

SPR:n tämänpäiväinen nuorten hiljainen mielenilmaus sen sijaan on asiaa. On kai naiivia toivoa, että armeijat, sodat ja tappaminen maailmasta joskus loppuisivat, mutta rauhan puolesta mesominen hiljaa tai ääneen on silti aina kannatettavaa.

Armeijan kätteleminen ei ole.
(Paitsi hyvästiksi.)

Tragedia toisensa perään

2008-05-06T17:28:00.020+03:00

Eräänä kauniina, kuulaana kevätiltana lähdimme romanttiselle kävelylle läheiseen lehtoon. Ilma oli autereinen (mitä hittoa se sitten tarkoittaakin, kuulostaa hyvältä kuitenkin), linnut livertelivät (pah, rääkyivät ne ryökäleet, mutta edelleen pysytään tunnelmassa sitkeästi) ja koivut vihersivät hennosti (tuo on sentään totta). Valkovuokot valmistautuivat nukkumaan ja taivuttelivat sirosti kaulojaan painaakseen päänsä suloiseen uneen.

Oi. Siinä me toivoa ja lempeä täynnä ~~hoipert~~ käyskentelimme ja tuntui, kuin koko luonto olisi hymynnyt ~~meille~~ meidän kanssamme. Kunnes.

Vieläkin puistattaa.

"Mikäs täällä punaisena pilkottaa?" hihkaisi Toi. Ei kai vaan, ja kyllä. Kalpenin, kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkäruotoani ja taistelin pyörtymistä vastaan. Tonttuja. Pieniä puutarhatonttuja ja niiden ilmeisesti vielä kehitysvaiheessa olevia osasia siellä täällä, pitkin mättäitä, kivillä ja sammaleikoissa. Toi oli rohkea ja otti yhden noista hirvittävistä pedoista käteensä. Uskaltauduin ottamaan pari kuvaa, jotka tässä julkaisen varoituksena*. Tarkkailkaa ympäristöänne! Kukaan ei enää ehkä ole turvassa!

Henkilökohtaisessa elämässäni olen välttynyt piippalakeilta, sillä siivotonta parveketta eikä keittiön ikkunalla nököttävää norjalaista mikrokasvihuonetta voi parhaalla tahdollakaan sanoa puutarhaksi. (Omani olen pitänyt kunnossa.) Myönnän, olen elänyt silmät ummessa ja tietämättömyyden usvassa samaan aikaan, kun ne pirun sikiöt ovat saaneet rauhassa lisääntyä metsässä.

Niinpä nyt, eduskunnan esimerkkiä seuraten, julistan kotini lähiympäristön autonomiseksi sotatoimialueeksi ja ilmoitan täten, että jos ne punanuttuiset partaperkeleet alkavat hyökkäillä kohti asujaimistoani, käyn vastahyökkäykseen kuokin ja kirvein. Tontut! Olkaa varoitetut! Täältä pesee! Kollaa kestää! Rautaa rapulle! HUS!

Alueella liikuskelijaa kehotetaan varautumaan todistamaan henkilöllisyytensä, esittämään asianmukainen oleskelulupansa sekä kääntämään taskunsa nurin, jos hänellä on jokin tai jotkin seuraavista seikoista tai minulla on muu ~~mielivalt perusteet~~ perusteltu syy epäillä häntä tonttuudesta:
• pyöreä nenänkärki
• parta
• ei partaa (tontut ovat ovelia)
• punainen takki
• sisäänpäin kääntyneet jalkaterät
• lyhyys
• pituus (tontut ovat hyvin ovelia)
• piippalakki
• lippalakki (tontut ovat käsittämättömän ovelia)
• pakonomainen tarve hypellä, mutista, jupista, vitsailla, niiskuttaa, naurahdella tai viheltää
• pälyilevät silmät
• turkiksia vaatteissa
• vihreät tai muun väriset pöksyt

* * *

Kun olin laatinut kattavan turvatoimintasuunnitelman ja rauhoittunut miten kuten, seurasi seuraava onnettomuus, josta Elma jo raportoi, kun itse vielä olin shokkitilassa. Kuopus! Oma pieni lapseni! Haluaa croc *pökr*

En pysty. Liian tuskallista. Miten jatkaa tästä?

* * *

*) Pahoittelen kuvien huonoa laatua. Tiedättehän, minulla oli tärinä + kiire kova.

So you can run a mile faster than Einstein

2008-04-24T12:47:00.003+03:00

Tiistaina on tentti, ja siihen pitäisi lukea jo kiivaasti. Koska kuulun reilukerhoon (ainakin) itseni kanssa, lupasin, että jokaista tenttilukemaani tuntia kohden saan lukea tunnin Theodore Sturgeonin novelleja. Aloitan tietysti Theodorella. Kirja osui vahingossa käteeni valtaisasta taannoin kotiin roikottamastani scifi-paketista, ja alankin uskoa onnellisiin sattumiin ihan tosissani. En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä innostunut kirjailijasta!

Varmaan se oli alkuvuodesta, kun luin Iain M. Banksin Pelaajan. Vai olisiko ollut sittenkin Valtaojan trilogian aikoihin? Toisaalta touhotin melkoisesti myös Bradburyn Fahrenheit 451:stä.

No hyvä on, ehkä minä innostun tämän tästä milloin mistäkin kynäniekasta, joskus epäilemättä jopa kohtuuttomasti. Aina se on kuitenkin yhtÄH

* * *

Pidän kovasti otsikkoon nostamastani sitaatista, ja aloin tutkailla Googlesta, olisiko joku muukin kiinnittänyt huomiota tuohon viistoon kommenttiin (toiselle miehelle novellista The other man). Ja taas onnellinen sattuma: törmäsin Googlen teoshakuun (sama suomeksi). Tiesittekö te tuosta? Minä en tiennyt! Siellähän on ihan kaikkea! Arvosteluja, viittauksia ja ohhoh jopa laajoja tekstinäytteitä! Mieletöntä!

Ensin karttoja, nyt kirjoja. Seuraavaksi varmaan laaja, maailman tai ehkä jopa universumin kattava kasvisto. Pökr.

Google laajenee nopeammin kuin ilmastonmuutos. Epäilemättä siitä seuraa kaikenlaista ikävyyttäkin, esimerkiksi kaupallisuuden suhde luotettavuuteen tulee pyytämättä mieleen, mutta silti. Mitä oli elämä ennen internetiä? Mitä oli internet ilman Googlea? Mitä me syötiin ennen kuin oli Floraa?

* * *

Who was it once said humanity will evolve into a finger and a button, and every time the finger wants anything, it will push the button – and that will be the end of humanity, because the finger will get too damn lazy to push the button?

– Theodore Sturgeon: The Other Man –

Kevään merkit

2008-04-19T19:44:00.004+03:00

Vaikka kuinka ajattelisin, että ei tänä vuonna, eihän, ei. Vaikka kuinka ilahtuisin lumen häipymisestä ja valon lisääntymisestä. Vaikka asiat olisivat periaatteessa ihan hyvin. Joka huhtikuu se kuitenkin iskee varoittamatta ja hämmästyttävän lujaa. Yleensä ensin tulee raju fyysinen uupumus. Tuntuu, että en jaksa kättä nostaa tai edes hengittää, silmät puutuvat päähän ja ajatukset jumiutuvat kipeään kehään: kömpelö–tyhmä–ruma–kömpelö–tyhmä–ruma–köm

Haluan vetäytyä peiton alle pimeään säälimään itseäni. En halua nähdä ihmisiä, koska olen kömpelö–tyh

Mitä tarmokkaammin kiellän itseltäni myötätunnon ja väitän sitä tylsämieliseksi itsesääliksi ja turhan ruikutukseksi, mitä pidemmälle lykkään tosiasioiden tunnustamisen, mitä kauemmin jaksan vakuuttaa itselleni, että en suinkaan ole apea vaan vähän väsynyt vain, sitä lujempaa uupumus putoaa harteille. Mitä valoisampaa on pään ulkopuolella, sitä pimeämpää sisäpuolella. Kaikenvoittava raskaus käy niveliin eivätkä jalat kanna. V-ä-s-y-m-y-s.

Inhoan itseäni tällaisena, enkä ymmärrä kuinka kukaan voisi pitääkään.

* * *

Tiedän hyvin, että apeuden hoitaminen alkoholilla on yhtä fiksua kuin pakkasella housuun pissaaminen. Siitä huolimatta aion korkata rommipullon ja hautoa synkkiä ajatuksiani, kunnes ne alkavat naurattaa. Ja alkavat ne, ennemmin kuin myöhemmin. Pimeästä huumorintajusta on joskus hyötyä(kin).

En väitä itsellenikään, että asiani olisivat jotenkin erityisen huonosti. En luulottele, että tämä on maailmanloppu. Tämä on vain jokakeväinen huhtikuu, joka loppuu kyllä. Sitten helpottaa. En minä tähän nujerru nytkään, kunhan vain henkäisen hetken. Ja ihan vähän itkeä niiskutan, ihan vähän säälin itseä. Ja päälle hihitän, tapani mukaan.

* * *

Tämä sitkeä kaveri kakkat nakkaa, vaikka sillä ei ole muuta kuin pieni rako asvaltissa ja lämmin seinä takana. Se työntää hilpeänä keltaiset terälehtensä aurinkoon ja houkuttelee kärpäsenkin kanssaan hengailemaan kaikessa rauhassa keskelle kaupungin hulinaa.

Onko reilua kadehtia voikukkaa?

Loistopysäköinti

2008-04-11T10:59:00.005+03:00

Eikö vaan ole hieno pysäköinti tänä aamuna Tampereen yliopiston entisellä parkkipaikalla? Piti oikein pysähtyä nappaamaan kuva. Rappusia noussut nuori nainen pysähtyi kanssani ihmettelemään, ja pähkäilimme jotenkin vielä tajuttavaksi, että yksi kansalainen aamu-unisena ei hahmota auton fyysisiä ominaisuuksia, kuten kääntymissädettä tai lentokyvyttömyyttä, mutta että viisi ihmistä on päättänyt joukolla motittaa kanssaeläjänsä.

Keskustelukumppanini esitti arvion, jonka mukaan kyseessä ehkä ja toivottavasti on työporukka, joka tulee ja lähtee samaan aikaan. Näin minäkin toivon, muuten saattaa palaa käämit, hihat ja pinnat eräältäkin autoilijalta.

* * *

Kun olin parvekkeella aamujoogalla¹, kuulin mitä mukavimman mutta merkillisimmän äänimerkin. Tinkkinen² huuteli viereisestä koivusta:

ti-ti-tyy, ti-ti-tyy, ti-ti-tyy

Mistä lie tämä agraarilintu lennähtänyt taajamaan; tervetuloa kuitenkin! Vaikka en erityisemmin pidä linnuista³, tuntuipa mukavalta vanhanaikainen titityytytys urbaanien räppäritiaisten titytity-metakoinnin jälkeen.

* * *

Viikonloppuna sataa lunta. Hiphei! Kelkat esiin ja sukset tanaan! Ei tässä vielä kevättä aleta pitämään, vaikka sinivuokotkin jo kukkivat.

* * *
¹) No tupakalla olin.
²) Muinainen appiukkoni tapasi kutsua tiaisia tinkkisiksi. Minusta se on jotenkin kiva nimi. Tulee mieleen sellainen karski tiaiskarju, joka höyhenet pörhöllä näyttää närhelle munat (vai miten se oli).
³) Harry Potterin Tällipajun lintuäreys (TUFF ja lirkuttelevasta kottaraisesta pölähtää äkillinen sulkasato) irrottaa aina hihitykset. No mitä?! Olen paha ihminen. Ei kai se kenellekään yllätyksenä tullut?

Järkyttävä kuvareportaasi työmatkailusta Pirkanmaan ytimessä

2008-04-03T22:34:00.037+03:00

Ja tapahtuipa niinä päivinä, tarkemmin sanottuna tänä aamuna, että tälläsin poikkeuksellisesti Ton ratin taakse, istahdin itse repsikan paikalle ja kuvasin työmatkan*. Tämä riipaiseva ja syväluotaava kuvakavalkadi julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa ja yksinoikeudella Oharin paalu -verkkojulkaisussa. VAROITUS! Aineisto saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita.

* * *

Lempäälässä Hääkiven kohdalla voi syksyisin ja keväisin ihastella mitä tönkköäklöimpiä auringonnousuja; ne ovat usein niin pateettisia, että ovat suorastaan hienoja. Luonto, sepä vasta kiiltokuvailun mestari!

Tämä kuva näyttää tummalta, koska aurinko häikäisi uuden hienon puhelimeni – jota sivumennen sanoen aion hehkuttaa vielä pitkään ja perusteellisesti Joskus Myöhemmin, olkaa siis varoitetut. Tiistaiaamuna tällä kohtaa oli niin impressionistinen tunnelma, että Monet luultavasti pyöri väkkäränä haudassaan, ja minua harmittaa suunnattomasti, etten silloin napannut kuvaa.

Tässä kiihdytämme moottoritielle. Maa moottoritien lähistöllä on florallisesti katsoen hiljainen ja autio vieläkin, vaikka moottoritien uudet kuviot ovat lojuneet maisemassa jo useita vuosia. Ihmisten rakennelmien aiheuttamien tuhojen uudelleenmaisemointi kestää Luonnolta aika kauan ehkä siksi, että sillä on kädet täynnä kiiltokuvailuhommia. Ei Luontokaan ihan joka paikkaan repeä.

Lähestymme Kiillon kurvia ja muuatta ihmisen rakennelma, joka herättää kauhua joka ikinen päivä. Kutsumme rakennelmaa Helvetin Torniksi (eng. Electric Babel). Iltaisin se on demonisesti valaistu ja näyttää kasarireliikiltä. Horror!

Pirkkalan jätkät ovat pelanneet ristinollaa taivaalla ilmeisesti kahvitauolla.

Lähikuva Helvetin Tornista. On se kamala mutta siinä vaan kököttää maisemassa muina torneina.

Kiillom mittarista on perinteisesti katsottu ohiajaessa lämpötila. Olinkin menettää järkeni, kun se pitkään näytti ihan mitä sattuu. Kiilloj jätkät korjasivat mittarin juuri, kun olin päättänyt että nyt minä kyllä otan ja meilaan niille, että eivätkö ne käsitä, että niillähän on hyvä ihme tuossa kansallinen ikoni pihassaan ja se on solkenaan rikki, mistä seuraa ahdistus päivittäismatkaajalle.

Kiiltopötkö sojottaa maisemassa jotenkin absurdina. Se ei ole yhtä pelottava kuin HT, mutta aika outo patsas joka tapauksessa. Palaamme siihen myöhemmin tässä tarinassa, ikävä kyllä.

Kuvassa näkyy Ton käsi. Jos tunnistatte miehen esimerkiksi katuvilinässä, käykää nyt toki sanomassa morjens! (Gil Grissom kyllä tuosta konstruoisi henkilöllisyyden ja dna:nkin näppärästi käden käänteessä, on hän sillä tavalla tutkimuksellisesti kovin taitava hahmo.)

Jälleen kerran olemme pujotelleet onnellisesti moottoritien torneja väistellen. Aikaa moottoritieosuuteen kuluu noin 8 minuuttia, ja viereisessä kuvassa olemme laskeutumassa Tampereelle. Ilma on katupölystä utuisa, lämpötila likimain neutraalit nolla, tyyntä ja poutaa. Kapteeni miehistöineen toivottaa mukavaa päivänjatkoa.

Viinikan liikennevaloissa irtoaa usein päivän mehevimmät kiroukset. Miksi ihmiset jättävät kilometrin mittaisia turvavälejä? Miksi pitää lirutella hiiiitaasti edellä ajava kiinni? Mikseivät ihmiset nuku kodeissaan vaan tulevat autoihinsa torkkumaan? KUKA PERKELE SIELLÄ TAAS KUPPAA?!

Alma Mater hymyää lempeästi taustalla kuin Mona-Lisa kuunnellen lapsensa raivoa. (Hymyävätkö rakennukset? Siltä se näyttää etenkin aamuauringossa.)

D-Kulman (Ton mukaan myös Dynamon risteys) kohdalla niskavillat pörhenevät. Mikä ihme se tuolla horisontissa siinteleekään, ellei sitten...

...kyllä! Jättiläinen ripottelee liimapäissään tuubinsa eli pursonsa minne sattuu. Vai keksiikö joku tällaisille patsaille jonkin järjellisemmän selityksen? Melko hirvitys on jopa kaupunkimaisemassa tämä, enkä oikein ymmärrä, miten se Kiillon yrityskuvaa parantaa. "Kiiii-iiilto, sininen ruma putkilo vetää puoleensa"?

Näsinneula vieressä näyttää kutistuneen silkasta tornikollegiaalisesta häpeästä.

Ratinan sillalta oikealle aukeaa viehättävä kaupunkinäkymä. Kohta aukeaa kaupunkinäkymä myös vasemmalle katsoessa, mutta en osaa sanoa, onko se sitten kauhean viehättävä. Kaupunkien rakentaminen tiukkaan on kuulemma ekologista, koska välimatkat lyhenevät ja varmaan monista muistakin syistä, kuten siitä, että lämmitystä ei kohta tarvita, kun ihmiset hikoavat kylkikyljessä ja päällekkäin. Tällainen tilaekologisuus on onneksi eliitin vastuulla. Asunnot tällä uudella "arvoalueella" maksavat paljon. Tosi paljon. Vaan periferiassapa asuu onnellinen köyhälistö ihanan väljästi.

Kadun päässä näkyy purkutuomion saanut Uimahallin Maja.
Nyyh. Usein tuttuja rakennuksia tulee ikävä, vaikka ne olisivat rumiakin. Hämmästyin tiedosta, että rakennus on valmistunut jo 1956, sillä se näyttää enemmänkin seitsemänkymmentäluvun ankiolta – mutta ehkä se olikin huippumodernisti aikaansa edellä ja ennakoi hirvitysrakentamista. (Kadunkohan vielä tätä lausuntoa, kun talo on purettu? Nyyhkytänkö raunioilla ja pyytelen tiilenkappaleilta anteeksi? Luultavasti.)

Aamuinen matka alkaa olla päätöksessä: jos tässä kohtaa loppuisi bensa tai Nisun yhteistyökyky, ei olisi enää pitkä matka kävellä.

* * *

Jos olisin kuten eräskin entinen ulkoministeri ja menisin eteenpäin, seuraavaksi joutuisin loogisesti reporteeraamaan Tampereen pohjoispuolen maisemista, mutta koska olen takinkääntäjänä tunnettu Ohari, palaan iltaisin samaa reittiä takaisin. Reportaasi ei kuitenkaan toimi toiseen suuntaan, sillä paluumatka näyttää ihan erilaiselta, vaikka samat rumat tornit senkin varrella sojottavat.

Paluumatkoilla on oma mutkaisa luonteensa.

* * *
*) Opiskelu on työtäni. Opintomatkat ovat taas toinen lukunsa: yleensä niillä juopotellaan hurjasti, tanssitaan pöydillä ja solmitaan noloja tuttavuuksia.

Meemie

2008-04-03T21:25:00.004+03:00

Kata haastoi, minä vastaan:

1. Miten monta blogiviestiä olet kirjoittanut blogiisi?
Tämä on 99. merkintä. Seuraavan kohdalla onkin näköjään järjestettävä suuret juhlallisuudet.

2. Miksi aloitit kirjoittamaan omaa blogia nettiin?
Tähän käynee vakioselitys: Kännissä olin. Kas kun Ike ei tuommoista hoksannut muuten lyödä tiskiin. Kylläpä olisi myötätuntoa pudonnut tästä ja tästä.

3. Millä nettisivuilla käyt, kun olet netissä?
Uta, Facebook, iGoogle, sen ziljoonat akuankkaraivot irrottavat kuvapankit, erilaisten firmojen sivustot... Ikävä myöntää, mutta käytännössä olen netissä melkein koko hereilläoloajan.

5. Onko sinulla omaa kotisivua netissä? (Blogia ei lasketa.)
Lasketaanks galtsu ja feissari? Ensimmäiseen on tunnari siksi, että saan lurkkia teinejä, toiseen siksi että saan lurkkia aikuisia.

6. Osaatko puhua muita kieliä kuin äidinkieltäsi? Mitä kieliä?
Ihan mitä vaan, you name it. Puhua ymmärrettävästi köh ehkä podilangvitsia. Hetkinen, tarkemmin ajatellen en sitäkään. Äidinkielenkin kanssa on toisinaan huomattavia ongelmia.

7. Mitkä ohjelmat seuraat tv:stä?
C.S.I tulee katsottua aika usein. Ensi maanantaina alkavalle Life on Marsille olen ladannut kovat ennakko-odotukset.

8. Hissi vai portaat?
Jos kerroksia on yli yksi, hissi. Polvet sökönä, voi voi.

9. Onnen- ja epäonnen numerosi ovat?
347.

10. Haasta vielä tähän pienimuotoiseen kyselyhaasteeseen 3 bloggaajaa.
Haastan Kuuliksen, Kukkiksen ja KDorianin.

Eternal sunshine of the spotless mind

2008-03-31T09:22:00.006+03:00

Se on sitten kesä! Hurraa! Johan sitä odotettiinkin!

* * *

Oharin kesäaikakallupin tuloksia:
71 vastaajasta
• yhdeksän [12 %] pitää kesäaikaa järkevänä,
• kuusitoista [22 %] ei näe kellojen siirtelyssä järkeä,
• kuusi [8 %] ei tiedä, mistä on kyse ja peräti
• neljäkymmentä [56 %] ihmettelee, onko missään järkeä.

Tiede-lehden (3/2008) vastaavat tulokset näyttävät kesäajan kannattajia olevan vastustajia enemmän:
• kyllä, siitä on hyötyä 31 %
• ei, siitä on harmia 29 %
• ihan sama 40 %

Olin jo usuttamassa kansaa barrikadeille vastustamaan kesäaikaa ja aamuvirkkujen terroria, mutta olkoon nyt sitten, koska asia ei näytä yleisesti olevan kovin merkittävä. Vain ne sodat kannattanee aloittaa, jotka on edes teoreettisesti mahdollista voittaa.

Silti kesäajan kanssa puljaaminen ärsyttää, sillä kovin turhalta temppuilulta se tuntuu. Sitä puolustellaan ties millä, valoisilla illoilla ja energian säästöllä. Jo mainitun Tiede-lehden artikkelissa Onko kesäajassa järkeä? kirjoittaja Marko Hamilo kuitenkin toteaa, ettei kellojen kääntely säästä energiaa – siitä ei ole mitään näyttöä – ja arvelee, että koko kysymys kesäajasta on pohjimmiltaan moraalinen:

Auringon kanssa kilpaa heräävät, Benjamin Franklinin kaltaiset aamuvirkut katsovat edustavansa moraalista ryhtiä ja tuottavuutta, yökukkujat boheemia vastuuttomuutta.

Enpä muista koskaan kuulleeni ketään moitittavan aikaisesta ylösnoususta ja puuhakkuudesta aamuisin, sen sijaan ainakin oma aamu-unisuuteni on useinkin kirvoittanut happamahkoja kommentteja koko päivän makaamisesta ja laiskuudesta. Se, että puuhastelen vastaavasti illalla myöhään, ei tilannetta paikkaa. Kaiken yötä kukutaan! Tämä on jotenkin tuntunut aina epäreilulta. Jos kykenisin aamuisin pomppaamaan kukonlaulun aikaan ylös kuin vieteriukko ja säntäämään reippaasti päivän askareisiin ja sillä tavoin saisin yhteisön arvostuksen ja ihailun, miksi ihmeessä en tekisi niin? En minäkään nyt sentään niin vastarannan letkeä lahna ole, että ehdontahdoin kerjäisin ylenkatsetta.

Niinpä olikin lohdullista lukea Hamilon jutusta, että niin aamuvirkkuus kuin -unisuuskin on geneettinen ominaisuus.

Tuoreessa sveitsiläis-saksalaisessa tutkimuksessa koehenkilöiltä otettiin ihosoluja soluviljelmään. Itseään aamuvirkuiksi luonnehtineiden koehenkilöiden ihosolutkin elävät eri rytmiä kuin itseään illanvirkuiksi luonnehtineiden ihmisten solut.
Ihosolujen vuorokausirytmin selittää Surreyn yliopiston tutkijoiden löytämä mutaatio. Tämä poikkeama geenissä Period3 tekee joistakin ihmisistä aamuvirkkuja – ehkä myös kesäajan kannattajia.

Seuraavaa aamu-unisuudesta solvaavaa solvaankin ihan estotta takaisin senkin mutantiksi.

* * *

Minulla olisi tähän loppuun yksi pieni pyyntö. Kun me olemme yhteisellä sopimuksella päätyneet teeskentelemään, että kello on nyt jo 9.22 vaikka vielä toissapäivänä se oli samaan aikaan vasta 8.22 ja elämme sen kanssa ihan sujuvasti, niin emmekö, hei kaverit, voisi samantien teeskennellä, että oikeasti olenkin rikas, kaunis, fiksu ja hillittömän onnellinen sen sijaan, että olen kesäajan, kevään ja pääministerin ryydyttämä väsähtänyt (joskin yleisesti ottaen siitä huolimatta hillittömän onnellinen) keskiäkäinen akka? Teeskenneltäisiin nyt, jooko? Edes puoli vuotta?

Samantien voisimme teeskennellä kaikenlaista muutakin, kunkin henkilökohtaisten mieltymysten mukaan laillisuuden rajoissa. Ties vaikka siitä syntyisi energiansäästöä.

(No ei siitä. Kyllä minä tiedän, mitä te heti tietenkin ajattelitte, senkin pervot.)

* * *

Pidin kovasti otsikon elokuvasta, suomeksi Tahraton mieli, ja voin lämpimästi suositella sen katsomista niillekin, jotka tavallisesti eivät siedä Jim Carreyn naamanvääntelyä – ja kuka sitä sietää.

Mehumatti

2008-03-29T15:55:00.001+02:00

Matti "Uuniperuna" Vanhanen, valtiotieteiden maisteri, vääpeli, Suomen Keskustan puheenjohtaja, pääministeri ja raittiushenkilö, siinä vasta on mielenkiintoinen ja eläväinen mies, jos missä! Tutkaillaanpa.

* * *

Kun Matti "Ikea" Vanhanen vähän vahingossa muistaa väärin tavanneensa tyttöystävänsä ruotsalaisen kalustejätin kassalla eikä hupsis internetin hämärillä kujilla, se on vain herttaista. Sattuuhan noita itse kullekin, muistikatkoksia. Kuka se nainen olikaan siellä kassalla, kuka netissä ja kuka käsipuolessa terveyskeskuksessa ja toisaalta julkkiskokkareilla, jaksaako niistä nyt niin lukua pitää? Missä olinkaan, kun kohtasin Hänet? Ja ketä edes kiinnostaa? Sen sijaan se, että Matti "Yksityisyyden Suoja" Vanhanen lähtee oikeusteitse hakemaan rajoja sananvapaudelle polttavassa uuniperuna-asiassa, alkaa olla kiinnostavaa. Saako kirjoittaa poliitikon reippaasta iltalenkistä? Saako kirjoittaa poliitikon kauniista vaimosta ja suloisista lapsista? Saako kirjoittaa avioerosta? Saako kirjoittaa siitä, että poliitikko haluaa seksiä ja – niin – uuniperunoita? Voiko kirjoittaa blondista (jos se on kansanedustaja) ja vessapaperirullasta ilman oikeustoimia? Meneekö raja vaimon ja uuniperunan tai iltalenkin ja seksin välillä? Olisi varmaan jo törkeää arvella, että raja menisi Matti "Kirjoitan Blogia Olen Saletisti Tavis" Vanhasen mielen ja intressien mukaan. Matti "Äijjä" Vanhasen sympatia Ikelle on ymmärrettävää. Onhan ihan luonnollista, että ministeritason henkilö hoitaa intiimejä suhteitaan tekstaritse, ja jos siitä nyt jotain joskus vähän vuotaa julkisuuteen, on se julkisuuden vika, ja tietenkin tirkistelynhaluisten kansalaisten. Hyi meitä, hävetäänpä porukalla!

Matti "Tietoyhteiskunta" Vanhasen puuhastelu naismaailmassa ja siitä syntynyt kohina mukavasti vaimensi keskustelun siitä, että hän solmi Microsoftin kanssa napakat naimakaupat. (Jutussa mainittu raju arvostelu on pysynyt aika laimeana verrattuna Ruusus-Merikukka-yms-jne-spekulointeihin.) Matti "Ilmainen Lounas" Vanhanen, mukavana miehenä, vastaanotti ilmeisen hyvää hyvyyttään suomalaiselle koululaitokselle täysin maksuttoman sovelluksen, joka ei tietenkään sido ketään mihinkään ja jossa ei tietenkään ole mitään kytkyjä. Kun Matti "Windows" Vanhasen ei voi ajatella olevan tyhmä mies, tulee mieleen se toinen, vielä inhottavampi vaihtoehto: Matti "Kättä Päälle" Vanhanen tiesi ihan tarkkaan, mitä teki.

Tietääkö Matti "Köyhät Kyykkyyn" Vanhanen, mitä hän tekee näillä lausumilla, joissa hän muun muassa toteaa: "Median tapa osoittaa jonkin ihmisryhmän huonovointisuus tilastoista vie huomion pois siitä seikasta, että tutkimusten mukaan ihmisten taloudellinen tilanne on yleisesti ottaen parantunut"? Arvelen, että tietääpä hyvinkin. Oikeistopolitiikkaa tekee siinä reippaasti äänestäjiensä valtuuttamana Matti "Keskusta" Vanhanen, juuri niin kuin hänen pestiinsä kuuluukin. Jotain lohdullista on, että kerrankin voi hermostua sellaisesta hänen toimestaan, joka on odotettavissa. Matti "Koko Kansan" Vanhanen on ennen muuta oikeistopoliitikko.

Oikeistoon ei enää – reilukerholainen kun olen – tee mieli kytkeä muita arvotuksia kuin taloudellisia. Silti mieleeni tulee, alkaakohan Matti "Tatun Poika" Vanhanen marginaalin turhaan marinaan ärtyneenä laukoa lausuntoja myös muista valtavirran syrjäpuroista. Ehkä Matti "Mainstream" Vanhanen kertoo meille, että väistämättömän evoluution seurauksena surkeat syntyvät surkeista ja ylipäätään kaikenmaailman epäkeskojen* vaivana on dominoivasti periytyvä tyhmyys. (Oi, nyt emme päästä aivoihimme ajatusta siitä, onko myös lähimmäisen riistäminen periytyvä, geeneihin koodattu välttämätön ominaisuus, kulkeeko Valkoisen miehen taakka suvussa.) Jännityksellä odotan joka tapauksessa, mitä mielenkiintoista hän seuraavaksi lausahtaa, sillä Matti "Ylläripylläri" Vanhanen näyttää osaavan ällikällä lyönnin taidon.

Matti "Pääministeri" Vanhanen on varmasti sanojensa mittainen mies. Kannattaa käyttää pitkiä sanoja, niin näyttää komeammalta ulospäin. 'Eiku' on tähän tarkoitukseen vähän liian lyhyt, eikä sen takanakaan seisominen ole kovin näyttävää.

* * *

*) Jotkut nyt vaan sattuvat syntymään köyhiin oloihin, jotkut vääränvärisinä, jotkut muuten vaan yleisesti ottaen vähän vinksalleen. Taf lak, vai mitä kaverit, ja kannattaako siitä nyt niin kovin vouhottaa, kun yleisesti ottaen elintaso nousee niin että korvissa kohisee? (Tässä vaiheessa voisi noutaa esiin a) normaaliuden mitan ja b) vakuutuksen siitä, että minä en ainakaan lipeä keskiverrosta reunamille, ikinä.)

Elämme mielenkiintoisia oi niitä aikoja

2008-03-27T17:50:00.003+02:00

Kun ajoin Bilteman pihaan, aurinko paistoi kuin hullu. (En tosin tiedä, kuinka hullut paistavat. Varmaan niin kuin muutkin: tavallisesti jossain keittoastiassa, mieluiten pikalevyllä ja yleensä kypsäksi asti, etenkin sianlihan koska siinä on se, se bakteeri tai jokin... ai niin. Asiaan.) Kävelin sisään, morjestin tuttua, kysyin myyjältä, missä heillä on tulppa-avaimet, hain sopivaksi katsomani avaimen hyllystä ja maksoin. Toimitus kesti noin 46 sekuntia. Kun astuin liikkeestä ulos, satoi kuin aika paljon. Kun pääsin kotipihaan noin 24 minuutin päästä, aurinko paistoi taas kuin hullu (ks. ed.) Kun havahduin 1,37 tunnin päästä viltin alta – ja älkää kysykö miten sinne päädyin, hupsista vaan – lunta satoi taas kuin aika paljon. Nyt juuri ei sada, ja kohta varmaan taas paistaa. Kyllä maailma on ihmeellinen.

Kannan säästä täyden vastuun; minun vikanihan se on. Koska minulla on Nisuun uudet tulpat, tulpanjohdot, virranjakajan kansi ja hieno uutuuttaan kiiltelevä tulppa-avain, mutta en saa aikaiseksi konepellin avaamista, ilmankosteus pysyttelee vakaassa 347 prosentissa. Autoa joutuu sahaamaan käyntiin painavan märän ilmamassan alla ja kun se lopulta käy, käy se miten sattuu. Tiedän, että heti kun osat on vaihdettu, aurinko alkaa paistaa, kukat kukkia ja linnut laulaa – ja Nisu käydä kehrätä kuin kastraattikissa, mitä se tekisi muutenkin, jos sää olisi valmiiksi kaunis. (Nyt sataa.) Tätä kutsutaan myös Oharin vakioksi, ja se toimii ihan samalla epäkeskoperiaatteella kuin sateenvarjon mukana kantaminen. Vai kuinka usein teillä muka on ollut sateenvarjo mukana silloin, kun sataa? No nii-in!

Kevät ei koskaan petä siinä, että se pettää aina. Kevät saa minut vuosi toisensa jälkeen yhtä happamaksi kuin pihlajamarjat. Voisin tietysti oloani kohentaakseni syödä hyvin, ulkoilla raittiissa ilmassa ja levätä riittävästi, mutta en viitsi. Marisen mieluummin, tulee vähemmän hiki. Maksimoidakseni kurjuuden tartun nyt viimein ja jälleen kerran Yleisradion historiaan. Aion tenttiä kirjan toukokuussa, tuli mitä tuli.

Joka vuosihan muistaakseni on toukokuu siitäkin huolimatta, että kevät olisikin peruttu. Ja joka vuosihan se joka tapauksessa perutaan muutamaan kertaan, ei vaiska.

Nouse, riennä

2008-03-20T08:58:00.010+02:00

"Onko töyssy-sana muka suomee?"
"No tajuatko sää, mitä se tarkottaa?"
"Juu, tietysti."
"On se sillon suomee."
"No mut eiks sen pitäis olla hidaste?"
"Ai miks? Mun mielestä töyssy on paljon suomalaisempi sana kun hidaste."

"Voiks suomeks sanoo 'Mitä vasten?' jos tarkotetaan 'Minkä vuoksi?'"
"Juu. Mun isä sanoo aina, että 'Jaa. Mitä vasten?' jos sille kertoo jotain juttuja."
"Niin niin mutta onks se oikeeta suomee?"
"Miten niin oikeeta? On se kuule ihan oikeeta, jos sillain sanotaan."

* * *

Aina silloin tällöin ihmiset tuskailevat tämän armaan äidinkielemme kanssa ja pohtivat, onko jokin sana tai ilmaus suomea lainkaan. Yleensä silloin on kyse siitä, onko ilmaus huoliteltua asiasuomea tai kirjakieltä.

On ihan tavallista, että maallikot¹ ajattelevat oikean suomen olevan sitä, mitä näkee painetussa tekstissä tai mitä virallisissa sekä hirmu vakavissa yhteyksissä puhutaan. Tavallista on sekin, että kun puhutaan kieliopista, ajatellaan preskriptiivistä kielioppia², sellaista joka normittaa kielen tiettyyn muotoon ja kertoo, miten mikäkin asia pitää ilmaista, kun halutaan olla tosi virallisia ja fiksuja. Toisaalta jos joku puhuu tavan arkielämässä yltiövirallisesti, häntä pidetään, jos ei nyt ihan outona, vähän erikoisena kuitenkin.

Niinpä Suomessa elää rinnakkain kaksi kieltä: arjessa puhuttu tavallinen kieli ja "virallinen", "oikea" kieli. "Oikea" kieli on useimmiten pyhäkieli, joka otetaan hyllystä vain tarvittaessa ja josta siitä syystä joutuu vähän pyyhkimään pölyjä ja tarkistamaan, onko siihen tullut käyttämättömyydestä johtuvaa karstoitusta. Läheiset kielisukulaisemme Virossa eivät kuulemma tee lainkaan näin jyrkkää eroa puhutun ja kirjoitetun kielen välille, vaan kirjakieli vetää itseensä hyvin nopeasti arkipuheessa tapahtuvat muutokset ja kaikki kieli on yhtä oikeaa. Ehkä suomessa kuitenkin murteiden runsaus ja keskinäinen erilaisuus vaikuttavat asiakielen normitiivisuuteen; ehkä seuraisi kaaos, jos joutuisimme lukemaan esimerkiksi ulkoministerin³ tiedotteita turuksi. "Miks varte mää taas tekstasisi? Enk mää koskaa opi?"

Toivoisin silti, suomen kielen opiskelijana ja kiihkeänä rakastajana, että ihmiset ottaisivat rohkeamman, omistavamman asenteen omaan kieleensä eivätkä epäilisi itseään kielitaidottomuudesta. Vaikka kieli on yhteinen, on se myös ihan ikioma ja sitä on lupa käyttää. Tai paremminkin: sen käyttämiseen ei tarvita lupaa.

Miksi minä tällaista itsestäänselvyyttä vaahtoan? No siksi, että kun ihminen alkaa epäillä omaa kielitaitoaan, se lähes poikkeuksetta valitsee ilmaisun, joka kuulostaa virallisemmalta, hienommalta. Virallisemmilta kuulostavat ne sanat ja ilmaisut, joita kukaan ei jaksa tavan arkena edes muistella ja jotka kurkoteltaan pölyiseltä ylähyllyltä kuin mummu paremmat kahvikuppinsa. Ja kas, näinpä meille syntyy kapulakieli, joka ei ole suomea eikä mitään kieltä vaan käsittämätöntä mongerrusta, joka kyllä koostuu äidinkielemme sanoista mutta jota ei kukaan ymmärrä.

* * *

Liikennemerkin TÖYSSY on metka, hymyilyttävä sana, kun taas HIDASTE tuntuu materialisoituneelta ikävyydeltä.

* * *
¹) Maallikko tässä yhteydessä tarkoittaa muita kuin kielen asiantuntijoita. Koko sanan käyttö äidinkielen yhteydessä on vähän typerää, sillä jokainen on oman äidinkielensä intuitiivinen asiantuntija ja sisimmässään tietää ihan varmasti, miten minkäkin asian voi sanoa niin, että tulee vähintään sanatasolla ymmäretyksi.
²) On myös muun muassa deskriptiivinen kielioppi, joka pyrkii kuvaamaan kielen sellaisena kuin se oikeasti, käytännössä on ja intuitiivinen kielioppi, jonka jokainen äidinkielinen osaa automaattisesti, mutta jonka säännöt saattavat olla vaikeita ilmaista. Miksi sanon ladossa mutta en audossa, miksi kanoissa mutta en munoissa tai munissa mutta en kanissa?
³) Hykerryttävä linkki Tuulin kautta Emilialta, katso ihmeessä myös pääministeri. Suomi-neidon persus on kouraistu hyviin käsiin.

Kalluppi ja muuta blogistiikkaa

2008-03-18T15:34:00.005+02:00

Lisäsin tuohon sivupalkkiin äänestyksen. Nyt jännittää ihan älyttömästi, että kuinka siinä käy! Kai minä kehtaan kehottaa teitä kaikkia rakkaat lukijat ynnä satunnaiset harhailijat sanomaan painava sananne kesäajasta? Kylläpä vaan kehtaan!

Sanokaa painava sananne kesäajasta, olkaa niin ystävälliset.

* * *

Jotain lämpimästi liikuttavaa on siinä, että blogiin tullaan jatkuvasti google-hauilla "Ohari ratsastaa" ja "Oharin paluu". En ihan tarkalleen tiedä, miksi se liikuttaa. Varmaankin siksi, että joku siellä intternetin toisella reunalla – tai ehkä ihan jopa lähinaapurissa, mistäs minä tiedän – näkee oikein vaivaa päätyäkseen tänne. Olen ilahtunut!

Koska kuitenkin olen venkoilevaa ihmissortimenttia ja silloin tällöin saatan ihan hetken mielijohteesta ja sen paremmin miettimättä¹ kekkasta blogille uuden järjettömän (hienon) nimen ja vaihtaa sen suit sait, nuo haut eräänä kauniina päivänä eivät enää johda minnekään. Voi mikä menetys! Varmaankin pieni ihmiskunnalle mutta jättiläistappio minulle. Siksipä, sekä narsistisesta itsekorostuksen tarpeesta², lisäsin reunaan myös aiempia nimiä keräävän roinalaatikon.

Ehkä se täyttyy, ehkä se jää kumisemaan tyhjyyttään. Jännittää vielä lisää!

* * *

¹) Olen myös suuri toiston, jankutuksen ja pleonasmien ystävä, ainakin silloin kun saan itse olla äänessä. Toiset voivat mieluusti kyllä tiivistää sanomansa ytimekkääksi.
²) Olen myös äärimmäisen yltiörehellinen, minä, ja muutenkin hyvä ihminen.

Purkkikassi

2008-03-17T13:39:00.004+02:00

[eli avoin kirje makeistuottajille]

Mistä johtuu, että karkkipussissa lempikarkkeja on aina vähiten ja kaikkein pahimpia eniten? Minkä takia pahoja karkkeja ylipäätään pitää valmistaa ja tunkea makeispakkaukseen ihmisten riesaksi? Makuasioita on tietysti moniaita, mutta älkää nyt sentään kuulkaa karkkitehtailijat ihan totta tulko väittämään, että joku muka tykkää esimerkiksi sitkeistä mauttomista lakuista tai hysteerisen väriseksi värjätyistä kuminpaloista. En usko, enkä usko että kukaan uskoo. Ilkeitä haluatte vain olla, tai sitten teillä on rekkalasteittain jätekumia, joka nyt vaan pitää tunkea hyväuskoisen kuluttajan kiusaksi. Hävetkää (joka tapauksessa)!

Terv. nimim. Vain 3 (kolme!) vaahtissalmiakkia ajatelkaa nyt hyvä ihme itsekin

Paniv vähär ruakaa

2008-03-10T17:56:00.007+02:00

Ohjeet:
– silppua sipuli ja inkivääri
– laita pannuun öljyä ja mustapippuria kuumenemaan
– heitä sipuli ja inkivääri öljyyn, suolaa perään
– kuori ja paloittele porkkanat
– nakkaa porkkanat kattilaan ja perään vähän vettä (vähän!)
– hetken päästä heitä sinne vielä valkosipulia ja kermajäljitelmää
– hauduta kypsäksi

Toteutus:
Inkiväärin kuoriminel lusikalla on kyllä aika kiva keksintö – jaa mutta mää laitankin nyt ton öljyn jo kuumiaan, niin on sitten kuumaa, kun tää ov valmis. Onpas inkiväärissä kuori tiukalla! Aah, ihana haisu [tarmokasta nuuhkintaa]. Kauheen tikkusta tää kyllä on, veistäkin saa oikein kunnolla heilauttaa ennenkun katkeaa. No, ei kai se niin tarkkaa oo. Ja sitten sipuli. Eikun ton inkiväärin saakin jo heittää öljyyn. HUU! Sehän kuumaa oli! Äkkiä sipuli, äkkiäää... Miten tää kuori on tämmöinen hiton nahka. IRTOA NY HELVETISSÄ! Enkä kerää nyn noita lenteleviä sipuleita, täällä nääkkäm mitään kuv vesi lentää silmistä. Eikun kattilaan vaan sipulitkin. Oho. Kuuluikohan ton inkiväärin ruskistua? No, sama se. Ja sittem porkkanat. Näissä on ituja! Hihii! Ihan kun oransseja hattivatteja! Söpöjä! Jos vaikka neljä kuoris. Jaa, mutta nys saa laittaa riisiveden kiehuun. Mikähän siinä on, että porkkanan kuoret lentelee ihan ittekseen ties minne? Kauhee sihinä tua kattilassa. Kuuluikohan ton sipulinkin ruskistua? Onpa järjettömän kovia porkkanoita! NYT SITTEN PALASIKSI TÄSSÄ OO KOKO PÄIVÄÄ AIKAA ja kolme saa kyllä riittää.

Trallalaa, nyt on kaikki kattilassa. Riisivesikin kiehuu, eikun nakkaan häneen jyvät. Onpas hella tänään nopee, hitto, hyvä ettei silmille tullu noikin. Jos kävis tässä välissä vaikka kurkkaamassa työmeilit. Jaa, katos, tanskalaiset o heränny viimein. Hyvät hajut tulee keittiöstä, vaikka vähän kyllä arveluttaa ne ruskistuneet inkiväärit. Ei kai ne oo ollu ruskeita kun Toi ol laittanur ruokaa? Em muista ainakaan. Enempi semmosta vaaleen kellertävää ruokaa toi porkkanahyvä ov vissiin ollu. Kai.

ÄH! Se vesi! Ja vaav vähä. NO ei ny noiv vähä, otetaas oikeen isompi mitta. Oho. No kyllä se haihtuu varmaan. Valkosipuli pitäis kai silputa ny. Kiinalainen on sittev viksu, tämmöset ykskyntiset on näppäriä! - - - Paitti miten tämmösem pallon nym muka järkevästi silppuaa?! [Otsa kurtussa muistelua millaisia palasia Toi niistä on tavallisesti leikannut.] Ja joukkoon huiskis. Hups. Sormet tuppaa kärventyä sipuleita hellalta koukkiessa, niin että olkoon ny toistaseks. Kerään sitten myöhemmin. Kissa ehkä tykkää valkosipulista ja syö noi lattialle lentäneet.

[Hajanainen ajatus siitä, että hella pitäisi vetää irti seinästä ja siivota sen tausta. Lisäksi mielessä häilähtää epätietoisuus siitä, paljonko kello oli silloin, kun riisit alkoivat kiehua. Epätietoisuuden puuskassa heitän kermajäljitelmänkin kattilaan ja poistun paikalta hetkeksi, ikään kuin rauhoittumaan.]

Tässä ehtii vähän nyl latoo ennenkur ruoka ov valmista. Jos ny vaikka viis minuuttia ja sitten kävis kattomassa, joko ne riisit olis kypsiä.

[Havahdus joidenkin minuuttien päästä, vaikea sanoa tarkalleen monenko, koska unohdin katsoa kelloa, jälleen.]

Oho! Kylläpä aika rientää, kun om mukavaa ja vaikkei niin oliskaan. Ups, nappaspas riisit lujaa kattilanpohjasta kiinni. Noo, mutta onpa ainakin kypsää eikä turpoo enääv vattassa. Onneks joku teineistä on näköjään sammuttanu soosikattilal levyn, justiinkin aldente om porkkanat.

Koemaisto:
Uhhuh, onpas piukkaa soosia, oikein hiki pukkaa nenämpielestä. Suolaa sais kai siltikin olla vähän enemmän, vaikka eihän se niin terveellistä ole. El lisää siis. Ei tää kyllä maistu yhtä hyvältä kun Ton tekemä. Jotenkir rouskahtaa väärin suussa. Höh. Syön hänet pois kumminkin kuleksimasta. Vaikka paniv vaan kolme porkkanaa, saan syödä häntä kuleksimasta huomenna ja ylihuomennakiv vielä, ja sittenkin saattaa vielä kuleksia. Ei ehkä hetkeen tee mieli porkkanamukavaa täj jälkeen.

* * *

Sitä mää en kumminkaal lakkaa ihmettelemästä, että kuinka näinkim muuten kätevä ihminen onnistuu joka ikisen kerran sohlaar ruuan jotenkiv vähäj jossei ny iham pilalle mutta omituiseks kumminkin.

Taito se on tietty sekin.

IDOOTTI!

2008-03-07T11:58:00.004+02:00

Kävin tänään humanististen tieteiden tiedekunnan kansliassa kuulemassa, että hakemukseni pääaineen vaihtamiseksi on neljä päivää myöhässä, eikä asialle nyt voi voi sentään ja valitettavasti mahda enää yhtään mitään.

En osannut päättää, pyörtyisinkö vai purskahtaisinko hillittömään itkuun, niinpä hortoilin tympeässä, kuvottavassa hiljaisuudessa autolle ja karautin kotiin. Harmittaa niin paljon, että on paras kieputella itse tiukasti jeesusteipin sisään kuin muinoinen marsu* ikään, jotta en räjähdä aivan atomeiksi.

Kuinka kukaan, kukaan, voi olla niin ei vaan näin tyhmä, ettei tarkista, tuplatarkista, triplatarkista, kiljoonatarkista tuollaista asiaa vaan luottaa muistikuvaansa, joskin kirkkaaseen, siitä, että anomuksen viimeinen sisäänjättöpäivä on maaliskuun lopussa?

Olin asennoitunut niin, että ensi vuonna olen humanististen tieteiden kandidaatti, ja sen ajatuksen muuttaminen on vaikeaa. Nytpä sitten paininen koko kukkean kevään itseni kanssa, vaihtaako pääaine pääsykokeiden kautta ja sillä tavalla tärvellä jonkun toisen opiskelupaikka ja yliopiston vähäiset varat vai tehdäkö surutta niin kuin moni muukin ja kakkat nakata moisista.

Molskilla on odotettavissa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mahdollisesti myös saksalaista iskelmähumppaa – ja lujaa.

* * *

Otsikko on teinin lanseeraama solvaus, joka kuvaa oivallisesti solvaajan omaa kelpoisuutta arvioida solvattavan järjellistä kapasiteettia.

Inhoan lanseerata-sanaa, inhoan. Mikä olisi parempi?

* * *

*) Jos et jo ole törmännyt tähän internet-legendaan, en suosittele sen esiin kaivamista, on se sillä tavalla äklöisä. Jos olet, voi sentään ja pahoittelut ikävien mielikuvien tunkemisesta päähän.

Hame- ja viiksiniekkoset

2008-02-28T13:46:00.013+02:00

Ärsyynnyn ihan helvetisti siitä, että kun miestä halutaan rienata, siitä halutaan tehdä naurettava ja vetää sen maine lokaan, kipaistaanpa kaupasta kukallinen kangas, puetaan mies hameeseen ja tehdään siitä nainen. Toinen ihan yhtä hyvä – ja ärsyttävä – keino on vihjata, että mies ehkä sittenkin on kiinnostuneempi omasta sukupuolestaan kuin tisseistä. Homo! Hahaa! Knapsu, ämmä ja tavan turhake!

* * *

Vuosia sitten ravintolapöydässä hermostutin erään kaverilleen hamekangasta halamoineen miehen kysymällä, millä tavalla hänen mielestään nainen on huonompi kuin mies. Ei kuulemma ole. Eikä hameeseen pukeminen merkitse naiseksi tekemistä. Hame ei hänen mielestään ole ollenkaan naurettava vaate vaan päinvastoin erittäin viehko ja naisellinen.

Epäselväksi jäi lopulta – ilmeisesti hänelle itselleenkin päätellen keskustelun nostaman raivon määrästä – miksi hänen kaverinsa sitten olisi huonon käytöksen vuoksi pitänyt pukea tuollaiseen viehkoon ja naiselliseen vaatekappaleeseen. Mitä hameeseen pukeminen sitten merkitsee, jos ei naiseksi tekemistä? Naiset ovat niin kauhean yhtä hyviä kuin miehet ja yhtä vakavasti otettavia ja hame on fiksu vekotin eikä miehen hameeseen pukeminen tai ämmittely tarkoita yhtään mitään, mutta silti naisellisuus lankeaa miehelle rangaistuksena, ei palkintona eikä kiitoksena.

Öh & hämmennys.

* * *

Pitkäpartaiset liuhulettiset äijät valtaavat mediaa. Motörhead ja motor saw huutavat kilpaa televisiossa ja railakas miehinen nauru raikaa. Sikoja paloitellaan ja muuta yltiömiehistä suoritetaan. Sohvalla istuvaa keskiäkäistä naista ei naurata vaan puistattaa koko vastenmieliseltä tuntuva ilmiö.

Onko äijähuumorissa tippaakaan itseironiaa mukana? Kanava vaihtuu.

* * *

Rähinäremmit, pussihousut, nahkasaappaat sekä modernimmat vastineensa armanit, vagabondit, kravatit ja muut työvaatteet aamuin illoin arkena pyhänä ympäri vuoden ovat ok. Omituiset päähänpinttymät, rasvaiset vitsit, kuolemaauhmaava liikennekäyttäytyminen ovat ok. Väkivalta on ok. Päällepäsmäriys, pomottaminen ja jyrääminen ovat ok. Kalapuikkoviikset ovat ok – mutta hame ei. (Voi ihme!)

Homppelille ja ämmälle voi naureskella toisin kuin tosimiehelle. Homo-ämmä-hempula kun ei juuri uhkaa miehistä hegemoniaa, joka on nostettu niin korkealle kaapinpäälle, että melkeinpä mitä tahansa, mikä miehisyyden leiman onnistuu ansaitsemaan, suojelee harras totisuus.

Hepsankeikkuudelle voi aina vähän hihittää, mutta pompöösiys ei paljon naurata. Kaapinpäälle ei kurkotella, kaappia ei kaadeta eikä ainakaan avata. Kaapissa voi luurankojen lisäksi olla homoja ja kuinkas sitten uskottavuuden käy.

* * *

Tarvitseeko miehiä sitten ylipäätään pilkata? Tarvitseeko tuollaista ylipäätään kysyä!?* Kysytään ennemmin, onko reilua, että naiset ja homot joutuvat maksajiksi silloin, kun heteromiestä, alfaurosta ja äijien äijää, rienataan? Onko kakkosluokan kansalaisten joukossa aina tilaa yhdelle, joka ajetaan pois omasta laumastaan ja alennetaan vähempiarvoisten sekaan? Haluammeko me tosiaan ottaa hempulajengiin yhtään rähinäremmillistä kalapuikkoviiksikkoa?

Jos minulta kysytään, kiitos ei. Jossain menee kukkahattutädinkin suvaitsevaisuuden raja.

* * *

Pakolliset rajaukset ja selitykset:
• En ole nähnyt Katariina Lillqvistin Uralin perhosta. Tämä ei ole kannanotto siihen, vaikka tekstissä Mannerheim-viite luettavissa onkin.
• En puhu tekstissä yksittäisistä miehistä vaan niistä miehisistä piirteistä, jotka saavat jatkuvasti jäädä törkkimättä ilmeisestä ärsyttävyydestään ja naurettavuudestaan huolimatta. Ei niistä piirteistä ole kukaan täysin vapaa, mutta jostain kumman syystä ne näyttävät useimmiten kasautuvan yli kolmekymppisiin miehiin.

* * *

*) Kaikkea pitää pilkata.

Suutarin lapsilla ei ole sukkahousuja

2008-02-25T14:28:00.007+02:00

Uusi lyhyt tukkani on, joskin kuulemma soma, valitettavan sojo, joka pyrkii tarmokkaasti nenään. Ei sentään omaani vaan Ton, joka makaa öisin selkäni takana ja nuuskuttaa niskaa (minun). Ehdotin hiusverkon virittelyä, koska tukka nenässä ei ole kiva sen paremmin tukan kuin nenänkään kannalta. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että verkon rei'istä tukka sojottaisi ja pyrkisi nenään ehkä jopa vielä tarmokkaammin.

Miehethän tunnetusti ovat oikeita elämän innovaattoreita, kirjaimellisesti hirvittävän kekseliäitä ongelmanratkaisijoita. Minä ehdin jo haaveilla sievästä taivaansinisestä uimalakista, jossa olisi kivoja kumisia päivänkakkaroita, kun Toi ehdotti, että: "Hei, pannaan sun päähäs sukkahousut!"

No hiphei tosiaan! Kieltäydyin ystävällisesti, mutta kuitenkin, kun kuvittelin itseni pötköttämässä sängyssä sukkahousut päässä, harmittelin, ettei makuuhuoneessa ole mustavalolamppua. Pimeässä leveä virnuilu meni kyllä ihan hukkaan.

* * *

Pitikin mainita viime merkinnässä sukkahousut! Suutarin lapsilla ei ehkä ole sukkahousuja päässä mutta nixikkäiden epeleiden muijilla voi hyvinkin olla, sillä omat koirat kuolaavat aina pahiten.

(Sukkahousut! Päähän! Ennemmin tukka nenään.) (Ja eihän se tosiaan minun nenäni ole.) (Ehdotankin, että tunkee korvatulpat kärsäänsä.)

Ääretön näppäryys

2008-02-18T13:36:00.004+02:00

Oharin nixigornerista morjens! Mää kekkasin viime viikolla, että kun hiireen, siis tohon tietokonehiireen, kaataa kahvia, sen rullausrulla lakkaa rapisemasta inhottavasti. Vähänkö oli kuulkaa hienoo rullailla, kun sivu sujahteli ääneti ja pehmeesti ylös-alas-ylös-alas-ylös-alas-jne.

Tosin taitto-ohjelman kans tuli vähän ongelmia, kun siinä toi rullaustoiminto myös suurentaa (ja toiseen suuntaan tietty pienentää) ja kun hiiren rullausrulla ihan tärähtelystäkin liikahtelee, on se ny niin sujakka, niin yllärinä oli ruudulla silloin tällöin ties mitä. Esimerkiks kerran ihan hiton iso Mikko Alatalon pää ja säikähdinkö jumaliste melkein tolkuistani. Kyllä hikka lähti.

No annas olla. Yhtenä päivänä tässä teini oli käyny rämpläämässä koneella vastoin varsin kieltoa – ja eikö hiiri pentele siltä jäljiltä rapissut taas. Rap-rap-rap-ylös ja rap-rap-rap-alas. Ottiko päähän? No otti tietysti! Olin jo jupisten lähestymässä kahvipannun kanssa hiirtä, kun teini huomautti, että saman asian ajais, jos painais vaan siitä rullasta. Että niinku rapina loppuis niinkin ja kahvit vois vaikka juoda sen sijaan, että kaatelee niitä pitkin pöytiä ja lattioita.

Ihme homma. Näin justiin kävi! Kyllä on kätevää. Tosiaan voi kuulkaa valita ihan tosta rullaa painamalla, että rapiseeko se vai ei. Nyt rapisee, nyt ei rapise. Nyt rapisee. Nyt ei. Hohoo!

* * *

Jos teillä on mitään yhtä hienoja, tai vaikka vähän huonompiakin, nixejä, mää kuulisin niistä kauheen mielelläni. Ainahan sitä voi ihminen nääs oppia uutta. Mutta pidetään ne sukkahousut jalassa kumminkin.

Murder, she wrote

2008-02-17T12:46:00.003+02:00

Minut on MURHATTU!

Palaanhan kummittelemaan kylläkin, joten älkää toki vielä ~~huokaisko helpot~~ vaipuko epätoivoon, rakkaat lukijat.

Haastemies koputtelee loputtomiin

2008-02-09T11:42:00.000+02:00

Obeesia haastoi tähän meemiin, jonka säännöt kuuluvat näin:

1) Laita viisi linkkiä viiteen aikaisempaan blogipostaukseesi. Niiden tulee liittyä näihin viiteen teemaan alla.

1) Perhe
2) Ystävyys
3) Rakkaus
4) Minä itse
5) Mitä tahansa

2) Haasta viisi muuta bloggaajaa tekemään sama. Yritä löytää ainakin kaksi uudempaa tuttavuutta, joihin voit näin tutustua paremmin.

Rappiotäti
Lilith
Saara
Violet
Helen

3) Lue postaukset ja jätä halutessasi kommentteja.

* * *

Tämä oli vaikea tehtävä. Huomaan, etten ole kirjoittanut mistään kunnollisesta juuri mitään, tai ainakaan asiallisesti, venkoilematta ~~ainiinku milloin ja missä muka olisin~~.

Vitsailu on helppoa ja juttua pukkaa, kunhan ei tarvitse olla kovin tosissaan. Ettäkö minä ikinä julkisesti kävisin kertomaan vakavissani, miten kovasti huolestunut olen joskus teineistä? Tai kuvailemaan miten rakkaus hulahtaa ylle lämpimänä autuutena, kun lapsilikat nyhjäävät kyljessä tai Toi pussaa yllättäen niskaan? Juttelisinko oikein asiallisesti siitä, miten surullista on, kun ihmiset silloin tällöin katoavat elämästä ja miten iloisaa on, kun ystävyyksiä uudistetaan ja hellitään. Kertoisinko haircutin sijaan oikeasta itsestäni, toiveistani ja peloistani, paljastaisinko arkuuteni, herkkyyteni ja epävarmuuteni?

Hui.

Tullapuska

2008-02-08T10:37:00.000+02:00

Elämässä täytyy joskus tehdä kauhean vaikeita ja kipeitäkin päätöksiä. Nyt esimerkiksi tuskailen sellaisen asian kanssa, että mieleni tekee kahvia ja pulla, ihan kamalasti, siis tosi pahasti. Mutta jos nyt syön kahvia ja pullaa, ei tunnin päästä tee mieli ruokaa ihan kamalasti tai ollenkaan ja ties koska sitten taas tekee. Jos en syö ruokaa ennen kuin lähden lipastolta kotiin, minulla on ehkä nälkä heti kotona ja siitä seuraa raivari (koska myös PMS).

Että istunko tässä nyt ja pähkin pullatuskissani ja vietän raivottoman iltapäivän? Vai annanko periksi paakelsihimolle ja skippaan lounaan? Vai – ja hähää huomioikaa tämä sumean looginen oveluus – menenkö nyt pullalle ja kahville ja syön silti lounaan noin tunnin päästä?

Parempi se on syöneitä syöttää kuin kuolleita viroottaa, sanoi mummuni muinoin. Se oli hyvin sanottu. Kahville! Pullalle!

Kurssi kohti kaakkoa

2008-02-07T09:49:00.000+02:00

"Ideoi 5–10 kurssia, joille haluaisit osallistua, ja haasta viisi muuta jatkamaan meemiä. Koska kurssille on kuulemma kivempaa osallistua kavereiden kanssa, ota omalle kurssilistallesi mukaan yksi haastajasi kursseista, jolle haluaisit myös osallistua."

1. Optimismin alkeet 3 op.
Kurssilla analysoimme maailmanlopun merkkejä jälkimodernissa kontekstissa. Tavoitteena on antaa opiskelijalle valmiudet suunnitella tulevaisuutta käyttäen siihen soveltuvia työkaluja, kuten kalenteria.
Perusvaatimuksena PESS01-kurssi (Pessimismin perusteet). Vanhojen opintovaatimusten mukaan opiskelevat suorittavat lisäksi kurssin Kiirastuli (2 ov.)

2. Käytännön anatomian opintokokonaisuus 6 op.
– selkärangan löytäminen
– suuna, päänä ja kätenä olemisen problematiikka
– lisäksi otamme käsittelyyn aiheita opiskelijoiden toiveiden mukaan
(paitsi "sotkuisain aivoin selvittely", sitä on jumaliste hinkattu viime vuosina kyllästymiseen asti ja nyt riittää, ei ne selviä, myöskään "kättä vetämisen illatiivina eli sisätulennon anatomiaa" ei tutkita ja turha on muutenkaan yrittää siellä sortua omaan näppäryyteen tai "menee herne nenään", yritetään nyt vaan pysyä asiallisuuksissa, isot ihmiset, t. kurssin vetäjä)
Opettelemme tunnistamaan keskeiset ruumiinjäsenet ja niihin liittyvät toiminnot.

3. Hypnoosia huviksi ja hyödyksi
Hypnotisoinnin opettelua pienryhmissä. Tavoitteena oppia manipuloimaan ihmisiä ja hallitsemaan ~~maailmaa~~ pienehköjä, vaikeuksissa kamppailevia sosiaalisia yksiköitä, kuten teinien sortamia kotitalouksia.

4. Saara: Krapulaton känni.
Ei kursikuuvasta _e . KUrsillee otn van 156 ensmistä jonlain mukan.h,

5. Saara: Paljastelun alkeet nykypäivänä.
Jatksurssi edddseeN: Läsnöolo pakolklinen.

6. Jospa: Opi ranskaa itsestään!
Osaatko lausua Franzuaa Mitterraaand? Entä Valerii Siskaadestään? Innostaako eroottinen pulputus; haluatko oppia rakkauden kielen? Voidaan yhdistää opintokokonaisuutena kursseihin 4 ja 5.

Haastan saunakaljan hinnalla kurssitarjonnan suunnitteluun mukaan kaikki, jotka siihen eivät vielä ole osallistuneet!

* * *

Mitä? Tässä kuulemma ei haasteta millään hinnalla. Höh. Pienenä koin suunnattomia onnenhetkiä kuunnellessani radiosta Sävellahjaa, jossa haastettiin tuttavuuksia mitä omituisempien asioiden hinnalla.

"Kerviset Iisalamesta haastavat Gård-Yli-Putkolat Jyräänkoskelta mukaan vaseliinipurkin hinnalla. Toivekappaleena Kisun Juustossa löytyy."

HeiiiieeeEEEEEEEEEiiihhhHHHHHhhhhh TAAS

2008-01-25T10:54:00.000+02:00

Kaupassa iski takavasemmalta leipomahinku ja sitä varten etsin kunnes löysin hiivahyllyn. Pahaa aavistamatta ojensin käteni laatikkoa kohti niin eikö mitä! Siinä luki, että

HEI ME LEIVOTAAN!

Pienestä se on joskus kiinni ja jo vain taas naksahti.

NO HEI HEI VAAN!

Voidaanko hei me sopia, ettei hei me tehdä enää yhtään mitään? Hei me ei lennetä, eikä hei me lepateta. Hei me ei juosta, eikä hei me hypitä. Hei me ei työnnetä kuulaa, eikä hei me lauleta piipappaluulaa.

VOIDAANKO HEI ME SOPIA NÄIN TAI HEI ME SAADAAN KOHTA RAIVARIT?!

Ja seuraavalta sananikkarilta tai suomentajalta, joka laittaa hei meidät tekemään taas jotain, hei me kutitetaan rangaistukseksi pissat housuun. (Sillä vaikka hei meidän tietenkin tekisikin mieli hei antaa raippoja samantien, hei meillä ei itselläkään ole niitä jaeltavaksi asti.)

* * *

Joskus, ihan harvoin ja valikoidusti, mieluummin vain yksityistilaisuuksissa, hei me heilutaan taas, mutta hei ei me kaaduta.

Hämärän rajamailla

2008-01-23T19:27:00.000+02:00

Puuhamaa on hauska paikka. Kesällä siellä on auringonkukkapelto ja talvella mummeli, jonka hiukset hohtavat violettia valoa. Ostin K-Kaupasta halvat villasukat (2,60), jotka ovat siksi omituisen malliset. Parkkipaikalla nainen latasi autoon kahta koiraa, samanlaista kuin Jennin Kojootti. Toinen seisoi neljällä tassulla valmiina hyppäämään kyytiin, mutta toinen makasi kyljellään valkeassa maassa. Jos se ei ollut kuollut, oli siltä ainakin pahasti tolkku pois. Miksi kukaan kuljeskelisi kuolleen tai tajuttoman koiran kanssa? Varmaan se oli sittenkin vain hyvin väsynyt. Täytyihän sen olla.

Vintissä lenteli tiainen kuin kotonaan. Luulin sitä ensin lepakoksi.

Kun palasin, autossani oli yhdeksän eli 9 muovikassillista englanninkielistä scifiä. En ole ihan varma, uskallanko tässä vaiheessa paljastaa Tolle talouden kirjallisuuden lähteneen käsistä (yhdeksän scifikassillisen verran + 2 muuta kirjallisuutta, mm. tutkimus suomalaisten seksielämästä vuodelta 1974. Siinä on kivoja kuvia. Kamasutra is so last season.)

Ehkä muilutan ne kirjahyllyyn vaivihkaa, ja kun hän huomaa ne, väitän, että en tosiaankaan tiedä mistä ne ovat ilmestyneet. Tai sanon että aina ne ovat tuossa olleet, tai ainakin tosi kauan, ja toivon, ettei hän pyydä määrittelemään "tosi kauaa". Tai ehkä parhaiten puolustautuakseni hyökkään ja syytänkin häntä kylmäverisesti pokkaripaljoudesta. Vaihtoehtoja puntaroidessani painoin moottoritiellä äänimerkkiä ja säikähdin älyttömästi.

Tekisi tolkuttomasti mieleni käydä kyljelleni makaamaan. Sen sijaan lähden ostamaan lapselle liimaa liimatta- ei haisteltavaksi.

Melkein venkoilematon mielipide Yleisradion rahoituksesta

2008-01-22T13:12:00.000+02:00

Aamulehti uutisoi sunnuntaina 20.1.2008, että moni Yleisradion hallintoneuvoston jäsenistä on valmis hyväksymään yhtiön rahoituksen mainostuloilla. Sainko siitä akuankkaraivarit? No sainpa tietenkin.

* * *

Piti kuvailla, millaista ruohonjuuritasolla on, kun mainoksilla rahoitetaan uutisointia. Piti arvioida, miten edes Ylen kaltainen jättiläinen sellaisesta voisi selviytyä menettämättä itsenäisyyttään. Piti pohtia Ylen merkitystä yleisesti ja itselleni. Piti hehkuttaa mummulassa vietettyjä kesäisiä iltapäiviä, joihin kreivi Carl-Erik Creutzin ääni toi turvallisuutta. Piti olla liikoja liikuttumatta. Piti pyydellä anteeksi sentimentaalisuutta, mutta piti kuitenkin myöntää, että Yle on instituutiona minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä – ja että pidän sen harjoittamaa toimintaa tärkeänä, ei vaan välttämättömänä yleisestikin.

Nyt on kuitenkin sen verran työhoppu, että skippaan koko pitkän jaarituksen luottaen mielikuvitukseenne ja menen suoraan asiaan:

Mielestäni Yleisradio tulisi rahoittaa suoraan valtion budjetista. Yleisradion taloutta ja toimintaa valvomaan sekä budjettineuvotteluihin osaa ottamaan tulisi asettaa Julkisen sanan neuvoston tapainen asiantuntijaryhmä (journalisteja, juristeja, ekonomeja, opetusalan ihmisiä, tavallisia pulliaisia ja luonnollisesti Kari Lehtola). Ministereitä ei ole hyvä sotkea tiedottamiseen*.

Mainosrahoitusta ei tule edes harkita, kun pohditaan Ylen tulevaisuutta. Sen sijaan esimerkiksi: Kiskokaa enemmän veroja. Ostakaa vähemmän rynnäkkökonetuliasepistooleja. Antakaa vähemmän maataloustukea Nalle Wahlroosille. Sammuttakaa puolet moottoriteiden valoista, verottakaa kirkkoa kuten mitä tahansa muutakin yritystä... konstit on moninaiset.

Yle on säilytettävä yleisenä radiona. Sitä ei saa myydä eikä antaa markkinoiden johdettavaksi.

* * *

*) Anteeksi vaan, hyvät ministerit, mutta ette kuitenkaan malta pitää näppejänne erossa uutisoinnista ja ohjelmatarjonnasta, vaikka juuri teidän pitäisi.

Hatarimmilla silloilla taapertavat lihavimmat aasit

2008-01-18T23:04:00.000+02:00

Hei! Olen Ohari ja olen poksauttaja. Jos teillä on yhtään itsesuojeluvaistoa, älkää seuratko linkkiä (siellä on äärimmäisen koukuttava peli). Sinne on mennyt rahat, terveys ja järki... eiku ainiin. Ainakin ihan kauheasti aikaa. Tänään yritin lukea tenttiin, mutta leksikaalistumisahdistuksessa hain tuskaani helpotusta taas kerran poksauttelusta. Se lähenee pakkomiellettä. Vielä yksi ennen kuin kahvi putoaa, vielä yksi ennen kuin pitää mennä vessaan (menipä täpärälle) ja vielä yksi ennen kuin pitää rynnätä tenttiin (vielä täpärämmälle).

Tenttiin ajaessanikaan en kokonaan voinut unohtaa poksia. Te kahdeksankymmentäluvun (toivottavasti vain) henkisesti takatukkaiset teinikollegat siellä atk-päätteidenne äärellä, älkää yhtään teeskennelkö, ettette tiedä, mistä puhun!

Pidän Oikein Kovasti Sinusta. POKS!

Huh. Olen saanut Ulla-Maija Aaltosesta herttaisen mielikuvan ja siitä syystä tahdon uskoa, että jos hän olisi tiennyt, millaisia henkisiä kärsimyksiä sekä POKS että onomatopoeettinen ehkäisymenetelmä ZIP* aiheuttaa vielä vuosikymmeniä jälkeenpäin, hän olisi jättänyt ne lanseeraamatta.

Jostain syystä tuli mieleeni tuosta ne kamalat vihkot, joihin liimailtiin kiiltsuja ja kirjoitettiin mitä imelimpiä, pateettisimpia muistovärssyjä. Hyi olkoon.

Sä jaloa viljaa kylvä ain,
kun taivallat maailman ––

niin mitä? Täytyyhän sen olla sarkaa, vaan mikä rimmaa saran kanssa, paitsi tietenkin parka? Puistattaa joka tapauksessa, ja vieläkin mieleen hiipii oudosti muljahtava häpeä. Jaloa viljaa? Jaa mää vai? En rupee.

Oli miten oli, tällaisilla meitä kidutettiin vielä valistuneella 1980-luvulla, uskokaa tai älkää. Älkääkä tulko sanomaan, että helppoa oli silloin, kun ei ollut internettiä ja kännyköitä nuorison murheena. Meillä oli Anneli Tempakka, Tiritomba ja tilliliha. Repikää siitä, senkin nykyajan kermapemput!

* * *

Tentti meni näissä aatoksissa ihan miten sattuu. Jospa lohduksi ihan vähän vielä poksautan. Siis kerran tai pari vain.

* * *

*) Tuo ääni kuuluu, kun vetoketju vedetään kiinni. Olisi hauskaa tietää kyseenalaistiko ehkäisymenetelmää kukaan. Sama äänihän nimittäin kuuluu, kun vetoketju vedetään auki. Jos zip-ehkäisy pettää, on paras sanoa POKS (Pannaasny Oikein Kortonki Suajaks), mikä täten nykynuorisolle tiedoksi saatettakoon. Siis varmuuden vuoksi, vaikka kaikenhan ne vintiöt nykyään tietävät sanomattakin.

| | | | \ _ _ _ _ _ _

2008-01-14T19:49:00.000+02:00

Kehittelin juuri Oharin vakion, joka menee näin: Kun yksi kodinkone hajoaa, seuraa domino-efekti ja joka ikinen vimpain telkkarista perunanuijaan sanoo sopimuksensa irti toinen toisensa jälkeen ilmeisesti silkasta myötätunnosta¹ tai mistä lie luonnonvoimasta johtuen. Tästä tiedosta ei sinänsä ole paljon hyötyä, sillä tuolle ilmiölle ei kukaan mahda juuri mitään (ks. alempana), mutta onhan se mukavaa etukäteen tietää, että kun hiustenkuivaaja kärähtää, seuraavaksi hajoaa ~~hieromas~~ nypynpoistin, kahvinkeitin, pesukone...

Teorialle on olemassa konkretia ainakin meillä. Loppukesästä se alkoi ja siitä lähtien on kodinkonerintamalla menetystä seurannut menetys, rusahdusta rusahdus ja synkkää hiljaisuutta synkkä hiljaisuus.

Ensin possahti televisio ja veljeni, ylin auktoriteetti meillä televisioasioissa, ilmoitti, että vainaja se on, kualakaput, ja kepeät mullat, ei kannata korjata. Veljellä onneksi oli jemmassa parikin eri televisiota, joista toinen oli vallan kelvollinen, eikä siis tarvinnut ostaa uutta. Siinä määrin kun telkkarista pukkaa silkkaa sitä ihtiään pihalle, olisi ehkä jäänyt ostamatta vallan. (Enkä kiihdytä itseäni nyt tämän enempää uusinta- ja tosi-tv-ajatuksilla.)

Sitten videonauhuri alkoi pitää kummallista, tuskaisaa ratinaa ja sen kuunteleminen kävi kärsimykseksi. Kuvakin katosi tyystin. Videonauhurin tilalle ei ole hankittu korvaavaa vempelettä, mutta alamme kärsiä jo niin kovista Palmu-vieroitusoireista, että luultavasti se on vain ajan kysymys. Palmuja saa kylläkin dvd-nauhoituksina. Saakohan Niskavuoria? Ja tarvitseeko minun välttämättä enää ikinä katsoa kuinka marssin pitkin kirkon käytävää miehen käsipuolessa maha pystyssä alttarille? (EI! Se rikos on jo vanhentunut! Olen oppinut läksyni! Vannon!) Dvd:stä puheenollen: esikoinen omistaa talouden ainoan dvd-soittimen ja uhkaa kuljetella sen muassaan ensi kesänä toiseen talouteen. Että jos ne eivät hajoa, ne kuitenkin jollain tavalla häipyvät vimpainvahvuudesta. Video tai dvd-soitin on joka tapauksessa hankittava, ehkä molemmat peräti, siitäkin huolimatta että taidan näyttää häävideolle viimein kirvestä. Raja se on horrorillakin.

Videonauhurin jälkeen vaikeni imuri. Luulisi äkkiä, että olisin ollut siitä seikasta pelkästään iloinen, mutta niin paljon kuin imurointia vihaankin, tajuan sen hyvät puolet, kuten näennäisen roskattomuuden. Päätin kotona, että ostan kaupasta vain kaikkein yksinkertaisimman ja edukkaimman imurin, mutta tapani mukaan olin kaupassa hyllyjen välissä hortoillessani tulla hulluksi runsauden pulassa. Hiljainen vai näppärä? Merkkituote vai hilavitkutin? Pussiton vai pussillinen? Hinta-laatusuhde? Oi tuskaa.

Samoin oli käydä tänään, kun mikrouuni pysyi maanitteluista huolimatta sinnikkäästi mykkänä ja jouduin nöyrtymään kodinkonekauppaan jälleen kerran. Ostaako nyt sitten elektronisella vai perinteisellä kieputettavalla kellolla varustetun mikron? Pitääkö sen olla pyöriväalustainen? Pitääkö olla muita toimintoja? Grilliä ei ainakaan tarvita, mutta olisipa kätevää jos se esimerkiksi siivoaisi itse itsensä ja viereisen jääkaapin siinä samalla ja täyttäisi tiskikoneen... Sellaisia mikroja ei kuulemma ole, mikä on huutava vääryys, koska kuussakin on jo käyty².

* * *

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Ne penteleet hajoavat lopulta kuitenkin ja yleensä valitsevat sellaisen hetken, jolloin se on mahdollisimman epätoivottavaa. Joskus hajoamiskierrettä voi hämätä ja osallistua itse särkemistoimeen. Esimerkiksi minä tuuppasin ruuvimeisselillä pari vuotta sitten pesukoneen sen rajan yli, että se ei enää toiminut – ja hankin uuden. Sen jälkeen meni kokonainen vuosi, ennen kuin kahvinkeitin lopetti yhteistyön.

Ilmeisesti olen nyt kuitenkin joutunut sen verran tiukkaan kierteeseen, että parasta olisi ehkä kantaa suosiolla kaikki vielä ehjät kodinkoneet hyötyjätekeräykseen ja hankkia uudet tilalle.

Paras ei ole aina mahdollinen; tili huutaa hoosiannaa jo mikron jälkeen, joten otan käyttöön kikka b:n. Teeskentelen, etten tarvitse koneita lainkaan. Sähkövatkain, leivänpaahdin ja cd-soitin saavat tylsistyä tekemisen puutteessa, en koske niihin kiusallanikaan, imurista puhumattakaan. Haha, hajotkoon sitten!

* * *
¹) Niin, niin. Koneilla ei ole tunteita ja koneiden inhimillistäminen on typerää.
²) Kuussakäyntiin on nyt vaan niin kätevää aina vedota, vaikkei asia mitenkään varsinaisesti liittyisi kuussakäyntiin tai oikeastaan yhtään mihinkään.

Löyhä joulupaniik

2007-12-20T10:09:00.000+02:00

Nyt lienee viimeiset hetket hankkia jouluahdistus. Kiire tulee näköjään jopa siinä. Olisi helpompaa listata ne asiat, jotka olen tehnyt joulua varten, mutta koska olen professionaali ahdistuksenlietsoja, teen tietenkin kaiken hankalimman jälkeen ja listaan ihan kaikki¹.

Ei vielä:

ostettu jouluruokia
ostettu joululahjoja (paitsi yksi)
ostettu joulukoristeita (muistelen haparoiden, että viimevuotisille kävi vähän huonosti, kun Pertti remontoi joulukuusta) tai edes kannettu vanhoja kellarista näkösälle
ostettu joulukuusta
ostettu kynttilöitä
ostettu suklaata (alkaa kuulkaa tympiä tuo ostettu, ostettu)
päätetty ostetaanko punaviiniä vai ei
koristeltu kotitaloutta
edes siivottu
laulettu joululauluja
hengailtu tonttujen kanssa
käsitetty täysin, että jouluaattohan on JO JUMALISTE MAANANTAINA

Jo kuitenkin:

kannettu kotiin kuollut sika, jolla pomo lahjoi tänäkin vuonna
ostettu miehelle joululahja (mutta älkää kertoko sille)

Tänään:

ostan lahjan kummipojalle (ainakin)
hengailen tonttujen kanssa

Myöhäistä:

lähettää joulukortteja

Liian aikaista:

rojahtaa sohvalle viltin alle syömään suklaata ja raapimaan vatsaa

Mahdotonta:

haistattaa pakkaselle paskat²

* * *

Olen digitoimassa nauhoitettua haastattelua yliopistolla. Minulla on nyt tunti joutilasta aikaa tässä digitoinnin kuluessa ottaa epärennosti ja rutistaa itsestäni ulos edes jonkinlainen pieni joulupaniikki, koska arvelen, ettei oikea joulu tule ilman sitä. Hermoilen ehkä vähän lanttulaatikkoa. Saatan tuskailla myös... ööh. Noh. Ei irtoa pinnistämättä – eikä pinnistämälläkään näköjään – huolekkuutta. Paitsi tietenkin lanttulaatikosta, joka huolettaa aina vähän.

Kaipa minä teen niin kuin muinakin vuosina: jos en ehdi kokata, käyn kaupan tätin laatikoilla ja koska varmasti en ehdi siivota, sammutan valot ja sytytän kynttilöitä juuri sen verran, etteivät ihmiset kävele päin seiniä.

* * *
¹) Kaikki ja kaikki! Olen varmaan unohtanut jotain tosi tärkeää! ANGST!
²) Lempisanontani latinaksi: Frigori laecasin dico.

Muista 1

2007-12-15T17:30:00.000+02:00

Älä yritäkään käydä tissiliiviostoksilla muulloin kuin niinä päivinä, jolloin ostosreissun päätteeksi voit hankkiutua aivan helvetin tukevaan humalaan mahdollisimman pian esimerkiksi tiukasta viinasta eikä sinun tarvitse olla yhtään sosiaalinen.

Me Jane

2007-12-12T19:22:00.000+02:00

Vuoden toiseksi viimeinen tentti on takana. Ajelin siitä onnellisissa tunnelmissa kaikessa rauhassa kohti laskevaa aurinkoa ja kotia, kunnes yhtäkkiä JYSÄHTI hyvä etten rysäyttänyt ojaan. Älkää vielä hamuilko nitroja: jysäys oli päänsisäinen ja johtui tentissä kokemani amnesian aiheuttamasta traumasta. Tai jotain. Tajuntaani nimittäin hiipi tenttivastaukseksi kirjoittamani lause:

[Vertailin valistusta ja sen vastareaktiota romantiikkaa:]

Jos tästä syystä haluaa pitää romantiikkaa tunteellisena hölynpölynä, voi miettiä, miten tiede pystyy mittaamaan ja selittämään vaikkapa raastavaa epätoivoa – ainakaan yhtä havainnollisesti ja täsmällisesti kuin Jane Austen kuljettaessaan tuskaista Jane Eyrea sateisella, harmaalla nummella.

"Sillä lailla!", sanoisi Enska Itkonen. Häpeän määrä ei olisi näin suunnaton, jos en olisi kummankin ladyn, sekä Austenin että Kotiopettajattaren romaanin oikean kirjoittajan Charlotte Brontën, innokas ihailija. Mikä käy selityksestä? Kun kirjoitin Jane jatkoin vaan siitä sen paremmin miettimättä? No niin, jatkoit siitä vaan sitten sen paremmin miettimättä! Liikutuin kotiopen itkuisasta harhailuista lähes myötätunnon kyyneliin siinä kirjoitaessani enkä oikein ~~sumeilla silmilläni nähnyt mitä kirj~~ tajunnÄH

Tyydyinkö nielemään nolouteni kaikessa hiljaisuudessa? Mitä vielä. Minäpä siitä oitis meilaamaan tentaattorille, että älä nyt ihan totta vaan luule, ettenkö minä tietäisi tämän hommelin oikeaa laitaa ja arvaas nolottaako. Saatoin mainita myös, että jos olisin englantilainen maalaisaatelitar, lehahtaisin ensin punaiseksi, sitten valahtaisin kalpeaksi ja lopulta vaipuisin pyörtyneenä maahan, mutta koska olen vain juureva suomalainen postmodernihko kirjallisuudenopiskelija, tyydyn toteamaan jyrkästi: "Voi hitsinpimpulat!"

Tentaattori vastasi, että älä nyt ja sattuuhan noita. Nolottiko vähemmän?

No ehkä vähän.

Kirjekuoririemu

2007-12-11T13:58:00.000+02:00

Esikoinen on koko syksyn kaitsenut ahkerasti pieniä seurakuntakerholaisia ja saa tästä puuhasta vähän vanhanaikaista rahapalkkaa¹. Niinpä tilasin hänelle eilen verokortin, joka tuli tänään, juuri niin kuin rouva Verotoimisto lupasikin.

Harvoin lienee nähty sellaista riemua verokortista kuin meillä äsken. Innosta hihkuen Esikoinen asetteli itsensä sievästi sohvalle kirjekuori kourassa ja alkoi avata sitä puuhakkaana.

"Oijoi ihanaa, ihanaa, tralalaa! Nyt se tuli! Jippii!"

"Tämmöinen kuori ja kaikkee... ooh. Katsotaan, katsotaan..."

"Ooh! OOH! Tässä kuoressa on mustavalkoinen sisusta! Mulle ei oo ikinä ennen tullut tämmöistä, missä on mustavalkoinen sisusta! Ihana! IHANA! Pienenä aina ihailin, kun te saitte iskän kans tämmöisiä kuoria."

Turskauspankin räjäytti lopulta haikea huokaus:

"Voiiiii... Mää oon siinä iässä jo."

* * *

Hirmu ihanaisessa kääreessä oli tosi ihkuihku sisältökin: verokortissa on nollaprosentti. Se ei kylläkään herättänyt lainkaan samanlaista ihastunutta hihkuntaa kuin mustavalkovuorinen kuori, mutta ehkä tämäkin onni vielä jonain päivänä Esikoiselle valkenee.

Sanokaa mitä sanotte, mutta teinit ovat kyllä pelottavan suloisia.
(Ainakin joskus.)

* * *

¹) Eikä siis esimerkiksi muodikkaita vapaita, bonuksia tai optioita. Ilmeisesti evankelisluterilaisella kirkolla ei ole moderneja kannustinjärjestelmiä, ainakaan kerhotädeille.

Näppyä pukkaa väärästä kohtaa

2007-12-09T18:45:00.000+02:00

Joudun hulluksi tulleen hormonini vuoksi nappailemaan purkista täydennystä ja olen siksi törmännyt mieltäkiehtovaan ilmiöön. Ihosta tunkee isoja ja juurevia finnejä. Siitä en vielä jaksa kehitellä ongelmaa (en minä nyt niin turhamainen sentään ole), mutta siitä jaksan, että miksi ihmeessä niiden kaikkien pitää tupata ulos juuri naaman kohdalta? Miksi, oi miksi, kun ihmisessä olisi sen sata muutakin kohtaa, jossa vaikka kuinka runsaasti kukoistaessaan niistä ei olisi juurikaan harmia. Kainalot, polvitaipeet, jalkapohjat ja laaja, pehmoinen vatsanahkakin olisi vallan vapaassa käytössä, mutta ei. Nenänpielestä pitää pukata ulos, poskipäistä, ohimoilta ja leuasta samoin. Kököttää siinä reppavana ja riehakkaan punaisena ryppyjen keskellä, ihan kuin kroppa(kaan) ei osaisi päättää, ollako teini vai vanhus.

Kun kaikella on jokin juonillinen evolutionäärinen tarkoitus, täytyy tälläkin ilmiöllä olla. Vaan mikä? Älkää lisääntykö pattinaaman kanssa, se tekee pattinaamallisia poikasia? Tällä naarasyksilöllä sitä on laardia nahkassaan isommankin pesueen ruokkimiseksi, ota tästä potra näppylänaama? Äh?

Ihmiskunta voisi lyödä evoluution sen omilla aseilla ja julistaa finnit übermuodikkaiksi. Eikö vaan häviäisi akne maailmasta nopeammin kuin keskivertoteini artikuloi clearasil.

Kenkä- ja savukepoliittinen tiedonanto

2007-12-05T17:12:00.001+02:00

Tupakoinnin lopettajaa kehotetaan kertomaan aikeestaan julkisesti siinä tarkoituksessa, että nolostumisen pelossa ei sortuminen kävisi helposti. Vähän samassa tarkoituksessa olen aiemmin(kin) raportoinut järjettömästä taipumuksestani hankkia käyttökelvottomia kenkiä.

Ei vaan auta näköjään ~ huokaus ~ mutta jospa tämän kerran jälkeen. Jos nyt oikein isoon ääneen taas kerran uhoaisin, että tämä saa olla viimeinen kerta. Viimeinen. Tästä lähtien vain terveydellisesti ja käytöllisesti järkeviä jalkineita*.

Tuossa vieressä on uusin kompastus. Minulla on myös sen pari nyt taloudessani ja poskilla nolouden puna. Mitä tuollaisten kenkien puolustukseksi voi sanoa? Niillä ei voi kävellä, eivätkä ne lämmitä. No mutta ainahan voi mennä taksilla ja ne ovat tosi hienot hei?

Tässä minä nyt istun uudet kengät jalassa ja pohdin taas kerran, oliks ihan pakko. Ja lopputulema on sama kuin aiemminkin: miten minä olisin voinut jättää ne kauppaan, kun ne HUUSIVAT perääni, kodittomat kenkäparat, ja varpaani vastasivat HUUTOON kaihoisasti kipristyen? Niin juuri, en mitenkään. Liha on heikko ja erityisen heikko se on näköjään jaloissa.

* * *

Kai se on myönnettävä kuitenkin, että kenkänoloudesta avautuessa samalla vähän sittenkin tekee myös mieli leuhkia. Ne ovat hei tosi hienot! Ja edelleen samalla, kun aloitin avautumisen, paljastan myös, että tupakkaa palaa taas vähän liikaa. Siitä en löydä mitään positiivista toisin kuin uusista kengistä, mutta samaan tapaan kuin olen uhonnut jättäväni hullut kengät rauhaan, olen myös uhonnut jättäväni tupakat polttamatta. Pah. Luullakseni tässä kohtaa on viisainta lopettaa selittely.

* * *

*) Jos ja jos, kun pelkkä jalkine-sana puistattaa. Jalkine on kapine, jossa on tukeva lesti, joka on lämmin tai viileä käyttötarkoituksen mukaan, valmistettu laadukkaista materiaaleista suojaamaan jalkaa ja niin jumalattoman, puuduttavan tylsä, että jo jalkaan vetäessä nukahtaa seisaalleen (ainakin tämä) ihmisraasu.

Minä ainakin aion olla siellä(ihan totta hei, tällä kerralla¹)

2007-12-04T11:31:00.000+02:00

Tämä on jo vanhentunutta tietoa, josta hyppelehtikää ystävällisesti yli.

(Seuraa töllistelyvinkki tamperelaisille ja Tampereen liepeillä tänään liikuskeleville lukijoille: Karauttakaapa nyt hyvät ihmiset Hervantaan katsomaan, kuinka kerrostalo muuttuu grafiikka-alustaksi ja ihanaiset valot välkkyvät tamperelaislähiön tunnelmallisessa talvi-illassa. Mikontalolights syttyvät klo 17 ja jatkuvat aina iltayhdeksään asti.)

* * *

Edith Bunker seuraavana päivänä:

En tiedä, kuinka pöhkö pitää olla ihmisen, joka jaksaa touhottaa kerrostalon ikkunoihin sytytettävistä ja sammutettavista värillisistä valoista niin, että lähtee varta vasten niitä katsomaan läpi tuulen ja tuiskun, tai no ainakin pirun huonosti auratun sysimustan taipaleen takaa hienoisesti vastahankainen ja siksi kalsahko teini mukana. Enkä viitsi sitä oikeastaan isommin pohtiakaan. Mitä se mulle kuuluu? Ja mitä se kenellekään muullekaan ylipäätään (tai muutakaan kautta) kuuluu, jos joku nyt sattuu vaan olemaan sillä tavalla hörhö, että innostuu tällaisista lapsellisuuksista. Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Kaupungilta mukaan tarttunut mies onneksi on samalla tavalla hörhö ja otti oikein kuvia muistoksi. Tässä yksi.

Kuvassa on voittajagrafiikka², jota juontaja kommentoi osuvasti: "Koskaan ei voi olla liikaa pääkalloja." Sivusilmällä olin huomaavinani ihan kuin teinin kuulius olisi hiukan säröillyt...

* * *

Aamulehden tietojen mukaan Mikontalon valoja pääsee ihailemaan vielä itsenäisyyspäivänä. Tästä kehkeytyikin nyt mittava vapaa-ajan ongelma: töllöttääkö olkkarissa tanttuja vai sateessa kaupungin valoja. Hmm.

* * *

¹) Tämä lisäys niille, jotka pohtivat, että mitä se nyt taas tässä yhteydessä tarkoittaakaan.
²) En valitettavasti muista, kuka tuon hienon profiilin, joka raukean rennosti lengotteli leukojaan, on luonut, mutta eiköhän sekin tieto internetin syövereistä löydy.

Oih, mitä nyt?

2007-11-30T13:11:00.001+02:00

Nyt on juuri oikea hetki päivittää blogi!
sanoo Kata edellisen postauksen kommenteissa. Juuri tuota kaipaankin elämääni: selkeitä ohjeita mitä pitäisi tehdä ja milloin. Niinpä päivitän nyt, halua|-n |-tte tai e|-n |-tte.

Olen säätänyt vimmaisasti opintoja, ja ne etenevät. Eivät ihan suunnitelmien mukaan, mutta tarpeeksi hyvin kuitenkin, jotta en ihme kyllä tänä syksynä ihan valtaisia stressejä ole niistä, ennakkoarveluista huolimatta, repinytkään. Osasyy opintostressittömyyteen voi tietysti olla se, että hölmö kroppani on syksyn mittaan aiheuttanut päänvaivaa samaiselle keholle. Mitäpä niitä opintopisteitä kovasti suremaan silloin, kun ei ihan varmaksi tiedä onko niistä enää iloitsemassa vuoden, parin päästä. Lääkärin hutkinnan ja tutkinnan jälkeen selvisi, että kehooni, tai paremminkin kehostani eksynyt yksi hormoniparka se vain jumpittelee, eikä tilanne ole ollenkaan paha vaan kohtalaisen helposti hoidettavissa. Tällä tietoa olen siis laskemassa opintopisteitä jatkossakin, joten sen puolesta voisin alkaa taas panikoida tenttejäkin.

Opintopaniikki luultavasti lykkääntyy kuitenkin, sillä ajatuskapasiteettia varaa tieto siitä, että vajaan puolen vuoden päästä minulla on edessäni yksi elämäni suurimmista muutoksista. Yritän ajatella asiaa järkevästi ja tutkailla erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopputulema on toistaiseksi ollut jonkinasteinen salavihkainen kyyneleinen huoli – ja haikeus, suru. Tiedän, että kaikki järjestyy kyllä. Tiedän, tiedän. Vaan kun en ole koskaan laajalti niittänyt kuuluisuutta kärsivällisyydelläni, ei odottelu ole ihan helpointa.

Näiden lisäksi näytän sairastuneen jonkinlaiseen post-post-post x n-pubertanttiseen maailmantuskaan. Tällä hetkellä esimerkiksi pohdin kiivaasti, ehdinkö joulun alla pienoiseen hyväntekeväisyystyöhön vai olenko niin läsähtänyt länsimainen kermaperse, etten kykene irrottamaan paria tuntia niiden hyväksi, jotka viruvat vankiloissa kidutettavana tai kuolevat hämärissä olosuhteissa. Hurskastelu tympii enemmän kuin koskaan teini-iässä ja haluaisin tehdä jotain konkreettista, mutta kyyninen keskiäkäinen itsessäni ihmettelee ivallisesti, onko mistään mitään hyötyä.

Lisäksi olen ärsyyntyneempi Matti Vanhaseen kuin koskaan aiemmin.

* * *

...mutta vielä ihanteena on Beatles ja George Harrison.

Meemeemee

2007-11-09T22:37:00.001+02:00

Perjantai-illan ratoksi, baaria väistellen, jne. jne. meemiä pukkaa.

1. Tiedätkö ketään, jolla on samat nimikirjaimet kuin sinulla?
En. Enkä keksi vaikka kuinka miettisin, eikä ne ole edes kovin eksoottiset.

2. Tiedätkö ketään, jolla on sama syntymäpäivä kuin sinulla?
Tiedän. (Vastaan vaikkei kysytä: yhdellä kirjailijalla on.)

3. Jos saisit olla yhden päivän ajan kuka tahansa henkilö maailmassa, kuka olisit?
Olla joku toinen? Jumaliste, itsessäkin on joskus tekeminen. No... ääh. Varmaan joku vastuuton löperöjulkkis, etten vahingossa sotkisi Isoja Asioita ja jolla on isot tissit. Mielellään nainen.

4. Olisitko valmis lunttaamaan kokeessa, jos tietäisit, ettet jää kiinni?
En tietenkään. (No olisin varmaan tietenkin.) (Ehkä.)

5. Ota päiväkirjastasi (jos sellainen on) esille sivu 6 ja kirjoita tähän pätkä, joka kuvaa sinua, elämääsi tai ajatusmaailmaasi parhaiten?
Tämän blogin 6. postaus sisältää lauseen "Nyt on huono olo ja suussa maistuu kakka." Lisäksi toivon lisää hippejä teiden varsiin.

6. Mitä kappaletta kuuntelet parhaillaan tai minkä kappaleen kuulit viimeksi?
Ballad of Hollis Brown (Bob Dylan)

7. Mikä on sinusta lähin esine tietokonetta tai sen osia lukuun ottamatta?
~~Kaljapullo~~ Suomi-viro-suomi-sanakirja.

8. Mitä näet, kun katsot (juuri nyt) oikealle takaviistoon?
Sähköurut. Hillittömässä pölyssä, mutta ehkä vielä joskus.

9. Käytätkö/käyttäisitkö mieluummin piilolinssejä vai tavallisia silmälaseja? Miksi?
Silmälaseja. Olen kyllä harkinnut piilolinssejäkin, koska niiden kanssa olisi varmaan mukavampi pötkötellä sohvalla kyljellään televisiota katsomassa. Rillin sangat painavat inhasti päähän.

10. Onko kivempi antaa vai saada lahjoja? (rehellinen vastaus!)
Antaa. Menen aina jotenkin vähän typerästi hämilleni, kun minua lahjotaan. Onneksi sitä ei tapahdu usein. Toisaalta silloin, kun tapahtuu, kivaa sekin on ja totta puhuakseni ilostun hämistyksestä huolimatta.

11. Mihin kilpailuun osallistuisit näistä mieluiten: Idols, Haluatko miljonääriksi? vai Big Brother? Uskoisitko pärjääväsi näistä jossain hyvin?
Haluatko miljonääriksi. Ihan varmasti pärjäisin, sillä minähän ennen muuta haluan miljonääriksi.

12. Mistä hinnasta suostuisit ajamaan pääsi kaljuksi?
Häh? Miksi kukaan maksaisi sellaisesta? Sitä paitsi minulla on harvinaisen lommoinen kallo, joten on kaikkien mentaalihygienian kannalta parempi, että se on peitetty karvalla.

13. Syötkö/söisitkö mieluummin etanoita vai mustekalaa?
Olen syönyt mustekalaa, eli varmaan etanoita sitten.

14. Tulet kouluun ja huomaat, että tänään on koe, jonka luulit olevan huomenna ja johon et ole lukenut lainkaan. Mitä teet?
Itken katkerasti, hyperventiloin ja pyörryn. No äh, sävellän tietenkin sen perkeleen kokeen miten kuten.

15. Avaatko banaanin ylhäältä (se osa, mistä se on tertussa kiinni) vai alhaalta?
Ylhäältä, paitsi jos on veitsi kourassa.

16. Ottaisitko mieluummin lävistyksen kieleen vai napaan?
Kieleen. Yäk. Silti.

17. Oletko koskaan juossut liukuportaita väärään suuntaan?
En varmaan. Miksi olisin niin tehnyt?

18. Milloin ja miksi itkit viimeksi?
Menee vähän liian intiimiksi. Haluatte varmaan ennemmin kuulla, pyyhinkö edestä taakse vai takaa eteen? (En tunnu pystyvän itkemään, vaikka aihetta olisi. Ja hyvät naiset, pyyhkikää edestä taakse; miehillä ei ole niin väliä.)

19. Jos joutuisit luopumaan jostain aistista (näkö-, kuulo-, haju-, maku-, tunto-), mistä luopuisit?
Hajuaistista. Käykää tupakoimattomissa baareissa, niin tiedätte miksi.

20. Entä mistä aistista luopuisit kaikkein viimeisenä?
Tuntoaistista, olenhan niin kauhean fyysinen.

21. Oletko ikinä ollut ihastunut / rakastunut opettajaasi?
Olen. Voi sentään. Hänkin kai tunsi minua kohtaan jotain. Oh. Hän oli hieman minua nuorempi ja niin, niin, niin.

22. Käveletkö/ajatko yleensä päin punaisia?
En yleensä, mutta myönnettävä on, että aina silloin tällöin kävelen, aja en koskaan.

23. Puhutko tai laulatko itseksesi usein?
Kyllä.

24. Haluatko kassalla ensin kolikot ja kuitin/setelit siihen päälle vai ensin kuitin/setelit ja kolikot siihen päälle?
Setelit, kuitin ja kolikot.

25. Kuinka monella kielellä osaat sanoa "minä rakastan sinua"?
Muutamalla vähintään auttavasti ja kansainväliset eleet päälle.

26. Mitä kuivaat ensimmäisenä, kun tulet suihkusta?
Kasvot.

27. Oletko ikinä uinut alasti?
Olen ja usein. Se on kivaa, suosittelen.

28. Minkä osan luet sanomalehdestä mieluiten?
Kuolinmainokset ja kulttuurin.

29. Mihin ulkonäkösi piirteeseen olet erityisen tyytyväinen?
Pitäisi olla "kaikkein tyytyväisin", sillä tänään vaihteeksi en ole mihinkään erityisen tyytyväinen. No, tykkään kyllä naamastani silloin, kun hymyilen. Pitää hymyillä useammin.

30. Oletko ollut ikinä koulussa / töissä krapulassa?
Olen. Voi että se on kamalaa. Kamalaa. Huonous & epävarmuus. Älkää helvetissä katsoko päin tai hajoan! -tunne.

31. Jos tv:ssä esitettäisiin suorana lähetyksenä julkinen teloitus, katsoisitko sen?
En. Jos tv:ssä esitettäisiin jne. sanoisin televisioluvan irti ja heittäisin television alas parvekkeelta. Asenteeni kuolemantuomioon on... oh. Enpä ala nyt siitä.

32. Olisitko valmis tappamaan viattoman ihmisen, jos sen avulla nälänhätä poistuisi maailmasta?
Luultavasti olisin. En tiedä, miten siihen pystyisin tai sen kanssa eläisin, mutta silti varmaankin olisin.

33. Jos sinulla tulee aikaisena kouluaamuna kiire ja joudut jättämään meikkaamisen tai aamupalan väliin, kumman jätät?
Yleensä joudun jättämään molemmat väliin, mutta jos aikaa jää, niin aamupala on tehtävälistassa ennen meikkiä. (Yleensä, paitsi jos ja kun onhan niitä kaikkia syitä ihmisellä joskus pynttäytyä mieluummin kuin syödä. Köh.)

34. Valitse jokin lempi-tv-sarjoistasi. Ketä sen hahmoa muistutat eniten?
Vikatikki. Hassua kyllä, Carolineen on kovin helppo samastua, mutta en ole lainkaan niin - tai ainakaan samalla tavalla - viehättävä kuin hän. Ehkä olen kuin Karen: hissukka, joka tarpeeksi pudotessaan kaivaa itsestään selkärangan. Tai jotain.

35. Mitä näistä teet mieluiten: tiskaat, imuroit vai peset lattioita?
Tiskaan ja pesen ikkunoita oikein mielelläni. Suhteeni imurointiin lienee aika selvä. Viimeksi vaivalloisesti ja tuskaisasti toimeen uhrautuessani imuri alkoi haista ja päädyin imuroimaan imuria tulipalon pelossa sähköiskun uhallakin. Imurit ovat syvimmästä helvetistä. Jotain perusteellista niillä on ihmiskuntaa vastaan. (Oho, kyse olikin lattianpesusta. No silti järjestys on sama, joskin on myönnettävä, että suhteeni lattioihin on kaikkiaan hyvin kompleksinen.)

36. Mitkä ovat huoneesi hallitsevimmat värit? Ovatko ne lempivärejäsi?
Punainen, on lempivärini siinä missä muutkin värit.

37. Ovatko jalkasi juuri nyt ristittynä, istutko niiden päällä vai miten ne ovat?
Nilkoista ristittynä, vasen oikean päällä.

38. Jos saat matikan kokeesta kasin, miten reagoit?
Jumaliste! Huutava vääryys! Ope on varmasti laskenut nyt väärin! KUOLEN!

39. Mitä elokuvaa/tv-ohjelmaa katsoessasi olet itkenyt?
Minä itken vaikka testikuvaa, jos satun sille päälle. Onhan siinä niin riipaisevat värit ja katkera kontrasti.

* * *

Tämä lähti Tiinalta. Nyt menen lukemaan hänen vastauksensa. Jännittää oikein, olemmeko samiksia vai eriksiä.

The whole fucking world is just too frustrating

2007-11-08T07:58:00.000+02:00

Eilen illalla tuli ensimmäinen tekstari, jossa kehotettiin sytyttämään kynttilä keittiön ikkunalle Jokelan koulusurmien uhrien muistolle ja viettämään hiljainen hetki. Mikäpä siinä, sytytetään – ja ollaan hissuksiin minuutti pari. Samalla tekisi mieleni sytyttää myös liekkimeri niiden muistolle, jotka sekoavat. Helppoa ei liene heilläkään. Kenelläkään ei ole.

Mielenkiintoista on, että tuskin savu on ehtinyt hälvetä ja ruumiit saatu korjattua pois, kun aletaan jännittää, mitähän kukkahattutädit tästä oikein sanovat, mihin suuntaan lakattukyntinen sormi tällä kertaa sojottaa? Onko kukaan enää turvassa?

PÖÖ! ja toinenkin PÖÖ!

Menikö paskat housuun? Oi voi, eikä siinäkään vielä kaikki.
(Nyt se Ohari perkeleen kukkahattumussukka kuitenkin aloittaa väkivaltaviihteestä! Eih! Modernin tabun ronkkiminen on niin epäviileää! Noloa! Voi myötähäpeän määrää!)

Sillähän ei tietenkään ole mitään merkitystä, että ihminen näkee televisiosta vähintään yhden murhan päivässä. Eikä tietenkään ole mitään merkitystä silläkään, että ihminen voi – ja sen täytyy ehdottomasti saada itseään toteuttaakseen – harjoitella tappamista pelikonsolilla oman kotinsa rauhassa. On ihan turha kuvitellakaan, että viihteen väkivaltaistuminen vaikuttaisi mitenkään. Jotkut poikkeusyksilöt nyt vaan kerta kaikkiaan naksahtavat päästään, eikä sille voi tai kannata tehdä mitään, sillä suurin osa tajuaa, että kysehän on vain leikistä – ja suurimman osan mukaan tietenkin mennään, demokratiassa kun ollaan. Väkivalta on välttämätöntä kivaa. Kun väkivaltaan yhdistetään jaloja, perinteisiä aatteita – ja voi pojat että esimerkiksi irc-galleriasta löytyy hyvä joukko kirkassilmäisiä rotevarintaisia nuoria patriootteja Suomi-leijonat kaulassa kimallellen – on oikeastaan ihme, ettei tällaisia näkökulmasta riippuen joukkomurhia tai puhdistuksia tapahdu useammin.

Paha on silti mennä ketään tai mitään syyttelemäänkään, vaikka kuinka kukkahattu puristaisi päässä, sen minäkin myönnän, enkä sen paremmin käy ensimmäisiä tai muitakaan kiviä heittelemään. Teollisuus tuottaa sitä, mitä ihmiset haluavat. Ihmiset käyttävät sitä, mitä teollisuus tuottaa. Vanhempien, vaikka niin haluaisivatkin, on käytännössä mahdoton valvoa, mitä heidän lapsensa puuhailevat median äärellä, sillä väkivaltaviihde ei haise hengityksessä vaan näkyy korkeintaan silmien demonisena kiilumisena ja silloin tällöin tapahtuvina pikku ylilyönteinä.

Mieleen hiipii inhottava ajatus, että tämä on vallitseva, hallitsematon ja varsin haluttu asiain tila. Asiain näin ollessa on syytä heittää marinat pois ja hyväksyä se tosiasia, että tällaiset tapaukset ovat hinta siitä, että ihmiset ovat järjestään hulluja ja maailma on paha. Huomenna se voin olla minä tai sinä, jommallakummalla puolella liipaisinta.

Näillä mennään, turhaumia miten kuten väistellen ja hilpeä optimismi säilyttäen.

Oharin heökat- et fäshönkornerista morjens vaan pitkästä aikaa...

2007-10-13T18:55:00.000+03:00

Järkyttäviä uutisia: olen ilmeisesti saavuttanut sen ikääntymisen pisteen, jossa kansalaisen täytyy todistella (oletettua) nuorekkuuttaan – vaikka sellainen toimi minua suunnattomasti puistattaakin.

Katsokaas. Tänään menin viimein kampaajalle. Päästä roikkui viitisentoista senttiä sellaista hiusta, jonka hautajaiset olisi pitänyt järjestää jo ajat sitten. Sovimme nuoren kampaajan kanssa, että karva katkeaa tosta ja tosta. Ja että saa laittaa muotoilutuotteita ja että neiti on muutenkin hyvä ja tekee miten parhaaksi näkee jakausten ja sen sellaisten kanssa, ammattilainen kun on. Otin ja vaivuin sitten kampaamotranssiin. Tiedättehän, rakkaat kanssasisaret¹, siihen jossa ajatukset singahtelevat vailla loogisia tulo- tai lähtökulmia sellaisten aiheiden välillä, jotka liittyvät tai eivät liity toisiinsa tai mihinkään.

"Täytyy muistaa, että koskaan, ei koskaan, saa tulla kampaajalle meikittä. Ikinä! Jessus. Eikä mielellään meikissäkään ennen puolta päivää. Silmäpussiahdistus."

"Ostaisikohan tänään pizzaa?"

"Hetkinen, jos saanti on 100 %, sehän on erittäin hyvin ellei täydellisesti! Hölmöä, että jotenkin nyt vasta hahmottuu ne tiedonhakupelin lukemat – mutta kai siinä oli niin kiire vaan tehdä niitä hakuja..."

"Harmi etten sittenkin ostanut niitä tissiliivejä eilen. Olivat hintaansa nähden hyvinkin sievät ja sopivat."

"Huhhuh. Onpas siinä lävistelty lapsukainen!"

"Tralalaa ~~~ piupau ~~~ jepjep ~~~ vuokranmaksupäivä ~~~ Dave Grohl ~~~ hiton näyttö kun sekosi ~~~*"

Kun havahduin transsista, oli nuori kampaaja~~riivi pentel tar neitok tyyppÄH~~ istuttanut harteilleni Riitta Uosukaisen pään. Hyvä ihme kumminkin! Ensin säikähdin, sitten nauratti ja sitten maksoin mukisematta totisuutta imitoiden tosi hienon kampauksen. En jäänyt ostoshelvetin käytävälle haalimaan opetuslapsia ja perustamaan uutta kykypuoluetta, vaikka siihen olisi nyt ollut mitä sopivin hius päässä, vaan painelin vessaan ja suin kostein sormin suortuvat miten kuten edes kohtuullisen luonnollisen näköisiksi.

Harmitti vähän, että nuori neiti teki kovan työn föönin ja kihartimen kanssa ja minä kiittämätön täti-ihminen tärvelin kuohkean luomuksen parilla rotevalla kouraisulla. Tosi vähän.

* * *

Hyvä on. Lusikka – tai ehkä paremminkin kävelyköppi – kauniiseen käteen: ensi kerralla täytyy muistaa mainita kampaajahenkilölle, että joskin saatan näyttää vanhalta kurpalta, en halua näyttää sellaiselta. Ja jos on pakko näyttää vanhalta kurpalta (aika usein on), näytän mieluummin sitten siivottomalta siivottoman vanhalta kurpalta kuin pirteältä edustusrouvalta. Mieluummin Irwin Goodman kuin Riitta Uosukainen, ihan totta hei.

Tuota voi tietysti olla vaikea tajuta, mutta niin se vaan on. Saan allergisen ahdistuskohtauksen kampauksista, jakkupuvuista ja helminauhoista.

Kun alan olla siinä määrin mummo, että kaupoista ei löydy enää mitään järjellistä päällepantavaa – ja voi veljet että se päivä ei ehkä ole kaukana (ks. alempana) – teen niin kuin oma mummuni, joka teetti riemunkirjavat paitansa, yhdisteli niihin tosi innovatiivisesti verkkareita ja hiippaili kaiket päivät aina trendikkäillä kusluistimilla². Koko komeuden hän kruunasi piukealla (koti-)permanentilla, joka minun silmääni edelleenkin näyttää paremmalta kuin blondattu, raidoitettu ja ihan helvetin kuohkea ja pirullisen pirteä kampaus.

* * *

Sitten fäshöniin.

Ostoshelvetissä hortoillessani ihmettelin hiukan tätä nykyistä muotia. Vaikkakin ilmastonmuutos on tosiasia, jonka mitätöiminen ja vähättely kiistämällä on auttamattomasti myöhäistä, on täällä villissä Pohjolassa silti talvella niin kylmä, että vaatteissa saisi olla hihat (siis niissä vaatteissa vain kuitenkin ja tietenkin, joihin ne luontevasti kuuluvat – kalsarit saavat mieluusti jatkossakin olla hihattomia).

Mitä tekee muotisuunnittelija? Kehittelee paksuja, korkeakauluksisia puseroita ja muita yläosia, joista jättää hihat kokonaan pois, tai ainakin lyhentää ne ulottumaan korkeintaan kyynärpäähän asti. Selkä ja vatsa ovat sitten tukalasti hiessä, kun taas käsivarsikarvoitus sojottaa hysteerisessä kylmäshokissa. Höh & hämmästys.

Aikani töllisteltyäni sinänsä sieviä mutta auttamattoman hiharajoitteisia vaatteita hoksasin, että niitähän kuuluu tietenkin pukea monta, monta päällekkäin. Kerrospukeutumisen ilosanoma on ilosanoma etenkin kauppiaille: onhan hirmu kivaa myydä monta ohutta ja hiharajoitteista puseroa yhden kaikenkattavan sijaan! Kassakone kilisee ihanaisen tuplasomasti, kun asiakas ostaa kerralla vähintään kaksi puseroa.

Minähän toimin kiltisti ja odotuksenmukaisesti juuri niin kuin päänmenokseni viriteltyyn juonilliseen suunnitelmaan kuuluu ja ostin peräti neljä yläosaa. Ohhoh! Ostin jopa yhden hihattoman mekontapaisen, jota voi käyttää housujen kanssa ja joka on – noin järjellisesti ajatellen – kohtuullisen järjetön vaatekappale. (Mutta kun se riivatun tekeles imarteli niin ihanasti vartaloani. Kun vedän sen ylleni, näyttää jopa siltä, että minulla on vyötärö. Pöyhkeän tukan kanssa sopii tosi hyvin vyötärö. Ihan kuin oikeilla naisilla! Vapise Barbie!)

* * *

Summa summarum:
Törsäsin tänään ihan hillittömästi itseeni. Loppulasku ei ole suuri rahallisesti mutta suhteellisesti³ on. Nyt on sellainen olo kuin olisin syönyt liikaa suklaata: tavallaan aika onnellinen, joskin hiukan ällöttää. Puolustelen ostiskelua sillä, että kun kerrankin kykenen siihen, on tilaisuus käytettävä välittömästi. Kaikki vanhat puseroni ovat enemmän tai vähemmän hajalla, kutistuneita tai kokonaan lakanneet olemassaolonsa. Talvi tulee. Jne. Jne.

Sisäänrakennettu ostostorjuntaohjelmistoni kirkuu perustelluista selityksistä huolimatta punaisena, mikä tuntuu epäreilulta. Kytkenkin sen pois täksi illaksi ja huomiseksi päiväksi tekemällä muun muassa tuntikausia opiskelutehtäviä (tienaan opintotukea) ja erinäisiä ladonta-askareita (tienaan palkkaa).

Jos huomenna on kovakin ostoskrapula, saatan mennä jopa niin äärimmäisyyksiin, että imuroin.

Mutta tuskin sentään.

* * *

¹) Vaipuvatko rakkaat kanssaveljet parturitranssiin? Voiko nainen vaipua tasa-arvoiseen parturitranssiin, jos ottaa miesten hiustenleikkuun? Jos mies ottaa naisten hiustenleikuun, vaipuuko hän ehkä sitten myös kampaajatranssiin? Onko maailmassa oikeutta? [HS] Näitä voi joskus pohtia unettomina öinä epätietoinen.

²) Kusluistimet = Nokian Kontio-saappaiden tuunattu, kevennetty versio, jossa varret ja osa jalkaosaakin on leikattu pois jalkineen sujakamman jalkaansijoituksen vuoksi. Käytännöllisyydessä, ekologisuudessa ja kauneudessa pesevät Crocksit mennen tullen.

³) En ala opiskelijan tuloista ollenkaan, älkää pelätkö. Tympii aihe itseänikin.

Busy Lizzzzzzie

2007-09-26T19:08:00.000+03:00

Tänään minuun meni perkele. Aika pieni, mutta meni kuitenkin. Tiesin luennon loppupuolella, että kun luennoijan kalvosulkeiset (ah!) ovat ohi, hän alkaa tehdä tikusta ja tikun takusta asiaa. Olin jo nousemassa paikaltani ja lähtemässä kohti seuraavaa luentoa, kun tuo alussa mainitsemani iloinen perhetapahtuma – ööh – tapahtui ja päätin jäädä paikalleni ivallis-pilkallisessa tarkoituksessa. En tullut laskeneeksi, monellako eri tavalla hän tällä kertaa selitti saman asiansa, mutta voi pojat että monta niitä oli. Minä vääntelehdin ja kääntelehdin (kuten kurssitoverinikin) mutta pysyin sinnikkäästi paikallani. Kun luennoija lopuksi totesi: "Näistä asioista voisi puhua hyvinkin paljon", kiskaisin itsestäni jopa kuivahkon hymyn irti.

Kun päivä on jo valmiiksi täynnä ja vielä jatkettu loppupäästä, alkaa käydä kärsimättömäksi. Yhtään turhaa jaaritusta ei jaksaisi kuunnella, yhtään höttöistä diipa-daapa-läpä-läpää ei sietäisi. Oviaukoissa ja rappujen edessä seisoskelevat ihmiset ärsyttävät; liikennevaloissa torkkujat kiukuttavat. On (olevinaan kamalan) kiire ja jokainen ylimääräinen minuutti tuntuu suunnilleen samalta kuin hyvin ansaittu suklaapatukka hereilläpysymistarkoituksessa tarpeellisen kahvimukin seurana. Luxus.

* * *

Ei tarvitse olla nero tajutakseen, että stressi se taas kiristää pipaa. Enää ei taida riittää narujen löysyttäminen vaan täytynee heittää hetkeksi naulakkoon koko homburg. Ottaa hyvä asento ja kuunnella kaikessa rauhassa kuinka hauki on kala on kala on kala on kala on kalakalakalalalalaaaaaaaaa...

Näin tulee harjoiteltua meditatiivisesti itsehillintää ja kunhan tämä periodi on pulkassa, saattaa hyvällä tuurilla havaita olevansa ~~apaatt~~ tyyni kuin toissavuotinen viilipytty.

* * *

Ja kun puhuu itsestään kolmannessa persoonassa tarpeeksi pitkään, huomaa ikään kuin etäältä ehkä ja toivottavasti jokapäiväisten toimiensa ja hermoilujensa typeryyden. Kiire lisää kiirettä, joka rakentaa stressiä, joka lisää kiirettä, joka lisää kiirettä, joka rakentaa stressiä, jonka rakentaa Ohari – ja josta myös kärsii ihan omaa älyttömyyttään.

Jos on pakko itseään piinata, nyppisi ennemmin vaikka kulmakarvansa, tuo hölmö nainen.

PS.

2007-09-26T19:00:00.000+03:00

Edit myös täällä.

Nova, nogo, ei vaan kulje

2007-09-09T22:11:00.001+03:00

Minusta on oikein hyvä idea, että alkoholia sisältäviin pulloihin (ja muihin astioihin kuten kanistereihin) lisätään varoitustarra aineen humalluttavasta vaikutuksesta. Aiheellista on myös ottaa käytäntöön sellainen käytäntö (ahhahaah), jossa alkoholia myyvä myyjä (aahhaahhaah) tiedottaa asiasta joka ikisen drinkin, oluen, lonkeron, ja mitä-niitä-nyt-onkaan ostohetkellä ja varmistaa, että asiakas varmasti tietää humaltuvansa joka ikisen drinkin, oluen, lonkeron ja mitä-niitä-nyt-onkaanin jälkeen enemmän ja enemmän.

Krapulaisuus seuraa humalaisuutta. Siitäkin seikasta puhutaan mielestäni aivan liian vähän.

* * *

Lasin kilinää, laulua, yleistä hulinaa ja halailua.

Olli, Sun Äitis, Kukkis, Helen, Kriisi, Hestia, Suvi, Annareeta, Joonas, Wilis ja Timo. Kiitos ja anteeksi: teidän kanssanne oli kauhean kivaa! Enenevässä määrin humalaista ainakin minun istumakohdassani, mutta kivaa. Kaupungilla remutessa kadotin ääneni – tai ehkä se karkasi Joonaksen mörinän, joka on kuulkaa hyvät ihmiset siis tosi vuh-vuh, kanssa jonnekin muhinoimaan – ja kun se aamulla rämpi kotiin nolona ja piestynä, se kuulosti siis niinku niin tosi käheältä.

Partitiiviobjekti, joka on tänään jakanut kanssani monenlaista krapulariemua (joista ette halua kuulla, arvaan), on sitä mieltä, että se on seksikäs. Siis raakkuva viskibasso on seksikäs? Miehet!

* * *

Tarinan mukaan General Motorsissa sommiteltiin Chervolet Nova kansanautoksi ja sen myynti suunnattiin erityisesti Latinalaiseen Amerikkaan. GM:n myynti- ja markkinointigurut ihmettelivät huonoa menekkiä espanjankielisissä maissa, kunnes hoksasivat, että Nova tarkoittaa no go, ei kulje. Kyseessä on tietenkin urbaanilegenda: Nova on eri asia kuin no vá ja Chervoletia myytiin ihan mukavasti.

Mitä sitten? Ei mitään. Minulla on krapula, eikä mikään kulje. Ajatus, joka ilmeisesti häipyi päästä samoihin aikoihin äänen kanssa, ei vieläkään ole vaellellut takaisin. Odotan mielenkiinnolla, mitä matkamuistoja sillä tällä kertaa on tuliaisina.

(Huomenna on työpäivä. Saisi kyllä jo palata.)

Opiskeluonni

2007-09-07T10:04:00.000+03:00

On tämä kanssa yhtä, kun ei ehdi edes blogia päivittää. Jos tuo kuulosti marinalta, onnistuinpa hämäämään! Lukuvuosi alkoi eikä hetkeäkään liian aikaisin. On mukavaa taas hiippailla lipaston käytävillä, tutkailla kursseja, lounastaa kavereiden kanssa ja opiskella. Päivissä tuntuu olevan jopa välillä jonkinlainen järjenhäivähdys kesäisen hortoilun jälkeen.

Lukujärjestyksen ja kurssien sumpliminen on tietysti yhtä tuskaa, mutta toisaalta en varmaan koskaan, toivottavasti, lakkaa hämmästelemättä sitä ystävällisyyttä ja joustavuutta, mikä opettajista irtoaa ihan vain nätisti pyytämällä. Asiat sujuvat, kun niitä tarpeeksi järjestelee, tai ehkä siitä huolimatta.

Ensimmäinen periodi on niin piukkaan ängetty kursseja – survoin jopa kaksi päällekkäin – että hiukan hirvittää, mutta toisaalta nyt tuntuu siltäkin, että kylläpä kyllä niistä taas jotenkin selviää. Optimismi, tuo opiskelijan paras ja pahin apulainen. Itseni tuntien arvelen kuitenkin joulun tullessa olevani niin piipussa, että joulupukki joutuu tulemaan edelleenkin talouteen suomalaiskansallisesti ihan vain ovesta.

No, jouluun on vielä (muka) viljalti aikaa; sitä ennen suomen kieltä, kirjallisuutta ja kieliteknologiaa sekä hieman hei hulinaa.

Syksy on aina tarmoisan onnellista aikaa.

* * *

Muistuttaisin bloggaavaa kansaa, kommentoijia ja lukijoita vielä blogimiitingistä: kello 18.00 lauantaina 8.9. (kyllä! huomenna!) panimoravintola Plevnassa ta-vat-aan vimmaisasti! Sinä myös siellä, alahan järjestellä lapsenpiikaa, kyytiä, majoitusta, vaihda pois jo arkipaita ja jotain kiiltävää sä päälle laita. Tai no, arkipaitakin käy (jos se kiiltää). (Ei vais, ei tarvitse edes kiiltää.)

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

2007-09-02T03:32:00.000+03:00

Olen istunut hilpeää ja haikeaa sekä hieman ehkä alkoholinhuuruista iltaa -t:llä. Kuten kunnon nettiriippuvaiset ainakin, pyysin pääsyä verkkoon. Noh. Mihin minä silmäni panisin, kun tosiasiat tyrkylle lyödään. -t:n kirjanmerkeissä kohdalla "Skeidaa" on ensimmäisenä Oharin paluu.

Hittolainen.

Kaveruussuhde pannaan nyt telakalle ja jäljellä olevat tupakat ja kaljat jaetaan kuule hei takana lurkkija harvinaisen epäkristillisesti. (Joku huutaa, että pitäisi ottaa huomioon, että kyseessä on hänen veppiselaimensa, minkä huomion OP:n toimitus jättää noteeraamatta.) Vetää mun viimeisen röökin, nyt pitää mennä...

* * *

Tulin takaisin ja huomautan, että "Hirveetä skeidaa" osastossa on mm. ENFJ profile, Kuinka käytän strubg-alushousuja luovasti ja Äiti olenko aivan vaurio.

* * *

-t ehdotti otsikoksi Girl u cyk. On se 1 hulu. Nyt se nuuhkii mun kainaloo. I rest my case.

Erikoistarjouksia Super Marketista

2007-08-23T08:21:00.000+03:00

Juha Seppälän Super Market kuuluu uusimman suomalaisen kirjallisuuden tentittäviin kirjoihin, niinpä lukaisin sen eilen iltapuhteinani, jälkeen hampaidenpesun ennen nukahtamista. Koska Juha Seppälä on jahkaillut ja pähkäillyt sitä, miten tavikset jahkailevat ja pähkäilevät blogeissaan, olisi lämpimästi kostonhalua tyydyttävää lausua kirjasta jotain häijyä. Vaan ei se käy, sillä mies kirjoittaa kuin pentele, siitä ei pääse jahkailemalla eikä pähkäilemälläkään mihinkään.

Groteskin komiikan, karnevalistisen hulinan modernisointi synnyttää rujoa jälkeä. Veri, paska, kusi, sperma ja räkä lentävät, vittu haisee ja kullit sojottavat miten sattuu. Meno on vimmaista, mutta siinä missä karnevalismista kaikuu riemu, Super Marketissa näyttää tänään olevan erikoistarjouksena miehinen epätoivo, markka kakskyt kilo. Sen koomisuudesta karkaava nauru tekee surulliseksi.

Kirja on varmaan ollut aikanaan (1991) häkellyttävä tapaus, erityisesti Seppälän käsistä lähteneenä. Minä häkellyin lähinnä siitä, kuinka osuvaa miesten maailman kuvaus on – olen samoja juttuja kuullut kaveripiirissä moneen kertaan monin tavoin varioituina. Vaikka yleistäminen on syntiä ja johtaa selkärangan vääristymiseen ja kämmenien karvoittumiseen, alan varovasti vakuuttua siitä, että jokaisen miehen sisällä asuu pieni mies, heti siinä lehmän naapurina.

Pieni mies yrittää pärjätä tässä vaativassa ja väkivaltaisessa maailmassa palikalla, joka sen käteen on ensimmäisenä sattunut. Täytyy olla hämmentävää ja ristiriitaista, että se palikka sattumoisin on myös pienen miehen herkin kohta. Ymmärrettävää on, että pieni mies menee silloin tällöin sekaisin ja joskus vähän rikkikin.

Toisaalta tämä sattuma saattaa hiukan varjella meitä viattomia, silloin tällöin tulilinjalle sattuvia täysin palikattomia sivullisia. Jos uskoisi jumaluuksiin tai edes älykkääseen suunnittelijaan, olisi suuri houkutus uskoa, että kaikki sujuu suunnitelman muk

Nyt voi vain taivastella, että tulemme sittenkin näinkin hyvin toimeen.
(Tuossa on tosiaan piste. En jatka lausetta. Ehei.)

* * *

Mitä? Meneekö ylitulkinnaksi? Ehkä lipeää peräti taas jahkailuksi ja pähkäilyksi? Oi voi voi sentään. Puolustuksekseni ilmoitan, että olen viime aikoina lukenut niin paljon miehistä jahkailua ja pähkäilyä miehisyydestä, että jonnekin se on turskautettava. Talouttani jakavaa palikallista ja palikatonta lähipiiriä ei voi loputtomiin piinata näillä ajatuksilla, koska niistä tulee sillä menolla ihan hulluja. ~~Teillä, rakkaat lukijat, ei ole niin väliä.~~ ~~Tämä on vapaaehtoista, kuulkaa!~~ ~~ÄH!~~

* * *

Nyt kannattaa käydä sumplimassa blogimiitingille sopivin päivä. Jos ehdottamani lauantai 8.9. aiheuttaa esimerkiksi tähtien asennosta johtuen yleisökadon, kannattaa tutkailla myös toisia vaihtoehtoja. Päiviähän piisaa ja jos ne loppuvat, otetaan almanakasta lisää.

Kiva tiätää toikin susta

2007-08-21T09:24:00.000+03:00

Tehtävänä on kääntää seuraavat lauseet omalle murteelle, taikka paremminkin kai omalle puhekiälelle, jos niissä ny joku ero sitten on:

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Mun siskom punanem mekko sopii mullekkin.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tartteksää apua siinä kirjotustehtävässä, jonka mantsannope anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Juu, tehdään niinkun sää sanoit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummu sano että se hakee meidät siinä varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mää meninkin Helsinkiin pussilla, kum myähästyij junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksää nähny missääm mun isoveljen kännyä?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?
Ostiksää sen hameen, joka nähtiiv viime viikolla Henkassa ja Maukassa (Hooetämmässä)?

Deet ei oo deitä, muttei ne enää nykyään oo puhtaita ärriäkään vaan jotain siltä väliltä. Mun oma murre ei oo enää puhdasta tamperelaista, siinon toisaalta eteläistä (lapsuus) ja toisaalta pohjosempaa (aikuisuus) kaikua, mutta mää sanon kuulemma usein ja luantevasti nääs. Tamperelaiset ei taas enää käytä näässiä juur ollenkaan vaikka se on hyvä ja täsmällinen sana. Ne on vissiin suivaantunu irvailusta. Meillä Akaassa ei kauheesti välitetä siitä, mitä jokku turkulaiset tai muut tsadilaiset märisee, vaan puhutaan just niinku tykätään.

* * *

Mää miätin, että onkoos Tampereen seudum murteissa tavallista enemmän assimilaatioo sanojer rajoilla, vai tuntuuko se siltä vaan. Mää meinaan sitä ilmiöö, kun sanan loppu mukautuu seuraavan sanan ensimmäisen kirjaimem mukaan, esimerkiks ny vaikka tää tuttu mu[m m]ielestä. Sen kirjottaminen ov vähäv vaikeeta, kun kaikissa sanoissa se ei kuulu kauheen selvästi, vaikka siä onkin, ja toisaalta kun oma kielentaju oj jo niin kirjotetun kiälen läpitunkema. Meinaan että itte automaattisesti korjaa puhekiälen kirjottaessa semmoseen muatoon, mikskä se tekstissä yleensä pannaan.

Tässäkij jutussa olis pitäny merkitä ylös assimilaatioo enemmänkin kun oon tehny, mutta kus se näyttää niin tyhmältä. Eikä tämmönen ŋ-merkki, joka puheessa kuuluu hyvinkin usein [isoveljeŋkännyä] tiätenkään edes kuulu kirjotettuun tekstiin.

(Mää kirjotin tähän ensin rajakeminaatiosta, mutta hoksasinkin sitten, että siitä ei ookkaan kyse ny. Rajakeminaatio nääs meinaa sitä ilmiöö, kun sanarrajalla kuuluu kaks konsonanttia yhden sijaan niinku hernekkeitossa ja monissa liiteppartikkeleissa, vaikka oleppas.)

* * *

Kaikista herkullisinta murre on (paitsi voissa paistettuna ja kermassa haudutettuna) mukavissa, kotosissa tokasuissa. Esimerkiks tänä aamuna miäs sai aikaan nauruhepulin, kun sano unisena toljottavalle kissalle:
"Mitäs mulkkaat? Ekkö oo ennen ihmistä nähny?"

Otsikko om myäs semmonen tiuskasu, mitä kakarana tuli paljonkin käytettyä. Ja ainaham meillon tää kaikkeen sopiva:
"Äites oli kus sua teki, isäs ov viäki",
joka ol lyhentyny – ilmeisesti siks että kaikki sen kumminkin tiätää – napakkaam muatoon:
"Äites."

* * *

On ollu kauheen mukava lukee murrekäännöksiä, kun ne liittyy tohon mun opiskeluunkin, ja toivottavasti ihmiset kirjottaa niitä lisää. Tähän inspiraatio tuli Kukkikselta.

Miittinkiutelu

2007-08-20T13:56:00.000+03:00

Seuraa alustava ja mihinkään sitouttamaton kysely kanssabloggaajille, -kommentoijille ja -lukijoille:

Olisiko siellä ruudun toisella puolella ehkä joku (tai peräti joitakuita), joka (tai peräti jotka) haluaisi(vat) kokoontua Tampereelle lauantaina 8.9. kuluvaa vuotta keskustelemaan bloggaamisesta jälkimoderniteetin subjektien kommunikaatioprosesseina, neuvottelemaan ensteksparhaista blogialustoista, jakamaan tuskaa siitä ottaisiko vielä yhden ja lopulta vannomaan ikuista ystävyyttä? Paikkana voisi olla jokin kiva syöttöjuottola ja tunnelmana leppoisa, riehakas tai muuten vaan asiaton riippuen sen hetkisestä auringonpilkkujen määrästä.

Olisipa kovin mukavaa tavata teitä kaikkia!

Kommenttia toivoisin mieluusti suoraan tähän postaukseen tai vaihtoehtoisesti sähköpostiini ohiammuttu (hähää) netti.fi.

Onneksi olkoon vaan kamalasti Dressmanista, Suomi!

2007-08-19T14:41:00.000+03:00

Tänään paukahti ääniärsytysmittarini viisari tuskanpunaiselle, kun televisiossa miesääni kertoi heidän rrakastavan musiikkia. Tarkoitus oli varmaan kuulostaa raukean seksikkäältä, mutta tulos kuulosti kuitenkin siltä kuin kyseisen herran peräsuolessa olisi yhtäkkiä rävähtänyt madekoukku auki.

Miksi, oi miksi, nykyään kaupallisten kanavien (kaupalliset) tiedotteet pitää narista ja vaikeroida? Mistä ihmeestä tällainen idioottimainen muoti on saanut alkunsa? Kun he lisäävät vaikerointiinsa vielä kiusallisen venyvän ja loikahtelevan intonaation, korvasimpukkaparkani pyrkivät tuskassaan ojentumaan suoriksi¹. Miksei asioita voi sanoa tavallisesti? Jos ihmiset normaalisti² puhuisivat noin, joutuisin kulkemaan jatkuvasti Peltorit päässä, ja sitten menisi tukka ihan huonosti.

Niin, niin, kanavaa voi aina vaihtaa – ja niinhän minä teenkin. Ihmettelen vain, että kuka tuollaista pystyy kuuntelemaan (vakavalla naamalla)? Kuunteleeko niitä kukaan? Eikö tuosta ala jo business kärsiä, mitä?!

* * *

¹) Korvasimpukka on siksi kierroksilla, että se mahtuisi paremmin päähän eikä roikkuisi ulkona vastakkaisesta korvasta. Tämän mm. opin fonetiikan luennoilla.
²) Eihän minulla tietenkään täällä mitään normaalin olemisen mittaa ole, ei sillä. Mutta jos normaaliuden ja epänormaaliuden raja on veteen piirretty viiva, kaupallinen voihkenarina on kaukana rannalla, siellä epän puolella.

Hard Rock ja muut kunniamaininnat

2007-08-17T10:25:00.049+03:00

Olen koonnut tähän kirjoitukseen matkan varrella blogikavereilta ja muualta saamiani tunnustuspalkintoja.

* * *

Varapygmi jo sellaisen mahdollisuutta väläytteli, mutta Tuuli lopulta sen minulle ojensi ylistävien arvosanojen kanssa. Mä olen niin råk, mä olen niin råk!

* * *

Kun nyt alan nähräämään sivupalkkiin kunniamerkkejä, tällään sinne saman tien myös Sun ä idiltäs saamani S un äitis suosittelee -merkin, mistä olen kovasti otettu.

Edit: Äiskän merkki onkin jonnekin kadonnu, mutta mainintaa en poista, en suostu!

* * *

Laveasti tulkiten ehdokkuuskin on kunniamaininta, ja minähän tunnetusti tulkitsen mitä laveimmin, niinpä lisään myös Kuuluttajan ojentaman Kultainen megafoni -ehdokkaa k siasetusmai ninnan. (Tai mikä lienee virallisesti.)

Voittajasta käsittääkseni kisaillaan edelleen ja jännitys lienee tiivistynyt lähes sietämättömäksi.

* * *

Yritin työntää laajakaistaan myös vuonna 1980 hiihtokisoista voittamaani hopeista lusikkaa¹, mutta se juuttui modeemiin kiinni. Pahoittelen ja laitan lohdutukseksi kuvan kyseisestä kapineesta².

Tunnen itseni ihanan kunnialliseksi ja se on koko joukkueen ansiota. Kiitos!

* * *

Edit:
Lisää kunnioitusta pukkaa karvaisalta taholta. Musta ja Harmaa sujauttivat tahmaisiin näppeihini Työn Sankari -merkin. Työni häkeltyisi, jos se (tai mikä tahansa) olisi työlle ominainen tuntemus. Lähipiiri epäilee joko lahjontaa tai dopingia, mutta minä vaikenen kuin muuri ja sovittelen posket innosta hehkuen lisää merkkiä rinnukseen. Sankari, minä! Ehkä jopa Supersankari!

* * *

Edit 26.9.2007:

Sain jo ajat sitten Tiinalta kovasti ilahduttavan Schmooze-merkin.
Koska en kauheasti tuota ulkomaata ymmärrä itse, laitan tähän myös Allyn laatiman suomennoksen aiheesta:
"Nää palkitut eivät oo vaan niitten suosittujen pissisten kaa, vaan ottavat myös uuet lokit leikkiin mukkaan. Ne herättellee myöski järkevää keskustelua, vaikka kuka pistäis vastaan ja siltiki he saavat aikaan lähheisyyen ja ystävyyen tunnun."
Ja tästäpä iski hienoinen huono omatunto, sillä en ole juurikaan viime aikoina Blogistaniassa häärännyt, sen paremmin omassa kuin muittenkaan blogeissa. Mutta älkää vain luulkokaan, että minusta on päästy. Ehei! Sinnepäinkään!

* * *

Edit 14.1.2008:
Rappiotäti antoi minulle kukkia! Oi sentään! Suunnaton ilahdus pukkasi päähän!
Näitä pitäisi jakaa kymmenelle ilahduttavalle bloggaajalle, mutta kun mutta kun. Kaikki blogilistallani olevat ja hyvin moni sen ulkopuolinenkin ilahduttaa säännöllisesti, niin tuskaksi menee. En anna siis kenellekään, mikä on ehkä epäreiluinta mitä on, mutta onpa tasapuolisen epäreilua ainakin.
Edit: Kukkia on pukannut lisäksi ainakin Touhikselta ja Katalta. Lisäksi Sun Äitis ojensi hurmaavat konditionaalikukat. Olen punastuksellisen täpinäisen kukikkaasti ilahtunut! Kiitos!

* * *

Edit 25.2.2008
Tiina sanoo, että tämä blogi on Excellent. Pyörryinkö onnesta? No kyllä vain! Itte se on se joka toista ekaks siks sanoo, niin että ekselentti on sen oma blogi, ettäs tietää! Nih!
Ekselenttiys lankesi myös Lilithin taholta. Ooh! Ja samat sanat kuin yllä.

* * *

Edit 20.3.2008
Sun äitis ojensi tämän uljaan Kansalaisjournalisti-palkinnon käteeni. Olen ällikällä häkeltynyt, kiitän ja lasken tämän nyt nopeasti sivupalkkiin, jotta en vain sinne tänne kumarrellessani pudottaisi palkintoa. Oh! Hitsi! Mitä tässä nyt enää voi sanoa? Ehkä vain otan ja poxahdan ylpeydestä!

* * *

Edith Bunker 8.5.2008
Minä en nuku kalojen kanssa vaan polkkaan nisäkkäiden keralla! Blogging with a porpoise -merkin ojensi Kukkis. Olen aivan otettu, siksikin että eldfiinit (kuten Esikoinen sanoi pienenä) ovat suosikkielukoitani heti kirahvien ja pingviinien jälkeen.
Jatkan tylypaskiainen-linjaa enkä jaa merkkiä eteenpäin. Pahoittelut siitä. En vaan kykene; onneksi muut kykenevät!

* * *

Edit 23.7.2008
Kriisi kehaisi mitä ihanimmin ja myönsi Brillante-merkin. Voi herrajjesta. Olenhan toki perso kehuille, mutta tästä heittelehdin jo volttia! Ainakin 12 V!
Samat selostukset kuin yllä pitävät edelleen paikkansa. Blogilistani pursuilee ihania blogeja ja lisäksi käyn häpeilemättä vieraissa. Kehu niistä nyt sitten jotakuta, kun rakastan kaikkia vaihtelevalla vimmalla mutta aina (ainakin melko) varmasti.

* * *

Zepa tuikkasi etupäässä Pertille tämän mahtikollimerkin, josta koko perhe riemuitsee. Kakkukahvit pöytään! Saanen vielä kehaista, että Pertti on saanut kunnian toimia merkin mannekissana. Kröhöm! Ylpeys! Suorastaan sietämätön leuhkuus!

* * *

Edit 30.7.2008
Kiiruna palkitsi valinnaisella prenikalla, ja valitsin Kesäblogi-lätkän, koska briljanttia on jo sivupalkissa ennestään. Olen aivan hurmiossa kiitoksista! INTOILEN! Kiiruna ei ole ensimmäinen, joka mainitsee minulla olevan asennetta. Itse en sitä oikein hahmota, mutta olen hurjan ylpeä tuosta nimenomaisesta kehusta. Oletan itsekeskeisesti nimittäin, että tuo asenne on semmoista hyvää sortimenttia (lievä hihitys tähän, no okei, ei niin lieväkään).

* * *

Edit 28.10.2008
Algerian kirjeenvaihtaja Sirokko sekä Tampereen likka Tiina palkitsivat minut jo ajat sitten ihanaisella I love your blog -merkillä, mistä olen hirmuisen iloinen, etenkin kun viime aikoina blogitauot ovat venähtäneet. Määkin teitä!

* * *

Kesäminkkikin tykkäilee Oharin horinoista! Kivaa! Kolmas ja vähän erinäköinen I love your blog -merkki kannustaa tietysti horisemaan lisää! Näitä pitäisi jakaa ~seitsemälle bloggaajalle, mutta jatkan nuivaa tyyliäni, enkä anna kenellekään, koska mitä on seitsemän, kymmenen, kaksikymmentäkään niiden lukuisain ihanain blogien määrässä, joita seurailen. Ei mitään ole ne.

* * *

Edit 30.11.2008
Ida ojensi Arte y pico -pystin ja perusteli seuraavasti:
1. Ko. blogilla ei ole ennestään ko. pystiä vaikka se sen ansaitsee.
2. Ko. blogi on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä, siis äidinkielelläni jota rakastan ja jonka raiskaaminen raastaa sydäntäni - eli kirjoittaja kunnioittaa M. Agricolan, E. Lönnrotin ja J. V. Snellmanin elämäntyötä.
3. Ko. blogissa on moraalinen aspekti kerrottuihin asioihin: kirjoittajalla on herkkä omatunto.
4. Ko. blogi on hauska, älykäs, oivaltava ja innostava.
Voi sentään! Häkellys! Imarrus! Kiitos!

* * *

Edit: 26.5.2011
Zepa, joka kirjoittaa hurmaavaa joskin suorasukaista (hetkinen, nämähän eivät suljekaan toisiaan pois. Kaivakee jostain ystävät rakkaat kumi ja vaihtakaa joskin-sana ja-sanaan) blogia Kantapöytä, tyrkkäsi mulle tämmöisen ihanan palkinnon. Mää olen niin uljas! Mitään ei kuitenkaan saa ihminen maailmassa ilmatteeks, vaan kylkiäisenä tuli komento: “Vastaa viiteen blogiin liittyvään kysymykseen ja jaa palkinto viidelle, jotka sen ansaitsevat.” Otanpa oikein hyvän tanan ja sitten:

Milloin aloitit blogisi?
Jaa, ensimmäinen Ohiammuttu taisi syntyä vuonna 2005. Sitten se kumminkin nimestään huolimatta sai osuman ja katosi blogien taivaaseen. Tämä toinen tuleminen on aloitettu näköjään 1. maaliskuuta 2007, jolloin olin ehtinyt pitää blogipääni kiinni melkein kaksi kuukautta.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Ihan kaikkea horisen. Yritän pitää kuitenkin tekstin semmoisena, ettei siitä läheiset kovasti loukkaantuisi, närkästyisi tai tulisi intimiteetiltään paljastetuiksi. Vielä olen puheissa suuren osan kanssa, ja jos mitä hiljaisuutta mihin suuntaan onkin, blogiriepu on siihen viaton.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Se on mun! Minun! Aina ennen kun aloitin kirjoittamista, soittelin päässäni Kollaa kestään Kirjoituksia kellarista. Tiedättehän? Minä kirjoitan omaa kirjaa mun omasta elämästä, kertomusta erään näytelmän pääosan esittäjästä (tai jotain). Täytyykin ottaa vanha tapa käyttöön taas, siitähän tulee kauhean hyvälle tuulelle!

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tykkään kirjaimista ja erityisesti niistä rakennetuista sanoista niin paljon, että haluan itsekin niitä askarrella.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Se saisi päivittyä säännöllisemmin, sisältää koherentimpaa tekstiä ja olla kaikin puolin siistimpi paketti. Mutta toisaalta, sitten se ei olisi mun, eli ehkä on parempi pitää se tämmöisenä kuin se on. Joskus pohdin myös, että olisi kiva, jos kirjoittaisin rohkeammin, mutta sitten mietin aina noita muita. Itsestään on kovin vaikeaa puhua ilman, että siihen puheeseen tulee sotkettua ihmisiä, jotka eivät tahdo asioitaan myllättävän edes tämmöisen julkisuuden määrässä. Että tällä mennään, mihinkään ei kosketa niin kauan kuin mikään ei ole varsinaisesti rikki.

Hähä, vaikka mitään ei saa ilmaiseksi, meinaan tämän(kin) prenikan nykäistä puoli-ilmaiseksi kuitenkin, eli hillitön tunnustussikailuni ei kun jatkuu, eli tähän taas tyssäsi komennon tottelu ja tämän palkinnon eteenpäin jako. Sori, hei!

* * *
¹) Olin äärimmäisen tiukassa, neljän osanottajan perinteisen tyylin hiihtokilpailussa uskomattoman hienosti neljäs! Olisin ehkä ollut peräti kolmas ja näin ollen pronssilla, jollen olisi uskonut Aulia, joka kaatuessaan parkaisi: "Ohari! Odota!"
²) No niin. Tarkkanäköisimmät jo hoksasivatkin, ettei tuo ole mitään hopeaa vaan ruostumatonta terästä. Ei se ole sama lusikka, myönnän. Sitä ei löytynyt mistään. Vielä tarkkanäköisemmät (tarkkanäköisimpiäkin tarkkanäköisemmät näkevät toisiin ulottuvuuksiin, se on sitä kvanttifysiikkaa kuulemma) huomasivat, ettei tuo ole lusikka ensinkään. Myönnän. Kaikki lusikat olivat tiskissä. Ei kai se haittaa?

Avoin kirje alitajunnalle

2007-08-16T15:11:00.000+03:00

Olen tullut vanhaksi. Tiedän sen siitä, että nykyään en voi enää juoda iltaisin kahvia kovin myöhään tai yöunet jää näkemättä. Unettomuudessa on puolensa ja puolensa. Huono puoli on jatkuva kestokrapulan tunne: sydän hakkaa, vatsassa velloo, ruoka etoo, ajatus harhailee kummallisia polkuja¹ ja olo on jokseenkin vetämätön vaikka lievästi hysteerinen. Hyvä puoli on se, että tuskaannuttavat unet jäävät näkemättä. Nyt, kun hoksasin jättää iltakahvin pois päiväohjelmasta, olen saanut alitajunnalta harvinaisen tökeröjä viestejä.

Alitajunnan yksityinen, pitkällinen ja vakavakaan puhuttelu ei näytä riittävän, joten tällään tähän oikein avoimen kirjeen. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot jne.²

* * *

Rakas Alitajuntani!

Viime aikoina näyttämäsi unet ovat olleet jokseenkin liioiteltuja ja symboliikkasi on käynyt kiusaannuttavan osoittelevaksi. Toivoisin, ettet minua sentään aivan idioottina pitäisi.

Tornin merkitys on melko universaali, eikä sen sortaminen niskaani ole kovin hienovaraista – etenkään kun olen vielä sen uumenissa! Ei tarvitse olla nero käsittääkseen, että autolla ajaminen kertoo yleisestä elämänhallinnasta, joten voit jatkossa ystävällisesti jättää ne kolarit, hajoamiset, eksymiset ja muut tieltä sortumiset näyttämättä. Tiedossa on. Petolliset ystävät, murhaajat, myrkyttäjät, pettäjät ja vainoajat voit myös kutsua pois kannoiltani. Olen kyllästynyt heihin. Olen myös kyllästynyt jatkuvaan palaamiseen samalle polulle. Sinä varmaankin yrität näyttää menneisyydestäni vain hitusen alleviivaten hyviä ja huonoja puolia, ihan noin hylättävä/pidettävä-mielessä, mutta tiedä, että olen kyllästynyt heräämään ahdistuneena, siitäkin huolimatta että tajun palatessa nykyhetken jälleenkohtaaminen on helpottuneen riemuisa. En välittäisi enää yhdestäkään unesta, jossa aikataulut mättävät ja tavarat hajoavat käsiin. En halua myöskään katsella rumia, rikkonaisia kankaita, keskeneräisiä koteja enkä helvetti soikoon koittaa kasata epätoivoisesti yhtäkään asuntoa. Sisustusihme sisälläni ei aktivoidu öisin, kun ei se toimi päivisinkään. Tukehtumisunet sitten. Hyvä ihme kuitenkin! Milloin vettä, milloin savua, milloin kivipölyä...

Kotini olen minä ja jos se on sinusta kovin ränsistynyt ja kaipaa sisustusta, pahoittelen. En aio kuitenkaan tehdä asialle toistaiseksi yhtään mitään. Minussa määrään minä, et sinä rakas Alitajunta, joten koita nyt vain pysyä kyydissä, vaikka se joskus pomppuisaa olisikin. Jos sinä aiot Ahmed Ahneen tavoin Kalifiksi Kalifin paikalle tiedottamalla minut hengiltä, häviät sinäkin maailmasta. Mietipä sitä! Arvelen hyväntahtoisesti kuitenkin, että tarkoitat vain parastani ja olet huolissasi minusta. Keskeneräisten asioiden sietäminen kuuluu aikuisuuteen, joten koitapa nyt viimein kasvaa, sinäkin. Minä olen osuuteni hoitanut rypistymällä.

Rakkain terveisin,
sinun Oharisi

* * *

Vanhuuden väistämättömän tulon huomaa myös siitä, että tyynynjäljet häipyvät iholta päivä päivältä hitaammin. Vastustamaton himo omenapiirakkaan ajaa kuitenkin ryppyisimmänkin naisen kauppaan, joten aineet on hankittu ja nyt alkaa vimmattu kuoriminen.

Vaniljakastikettakin on.

Edit:
Omenapiirakka on uunissa ja nyt alkaa vimmatun kuorimisen jälkeinen vimmattu kalkulointi siitä, ehtiikö piirakka kypsyä niin, että uskallan hörpätä sen kanssa kahvia. Kuka olisi uskonut, että ikivanhuuteen liittyy tällaisiakin pulmia? En minä ainakaan.

* * *

¹) Terry Pratchettia lainatakseni: "-- mind that wandered so much it came back with souvenirs." [Soul Music]
²) En ole varma kumpaa tämä on. Sanonnan merkitys lieneekin, ettei niillä juuri eroa olekaan.

Maksimaalinen nimiminimi

2007-08-15T18:17:00.000+03:00

Tapahtuipa niinä päivinä, tarkemmin sanottuna 17. helmikuuta armon vuonna 2005, että vietin itseni kanssa laatuaikaa. Sehän meni päähän niin kuin sinkkiämpäri, kuten laatuajalla on tapana, ja nauratti yhtä paljon. Itsekseen hekotteluunkin kyllästyy jossain vaiheessa, niinpä aloin seikkailla Internetissä – ja kuinka ollakaan eksyin tutkailemaan blogeja.

Hyvä ihme, ajattelin siinä laatuaikapäissäni, tuohan voisi olla peräti hauskaa puuhaa! Kirjoitella juttuja maailmaan luettavaksi! Minä kans!

Olin nuorena neitinä ahkera päiväkirjojen kirjoittaja – tuotantoni on hyvin laaja, useita ruutuvihkoja, joskin keskittyy suppealle alueelle (määmää ja mun kaverit) – mutta kun jo kypsässä reilun parinkymmenen vuoden iässä yritin aloittaa harrastusta uudelleen, kirjoittaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Miten kirjoittaisin? Millaista kieltä käyttäisin? Oma puhekieli tuntui kovin teiniltä enkä kuitenkaan osannut käyttää luontevasti kirjakieltäkään, kerroinhan omaa elämääni itselleni. Tarinakin tuntui tylsästi oudon tutulta. Jonkinlainen kirjoittamisen vimma kyti kuitenkin vuosien ajan, ilmeisesti odottaen vain että jonain päivänä varomattomasti loiskauttaisin siihen laatuaikaa.

Niinpä sitten avaamaan blogitiliä Bloggeriin. Mikä nimeksi blogille, pohdin hetkeksi vakavoituneena. Jotain itseäni kuvaavaa sen pitäisi olla, ja osuvaa. Osuvaa? TSIHIHI! Ohi se menee kuitenkin, tirskuin laatuajoissani, ja niin syntyi Ohi Ammuttu.

* * *

Blogin kirjoittaminen osoittautui paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi – elämä kun ei ole pelkkää glögiä ja piparia. Tempoillessani anonymiteettini ja läheisteni anonymiteetin kanssa, tuskaillessani tunnistettavuutta ja pohtiessa, voiko tällaista kertoa, sai Ohi Ammuttu -parka parikin osumaa ja katosi lopulta kokonaan.

Ohi Ammutusta muodostuivat kirjoittajapersoonani kutsumanimet Ammu ja Ohari, joista jälkimmäinen pääsi jotenkin vahingossa, ohimennen, vakiintumaan. Niinpä uudelle blogille (jonka kirjoittaminen on edelleen osoittautunut paitsi mukavaksi myös toisinaan hankalaksi) luonteva nimi oli tietenkin Oharin paluu. Voi olla, että nimi vielä muuttuu, sillä palaaminen ei voi olla kovin pitkällinen prosessi: jossain vaiheessa täytyy tulla perille, vaikkei päämäärä matkaa tärkeämpi olisikaan.

* * *

Pygmi kysyi; minä vastasin. Ja vastatessani käräytin parit jauhelihapihvit pohjaan. Olen huomattavasti parempi blogikirjoittaja kuin ruoanlaittaja – ja tästä yhtälöstä voitte, rakkaat lukijat, päätellä, kuinka mielelläni lapseni syövät sörsseleitäni.

Olkalaukkunolous

2007-08-14T19:18:00.000+03:00

Mitä Elma edellä, sitä Ohari perässä. Aion tunnustaa nyt yhden elämäni noloimmista hetkistä.

Olimme koko perhe anopilla täydennettynä maakuntaretkellä noin kymmenen vuotta sitten. Mekkoa oli päällä naisväellä, tyttäret pieniä, suloisia prinsessoja oikein, aviomiehelläkin jotain siivompaa kuin verkkarit ja tukat koko porukalla nätisti tällättynä. Menimme hotellin kahvilaan ja lastasimme tarjottimelle paakkelsia ja erinäisiä juomia. Kun olin laskemassa tarjotinta pöydälle, heilahti olkalaukku kainalostani suoraan päin tarjotinta ja pyyhkäisi kumoon ison kupin kahvia ja limsalasin. Paakkelsit vettyivät silmänräpäyksessä ja joka paikka lainehti. Juomaa oli sylissäni, lapsen sylissä, pöydällä, tuoleilla ja lattialla. Eipä tuo mitään, vahinkoja sattuu. Pienten lasten äitinä olin tietenkin tottunut, että astiat kellahtelevat kumoon tämän tästä. Elämän pikku tumpulointiin – tai luultavammin omaani – ilmeisen kyllästyneenä [tai jokin muu pätevä syy tähän] karjasin kuitenkin itsellenikin yllätykseksi suureen ääneen ja painokkaasti: "Voi vittu!"

Astioiden kilinä taukosi, kahvila hiljeni.

Naapuripöydän hieno, iäkäs rouva oikeassa kampauksessa ja jakkupuvussa kohotti kulmiaan, keräsi eväänsä omalle tarjottimelleen, asetti olkalaukkunsa huolellisesti kainaloonsa ja siirtyi mahdollisimman kauas meistä. Hän ei huitonut kahviaan nurin, sen verran uskalsin katsoa.

Anoppi ja mies käyttäytyivät huomattavasti minua paremmin eivätkä kommentoineet tapahtumaa mitenkään.

* * *

Jos tässäkin tilanteessa olisin käyttänyt aina kätevää vyölaukkua, eivätpä olisi kahvit läikkyneet enkä minä olisi tehnyt henkilökohtaista punastumisennätystä.

Työperäistä keskustelua

2007-08-06T21:40:00.000+03:00

– Kuunteletksää ikinä mitään raskasta musiikkia?
– Määrittele raskas musiikki.
– No semmoista, että laulaja vaikka örähtelee.
– Katri Helenaa ei vissiin lasketa?
– Nope.
– Enpä taida sitten. Enkä mää kyllä kuuntele Katri Helenaakaan.

* * *

– Yäh, mää haisen hieltä ainakin viiden kilometrin päähän.
– Ei tänne ainakaan haise.
– Sinne onkin vain viisi metriä.
– No oota, käyn haistaan viiden kilometrin päässä.
– Joo, soita sit mikä on tilanne.
– Oukkei. Ja jos ei haise siellä, niin lähet sitten Lomppariin kans.
– Ehän lähe.
– No emmää sitten mee haistaankaan. Haista itte.
– Kuule! Haista sinä itte vaan.

* * *

– Vessassa oli suurin sokeritoukka ikinä! Meinasin kompastua siihen! Jättiläismäinen!
– Ilmanko ei oo yhtään sokeria täällä koskaan.
– Onkohan täällä sit jossain maitotoukkakin?
– Ja kahvitoukka!
– Niin, ja kahvi- ja vessapaperitoukka.
– Ja huomiokynätoukka!
– Ja järkitoukka!
– No nii-in. Sepä justiin.

* * *

– Ei tosta ohjelmasta oo mihinkään.
– Onhan! Kato nyt vaikka, tääkin toimii kuin rautakanki.
– No okei. Toi nyt just sattumoisin toimiikin.
– Kuule tässä toimii kaikki tosi hyvin. Sää oot ihme mummo uusien juttujen kans.
– Itte oot mummo!
– Ehkä oon, mutta mun kohdalla se ei oo niin traakillista. Sun sen sijaan pitäis olla vähän huolissas.
– Miten nii?
– Kun oot vasta kakskytneljä. Ja mies.

* * *

– Pitäiskö ostaa tommoinen kerrostalohuoneisto? Neljä huonetta, sauna ja parveke, 80 neliöö.
– Pitäis sitten varmaan.
– No ei ikipäivänä! Hulluus!
– Öö. Okei sitten. Ei varmaan sitten pitäis.

* * *

– Äh, yksi henkilö enää. Tiäksää, jos mää jotain vihaan, niin ihmisten syväämistä.
– Joo. Perseestä.
– Ihan joka puolelta kuule. Ja hiuksista erityisesti.
– ? ... Ääh. No nii joo.

* * *

Nyt laitan koneen kiinni ja lähden mummon kanssa iltakaljalle. Oletettavasti huomenna on hiljaisempi päivä.

No kun kaikki muutkin

2007-08-03T14:01:00.000+03:00

Tässä mää teen töitä kotona. Kauhee sotku ympärillä, muttei sitä ny ehri siivoomaankaan. Noi torahampaat on siks, kun viäkin on päällä PMS, vaikka ihme kyllä jo vähän helpottanu onkin. Hormoonit, kuka niistä ja niitten liikkeistä mitään tiätää! Onneks kuun liikkeet pystyy sentään ennustaan, ja täyskuu alkokin jo kaventuun. Mää aloin nääs päivälläkin muistuttaa niin pahasti ihmissutta, että itteenikin hirvitti.

Ilmalaiva

2007-07-30T23:22:00.000+03:00

En tiedä miten tämän itsestäni ulospurskauttaisin, joten tuosta vaan kuin kylmään veteen:

Led Zeppelin palaa lavoille [HS]

Siis tajuuttekste jätkät! Led Zeppelin! Jumaliste, herrajjesta ja muut pyhät! Mitä seuraavaksi? Elvis? Jeesus? Zsa Zsa Gabor?

Okei, okei, nyt rauhoitututututaan vähän ja pohditaan asiaa.

Mitä sitten, vaikka palaa? Enhän minä keikalle pääse kuitenkaan. Vanhoja ukkojahan ne jo ovat. Uutta musiikkia tuskin tulee. Ja jos tulee, ei se ole entisen veroista. Tämä ei mitenkään millään tavalla vaikuta minuun. Ei vaikuta, ei vaikuta. Silti!

LED ZEPPELIN PALAA LAVOILLE!

aNTeeksi, täytyy mennä hengittämään paperipussiin.

Mies minussa

2007-07-30T18:09:00.001+03:00

[Otsikosta huolimatta seuraava teksti ei sisällä pornoa. Pahoittelen.]

Ai kauheeta kuulkaa, a-p-u-a! Nyt meni elämä uusiksi. Olen luullut, että ihminen voi olla uskottavasti nainen, jos sen puserosta löytyy tissit, housuista pimppi ja se käyttää edes silloin tällöin huulipunaa naamassa ja korkokenkiä jaloissa, mieluummin molemmissa yhtäaikaa. Näillä minä olen mennyt tähän asti ja kuvitellut (naisellisessa hölmöydessäni), että hyvin menee.

Uusimman sukupuolitestin [HS] mukaan olen kuitenkin vain 43 prosenttisesti nainen ja vastaavasti 57 prosenttisesti mies. Hirveetä! EWW! [IS] Tässä menee nyt loppupäivä tutkaillessa, mitkä osat minussa ovat miestä (ja hinkuttaessa niitä sahalla irti).

Toisaalta, jos saan vikuroivan kroppani uskomaan tämän, PMS on muisto vain! Tai ainakin puolittuu kaiken kohtuuden mukaan.

[via Kriisi] [Hähä! Kriisillä menee vielä huonommin! Tai paremmin, riippuu tietysti mistä katsotaan.]

Mis laajoina aukeavat sukupolvien ja -puolien väliset kuilut

2007-07-29T16:48:00.001+03:00

Luullakseni jossain universumin syövereissä oleva sukupolvien välinen kuilu repesi tänään riemusta, kun etsiskelin suuren kotimaisen apuvälineitä markkinoivan yrityksen sivuilta kuukautiskivuissa kärvistelevälle teinille kuumavesipulloa ja päädyin lueskelemaan lantionpohjan harjoituskuulien esittelytekstiä. Ehkä teenkin suurtilauksen ja ostan kuumavesipullon ja kuulien lisäksi verenpainemittarin, kävelykepin ja rollaattorin. Pitäisiköhän varata jo hautapaikkakin saman tien?

* * *

Siinä missä kuukautiskivut ovat helpottaneet tällä puolen sukupolvien välistä kuilua, PMS jatkaa voittokulkua. Yli kuilun räyhäävät toisilleen kivusta kiukkuinen tytär ja PMS:n nyrjäyttämä äiti. Maailmaan kuulemma mahtuu ääntä. Kuinkahan paljon? Joko aletaan olla äärirajoilla?

* * *

PMS:ssä eksien (ja nyksän) ajatteleminen on yhtä järkevää kuin naulan työntäminen pistorasiaan. Sähkökokeiluja olen onnistuneesti vältellyt, mutta ajatuksille on paha mennä tekemään mitään. Arvelenkin, että erinäisiä miehisiä korvia kuumottaa siellä täällä ja helakasti. Sen, joka pihtasi, ja sen, joka petti. Sen, joka tinttasi silmät mustiksi, ja sen, joka sättimällä raastoi itsetunnon palasiksi.

Joka ikinen näistä koltiaisista vannoi rakastavansa minua. Olipa hyvä, etteivät vihanneet.

(Jos sijoitan itseni tähän joukkoon, alkavat omatkin korvani kuumottaa. Niinpä en ala sellaiseen nyt ollenkaan vaan suuntaan kaiken kiukun SINNE MINNE SE KUULUU PRKL.)

Ystäväni on sitä mieltä, että kaikki naisten ja miesten väliset riidat johtuvat naisten kuukautiskierrosta. Ha! Minä ilmoitin hänelle, että ottaen huomioon miesten yleisen ja kaikinpuoleisen torveuden, helvetti olisikin irti, jos ne johtuisivat miesten kuukautiskierrosta.

* * *

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa – ja pitävät ne – muutaman päivän päästä taas korvat siellä täällä lakkaavat punottamasta ja ihmiskunta kaikkineen tuntuu minusta mukavalta joukolta. Paitsi Panu Rajala ei silloinkaan.

* * *

Edit myöhemmin:
Onko kukaan nähnyt tämän tekstin koherenssia? Tänne minä sen mielestäni jätin jonnekin, mutta olisiko sitten kipittänyt karkuun. Jos törmäätte siihen, sanokaa, että kotiin ei tarvitse tulla ainakaan pariin päivään.

Jotkut vaan on niin tiäksä

2007-07-28T13:45:00.000+03:00

Hassu ristiriita syntyy, kun tapaa ihmisen, jonka seurasta ei hennoisi millään luopua ja jonka lähdöstä on kuitenkin hyvin onnellinen siksi, että tämä pääsee pitkän ja tapahtumarikkaan* reissun jälkeen kovasti kaipaamaansa kotiin. Eilen Pirkkalan lentokentällä Kataa halatessani en ensin olisi raaskinnut laskea ollenkaan irti ja jo seuraavassa hetkessä olin potkaista persuuksille: "Painu kotiisi siitä!"

Haluan ehdottomasti tiedottaa, että Kata on äärimmäisen viehättävä, hauska ja fiksu nainen. Ei sillä, että olisin muuta odottanutkaan – mutta kieltämättä näiden ihastuttavien puolien volyymi kyllä löi minut ällikällä.

* * *

Torstai oli interblogistisen kaljoittelun päivä. Siinä missä Saara ja Susu Petal hengailivat Helsingissä, meidän seurueemme – minä, Kata, Varapygmi, Kaura sekä pari anti~~krist~~bloggaajaa – kokoontui Tampereella. Ilmassa oli viuhuvia käsiä tuopeilla (mm. kippis!, prostata! ja prostituutio! -huudoin kohotettuna) ja ilman, varomatonta vitsailua, toistemme kehuskelua ja yleistä hulinaa. Katan fäshön-cornerissa ajoimme itsemme lähes tainnoksiin 60–70-luvun kuosikuvailuilla; Kauran cowboy-sikajoraus sai innokkaan yleisön suorastaan sekapäiseksi. [Varapygmin rapsa tässä.]

Epäilenkin, että pitkän, hiljaisen perjantain syynä ei ollutkaan edellisenä iltana runsain määrin nautittu olut vaan yleinen riehakkuus ja hilpeys. Juopotella siis saa, kunhan ei vaan vahingossakaan mene samaan aikaan pitämään hauskaa. Tämä pitänee yrittää ensi kerralla muistaa – siis sitten noin sadan vuoden päästä... Äh. Ketä minä yritän juksata? Olenhan ensi viikolla luvannut lähteä morjestamaan -t:tä (punkkua ja räkätystä) sekä parinkin eri kaverin kanssa terassikierrokselle (olutta ja hohottelua).

Sekä hervotonta naurua että isohkoja annoksia alkoholia on siis ohjelmistossa lähitulevaisuudessakin. Noh, talvella saa sitten taas nenu valkoisena kyhjöttää kotona tenttikirjain ja mökötyksen kanssa. Toivottavasti.

* * *

*) Tiedän, että 'tapahtumarikas' on huonoa suomea. Yritin penkoa päästäni osuvampaa sanaa, mutta en löytänyt. Tapahtumaikas? Tapahtumainen? Sattumuksellinen? Äh.